maanantai 19. marraskuuta 2012

Uusi kiistäjäkäännynnäinen: Carlo Mattogno

Holokaustin kiistäjien joukossa aina ajoittain jotkut näyttävät ainakin osittain tulleen kiistämisensä kanssa siihen pisteeseen, että havaitsevat juttujensa perustuvan jokseenkin ei millekään. Tunnettu tapaus on David Irvingin soutaminen ja huopaaminen kiistämisen ja vähättelyn ja myöntämisen välillä. Nykyään hän näyttää, sen ohella että pitää ns. Aktion Reinhardt -leirejä totena, myöntävän pienimuotoiset kaasutukset myös Auschwitzissa:

http://www.fpp.co.uk/docs/Irving/RadDi/2012/Brittni.html

Toinen tunnettu käänynnäinen on ollut holokaustin kiistäjien instituuttia johtanut Mark Weber, jonka kääntymyksestä mainitsin aiemmin täällä:

http://holokausti.blogspot.fi/2010/07/holokaustin-kiistamisen-politiikat.html

Käännynnäisten joukkoon voisi jossain määrin tunnetuista nimistä lisätä myös muun muassa kiistäjien keskeisissä julkaisuissa kirjoittaneen Charles D. Provanin, joka omien laskelmiensa kautta tuli päätelmään että todistajien kertomukset pitävät paikkansa:

http://old.post-gazette.com/headlines/20010304provan2.asp

Netissä laajalti levinneen videon Auschwitzista julkaissut juutalainen kiistäjä David Cole kuuluu myös käännynnäisiin. Jo ennen kiistäjäliikkeeseen täydellistä pesäeron tekemistään Cole oli todennut, ettei kaikissa tapauksissa kistämiselle ole perusteita. Tästä hän otti rajusti yhteen Robert Faurissonin kanssa, joka edelleen pitää kiinni siitä, ettei tuolloin puheena olleessa Natzweiler-Struthofin kaasukammiossa surmattu ketään:

http://www.nizkor.org/ftp.cgi/people/c/cole.david/cole-vs-faurisson-struthof

Natzweileriin liittyy myös tuorein tapaus. Tällä kertaa kyseessä on yksi johtavista kiistäjistä, kenties liikkeen tunnetuin kirjoittelija italialainen Carlo Mattogno. Mattogno toki on muutoinkin revisioinut ortodoksisimman kiistäjälinjan näkemyksiä, todeten mm. tuoreessa haastattelussaan että "revisionismi ei kiistä että toisen maailmansodan aikana toteutettiin itäisen Euroopan juutalaisten joukkosurma". Sen hän näyttää edelleen kiistävän, että kyseessä oli suunnitelmallinen ja myös kaasuvaunujen avulla toteutettu murhatyö.

Mattognon tuoreimmassa kirjajulkaisussa hän kuitenkin menee askeleen pidemmälle. Viime vuonna julkaistussa kirjassaan Schiffbruch: Vom Untergang der Holocaust-Orthodoxie Mattogno myöntää Colen tavoin, että todistusaineisto Natzweilerin kaasutusten osalta on sitä luokkaa, ettei sitä ole mahdollista kiistää. Kiistäjälle ominaisella tavalla hän ei toki kaikkea allekirjoita, vaan pyrkii todistelemaan että kaasu jolla 86 juutalaisvangin surmaaminen toteutettiin, ei ollut syaanivetyä vaan "todennäköisesti murhat toteutettiin fosgeenilla". Käänteenä tämän myöntäminen on kuitenkin kiistäjien kannalta merkittävä, onhan kiistäjäliikkeen kulmakivenä ollut juurikin kaasukammioitten olemassaolon ja niissä toteutettujen surmien kaikkinainen kiistäminen.

Mattognon linjanmuutos on yllätys myös hänen kääntäjälleen ja kirjoittajakumppanilleen Jürgen Grafille, joka kuitenkin toteaa, että "dokumentit eivät jätä epäilykselle sijaa".

Kiistäjien linja näyttääkin ainakin isoimpien nimien osalta nykyään liudentuneen kohti sitä kantaa, että joukkomurhia kylläkin tapahtui, muttei siinä mittakaavassa mitä on annettu ymmärtää. Ehdottomasta linjasta näyttäisi jäävän pitämään kiinni lähinnä joukko nettifanaatikkoja, ja muutama vanhemman polven kirjoittelija, kuten Robert Faurisson.

Linjan muutos näyttäisi liittyvän siihen, että kiistäjäliike on viime vuodet mennyt kohtuullisen selkeää alamäkeä sen suhteen, mitä tulee uusien toimijoiden värväämiseen. Julkaisujen tuottaminen on jäänyt lähinnä vain Mattognon hartioille, ja hänkin on viime vuodet lähinnä kierrättänyt vanhaa materiaaliaan. Nyt hänenkin luopuessa ehdottomasta linjastaan, voinee olettaa kiistäjäliikkeessä hajaannuksen kasvavan samalla kun sen toimijamäärä laskee. Siinä se toteuttaisi muiden ääriliikkeiden kohdalla todettua vähittäisen hajaantumisen logiikkaa.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Sampo Ahto Beevoria lukemassa

Satuin lukemaan Sampo Ahton varsin kriittisen arvion brittihistorioitsija Anthony Beevorin teoksesta Toinen maailmansota viimeisimmästä Sotilasaikakauslehdestä (10/2012, 50-54). Ahto näyttäisi kritiikissään sortuvan useissa kohdin vastaaviin erheisiin, mistä tämä Beevoria syyttää. Beevorin teos on epäilemättä osan kritiikistä myös ansainnut, erityisesti siltä osin mitä tulee köykäiseen ja osin vanhentuneeseenkin lähdeaineistoon. Mutta osa Ahton kommenteista vaikuttaa kertovan enemmän hänestä kuin Beevorista.

Ensimmäisenä kiinnitti huomioni kirjoituksessa esille otettu Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin muistelmateos. Ahto esittää sen olevan lähteenä lähinnä kelvottoman, ja toteaa seuraavaa:

Hösshän joutui käsittelyn kohteeksi, jollaiseen verrattuna menetelmät Guantanamossa ovat olleet pelkkää leikkiä. Käsittelyn seurauksena hän oli valmis tunnustamaan vaikka paholaisen isäkseen.

Ahto viittaa tässä luonnollisesti erityisesti ns. revisionistisessa kirjallisuudessa esitettyihin väitteisiin Hössiä kohdanneesta kidutuksesta. Ja on totta, että häntä kohdeltiin väkivaltaisesti häntä pidättämään tulleiden brittisotilaiden toimesta, ja että ensimmäiset tiedot hänestä - erityisesti henkilöllisyyden selvittämiseksi - pumpattiin ulos keinoin, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Tämän nojalla ei kuitenkaan voi hänen elämäkertansa tietoja kuitata arvottomiksi. Hössin kertoma on todennettu useimmilta osin paikkaansapitäväksi sekä dokumentein että muiden todistajien voimalla, useaan otteeseen ja useiden eri maiden oikeusistuimissa. Oikeudellisessa mielessä väkivallan käyttö voi hänen todistuksensa arvoa vähentää, muttei se tee siitä historiallisesti arvotonta.

Ahto jättää myös mainitsematta, että väitetty kidutus tapahtui brittien toimesta, kun taas hänen muistelmansa on kirjoitettu Puolassa. Hän myös itse mainitsee brittisotilaiden lyöneen häntä ensimmäisen kuulustelun aikana, muttei kerro vastaavaa myöhemmästä kohtelustaan. Muistelmat on kirjoitettu lokakuun 1946 ja huhtikuun 1947 välisenä aikana Puolassa, siis suhteellisen paljon hänen vangitsemisensa jälkeen.

Ongelmallinen on myös toinen väite koskien hänen tunnustustensa sisältöä. Sikäli kun hän "oli valmis tunnustamaan vaikka paholaisen isäkseen", esitti hän sekä kuulusteluissa että elämäkerrassaan huomattavan paljon varaumia kuulustelijoidensa väitteisiin, osin jopa täysin kumoten nämä. Esimerkiksi koskien surmattujen sotavankien määrää, Höss kiisti kuulustelijoiden hänelle tarjoamat luvut:

I cannot give you any numbers. When I was interrogated at Minden, the interrogator told me that the total number certainly must have been somewhere in the neighborhood of 100,000, but I said that I did not think they were that many, that is impossible; that there was certainly not that many, but I also stress the fact I cannot give any definite figures.

(lähde: http://www.mazal.org/archive/H%D6SS/TEXT/HOS2-008.htm)

Samoin koskien surmattujen juutalaisten määrää, Höss kiistää esitetyt luvut vedoten Eichmannin hänelle kertomiin määriin:

The reasons why I remember the number, two and one-half million, is because it was repeatedly told to me that Auschwitz was to have exterminated four or five million, but that was not so.

(lähde: http://www.mazal.org/archive/H%D6SS/TEXT/HOS2-014.htm)

Muistelmissaan hän korjasi näitäkin lukuja alaspäin, tehden tällä kertaa itse laskemia luvuista:

I regard a total of two and a half million as far too high. Even Auschwitz had limits to its destructive possibilities. Figures given by former prisoners are figments of the imagination and lack any foundation.

(lähde: http://fotos.fotoflexer.com/b26910e6baf40d9ff247b3541e39d78b.jpg)

Tämänkin valossa väite siitä, että hänelle olisi kidututettuna saneltu mitä tulee kertoa, on katteeton.

Revisionistisilla linjoilla Ahto liikkuu myös kommentoidessaan Beevorin esitystä Dresdenin uhriluvuista. Samalla Ahto tulee esittäneeksi virheellistä tietoa uhrilukuja tutkineen komitean työstä, ja esittää vieläpä harhaanjohtavaa tietoa lähteestään. Ahto kertoo seuraavaa:

[e]dellä mainittu komitea sivuutti suvereenisti keväällä 1945 laaditun arvion Dresdenin uhriluvuista. Arvion mukaan 35 000 vainajaa oli pystytty identifioimaan, 50 000 olisi todennäköisesti vielä identifioitavissa korujen ja vihkisormusten perusteella ja 168 000 ruumiin tunnistaminen olisi mahdotonta.

Väite siitä, että komitea sivuutti tuon arvion kokonaan, ei pidä paikkaansa. Rolf-Dieter Müllerin arvio kyseisistä luvuista on edelleen saatavilla komitean verkkosivuilta:

http://dresden.de/media/pdf/infoblaetter/Hist_Ref_Mueller.pdf

Müllerin esityksestä käy myös ilmi, että Ahton esittämä "keväällä 1945 laadittu arvio" on itseasiassa pelkkää muistitietoa, ja laadittu vasta 1980-luvun lopulla. Kyseessä on Dresdenissä Wehrmachtin tehtävissä toimineen Erhardt Matthesin kertomus, jossa hän myös väittää tiedottaneensa luvut Hitlerin bunkkeriin tämän toiseksi viimeisenä elinpäivänä. Kuten Müller toteaa, kertomus ei siltäkään osin vaikuta uskottavalta, bunkkerissa oli muutakin tehtävää kuin kantaa huolta Dresdenin useamman kuukauden takaisista tapahtumista.

Müller toteaa lisäksi, että bunkkerissa ei noin korkeista luvuista oltu kuultukaan, vaan puhuttiin kymmenesosasta tuosta luvusta. Tämän vahvistaa mm. kyseisen päivän iltaan asti bunkkerissa ollut Bernd Freytag von Loringhoven, jonka tehtävänä oli valmistella Hitlerille esitettävät raportit.

Ahto on mielestään löytänyt myös muutaman virheellisen sitaatin Beevorin tekstistä. Yhtenä niistä hän esittää lausuman Goebbelsin päiväkirjoista:

Beevor väittää Hitlerin sanoneen Goebbelsille, että "jos Saksan kansa osoittautuisi heikoksi, se ei ansaitsisi muuta kuin tulla vahvemman kansan hävittämiseksi (sic!), eikä kukaan voisi tuntea myötätuntoa sitä kohtaan".

Ahto kertoo että hänellä on "propagandatohtorin päiväkirja" hyllyssään, eikä hänen mukaansa Hitler sano mitään tuollaista. Uskallan epäillä väitettä. Kyseessä on siis 29 osainen teossarja, joka käsittää yli 16 000 sivua tekstiä. Ahto puhuu yhdestä kirjasta, joten hänellä on ilmeisesti jokin vanhoista, suppeista laitoksista, ei täysimittainen, reilun 2500 euron hintainen päiväkirja.

Alkuperäinen saksankielinen teksti löytyy mm. tästä lehdestä, Martin Mollin artikkelista (s. 252), http://www.ifz-muenchen.de/heftarchiv/2001_2.pdf, ja se kuuluu näin: "Würde das deutsche Volk aber einmal schwach werden, so verdiente es nichts anderes, als von einem stärkeren Volke ausgelöscht zu werden; dann könne man mit ihm auch kein Mitleid haben."

Käännös Beevorilla vastaa melko hyvin originaalia. Se, että katkelmaa ei löydy siitä tiivistelmästä mikä Ahtolla on hyllyssään, ei liene Beevorin vika.

Ahto siis suhtautuu kriittisesti muun muassa Beevorin lähteisiin. Tämä on sikäli oikeutettua, että Beevorin kirjassa lähteitä ylipäätään on annettu niukalti, ja niitä on hieman yksipuolisesti lähinnä brittiläisistä julkaisuista. Ahto ampuu kuitenkin kritiikissään omaan nilkkaansa, kirjoittaessaan loppujen lopuksi melko hutiloidun arvostelun, joka ei ole laisinkaan vapaa myöskään siitä mistä hän Beevoria myös syyttää: voimakkaasta asenteellisuudesta.

Ahtolle "todellisuutta" on muun muassa vanhat sudeettisaksalaisten arviot karkotettujen uhrimääristä sodan jälkeen, ei esimerkiksi saksalainen nykytutkimus, jota hän nimittää "itseruoskinnaksi"; jopa sotahistoriallisen tutkimuslaitoksen "päätehtävä näyttää olevan oman maan entisten armeijoiden tekojen kyseenalaistaminen ja aiempien vastustajien vastaavien tekojen ymmärtäminen"; "todellisuudeksi" kelpaavat luonnollisesti myös Speerin arviot Hitlerin rauhaisasta ja tasapainoisesta luonteesta. Melko asenteellista, sanoisin.

torstai 25. lokakuuta 2012

Auschwitzin dokumentit: Bunasta kuolemaan lähetetyt

Auschwitzin keskitysleirillä pidettiin monenlaisia tilastoja ja listoja vangeista, kuolinkirjoista ja kuljetuslistoista työvoimatilastoihin ja sairaaloiden listauksiin. Usein, kuten todistajatkin ovat todenneet, kiusallista aineistoa myös hävitettiin. Esimerkiksi Auschwitzin pääleirillä ns. poliittisella osastolla työskennellyt Jenny Spritzer on maininnut teoksessaan Ich war Nummer 10291 - Als Sekretärin in Auschwitz (s. 42), että myös niiden kuljetusten mukana jotka vietiin suoraan kaasukammioon, tuli aina myös vankilista, mutta "ne siirrettiin heti arkistoon kellariin, ja poltettiin myöhemmin".

Dokumentaatiossa on siis runsaasti aukkoja, ja suurimpia niistä on juurikin listaukset siitä, ketkä lähetettiin kaasukammioihin ja paljonko krematorioissa poltettiin ruumiita. Kaikkea ei kuitenkaan onnistuttu hävittämään, ja jäljelle jääneiden tilastojen ja listojen pohjaltakin voi havaita monenlaista mielenkiintoista. Yksi, monessa tapauksessa paljon puhuva dokumenttisarja koskee Auschwitz I:n eli pääleirin ruumishuonetta. Toisin kuin Birkenaussa, tämän ruumishuoneen päivittäiset listat ovat osin säilyneet. Listat säilyivät vankien ansiosta, jotka salakuljettivat kyseiset listat ulos leiristä.

Samoin on säilynyt suuri joukko listoja, joissa kerrotaan niistä vangeista, jotka lähetettiin pääleirin sairaalaan Auschwitzin leiriltä numero III Monowitzista (marraskuulle 1943 asti leiri oli nimeltään Buna). Kaikkiaan listoissa mainitaan Monowitzin sairaalasta siirretyn 7295 vankia pääleirin ja Birkenaun sairaaloihin. Listoissa mainitaan yleensä myös vangin sairaus, joista yleisin, lähes 40 % tapauksista, oli "ruumiinheikkous", Körperschwäche. Toiseksi yleisimpänä mainitaan erilaiset hengitystiesairaudet. Nämä vangit eivät olleet siis riittävän hyvässä kunnossa työskennelläkseen leirin yhteydessä olleilla IG Farbenin tehtailla.

Tässä yksi esimerkki listasta, 20.11.1942 "HKB Bunasta" eli Bunan vankisairaalasta siirrettiin seitsemän vankia Auschwitziin:

Listassa on kerrottu vankien nimet ja numerot sekä sairaudet.

Listaa on mahdollista verrata samanaikaisiin muihin dokumentteihin. Pääleirin ruumishuonekirjan mukaan seuraavana päivänä kuoli yhteensä 70 vankia (ko. päivän lista löytyy Auschwitzin museon julkaisusta , toukokuu 2012, nro. 49, s. 3). Myös alaleirien kuolleet vangit kuljetettiin pääleirin ruumishuoneelle kirjaamista varten. Listassa on merkittynä missä vanki on kuollut, ja Monowitzissa kuolleiden kohdalla siten merkintä Buna. Tällaisia merkintöjä on listassa seitsemän. Tässä yksi kohta listasta:

Merkinnät ovat valitettavan epäselviä, ja listassa ei mainita muuta kuin numerot. Verrattaessa edellisenä päivänä Auschwitziin siirrettyjen numeroihin, voidaan havaita, että tuossa kohdassa mainitaan sillä olevista numeroista 69345, 69376, 69450 ja 70117. Toisaalla listassa, saman päivän kohdalla mainitaan lisää vastaavia numeroita:

Tuosta voimme havaita numerot 69375 ja 72548. Täten siis seitsemästä Auschwitziin 20.11.1942 siirretystä löytyy kuusi seuraavana päivänä leirin ruumishuoneelta. Melkoisen erikoista, sikälikin että potilaat näyttäisivät kärsineen lähinnä erilaisista murtumista.

Vastaavanlaisia tapauksia näyttäisi olevan enemmänkin. Antoni Makowski esittää artikkelissaan Monowitzin sairaalasta (s. 137) teoksessa Hefte von Auschwitz 15 tämän listan 11.2.1943 Auschwitziin Bunasta siirretyistä:

Artikkelin seuraavalla sivulla hän esittää faksimilen ruumishuonekirjasta, ja siitä käy ilmi, että yhdeksän kymmenestä näistä "yleisestä ruumiinheikkoudesta" kärsivistä kuoli heti seuraavana päivänä siirtonsa jälkeen. Yhtä lukuunottamatta vangit ovat juutalaisia.

Tämän listan 13.1.1943 Auschwitziin siirretyistä on puolestaan Piotr Setkiewicz esittänyt Hefte von Auschwitzin numerossa 22 (s. 76):

Pääasiassa "yleisestä ruumiinheikkoudesta" kärsineistä kymmenestä vangista jokainen on päätynyt seuraavana päivänä ruumishuoneelle. Listan vangit ovat yhtä lukuunottamatta juutalaisia. Auschwitzin tietokannan perusteella listan vangit näyttäisivät olleen pääosin 30-40 vuotiaita. Varhaiten tulleet heistä ovat saapuneet leirille lokakuun lopulla 1942, siis alle kaksi kuukautta ennen kuolemaansa.

Vastaavia tapauksia lienee löydettävissä lukuisia lisääkin. Näidenkin esimerkkien valossa toiminta näyttää melko ilmeiseltä: vankeja toimitettiin Bunasta Auschwitziin suurelta osin vain kuolemaan ja leirin sairaala oli, kuten todistajat sitä kuvasivat, vain "krematorion eteinen". Lukuisat vangit ovat leirin lääkäreitten ohella todistaneet, että Auschwitzin leirillä työkyvyttömiä vankeja surmattiin säännöllisesti (leirin lääkäreitten todistuksia, ks. esim. Entress, Kremer). Myös Heinrich Kinnan kuljetusraportti, joka ajoittuu samaan ajanjaksoon tässä kuvattujen listojen kanssa, vahvistaa tämän: "Vajaamieliset, idiootit, vammaiset ja sairaat täytyy pikimmiten poistaa likvidoimalla leirin taakan helpottamiseksi". Nämäkin listat viittaavat selkeästi siihen.

Surmaamismenetelmänä Auschwitzissa käytettiin yleisesti fenoliruiskeita. Se, että vankeja surmattiin myös muilla leireillä phenoli-ruiskein, on vahvistettu myös saksalaisdokumentein. Syyskuussa 1944 SS-tuomari Konrad Morgen laati syytekirjelmän Buchenwaldin komendanttia Karl Otto Kochia, ja lääkäriä Waldemar Hovenia vastaan, ja kirjelmässä todetaan selväsanaisesti mm. että "Buchenwaldin leirivankilassa surmattiin noin 160 vankia pääasiassa piikittämällä fenolia suoneen komendantti Kochin tai jonkun muun käskystä.":

tiistai 25. syyskuuta 2012

Auschwitzin rampilla: Josef Erberin haastattelu

Josef Erber, ent. Houstek (1897-1987) tuomittiin 1965 Frankfurtissa elinkautiseen vankeuteen osallisuudesta juutalaisten joukkomurhaan. Hän työskenteli Auschwitzin leirin poliittisella osastolla, ja otti osaa vankien valikointiin leirin rampilla. Hänet vapautettiin vuonna 1986. Erber oli Auschwitzissa marraskuusta 1940 aina sen evakuointiin 1945 asti. Ebbe Demant haastatteli häntä Schwalmstadttin vankilassa Hessenissä vuonna 1979.

Erberin, sekä Auschwitzin Rapportführerin Oswald Kadukin ja leirin sairaanhoitajan Josef Klehrin haastattelut löytyvät saksaksi videoina täältä:

Deutsche Mörder berichten von Auschwitz. Teil 1.

Deutsche Mörder berichten von Auschwitz. Teil 2.

Deutsche Mörder berichten von Auschwitz. Teil 3.

_________________________________________________

Tässä käännöskatkelmia Erberin haastattelusta.

Milloin tulitte Auschwitziin

ERBER: Liityin SS-joukkoihin, tosin Berliinissä Ja koska olin kotoisin Sudeettialueelta, kysyttiin meiltä eräänä päivänä kuka oli Sleesiasta ja niin edelleen, olisimme siellä lähempänä kotoa, ja voisimme saada siirron Berliinistä. Ja niin tulimme Auschwitziin.

Oliko siellä jo vankeja kun tulitte? Paljonko pystyitte vastaanottamaan päivässä?

E: Niin, se riippuu. Ensin oli pelkästään, oli vain vähän, ei tullut isoja kuljetuksia. Kuljetukset alkoivat 1942, jolloin ns. RSHA-kuljetukset tulivat.

Mitä ne ovat?

E: Valtakunnan turvallisuusvirastosta [Reichssicherheitshauptamt], kuljetuksia, jotka tulivat ulkomailta jne. Ne olivat käytännössä pelkkiä juutalaiskuljetuksia.

Ja ne kaikki rekisteröitiin?

E: Ei, niitä ei rekisteröity. Vain ne rekisteröitiin, jotka otettiin leirille.

Ja muut, joita ei otettu leirille?

E: Muut, niin sanotulta rampilta… Ja kun juna saapui kuljetuksen kera, täytyi kuljetuksenjohtajan kirjata ja koota ihmiset laskettavaksi. Olin silloin poliittisella osastolla, ja olin mukana vastaanottamassa. Minun täytyi silloin, kun olin työssä rampilla, vahvistaa luku joka oli tuotu, niin ja niin monta. Ja kun oli laskettu, koko kuljetuksesta annettiin vahvistus, siis kuljetuksenjohtajalle annettiin vahvistus että hän on toimittanut kuljetuksen. Ja sitten heidän täytyi poistua rampilta, siis myös vartijat jotka he toivat mukanaan. Ja sitten aloitti lääkäri valikoinnin.

Mitä se tarkoittaa?

E: Siis kartoitusta. Esimerkiksi nuoria työkykyisiä miehiä työhön. Ja muiden täytyi mennä kaasukammioon.

Suoraan rampilta kaasukammioon?

E: Suoraan rampilta pois. Heidät kuitenkin vielä kertaalleen laskettiin, sillä Berliini halusi meiltä, että tismalleen laskettiin, ja myös eritellysti oliko miehiä vai naisia.

Silloin kai myös hajotettiin perheitä? Eikö siellä ollut mitään kauhistuttavia kohtauksia?

E: Kyllä, tarkoitan, he puhuivat keskenään, ja niin poispäin, mutta se kävi kaikkiaan sujuvasti. Koska oli aina ihmisiä jotka siellä olivat ja sanoivat: No, tule vain mukaan ja niin edelleen.

Miten suuri oli kuljetuskapasiteetti? Paljonko ihmisiä saapui rampille?

E: Hyvin vaihtelevasti. Saattoi olla kaksisataa, tai vain yksi vaunullinen, saattoi olla kaksituhatta.

Miten suuri oli niiden määrä, joiden täytyi mennä työhön, ja niiden, jotka heitettiin suoraan kaasukammioihin?

E: Voi arvioida että työhön menevien määrä oli 30 prosenttia.

Ja 70 prosenttia kaasukammioihin?

E: Ja 70 prosenttia meni pois. Tarkoitan, se oli hyvin ikävä asia. Mutta emme saaneet puhua siitä, ja mistään. Sillä meistä, me olimme jo 1941 pyytäneet siirtoa. Minä yritin sitä kolme kertaa, ja 1942, en tiedä, oliko se elokuussa vai syyskuussa, tuli Führerin käsky: palvelu Auschwitzissa on rintamapalvelusta. Se tarkoitti, että kuka on siellä, ei voi anoa pois. Sillä rintamalta ei voi sotilas anoa pois.

Koitteko itsenne sotilaiksi?

E: Kyllä, meidät oli suoraan värvätty ja niin poispäin.

Niin, sotilaallisilla tehtävillä ymmärretään yleensä jotain muuta. Rintamapalvelusta tai kotirintamlla sotilaiden koulutusta.

E: Kyllä, mutta kuka saattoi kieltäytyä?

Mitä en täysin ymmärrä, on että sieltä ei ylipäätään ollut mitään mahdollisuutta päästä pois. Voitteko selventää tätä?

E: Kyllä, katsokaas, oli jo alussa sanottu: Seis, keskitysleireistä, jos me päästämme väkeä pois, puhuttaisiin liikaa. Oletan että se oli syynä.

Tapettiinko myös pääleirillä vankeja?

E: Kyllä, ja luulen että se oli 1941. Mutta siitä olen kuullut vasta myöhemmin. Siellä oli parakki 11, se oli niin sanottu bunkkeri, sen alakerros oli tiivistetty ja ihmisiä kaasutettiin, ensimmäistä kertaa missä ylipäätään sinihappovalmisteilla kaasutettiin.

Ja näittekö miten ihmisiä ammuttiin “mustan seinän” luona?

E: En. En ollut koskaan siellä. Tiedän toki että missä musta seinä on, mutta minulla ei ollut ampumisten kanssa mitään tekemistä, koska olin vastaanotossa.

Kuulitteko että ihmisiä ammuttiin?

E: Kyllä, sinne tuli 41 ja 42, tuli joka viikko pikaoikeus, joka silloin oli, ja he määräsivät kuolemantuomioita silloin Auschwitzissa.

Millainen oli päivänne yleensä?

E: Tavallisesti… Ensin olin Auschwitzin kirjaamossa, ja työskentelin siellä, siis, minun täytyi mennä sinne, esimerkiksi, kun ammuttiin karatessa tai oli itsemurha. Lääkintämies tuli mukaan, sekä valokuvaaja tunnistuspalvelusta, ja yksi poliittiselta osastolta. Silloin täytyi ampuja vahvistaa, kuolleen nimi ja numero, ja piti tehdä pakokuvaus. Lääkintämies vahvisti kuoleman, ja valokuvaaja otti kuvan kuolleesta.

Oliko vankeja jotka tahtoivat kuolla?

E: Kyllä, sillä ympärillä oli sähköaita. He juoksivat lankoihin.

Mitä teitte illalla? Palvelu päättyi kuudelta, seitsemältä?

E: Ei ollut säänneltyä palvelusaikaa. Sillä tuli kuljetuksia, ja ne eivät tulleet päivällä, ne tulivat ehkä illalla tai yöllä. Silloin herätettiin, ja piti mennä sinne.

Miksi teidät tuomittiin?

E: No, sain esimerkiksi ensiksi viisikymmentä kertaa elinkautisen, koska oikeus katsoi, että hän oli viisikymmentä kertaa rampilla, ja halusi vielä ylimääräistä… Ja minulla oli, koska käytännössä ihmiset piti laskea kolmeen kertaan, minulla ei ollut lainkaan aikaa.

Mitä luulette, miten arvioitte, paljonko ihmisiä, sinä aikana kun olitte Auschwitzissa, joita pystyitte havainnoimaan, paljonko siellä tapettiin, kaasutettiin?

E: No, se voi olla minun arvioni mukaan lähes puoli miljoonaa.

Mitä ruumille tehtiin?

E: Aivan aluksi ne haudattiin. Kaasutetut ihmiset. Mutta jonkin ajan kuluttua ilmaantui veristä vettä. Se kohotti hautoja. Silloin ne kaivettiin taas ylös, ja poltettiin. Ja sitä varten olivat krematoriot. Ne oli otettu käyttöön 1943. Neljä kappaletta.

Ja huomasiko, kajastuksesta tai muista seikoista, että siellä poltettiin ihmisiä?

E: Kyllä, ensin uuneista, sillä ne olivat jopa 1500-1800 asteisia. Se on, kuten esimerkiksi posliinitehtaasa, kuten ennen poltettiin posliinia, siellä oli kaasusta yhdestä kahteen metriä korkeat liekit, ja samoin se oli siellä. Sitten haistoi ihmisten polton hajun, sen voi haistaa jopa ratapihalla asti.

Tunsitteko koskaan olevanne kuin helvetissä?

E: Kyllä, se oli raskasta kaikille, ei vain vangeille, henkilökunnalle. Sillä meidän täytyi, me emme yksikertaisesti voineet esim. lähteä, ei voinut sanoa, niin, nyt en tykkää enää yhtään, menen muualle, tai jotain. Siellähän oli sotilaallinen kuri siellä.

Miten eroaa nykyinen vankilanne siitä tilanteesta, joka Auschwitzissa vallitsi?

E: No jaa, siis täällä minulla on sellini, ja se on kaikkialla samanlaista. Tiedättekö, he olivat luonnollisesti, heillä, siellä ei ollut lukittuja ovia. He saattoivat, kun he tulivat työkomennukselta, kävellä leirikaduilla, saattoivat puhua keskenään, ja myös muiden parakkien asukkien kanssa, jne.

lauantai 1. syyskuuta 2012

ADL ärsyyntyi krematoriohankkeesta Majdanekissa

Puolalainen hautaustoimisto on suunnitellut rakentavansa krematorion vain 300 metrin päähän Majdanekin keskitysleiristä. Ymmärrettävästi tämä on aiheuttanut ärtymystä eri puolilla maailmaa, onhan krematorioista muodostunut jonkinlainen natsien hirmuvallan symboli.

Yksi asiaan puuttuneista on ADL (Anti-Defamation League), joka lausunnossaan korostaa alueen pyhyyttä: "Jo pelkkä ajatus siitä että yhtiö harkitsee sijoittavansa krematoriolaitoksen pyhälle maaperälle, joka on omistettu niille jotka kärsivät sanomattomissa määrin, ja niille sadoille tuhansille juutalaisille ja muille jotka surmattiin sen porttien sisällä, on tuomittava".

ADL korostaa vielä, että "SS surmasi satoja tuhansia juutalaisia Majdanekin kaasukammioissa".

On tietysti ymmärrettävää että hanke herättää ärsyyntymistä, ja että ADL, anti-semitismiä vastustavana järjestönä korostaa alueen merkitystä juutalaisille. Jotta historialliset faktat kuitenkin pysyisivät kohdallaan, olisi syytä korjata muutama virhe kannanotoissa. YLE:n uutinen aiheesta näyttäisikin olevan jonkin verran tolkullisempi:

"Arviot leirillä surmattujen määrästä vaihtelevat kymmenistä tuhansista satoihin tuhansiin.

Natsit surmasivat vankeja kaasukammioissa tai teloittamalla, minkä lisäksi heitä kuoli nälkään ja tauteihin."

Tuorein tutkimus Majdanekin leiristä on vahvistanut, että Majdanekin kokonaisuhrimäärä on ollut noin 80 000 henkeä, joista juutalaisia noin 60 000. Jo Raul Hilbergin monumentaalisessa tutkimuksessa The Destruction of the European Jews vuodelta 1961 päädyttiin samaan mittaluokkaan. Hilberg arvioi surmattujen juutalaisten määräksi noin 55 000. Kaikkiaan leirillä oli sen vajaan kolmen toimintavuotensa aikana vangittuna yhteensä noin 250 000 ihmistä.

Majdanekin leiri, virallisesti "Konzentrationslager Lublin", oli operaatio Reinhardtin keskuspiste, jonne koottiin tuhoamisleireillä surmattujen juutalaisten tavaroita lähetettäväksi edelleen Saksaan ja muihin maihin joissa niille katsottiin olevan vielä käyttöä. Tämän vuoksi 1944 leiriltä löydettiin mm. massiiviset kenkävarastot, ja tämä oli yksi syy siihen miksi leirin kuviteltiin olleen huomattavan mittava surmaamislaitos. Myöhempi tutkimus on siis lukuja tarkentanut vahvasti alaspäin.

Myös kaasukammioiden käytöstä on saatu tarkempaa tietoa. Tomasz Kranzin tutkimuksen Extermination of Jews at the Majdanek Concentration Camp perusteella voi arvioida että leirin kaasukammioissa surmattujen määrä on murto-osa kokonaiskuolleisuudesta, oletettavasti mittaluokassa alle 10 000.

Leirin uhrimäärästä antaa jonkinlaisen käsityksen myös vuonna 2000 julki tullut sähkösanoma, ns. Höflen sähke, jossa kerrotaan eri tuhoamisleireille kuljetetuista. Raportista käy ilmi, että vuoden 1942 loppuun mennessä Majdanek oli vastaanottanut 24733 juutalaista. Raporttia ovat käsitelleet Peter Witte ja Stephen Tyas vuonna 2001 julkaistussa artikkelissaan "A New Document on the Deportation and Murder of Jews during "Einsatz Reinhardt" 1942".

Majdanek on merkittävä osa holokaustia. Sen merkitys ei kuitenkaan ole siinä, että se itsessään olisi ollut merkittävän mittaluokan tuhoamisleiri, vaan siinä, että se on ollut tuhoamistoiminnan kenties keskeisin logistinen keskus. Sen kautta kuljetettiin vankeja eteenpäin tuhoamisleireille, siellä järjesteltiin surmatuilta anastettu omaisuus, ja Lublinissa toimi myös tuhoamisleirien komentokeskus.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Auschwitzin Sonderkommandon Oberkapot

Niin kutsutut kapot olivat johtavassa asemassa olevia vankeja, joiden tehtäviin kuului mm. muiden vankien työn valvonta ja johtaminen. Auschwitzin Sonderkommando puolestaan oli vankiryhmä, jonka tehtävänä oli huolehtia krematorioiden toiminnasta ja vastata kaasukammioista. Sonderkommandon jäsenistä suurin osa oli juutalaisia, mutta johtotehtävissä, kapoina, oli myös muiden ryhmien edustajia. Keskeisimmät johtajat olivat yleensä joko puolalaisia tai saksalaisia.

Auschwitzin Sonderkommandon kapoista tiedetään melko vähän. Pääosa tiedoista on muiden vankien kertomaa. Kapoilla oli myös oma hierarkiansa, ja vastuullisimmassa tehtävässä toimi pääkapo, "Oberkapo", joka johti yhtä tai useampaa krematoriota.

Waclaw Lipka, Dziarnowista syntyisin ollut puolalainen mekaanikko, saapui Auschwitziin Varsovasta 15.8.1940 poliittisena vankina, saaden vankinumeron 2520. Syyskuussa hänet siirrettiin pääleirin krematorioon lämmittäjäksi, eli hän vastasi uunien toiminnasta. Ilmeisesti krematorio otettiin tuolloin ensimmäistä kertaa käyttöön. Lipka oli syntynyt 20.11.1908, joten hän oli leirille tullessaan hieman yli 30-vuotias. 19. heinäkuuta 1943 Lipka siirrettiin Birkenauhun, ja 15. elokuuta 1943 hänestä tulee krematorion numero neljä kapo. Krematorion numero viisi Oberkapo hänestä tuli marraskuun lopussa 1944, jolloin muita leirin krematorioita jo purettiin ja numero neljä oli tuhoutunut kapinayrityksessä. Lipka siirretään muiden "salaisuudenkantajien" eli tuhoamistoiminnan tuntijoiden kanssa 5.1.1944 Mauthauseniin, jossa hänet ilmeisesti ammuttiin 3.4.1945.

Hyvin usein vankien kertomuksissa esiintyvä hahmo oli krakovalainen muurari Mietek (Mieczyslaw) Morawa, s. 19.3.1920. Hän päätyi Auschwitziin Krakovasta poliittisena vankina numerolla 5730 kahdeksas lokakuuta 1940. Pääleirin krematorion kapona hänet tunnetaan ainakin jo vuoden 1942 alusta asti. Birkenauhun hänet siirrettiin 23.3.1943 johtamaan sen krematorioiden numero kaksi ja kolme työtä. Arviot Morawasta vaihtelevat rajusti: puolalaisvankien mukaan hän kohteli muita inhimillisesti, mutta juutalaiset kuvaavat häntä saksalaisille lojaaliksi antisemiitiksi. Lipkan tapaan hän päätyi Mauthauseniin, jossa hänet ilmeisesti ammuttiin krematorion kellarissa.

Kolmas keskeinen henkilö krematorioiden historiassa on niiden käytön opettaja, saksalainen rikollisvanki August Brück, joka vankiluokituksessa leirijargonin mukaan oli "ammattirikollinen" eli "Berufsverbrecher"; oikeammin luokka oli "befristete Vorbeugehäftlinge" eli "tilapäiset ehkäisyvangit". 1897 syntynyt Brück oli ollut keskitysleirillä Buchenwaldissa vuodesta 1937, ja toiminut sen krematorion kapona vuodesta 1940. Auschwitziin hänet siirrettiin vankinumerolla 106 293 maaliskuun 5. päivä 1943. Brückin tehtävänä oli opastaa muut vangit uusien kolmipesäisten Topf-uunien käyttöön, jotka oli aiemmin otettu käyttöön jo Buchenwaldissa. Brück kuoli Auschwitzissa 27.12.1943 pilkkukuumeeseen.

August Brück (oik.) yhdessä kuvan tekijän David Oleren kanssa.

August Brückin jälkeen hänen tehtävänsä otti hoitaakseen huhtikuulle 1944 asti juutalaisvanki, liettualainen opettaja Kaminski, jonka etunimeksi mainitaan Jacob/Yakov. Hän oli syntynyt Bialystokin lähellä noin vuonna 1910, ja oli keskeinen kapinan suunnittelija. Hänet ammuttiin vankien kapinan alla, ilmeisesti koska Morawa, jolle Kaminski oli paljastanut suunnitelmansa, ilmiantoi hänet saksalaisille.

Viides Oberkapon tittelillä varustetuksi mainittu oli Karl Konvoent, saksalainen rikollisvanki joka oli tullut leirille 16.4.1944 Majdanekista. Konvoentin toimikausi päättyi kapinassa, jolloin häntä ensin puukotettiin, ja sen jälkeen neuvostoliittolaiset sotavangit työnsivät hänet vielä elävänä krematorion uuniin.

maanantai 6. elokuuta 2012

Joukkosurman jälkien tuhoaminen, Aktion 1005, ja holokaustin kiistäjät


Tässä blogissa on jo pariin otteeseen viitattu Paul Blobelin johtamaan operaatioon Aktion 1005, jonka tarkoituksena oli hävittää jäljet joukkohaudoista. Aiemmat kirjoitukset täällä:

http://holokausti.blogspot.com/2010/01/luumylly-chelmnossa.html

http://holokausti.blogspot.com/2010/01/missa-on-ne-joukkohaudat.html

Holokaustin kiistäjä Carlo Mattogno on pitänyt operaatiota fiktiona, kiistäen mm. että sen johtaja Paul Blobel olisi ollut Chelmnossa polttamassa ruumiita, ja esittää myös vast'ikään englanniksi julkaistussa teoksessaan Chelmnon leiristä (Chelmno: A German camp in history and propaganda), että Blobel ei olisi kyseisellä leirillä koskaan vieraillutkaan. Mattogno kirjoittaa, että "Blobelin väitettyä toimintaa Chelmnossa ei tue yksikään dokumentti" (mt. 76). Aiemmassa Treblinkaa koskevassa kirjassa, joka on kirjoitettu yhdessä Jürgen Grafin kanssa, esitetään ettei 1005-operaatioista ole lainkaan myöskään dokumenttitodisteita, ja että "Sonderkommando 1005 oli neuvostoliittolaisten keksintöä".

Ensin mainittu väite on selkeästi virheellinen, jopa hänen oman kirjansa valossa: Mattogno esittää kirjansa liitteenä kopion dokumentista (dok. 6a, s. 157), Blobelin kirjeen jossa hän pyytää gettohallintoa maksamaan laskun koskien "Sonderkommando Kulmhofin" tilaamaa moottoria. Blobel siis kytkeytyy tuon dokumentin kautta Kulmhofiin eli Chelmnoon sekä sen Sonderkommandoon.

Myös jälkimmäinen väite, ettei 1005-yksiköistä olisi mitään dokumentteja, on ilmeisen virheellinen. Esimerkiksi joulukuulta 1943 on olemassa dokumentti, jossa Liettuan poliisin ja turvallisuuspalvelun johtaja raportoi vankien paosta Kaunasin linnakkeesta numero yhdeksän (Fort IX):

"illan tunteina 25.12.43 karkasi 64 linnake yhdeksässä pidettyä työläistä hankkeesta (Unternehmen) 1005 B. Välittömästi käynnistetyissä etsinnöissä onnistuttiin samaan kiinni 37 karkulaista, joista 5 ammuttiin heidän paetessaan"

Tuosta paosta jääneet muut asiakirjat valottavat asiaa lisää. Yksikön johtoa syytettiin vakavasta huolimattomuudesta, ja asia katsottiin niin tärkeäksi, että Kaltenbrunner kirjoitti siitä useaan otteeseen Himmlerille. Tämän kirjoituksen alussa on esitetty yhden sivun faksimile tästä aiheesta, Kaltenbrunnerin kolmas helmikuuta 1944 päivätystä kirjeestä Himmlerille. Dokumentissa kerrotaan mm. että "Sonderkommando 1005:n komentaja Obersturmbannfüher Radif, sekä tehtävään asetettu vahtijoukkojen komentaja santarmimestari Apelt" on pidätetty. Tuossa yhteydessä siis peräti kahdessa dokumentissa esiintyy yksikkö 1005.

Myöskin Shmuel Spectorin artikkelissa "Aktion 1005 - Effacing the Murder of Millions", joka epäilemättä on tuttu Mattognolle, esitetään katkelma tiedustelu-upseerin dokumentista Pinskistä vuonna 1944, jossa kerrotaan, että "Sonderkommando 1005 saapui suorittamaan erityistoimia armeijan alueella Reichsführer-SS:n [Himmler] erityismääräyksestä". Tämän lisäksi mm. Auschwitz varuskuntamääräysten jakelulistassa 24/1944 on maininta Sonderkommando 1005:sta.

Mattognoa voinee hyvin syyttää "huolimattomuudesta" väitteidensä suhteen. Spectorin artikkeli on julkaistu alunperin jo vuonna 1990, ja Chelmno kirjassaan Mattogno siihen jopa viittaa. Treblinka kirja on alunperin julkaistu 2004, korjattu laitos on julkaistu 2005, ja lisäksi 2010 se on julkaistu uudelleen The Barnes Review'n toimesta. Väitteet ovat silti samoja, ja Spectorin artikkeli loistaa poissaolollaan viitteissä. Mattognon kirjoittajakumppani Graf on tässä artikkelissaan vielä vuosi sitten toistanut väitteen siitä, ettei Blobelin toimista ole jäänyt mitään dokumenttimateriaalia.

Toisin kuin Mattogno haluaa esittää, saksalaisiakin dokumentteja siis löytyy. Lisäksi yksiköstä on runsaasti sekä silminnäkijöiden, siinä työskennelleiden, sekä toimintaa johtaneiden saksalaisten todistuksia. Dokumentteja toiminnasta on myös gettojen ja muiden juutalaisyhteisöjen kokoamina raportteina, eri vastarintaliikkeiden raporteissa, sekä muissa aikalaisteksteissä, kuten päiväkirjoissa.

Runsaasti tekstejä koskien Kaunasin tapahtumia, sekä dokumentteja ja todistuksia aiheesta, on julkaistu Alex Faitelsonin verkkosivulla:

http://faitelson.bsmart.co.il/htmls/article_list.aspx?C2003=12127&BSP=12121&BSS2=12127

Myös Holocaust Controversies -blogissa on runsaasti aineistoa koskien 1005-operaatioita sekä Mattognon väitteistä niitä koskien. Kiinnostavaa on havaita mm. että operaatioista löytyy viitteitä brittien nappaamista poliisisanomista:

http://holocaustcontroversies.blogspot.fi/2006/05/sonderkommando-1005-in-pro-decodes.html

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Auschwitzin kultaryntäys

Edellisessä kirjoituksessa viitattiin kullan ja muiden arvoesineiden etsintään Treblinkan tuhoamisleirillä. Leirille mahdollisesti jääneitä arvoesineitä, mm. hammaskultaa, etsittiin sodan jälkeen myös Auschwitzin leirillä aina vaivaksi asti. Tämän vuoksi leiriä oli tarpeen vartioida, ja sattuipa myös ampumavälikohtauksia paikallisten asukkaiden yrittäessä kielloista huolimatta kaivuutöihin leirin alueelle (ks. Jonathan Huener: Auschwitz, Poland and the Politics of Commemoration, p. 63).

Oswiecimin asukkaita vangittiin tapahtumien johdosta, ja siitä keskusteltiin aikanaan taajaan, sekä kauhisteltiin sanomalehdissä. Myöhemmin asiasta ei, ymmärrettävistä syistä, ole juuri haluttu puhua.

Jan Grossin edellisessä kirjoituksessa viitatun teoksen johdosta on kuitenkin myös puolalaisessa lehdistössä nostettu uudelleen esiin kertomuksia sodan jälkeisistä tapahtumista. Katolinen viikkolehti Tygodnik Powszechny siteerasi 8.3.2011 vuonna 1947 samaisessa lehdessä julkaistua artikkelia, jossa käsiteltiin laajalti kullan etsintää. Siteeratun artikkelin mukaan arvoesineiden etsintä oli hyvin organisoitua; yksittäisten kaivajien ohella kultaa etsittiin liki teollisissa mitoissa, ja kullan etsintää varten oli rakennettu jopa putkilinja, kirjoittajan mukaan "ryöstelijät organisoivat kokonaisen kultakaivoksen".

Lukuisia aarteenetsijöitä tallentui myös valokuviin. Muutamia näistä on julkaistu juutalaisen vastarintaliikkeen museon toimesta heidän verkkosivuillaan:

http://www.infocenters.co.il/gfh/multimedia/GFH/0000003034/0000003034_1_web.jpg

http://www.infocenters.co.il/gfh/multimedia/GFH/0000003039/0000003039_1_web.jpg

http://www.infocenters.co.il/gfh/multimedia/GFH/0000003041/0000003041_1_web.jpg

http://www.infocenters.co.il/gfh/multimedia/GFH/0000003043/0000003043_1_web.jpg

http://www.infocenters.co.il/gfh/multimedia/GFH/0000003044/0000003044_1_web.jpg

Valokuvien perusteella myös leirin vapauttaneet neuvostojoukot osallistuivat tuohon etsintäpuuhaan:

http://www.kasztelania.pl/include/obrazek.php?foto=../pictures/galeria20/oswiecim/071111105555zdj192.jpg&id_pix=784

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Treblinkan kultakuume

Ristiriitoja erityisesti puolalaisten antisemitismiä koskevien näkemystensä vuoksi herättänyt Jan Gross on julkaissut yhdessä vaimonsa kanssa äskettäin teoksen nimeltään Golden Harvest, jossa käsitellään juutalaisten omaisuuden ryöstöä sodan aikana ja sen jälkeen. Yksi osa kirjasta käsittelee paikallisten asukkaiden toimia ja muun muassa hautojen ryöstelyä tuhoamisleirien alueella.

Gross on äskettäin julkaissut teemasta myös verkossa artikkelin, joka löytyy täältä:

http://www.tabletmag.com/jewish-arts-and-culture/books/99982/the-treblinka-gold-rush

Ilmiöön on viitattu aiemmin myös tässä blogissa:

http://holokausti.blogspot.fi/2009/12/keskitys-ja-tuhoamisleirit-sodan.html

Varhempi puolalainen artikkeli aiheesta, sekä sen käännökset englanniksi, saksaksi ja portugaliksi, löytyy täältä:

http://holocaustcontroversies.yuku.com/topic/1824/Gold-Rush-in-Treblinka#.T_IbG_WLK1c

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Auschwitzin "intressivyöhyke", Interessengebiet

Auschwitzin leirin ympärillä oli aikanaan suljettu vyöhyke, joka oli huomattavasti laajempi kuin nykyinen museon alue. Tällä intressivyöhykkeellä oli runsaasti myös leirin toimintoja ja mm. erilaisia työpajoja joissa vangit työskentelivät.

Tähän vuonna 1941 laadittuun karttaan, johon myöhemmin on täydennetty Birkenaun sijainti, on merkitty vyöhykkeen alue sen pohjoiselta osalta:

Nykyisin leirillä vierailtaessa tullaan merkitylle leirin alueelle vasta museon parkkipaikan jälkeen, mikä sijaitsee aivan sen kuuluisan Arbeit Macht Frei-portin vierellä, vaikka historiallisella leirialueella onkin todellisuudessa oltu jo hyvän tovin ennen sitä.

Auschwitzin vyöhykettä on tutkittu verrattain vähän. Kattavinta tutkimusta aiheesta on tehnyt Marek Rawecki teoksessaan Strefa Auschwitz-Birkenau. Tuo teos on nykyään hankalasti saatavilla, mutta Raweckin alueelta julkaisemia valokuvia, joissa näytetään laitosten nykytila, on saatavilla verkosta täältä:

http://www.panoramio.com/user/5245060/tags/Auschwitz%20Zone

Hiatoriallisia kuvia alueelta löytyy leirin rakennuttajien toimesta vuosina 1941-1943 kootusta "Bauleitung-albumista", joka on esillä Yad Vashemin sivuilla:

http://collections.yadvashem.org/photosarchive/en-us/103212-container.html

tiistai 1. toukokuuta 2012

Kuolinsyiden väärentäminen Auschwitzissa

Sceptic-foorumilla eräs nimimerkillä Hans esiintyvä kirjoittaja on tehnyt erinomaista työtä kaivaessaan esille dokumentteja, jotka vahvistavat useiden todistajien kertomukset siitä, että Auschwitzissa todellakin väärennettiin vankien kuolinsyitä kuolintodistuksiin.

Alkuperäinen ketju löytyy täältä:

http://www.skepticforum.com/viewtopic.php?f=39&t=17948

Hans esittää linkin kokoelmaan todistajien lausuntoja koskien väärennettyjä kuolinsyitä:

https://docs.google.com/file/d/0B-qCC1IYsMUcU3dIdUVGWE5jN1E/edit?pli=1

Todistajanlausuntojen lisäksi Hans esittää kolme dokumenttien vahvistamaa tapausta. Ensimmäisenä Bratislavasta kotoisin ollut Alex Farkas, jonka kuolinsyyksi ilmoitettiin 26.6.1942 päivätyssä kuolintodistuksessa "äkillinen sydänkohtaus", "plötzlicher Herztod". Farkas kuitenkin mainitaan vartijoiden raportissa ammutuksi pakoa yrittäessään.

Kuolinsyyntodistus sekä vartijoiden raportti:

http://i3.photobucket.com/albums/y94/Rodoh_Hans/Farkas.png

29.6.1942 päivätty lista pakoyrityksen yhteydessä ammutuista, jossa myös Farkas mainittuna:

http://i3.photobucket.com/albums/y94/Rodoh_Hans/Farkas2.png

Toisena tapauksena Hans esittää Abram Warszawskin, joka samoin kuoli 23.7.1942 "äkilliseen sydänkohtaukseen" 26.7.1942 päivätyn kuolintodistuksen mukaan, mutta joka vartijoiden raportin mukaan ammuttiin pakoyrityksen yhteydessä:

http://i3.photobucket.com/albums/y94/Rodoh_Hans/Warszawski.png

Kolmantena tapauksena esitetään Hans Redlich, joka samoin kuoli todistuksen mukaan "äkilliseen sydänkohtaukseen", mutta joka toisen dokumentin mukaan ammuttiin hänen yrittäessään paeta:

http://i3.photobucket.com/albums/y94/Rodoh_Hans/Redlich.png

torstai 26. huhtikuuta 2012

"Pikku-Katynin" dokumentit julki

Puolalainen kansallinen tutkimusinstituutti IPN, joka tutkii puolalaisiin kohdistuneita rikoksia erityisesti saksalaishallinnon ja kommunistivallan aikoina, on julkaissut dokumentteja koskien neuvostojoukkojen toimeenpanemaa Augustowin metsän joukkomurhaa heinäkuussa 1945. Puolassa tapahtumaa on kutsuttu nimellä "pikku-Katyn".

Kyseessä on suurin sodanjälkeisen Puolan maaperällä tapahtunut teloitusoperaatio, jonka kuluessa surmattiin noin 600 anti-kommunisteiksi epäiltyä vastarintaliikkeen taistelijaa. IPN:n johtaja on kutsunut tapausta rikokseksi ihmiskuntaa vastaan. IPN sai dokumentit venäläiseltä ihmisoikeusjärjestöltä Memorial-seuralta, ja dokumentit oli alunperin löytänyt Nikita Petrov FSB:n arkistoista.

Kesällä 1945 neuvostojoukot olivat kammanneet metsäalueita Augustowin suunnalla vangiten yli 7000 vastarintamiestä tai sellaiseksi epäiltyä. Puolalaisten tietojen mukaan joukossa oli myös naisia ja lapsia. Suurin osa vangituista oli puolalaisia, mutta joukossa oli myös liettualaisia, jotka luovutettiin Liettuan NKVD:lle. Noin 5000 vapautettiin tutkinnan jälkeen, noin 600 jäi kadoksin. Puolan viranomaiset ovat tutkineet asiaa vuodesta 1994, mutta vasta nyt saatiin selvennystä kadonneiden kohtalosta. Todisteet vittaavat siihen, että heidät ammuttiin.

Yksi dokumenteista on NKVD:n päällikölle Lavrenti Berijalle osoitettu salainen raportti, jonka on laatinut kenraali Viktor Abakumov, pahamaineisen vastavakoiluorganisaatio SMERSH:in johtaja.

Abakumov raportoi 21.7.1945, että "ohjeidenne mukaisesti lähetin SMERSH:n vastavakoiluyksikön varajohtajan Kenraalimajuri Gorgonovin sekä ryhmän vastavakoilu-upseereita koneella Treuburgiin aamulla 20. heinäkuuta likvidoimaan Augustowin metsässä pidätetyt bandiitit". Abakumov jatkaa, että

"Jos katsotte tarpeelliseksi suorittaa operaation tätä tilannetta koskien, ehdotamme että bandiitit eliminoidaan seuraavasti:

1. Kaikki paljastetut bandiitit, joita on 592, likvidoidaan. Operatiivinen päällystö sekä pataljoona kolmannen valkovenäläisen rintaman [armeijakuntaa vastaava joukkosasto] SMERSH-direktoraatista, joita on jo testattu vastavakoilun tehtävissä, osoitetaan tehtävään.

Operatiivinen päällystö ja pataljoonan henkilöstö ohjeistetaan perinpohjaisesti menettelytavoista bandiittien likvidoimista koskien."

Kaikesta päätellen kyseessä on ilman minkäänlaista oikeuden päätöstä toimitettu teloitus, siis sotarikos. Venäjän viranomaiset ovat auttaneet tutkimuksissa nihkeästi, huolimatta siitä, että kaikki päätekijät lienevät jo kuolleet.

Novaja Gazetan juttu aiheesta:

Minor Katyn

IPN:n julkaisemat dokumentit alkuperäisinä venäjäksi, sekä puolankieliset käännökset:

Documents relating to the Augustow roundup, obtained by the President of the IPN dr. Lukasz Kaminski from Memorial during a visit to Moscow April 4, 2012

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Birkenaun krematorioiden 2 ja 3 kapasiteetti

Vuonna 1941 päätettiin Auschwitzin leirin yhteyteen rakentaa suuri sotavankileiri, KGL Birkenau, jonka vankimääräksi kaavailtiin 100 000. Alusta asti oli selvää, että pääleirin vanhan krematorion kapasiteetti, noin 300 päivässä, ei tule riittämään laajennetun leirin tarpeisiin.

Lokakuussa 1941 laadittiinkin ensimmäiset suunnitelmat suuremman krematorion rakentamiseksi. Sen oli tarkoitus sijaita vanhan krematorion vierellä. Tämän krematorion uunien määräksi tulisi viisi kolmipesäistä Topf & Söhne yhtiön rakentamaa uunia. Lisäksi suunnitelmiin kuului myöhemmin krematorio myös Birkenauhun, jonka uunimäärä ei ole tiedossa. Tilaus pääleirin uuneista tehtiin nopeasti, jo 22. lokakuuta, ja hanke todettin tilauskirjeessä kiireelliseksi. Sotavankien määrähän oli kasvanut tuossa vaiheessa jo valtavaksi. Keväällä 1942 luovuttiin ajatuksesta rakentaa uusi krematorio pääleirille, ja viisi kolmipesäistä uunia päätettiin rakentaa Birkenauhun.

Suunnitelmista voi päätyä jo jonkinlaiseen arvioon krematorion kapasiteetista. Ensimmäisissä suunnitelmissa leirin kokoa oli tarkoitus kasvattaa noin 20 tuhannesta 130 tuhanteen. Pääleirin vankimääräkin siis kasvaisi 10 tuhannella. Ennakoitua kasvua vankimäärässä oli siis yhteensä 110 000 tuhatta ja leirin vankimäärä yli kuusinkertaistuisi.

On luonnollista olettaa, että myös krematointikapasiteetti kasvaisi vastaavassa määrin, eli 300 päivittäisestä tuhkauksesta lähelle kahta tuhatta. 30.10.1941 laaditussa raportissa tehokkuutta arvioitiin seuraavasti: "Se käsittää 5 kappaletta uuneja, joissa jokaisessa kolme kahden miehen uunipesää, jolloin yhdessä tunnissa voidaan tuhkata 60 miestä". Yhtä uunipesää kohden lukumääräksi tulisi neljä ruumista tunnissa, ja kokonaiskapasiteetti olisi siten kohotettu vastaamaan leirin koon kasvua.

Topfin insinöörin Kurt Prüferin muistiossa puhelusta SS:n rakennusosaston kanssa 8.9.1942 mainitaan kuitenkin maltillisempi määrä uunien kapasiteetiksi: Prüferin mukaan viisi kolmipesäistä uunia kykenisi tuhkaamaan 800 ruumista vuorokaudessa, kun aiemmat uunit pystyivät 250 päivävauhtiin. Tehokkuus kasvaisi siten "vain" noin nelinkertaiseksi.

Jonkinlaiseen käsitykseen vastaavan uunin tehokkuudesta pääsee myös Buchenwaldin tietojen avulla. Siellä käytössä oli vastaavanlaiset kolmipesäiset Topf-yhtiön uunit, joita leirillä oli kaksi kappaletta. Nuo kaksi uunia, kuusi uunipesää, polttivat Buchenwaldin krematorion johtajan ilmoituksen mukaan 9.1.1945 kello 12.00 mennessä 187 ruumista (Schnabel, Macht ohne Moral, 346). 24 tunnissa pystyttiin siis kahdella uunilla polttamaan vähintään kaksinkertainen määrä, 374 ruumista. Viidellä uunilla polttomääräksi tulisi 935 ruumista.

Prüferin laskelmassa yksi uunipesä tuhkaisi reilut kaksi ruumista tunnissa, Buchenwaldissa pystyttiin reiluun kahteen ja puoleen. Suhteessa pääleirin vanhoihin uuneihin kolmipesäiset olivat siis hieman tehokkaampia. Sitävastoin sekä lokakuussa 1941 että 28.6.1943 tehdyn laskelman mukaan kapasiteetti olisi peräti 1440 ruumista per päivä, eli neljä ruumista tunnissa. Toisin kuin Buchenwaldin luvut, tuo luku ei perustu kovinkaan pitkäaikaiseen käyttöön, ja siten sitä voi pitää lähinnä arviona maksimitehosta poltettaessa useita ruumiita yhtäaikaisesti. Oletettavasti laskelma on laadittu lokakuun 1941 muistion pohjalta.

Alemmat luvut on oletettavasti laskettu sille pohjalle, että uuneissa poltettaisiin yksi ruumis kerrallaan. Kuten jo aiemmin on todettu, ja lokakuun 1941 muistiostakin käy ilmi, poltettiin uuneissa myös useampia ruumiita kerrallaan. Tällöin voidaan olettaa että ainakin Prüferin konservativinen arvio 800 tuhkauksesta päivässä ylittyisi.

Selkeästi liioiteltu on neuvostoliittolaisten tutkijoiden 1945 laatima raportti uunien tehokkuudesta. Raportissa todetaan, että "kaikki kymmenen krematoriouunia olivat kolmipesäisiä kahdella generaattorilla. Yhteen pesään lastattiin 3-5 ruumista, ja poltto kesti 20-30 minuuttia. Siispä, kahden krematorion 30 uunipesässä paloi täyteen lastattuna 6000 ruumista päivässä." [Каждая из 10 печей обоих крематориев была 3х ретортная с двумя полугенераторными топками. В одну реторту загружалось от трех до пяти трупов, сжигание которых продолжалось от 20 до 30 минут. Таким образом, в 30 ретортах двух крематориев при полной загрузке сжигалось около 6000 трупов в сутки.] (Polyan, Koch: Отрицание отрицания, или Битва под Аушвицем. Дебаты о демографии и геополитике Холокоста, sivu 373).

1942 päätettiin rakentaa Birkenauhun kaksi krematoriota, krematoriot 1 ja 2, joissa kummassakin viisi kolmipesäistä uunia, sekä vielä lisäksi kaksi krematoriota (K4 ja K5) kahdeksanpesäisillä uuneilla. Krematoriot numero 2 ja 3 olivat peilikuvia toisistaan, ja uunien määrä ja tyyppi olivat identtiset. Edellä esitetyn pohjalta voidaan todeta, että yhteensä niissä pystyttiin parhaimmillaan tuhkaamaan ainakin noin 2000 ruumista per päivä. Nämä, ja muut kaksi 1943 eteenpäin käytössä ollutta krematoriota kykenivät yhdessä tuhkaamaan "normaalioloissa" riittävästi ruumiita, yhteensä kenties noin 3000 tai jopa 3500 ruumista. Kesän 1944 unkarilaisoperaation aikana niidenkään kapasiteetti ei kuitenkaan riittänyt, joten osa ruumiista poltettiin ulkona.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Auschwitzin vanhan krematorion kapasiteetti

Kuinka suurella tehokkuudella ruumiita voitiin Auschwitzin ja muiden leirien krematorioissa tuhkata, ei ole täysin yksiselitteisen selvä, koska kirjanpitoa polttamisesta ei juuri ole säilynyt. Myöskään vertailu nykyaikaisiin krematorioihin ei useastakaan syystä ole kovin järkevää, eritoten polttoprosessien suurten erojen vuoksi. Lisäksi tiedetään että käytössä oli muitakin ruumiitten hävitysmenetelmiä, keskeisimpänä poltto ulkoilmassa (ks. Uusia ilmakuvia Auschwitzista).

Joitakin viitteitä uunien tehokkuudesta saatiin jo aiemmassa kirjoituksessa mainituista dokumenteista: Usean ruumiin polttaminen samanaikaisesti krematoriossa

Insinööri Roman Davidovskin johdolla Auschwitzin uunien toimintaa helmi-toukokuussa 1945 analysoinut neuvostoliittolaisten tutkijoiden ryhmä päätyi olettamaan kaikilla uuneilla yhteensä voidun tuhota noin neljä miljoonaa ruumista niiden käyttöaikana. Arvio perustui kuitenkin useisiin virheellisiin premisseihin, sillä arviossa oletettiin uunien olleen jatkuvasti käytössä ja jossain määrin liioiteltiin yksittäisten uunien tehokkuutta. Pääleirin "vanhan krematorion" eli krematorion numero yksi osalta esitettiin seuraavaa:

"Jokaiseen uunipesään laitettiin 3-5 ruumista, jotka paloivat puolen tunnin ajan, päivässä tuhkattujen ruumiitten määrän ollessa 300-350." [В каждую реторту одновременно загружалось 3–5 трупов, сжигание которых продолжалось полтора часа, а количество сжигаемых в сутки трупов достигало 300–350](Polyan, Koch: Отрицание отрицания, или Битва под Аушвицем. Дебаты о демографии и геополитике Холокоста, sivu 372).

Miten korkeasta tuntilaskelmasta raportin laatijat päätyivät päivälukuun 300-350, ei raportista käy ilmi. Kaikkiaan Davidovskin raportissa arvioidaan kuukaudessa voidun pääleirin krematoriossa tuhkata 9000 ruumista, eli samoin noin 300 per päivä. Tutkijoilla ei ollut juurikaan käytössään dokumentteja, joten arviot perustuivat suurelta osin Sonderkommandon jäsenten todistuksiin. Joitakin uunien tehoista kertovia dokumenttejakin on kuitenkin olemassa, ja niiden valossa Davidovskin arviot pääleiristä eivät ole kovinkaan virheellisiä.

Auschwitzissa, sen pääleirillä, oli vuodesta 1940 käytössä yksi Topf & Söhne yhtiön kaksipesäinen uuni, joiden määrää lisättiin myöhemmin niin, että käytössä oli lopulta kolme kaksipesäistä uunia.

Tuollaisen uunin kapasiteetista kertoo T & S:n kirje 14.7.1941 koskien Mauthauseniin tulevaa vastaavaa uunia, jossa todetaan, että

"Koksikäyttöisessä Topfin kaksipesäisessä polttouunissa voidaan noin 10 tunnissa tuhkata 30-36 ruumista. Tuo määrä voidaan tuhkata päivittäin ilman että uuni ylikuormittuu."

Tunnissa siis pystyttiin tuhkaamaan vajaa kaksi ruumista. Kuten mukana seuranneista käyttöohjeista ilmeni, oli uuneissa tarkoitus tuhkata jatkuvalla syötöllä siten, että vielä edellisen ruumiin jäännösten ollessa palamisprosesissa, voitiin uunin syöttää jo uusi ruumis (Käyttöohjeet). Käyttöohjeessa ja kirjeessä myös suositellaan jatkuvaa, ympärivuorokautista käyttöä uuneille ilman että uunit pääsevät jäähtymään välillä, mikä lisää niiden kestävyyttä. Vuorokausitasolla yksi uuni pystyisi siis tuhkaamaan noin 85, ja kolme uunia noin 260 ruumista.

Nämä luvut vahvistuvat myös toisen dokumentin kautta, Topfin pääinsinöörin Kurt Prüferin 8.9.1942 laatimasta merkinnästä koskien puhelinkeskustelua WVHA:n rakennusosaston kanssa. Dokumentin mukaan Prüfer mainitsi Kronelle Auschwitzin uuneista, että "tällä hetkellä on käytössä kolme kappaletta kaksipesäisiä uuneja, joiden päiväkapasiteetti on 250". Kuusi käytössä ollutta uunipesää pystyivät siis kukin polttamaan noin 1,7 ruumista tunnissa. Huomionarvoista kummassakin dokumentissa on, että ne eivät olleet enää arvioita, vaan tietoja jo suhteellisen pitkään käytössä olleista uuneista.

Kyseisestä uunimallista on tiedossa myös erään samaa uunimallia käyttäneen krematorion itsensä ilmoittamia lukuja. Gusenin leiriä koskien löytyy raportti kunakin päivänä tuhkatuista ruumiista syys-marraskuussa 1941. Parhaimmillaan Gusenin yhdellä kaksipesäisellä uunilla tuhkattiin 94 ruumista. Lisäksi tuhkaus aloitettiin ilmeisesti vasta aamulla, joten polttoon käytetty aika ei olle edes täyttä vuorokautta. Uunin teho, noin kaksi ruumista tunnissa, siis selkeästi ylittää sen, mitä Topf & Söhnen edustajat ilmoittivat. Yhtiön esittämät luvut esittänevätkin turvallisen käytön rajoja, ei maksimitehoja.

Sitävastoin maksimitehoja edustanee Auschwitzin krematorioitten rakennuttamisesta vastaavalle Hans Kammlerille osoitettu, 25.6.1943 kirjattu raportti, jossa pääleirin krematorion kolmen uunin kokonaiskapasiteetiksi ilmoitetaan 340 per päivä. Tunnissa pystyttäisiin polttamaan dokumentin mukaan yhdessä uunipesässä noin 2,4 ruumista. Tähän pääsemiseksi on oletettavasti käytetty myös useamman ruumiin yhtäaikaista tuhkausta.

Neuvostoliittolaisten tutkijoiden arvio tehosta vastaa dokumentoidun tiedon ylälaitaa, mutta ei liene mahdollinen pitkäaikaisessa käytössä. He myös olettivat krematorion toimineen keskeytyksettä kaksi vuotta mainitulla kapasiteetilla. Joka tapauksessa tiedossa on, että 250-340 ruumista vuorokaudessa polttava uuni ei ollut riittävä leirin tarpeisiin. Ruumiita jouduttin pahimman kuolleisuuden ja teloitusten aikoina myös hautaamaan leirin alueelle, mistä ne myöhemmin kaivettiin ylös ja poltettiin. Tuhkausongelman ratkaisi vasta krematorioitten ja uunien määrän radikaali lisääminen, tasolle joka mahdollisti myös kaasukammioissa murhattujen valtavien ihmismäärien tuhkaamisen.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Usean ruumiin polttaminen samanaikaisesti krematoriossa

Kuten lukuisista todistajanlausunnoista käy ilmi, poltettiin keskitysleirien krematorioitten uuneissa tilanteen niin vaatiessa usein monta ruumista samanaikaisesti, yhteen uunipesään työnnettiin siis nipussa useita ruumiita poltettavaksi. Tällä pyrittiin ilmeisesti säästämään sekä aikaa että polttoainetta (säästökeino jota joskus tarjotaan nykyaikaisessakin krematoinnissa).

Lukuisien ruumiitten polttamisesta samanaikaisesti ovat maininneet muun muassa Auschwitzissa ruumiitten polttamisesta vastanneen Sonderkommandon jäsenet Henryk Tauber ja Filip Müller, sekä lukuisat leirin henkilökuntaan kuuluneet saksalaiset. Esimerkiksi Auschwitzin krematorioita 1944 johtanut Erich Mussfeld kertoo näin: "Näissä krematorioissa 3 aikuista ruumista ladattiin yhteen uunipesään. Lisäksi laitettiin lasten ruumiita." (Carlo Mattogno: Auschwitz. Case for Sanity, s. 318).

Myös todelliset asiantuntijat, uunit valmistaneen Topf & Söhne-yhtiön insinöörit vahvistivat tämän kuulusteluissa sodan jälkeen. Näin pääinsinööri Kurt Prüfer 19.3.1946:

"Kerroin tästä Sanderille esimerkkinä, että Auschwitzissa, minun läsnäollessani, kaksi-kolme ruumista laitettin yhteen pesään, ja edes silloin he eivät kyenneet suoriutumaan urakasta, koska keskitysleirillä oli liian paljon ruumiita poltettavaksi"
(Kuulustelupöytäkirjoista ks. Sergey Romanov 24.3.2006)

Sonderkommandossa työskennellyt David Olere on myös kuvannut useiden ruumiitten yhtäaikaisen lastauksen eräässä piirroksessaan:



Useiden ruumitten yhtäaikaisesta polttamisesta on myös dokumenttiaineistoa. Jo suunnitteluvaiheessa oletettiin että useita ruumiita poltettaisiin samanaikaisesti. Esimerkiksi raportti 30.10.1941 kertoo suunnitteilla olleesta krematoriosta seuraavasti: "Se käsittää 5 kappaletta uuneja, joissa jokaisessa kolme kahden miehen uunipesää, jolloin yhdessä tunnissa voidaan tuhkata 60 miestä".

Tämä ei myöskään jäänyt vain suunnitelmien asteelle, vaan ruumiita todella poltettiin isommissa erissä. Topf & Söhne-yhtiön Fritz Sander kertoi 14.9.1942 seuraavaa kirjeessään, jossa hän esitti kokonaan uudenlaista liukuhihnaperiaatteella toimivaa uunijärjestelmää:

"Polttouunien suuri tarve keskitysleireillä - mikä viime aikoina on koskenut erityisesti Auschwitzia, ja mikä Prüferin mukaan johti seitsemän kolmipesäisen uunin tilaukseen - sai minut tutkimaan josko nykyinen uunijärjestelmä on oikea edellämainittuihin paikkoihin. Minun nähdäkseni tuhkaus polttouuneissa ei käy rittävän nopeasti jotta suuresta ruumismäärästä päästäisin riittävän lyhyessä ajassa eroon. Tätä korjataan uunien suurella määrällä, sekä täyttämällä yksittäinen uunipesä lukuisilla ruumiilla, poistamatta kuitenkaan perussyytä eli puutteita itse uunijärjestelmässä."


Topf & Söhnen Auschwitziin toimittamiin kolmella polttopesällä varustettuihin uuneihin mahtui enimmiltään arviolta noin 450 kiloa poltettavaa materiaalia per pesä, mikä tarkoittaisi noin kuutta aikuisen ruumista (ks. Mattogno & Deana 2003, 7.2.1).

Mitä ilmeisimmin useiden ruumiitten poltto oli pääasiassa pakottavasta tarpeesta johtuva keino pyrkiä nopeuttamaan polttoprosessia. Sekä vankien todistajanlausunnot, että tekijöiden kertomukset, että myös dokumentit vahvistavat sen, että Auschwitzissa tällaista tarvetta ilmeni säännöllisesti.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Vankileirien saaristo

Jos nyt jotain kirjaa voi suositella, mainostaa, niin tätä. Solženitsynin teos Vankileirien saaristo on vihdoin saatavilla suomeksi yhtenä mammuttimaisena niteenä. Oli hänen omasta filosofiastaan sitten mitä mieltä tahansa, sekä taideteoksena että dokumenttina teos on yksi 1900-luvun kirjallisuuden merkittävimmistä teoksista. Terrorin logiikkaa ja toimintaa on tuskin missään kuvattu yhtä kattavasti, yhtä monesta näkökulmasta.

Kirjan teema on valitettavasti edelleenkin ajankohtainen, vankileirit ja terrori ei maailmasta kadonnut Neuvostoliiton sortumiseen. Ja ei myöskään historian vääristely ja peittely. Venäjälläkin on vielä tilinsä tekemättä tästä asiasta, ja arkistonsa avaamatta. Tietoa aiheesta on tihkunut hetkellisten suojasäiden myötä, mutta valitettavasti edelleenkään ei Venäjällä katsota kovinkaan tärkeäksi selvittää tämän terrorikoneiston kaikkia ulottuvuuksia.

Stalinin terrori koski myös tuhansia suomalaisia. Toivottavasti tämän kirjan julkaisu edesauttaa siinä, että myös valtiovalta ottaisi tehtäväkseen selvittää näiden uhrien kohtalot. Aiemminhan Suomessa on valtioneuvoston vetoavulla selvitelty niin vuosien 1914-1922 suomalaisuhreja, kuin myös toisen maailmansodan aikuisia ihmisluovutuksia ja sotavankikuolemia. Vainojen suomalaisuhreista sitä vastoin ei kattavaa julkaisua tai tutkimusta ole olemassa.

Eila Lahti-Argutina teki mittavan työn kootessaan heidän tietojaan matrikkeliksi teoksessa Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun ja kuvatessaan Uralin alueen joukkosurmia yhdessä Jukka Rislakin kanssa teoksessa Meillä ei kotia täällä. Suomalaisten loikkareiden joukkotuho Uralilla 1938. Tälle työlle kaivattaisiin jatkajaa, sillä tuhojen koko kuva ei vielä ole selvillä.


Martti Anhavan hienot saatesanat teokseen.


Vankileirien saariston verkkosivu, jolta löytyy myös lisämateriaalia aiheesta.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Ilta-Sanomat: "Uusi natsitodiste sulkee holokaustin kiistäjien suut lopullisesti"

Keltaisen lehdistön uutisointi on yleensä mitä on, eikä niihin juuri kannata ottaa kantaa, saati totena niiden väittämiä pitää. Otsikossa mainittu juttu, joka löytyy täältä, ei tee poikkeusta säännöstä.

Jutussa väitetään muun muassa, että "Koillis-Puolassa sijaitsevan Treblinkan keskitysleirissä tapahtuneesta joukkotuhonnasta ei ennen tätä ole löytynyt todisteita". Olisi tietysti mielenkiintoista tietää mitä toimittaja mahtaa tarkoittaa todisteilla. Ilmeisesti leiriltä hengissä selvinneiden sekä leiriä pyörittäneitten saksalaisten todistukset eivät toimittajan mukaan ole todisteita, eivät myöskään dokumentit ja muut kirjalliset lähteet. Oletettavasti "todisteella" tarkoitetaan fyysisiä todisteita, ruumiiden jäänteitä tms.

Ilmeisesti todisteita eivät kuitenkaan jostain syystä ole edes aiemmat tutkimukset, missä todettiin muun muassa näin (venäläisten tutkimus 1944):

"Valtaisa alue leiristä on peittynyt polttojätteistä ja tuhkasta. Tie, joka yhdistää kaksi leiriä ja on kolme kilometriä pitkä, on peittynyt tuhkaan 7-10 sentin verran."

Taikka näin (puolalaisten tutkimus 1945)

"Suurin pommikraateri (useat palaset vahvistivat että kyse oli pommikuopasta) oli enimmillään 6 metriä syvä ja 25 metriä halkaisijaltaan. Sen seinämistä voi havaita suuria määriä tuhkaa ja ihmisjäänteitä."

"Maaperä koostuu hiekan ja tuhkan seoksesta ja on tumman harmaata ja jyvämäistä muodoltaan. Kaivauksen aikana nousi voimakas polton ja mädäntymisen haju. 7,5 metrin syvyydessä saavutettiin pohja, joka koostui sekoittamattomista hiekkakerroksista. Siinä kohden kaivaminen lopetettiin."

"Koillisella sektorilla pintaa peittää kahden hehtaarin alueella hiekka ja tuhka. Tässä seoksessa on lukemattomia ihmisluita, joita usein peittää vielä mädäntynyt ihmiskudos."

"Tutkimuksissa, jotka tehtiin oikeuslääketieteen asiantuntijan avustuksella, pääteltiin että tuhka on epäilyksettä ihmistuhkaa (ihmisluiden poltettuja jäänteitä). Ihmiskallojen tarkastelu paljasti ettei mitään jälkeä "haavoittumisesta" ollut. Sadan metrin säteellä on epämiellyttävä mädäntymisen ja polttamisen katku."

Todiste ei ilmeisesti ole muidenkaan havainnot leirialueelta sodan jälkeen, kuten esimerkiksi tämä puolalaismiehen kuvaus vuodelta 1947:

"Kenttä on kaivettu ja myllätty läpeensä, haudat ovat noin kymmenen metriä syviä, luita lojuu ympäriinsä sekä muita esineitä [--] Ilmassa leijuu mätänevien ruumiitten tuoksu. Haju sai meidät voimaan niin pahoin, että minä ja kollegani jouduimme oksentamaan. [--] Joka puun alle olivat kullan ja korujen saalistajat kaivaneet kuoppia".

Edellämainitun valossa tämä toimittajan lausuma on vähintäänkin kummallinen: "Treblinkan leirissä tapahtuneesta joukkomurhasta on oltu monta mieltä, koska natsit onnistuivat lähtiessään tuhoamaan lähes kaikki merkit sen olemassaolosta." Montaa mieltä joukkosurmasta ei myöskään ole oltu historioitsijoiden parissa, ainoastaan kourallinen omista syistään holokaustin kiistäviä harrastelijoita on aihetta väittänyt jollain tapaa epäselväksi. Siinäkin toimittaja on väärässä, että tämä tutkimus ei tule sulkemaan kiistäjien suita. Ei heidän toiminnassaan mistään todisteista ole kyse.

Ainoa seikka mikä uutisessa pitänee paikkaansa on se, että brittiläisen arkeologin tutkimukset ovat ensimmäinen kerta kun aluetta tutkitaan maaperätutkalla, jolloin saadaan tarkemmin selville hautojen mittasuhteet. Samanlainen tutkimus on suoritettu jo Sobiborissa ja Belzecissa.