torstai 16. joulukuuta 2010

Auschwitzin kaasukammiot: ruumiskellarista kaasukammioksi

Vuoden 1941 mittaan oli käynyt ilmeiseksi, että Auschwitzin keskitysleirin vanha, vuodesta 1940 käytössä ollut krematorio ei ole riittävän tehokas. Syksyn 1941 aikana kuolleisuus oli kasvanut huimasti, erityisesti neuvostosotavankeja kuoli kymmenittäin joka päivä. Tarvittiin siis uusi laitos. Suunnitelmat laadittiin syksyn 1941 aikana, rakennustyöt aloitettiin kesällä 1942, ja käyttöön uudet laitokset otettiin keväällä 1943.

Alkujaan Auschwitzin uusi krematorio oli tarkoitettu sijoitettavaksi pääleirin yhteyteen, vasta helmikuussa 1942 päätettiin se, tuleva Krematorio II, siirtää Birkenauhun (jolloin Birkenauhun alunperin suunniteltu pienemmästä krematoriosta luovuttiin, ks. Bischoffin kirje 30.3.1942). Kesällä 1942 krematorioitten määrää lisättiin, niin että lopulta rakennettiin neljä eri krematoriota massiivisine polttouuneineen. Näissä kaikissa rakennuksissa oli myös kaasukammiot, joina varhemmin oli toiminut vanhan krematorion ruumishuone sekä niin sanotut bunkkerit eli kaksi siihen tarkoitukseen muunnettua taloa.

Missä vaiheessa tehtiin päätös rakentaa myös kaasukammiot krematorioitten yhteyteen ja siis siirtää kaasutukset krematorioitten yhteyteen, on jossain määrin epäselvää. Aiheesta on kaksi tulkintaa: Michael Thad Allen sekä Auschwitzin museo katsovat että jo alusta alkaen oli tarkoitus käyttää krematorioitten tiloja myös kaasutuksiin, Jean-Claude Pressac sekä Robert van Pelt katsovat todisteiden viittavan siihen että kaasukammioista päätettiin vasta myöhemmin. Suunnitelmat paljastuvat dokumenteista, mutta mitään täysin yksiselitteistä tulkintaa niiden pohjalta ei voi tehdä.

Jo kesällä 1942 suunnitteilla olleisiin uusiin krematoriorakennuksiin liitettiin termi Sonderaktion, erityisoperaatio, mikä viitannee niiden käyttöön tilapäisessä kaasukammioissa, ns. bunkkereissa surmattujen juutalaisten polttamiseen (ks. 21.8.1942 kirjattu keskustelumuistio koskien krematorioita). Massiivisen polttouunien lisäkapasiteetin suunnittelu alkoi samanaikaisesti leirillä toteutetun juutalaisten järjestelmällisen tuhoamisen käynnistymisen kanssa, ja samanaikaisesti ns. Aktion Reinhardt-leirien käynnistymisen kanssa. Toisaalta samaan aikaan päätettiin myös leirin laajentamisesta. Suhteessa muiden leirien kapasiteettiin oli Auschwitziin suunniteltu ruumishuoneitten ja polttouunien yhteismäärä silti selkeästi ylimitoitettu, normaaliksi keskitysleiriksi siis.

Aiemmin keväällä krematorion alakerran tuuletusta oli muokattu tehokkaammaksi siinä yhteydessä kun päätettiin sijoituspaikan vaihdosta Birkenauhun. Kesällä 1942 piirustuksiin ilmestyy myös erillinen viemäröinti krematorion alakerran pienemmälle kellarille, jota käytettiin kaasukammiona keväästä 1943 alkaen. Selkeimmät merkit "ruumiskellarin" käytöstä kaasukammiona saatiin kuitenkin vasta syksyn kuluessa, ja alkuvuodesta 1943. Tuolloin poistettiin piirustuksista normaaliin ruumiskellariin kuuluva ruumisluiska, ja vaihdettiin se riisuuntumishuoneeksi kutsuttuun kammioon johtaviksi portaiksi; "ruumiiden" oli siis ilmeisesti tarkoitus kävellä omin jaloin ruumishuoneeseen. Samoin krematorioon toimitettiin kaasutiiviit ovet. Saksalaisdokumenteissa lipsahtelee tuolloin tulevia kaasukammioita koskien ilmauksia "Vergasungskeller", "Gaskeller", "Gaskammer", "Sonderkeller". Yhdessä muistiossa mainitaan myös erityiskäsittely, Sonderbehandlung, krematorion yhteydessä. Termiä käytettiin pääsääntöisesti peiteilmauksena ihmisten surmaamiselle. Mutta jotain merkkejä rikollisesta käyttötarkoituksesta on jo varhemmin, suunnittelun alusta alkaen eli syksyllä 1941.

Pressac viittaa vuonna 1993 julkaistussa teoksessaan Die Krematorien von Auschwitz siihen että poliittisen osaston johtaja Grabner olisi leirin rakennusjohdon mukaan halunnut kellariin kunnollisen ilmastoinnin sen vuoksi ettei halunnut ampua vankeja ruumiiden hajussa. Pienempään kammioon suunniteltiinkin alusta asti sekä koneellinen tuuletus että korvausilman tuonti myös koneellisesti, ja ilmastointikanavat suunniteltiin seinien sisälle muurattavaksi. Suuremmassa kammiossa tällaisia erityissysteemejä ei ollut, eikä tiettävästi missään muussakaan ruumiskellarissa. Ilmastointi oli ilmeisen oleellinen, koska jo ensimmäisissä piirustuksissa kellariin viitataan nimellä B-Keller, eli Belüfteter Keller, ja dokumentaation mukaan SS kantoi erityistä huolta juuri tämän pienemmän kellarin tuuletuksesta kautta koko rakennushistorian. Kanavien muuraus seinien sisään toistuu myös säännöllisesti dokumenteissa.

Krematorio mainitaan myös 1941 rakennusraportissa samassa yhteydessä teloituslaitosten kanssa (Exekutionsanlagen), mikä mahdollisesti viittaa kellarin käyttöön ampumisteloituksissa. Tuohon aikaan varauduttiin eri leireillä niin sanotun komissaarikäskyn toimeenpanoon neuvostoliittolaisten sotavankien teloittamiseksi, ja sitä varten rakennettiin myös erilaisia teloituslaitoksia mm. Sachsenhausenissa, Buchenwaldissa ja Mauthausenissa.

Leirin komendantti Rudolf Höss viittaa muistelmissaan vuoden 1941 kesällä saamaansa käskyyn juutalaisten tuhoamiseksi. Tämä kuitenkaan tuskin pitää paikkaansa sillä tuolloin ei ollut vielä mikään tuhoamisleiri suunnitelmissakaan vaikka tuossa yhteydessä Höss niihin viittaakin, ja ylipäätäänkin Hössin kertomuksen kronologia on jokseenkin epämääräinen. Ajoitusvirhettä käy tarkemmin läpi Karin Orth tässä artikkelissaan:

http://www.werkstattgeschichte.de/werkstatt_site/archiv/WG18_045-057_ORTH_ENDLOESUNG.pdf

Krematorioitten suunnittelija, arkkitehti Walter Dejaco sitävastoin esitti oikeudessa että alkujaan kyse oli tavallisista ruumiskellareista, jotka myöhemmin muutettiin kaasukammioiksi. Myös dokumentaatio viittaa tähän. Pressacin esittämä skenaario jonka mukaan käyttötarkoitus muutettiin vuoden 1942 mittaan, ja että alkujaan toista kellareista oli tarkoitus käyttää teloituksiin ampumalla (kuten käytettiin pääleirin vanhaa krematoriota) vaikuttaa siten todennäköisimmältä kehityskululta.

Lisää aiheesta:

Michael Thad Allen: "The Devil in the Details: The Gas Chambers of Birkenau, October 1941." Holocaust and Genocide Studies, Vol. 16, No 2, Fall 2002.

Dwork, Deborah and Robert Jan Van Pelt. Auschwitz: 1270 to the Present. W.W. Norton & Co., 1996.

Jean-Claude Pressac: Die Krematorien von Auschwitz. Piper Verlag, 1993.

Franciszek Piper: Auschwitz 1940-1945. Central Issues in the History of the Camp. Volume III. Mass Murder.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Puolalaiset sodanaikaiset salaliittoteoriat

Holokaustin ympärillä on tunnetusti ollut monenlaista salaliittoteoriaa. Eräät harvemmin esillä olleet teoriat ovat puolalaista alkuperää sota-ajalta ja kuvastavat yhdenkaltaista antisemiittistä paranoiaa.

Antisemitismi ei ollut sotaa edeltävänä aikana tuntematon ilmiö Puolassa, eikä se ollut sitä sodan jälkeenkään. Ilmiö ei kadonnut siinä välissä sodan aikanakaan mihinkään. Erityisesti sodanaikaisessa oikeistolehdistössä juutalaiset nähtiin Saksan ohella syyllisinä maailmansotaan, ja juutalaisuus moraalisesti ja poliittisesti yhtä epäilyttävänä kuin kansallissosialismikin, kumpikin oli Puolan kansan ja demokratian vihollisia. Myös äärioikeiston ulkopuolella suhtautuminen juutalaisiin ja juutalaisuuteen sai ajoittain vainoharhaisuuden sävyjä.

Monista puolalaisista oli sodan kuluessa selittämätöntä se, että muu maailma ja jopa muun maailman juutalaiset vaikenivat juutalaisten Puolassa kokemasta hävityksestä. Rzeczpospolita Polska -lehti, maanpakolaishallituksen salaa Puolassa levittämä lehti, tarjosi 14.10.1942 kahta selitystä tähän kummalliseen tilanteeseen: ensinnäkin he [juutalaiset] katsoivat sen saksalaisia vihaavien puolalaisten propagandaksi, ja toisekseen "itsepintainen juutalaisten kärsimyksistä vaikeneminen on selvästi osa juutalaispiirien suuren pelin suunnitelmaa, joka pyrkii palauttamaan ennemmin tai myöhemmin hyvät suhteet juutalaisten ja saksalaisten välille ja siirtää vastuun saksalaisten tekemistä rikoksista puolalaisten kontolle. Kumpi tahansa vastauksista voi olla oikea ja kuka tietää jos ne molemmat pitävät paikkansa."

Katolinen maanalaisjulkaisu Prawda katsoi 9.9.1942 että takana oli "finanssijuutalaisten" ja saksalaisten välinen suunnitelma joka ei vielä ollut paljastunut. Lehden mukaan "harvinaisen vahva side yhdistää sionin viisaat Saksan jokaisen hallitukseen. Mikään ei tätä sidosta murra, ei edes miljoonien uhrien kuolema".

Samoin vasemmistodemokraattinen Dziennik Polski (5.11.1942) näki myös nimenomaan juutalaisen "finanssioligarkian" yhtenä taustatekijänä, ja hahmotteli laajempaa kuviota taustalla. Lehden mukaan "puolanjuutalaiset olivat ulkomaalaiselle juutalaiselle finanssioligarkialle ei vähämerkityksinen painolasti. Nämä ovat oikeastaan muodostaneet sen mitä kuvataan juutalaisongelmaksi". Teorian mukaan finanssijuutalaiset halusivat eroon tästä takapajuisesta joukosta, että he hiljaa ajattelevat "Hitlerin vapauttavan tulevaisuudessa heidät näistä epämukavuuksista". Lehti julistaa lopuksi finanssijuutalaisten moraalin natsien moraalia vastaavaksi; toinen suorittaa massamurhan ja toinen vaikenee siitä tulevien liikeintressien tähden.

Eräällä tavalla tämä finanssijuutalaisuuden ja natsien väitetty etujen yhteneväisyys näyttäytyi vielä sodan jälkeisissäkin muistamisen muodoissa, kun muun muassa Auschwitz nähtiin puolalaisen virallisen anti-semitismin huippuvuosina kapitalismin suurimpana "saavutuksena".

Sitaatit teoksesta Klaus-Peter Friedrich: Der nationalsozialistische Judenmord und das polnische-jüdische Verhältnis im Diskurs der polnischen Untergrundpresse (1942–1944).

tiistai 17. elokuuta 2010

Juutalaisten "evakuointi" itään?

Natsien operaatioissa esiintyy usein ilmaus itään muutosta. Esimerkiksi Lublinissa väestöasioiden parissa työskennellyt Richard Türk mainitsee muistiossaan 16.3.1942, että pääteasemalle Belzec saapuu päivittäin 4-5 tuhannen hengen kuljetusta ja "nämä juutalaiset ylittävät rajan eivätkä enää koskaan palaa kenraalikuvernementtiin". Jos kokeiluluontoisesti otetaan tämä todesta (todisteet kertovat Belzecin olleen todella päätepysäkki eikä sieltä enää menty eteenpäin), niin minne itään olisi juutalaiset voineet siirtyä?

Balttian maat ovat poissa laskuista. Wannseen protokollassa mainitaan Viron olleen jo tuolloin vapaa juutalaisista. Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger puolestaan raportoi jo joulukuussa 1941 että Liettuassa oli surmattu siihen mennessä yli 130 000 juutalaista ja hengissä oli enää 34500 juutalaista. Latvian osalta Franz Stahleckerin raportti helmikuulta 1942 kertoo että siellä on surmattu yli 30 000 juutalaista, elossa on enää alle 5000. Saksasta, Itävallasta ja Böömistä kuljetettiin noin 20 000 juutalaista Latviaan, mutta puolalaisia ei saksalaisdokumentaatio mainitse. Balttia ei siis näyttäisi olevan vaihtoehtona.

Entä sitten Valko-Venäjä? SS-Obersturmbannführer Eduard Strauch, Valko-Venäjän turvallisuuspalvelun päällikkö, kertoi 10.4.1943 Minskissä pidetyssä Valko-Venäjän siviilihallinnon kokouksessa juutalaiskysymyksestä seuraavaa: "Uskon että voimme olla tyytyväisiä siihen, että meillä oli arviolta 150 000 juutalaista käsillä, joista 130 000 on jo kadonnut. Meillä on vielä noin 22 000 kenraalikomissariaatin alueella. Tietoni mukaan on pelkästään Kaunasissa sama määrä." (Krausnick, Helmut and Wilhelm, Hans-Heinrich: Die Truppe der Weltanschauungskriege: Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942, s. 539)

Valko-Venäjä kuului osana Ostlandin valtakunnankomissariaattiin, jonka kokonaistilanne oli myös jo selkiintynyt. Politiikan alueelle määritteli Himmler, joka mainitsi kirjeessään Gottlob Bergerille 28.7.42 että "vallatut itäalueet tulevat olemaan vapaat juutalaisista".

13. heinäkuuta 1943 pidetyssä kokouksessa, jossa käsiteltiin työvoimaa vallatuilla alueilla, totesi valtiosihteeri Alfred Meyer, Rosenbergin varamies itäalueitten ministeriössä, että Ostlandin valtakunnankomissariaatissa oli vielä 72 000 juutalaista, joista 22 000 oli valittu jo "uudelleenasutukseen". (Longerich, Final Solution, 382).

Joten näyttää siltä että Valko-Venäjä tai Ostland ylipäätäänkään ei ollut se minne juutalaiset "uudellenasutettiin". Jäljelle jää Ukraina.

Ukrainan osalta eteläisen Venäjän ylin poliisijohtaja Hans-Adolf Prützmann raportoi Himmlerille 26.12.1942 että syyskuun alun ja joulukuun alun välillä 1942 kaikkiaan 363 211 juutalaista on teloitettu hänen vastuualueellaan. Himmler esitti raportin myös Hitlerille. Tämä ei tietysti sulje pois sitä etteikö alueelle olisi voitu tuoda lisää juutalaisia muualta. Mitään kokonaisraporttia Ukrainan tilanteesta ei ole tiedossa. Kenraalikomissariaateittain tarkastaltuna löydämme kuitenkin esimerkiksi Zhytomyrin kenraalikomissaarin Kurt Klemmin ilmoituksen kesältä 1942, jonka mukaan hänen alueensa on vapaa juutalaisista, "judenfrei" (Wendy Lower, Nazi empire-building and the Holocaust in Ukraine, 160) Samoin Einsatzgruppe D:n varapäällikkö Willi Seibert ilmoitti Krimin alueen osalta 16. huhtikuuta 1942 että alue on vapaa juutalaisista, "Die Krim ist Judenfrei". Yksittäisten kaupunkien kohdalta löydämme näitä ilmoituksia lisää: jo syksyllä 1941 ilmoitetaan Kriwoj Rogin olevan "judenfrei", maaliskuussa 1942 Einsatzgruppe-osastojen toiminta- ja tilannekatsaus nro 11 ilmoittaa että "Rakowissa on ammuttu 15 000 juutalaista ja Artenowskissa 1224, joten nämä paikkakunnat ovat vapaat juutalaisista". Hyvin vähiin käy siis sijoituspaikat Ukrainassakin.

Tämän suhteellisen summittaisenkin tarkastelun nojalla siis käy jo selväksi että ellei juutalaisia ole ahdettu johonkin yksittäiseen Ukrainan piiriin, josta ei ole mitään dokumentaatiota säilynyt, ei satojen tuhansien, jopa miljoonien Puolan juutalaisten siirroista itään ole mitään merkkiä. Siitä sitävastoin on runsaasti merkkejä että idässä toteutettiin juutalaisten brutaali hävittäminen ja saldona siitä valtaosa alueesta menetti koko juutalaisväestönsä.

Väitteeseen "uudelleenasutuksesta" uskoi silti moni juutalainenkin, ja se oli tarkoituskin. Operaatiot sujuivat helpommin kun vastarintaa ei juuri esiintynyt. Pyrkimyksen salaamiseen tiivistää hyvin saksalaisdokumentti Tätigkeits- und Lagebericht Nr 9 der Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD in der UdRRR, kertomusaika 1.1.1942-31.1.1942:

”On pyrittävä siihen, että Ostland puhdistetaan mahdollisimman täydellisesti juutalaisista. Ampumiset toteutetaan siten, että niitä ei julkisesti juuri havaita. Väestössä ja itse jäljelle jääneissä juutalaisissa on moneenkertaan levitetty sitä käsitystä, että juutalaiset vain uudelleenasutetaan.”

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Holokausti ja siihen käytetyt resurssit

Usein kuulee esitettävän että holokausti ei voi pitää paikkaansa sen vuoksi että siihen olisi kulunut valtava määrä saksalaisen sotatalouden kipeästi tarvitsemia resursseja ja siten sen toimeenpano olisi ollut täysin vastoin kaikkea järkeä. Tämä väittämä ei vastaa kaikilta osin todellisuutta, vaikka epäilemättä holokausti myös söi paljon resursseja (esimerkiksi työvoiman tarve ja juutalaisten hävittäminen olivat ristiriitaisia tavoitteita, ja tämä synnytti kitkaa hallinnossa, kuten olen aiemmin tässä blogissa esittänyt).

Yksi kysymys on juutalaiskuljetuksiin käytetty rautatiekapasiteetti, on esitetty että juutalaiskuljetukset vievät resursseja välttämättömiltä Wehrmachtin kuljetuksilta. Jos sivuutetaan holokaustin kiistäjien esitysten epäloogisuus sen osalta että myös väitetty juutalaisten siirtäminen itään vaatisi kuljetuskapasiteettia, ja itse asiassa vaatisi sitä enemmän kuin kuljetukset Puolaan koska matkakin olisi pidempi mentäessä pidemmälle itään, niin jää kuitenkin kysymys siitä paljonko resursseja sitten kuljetuksiin kului ja aiheuttiko tämä vaikeuksia muissa kuljetuksissa.

Käytettyjen junien määrä on tosiasiassa häviävän pieni suhteessa muuhun liikenteeseen. Artikkelissaan "A Public Enterprise in the Service of Mass Murder: The Deutsche Reichsbahn and the Holocaust" (Holocaust and Genocide Studies 2001 15(1):33-46) Alfred C. Mierzejewski mainitsee että kuljetuksiin tuhoamisleireille käytettiin yhteensä kaikkien sotavuosien aikana noin 2000 junaa. Reichbahnin päivittäinen junaliikenne koostui vuosina 1941-1942 noin 30 000 junasta per päivä, sodan loppupuolella tämä määrä putosi noin 25 000 junaan. Juutalaisten erityisjunia (Sonderzug) oli päivittäin keskimäärin vain vajaa kaksi. Tätä voi verrata myös vaikkapa Hampurin alueen evakuointiin kesällä 1943: siihen operaatioon oli käytettävissä päivittäin keskimäärin 48 junaa.

Yleisen käsityksen vastaisesti juutalaiskuljetukset eivät myöskään olleet korkealla prioriteettilistalla: niiden sallittiin kulkea vasta muun junaliikenteen mentyä ja erityisesti kaikki sotilasliikenne meni niiden edelle. Himmler joutui myös vaatimaan lisää junia juutalaiskuljetuksiin joten mitenkään automaattisesti he eivät saaneet junia käyttönsä; tämäkin on yksi esimerkki kuljetusten suhteellisen alhaisesta prioriteetista.

Entäpä sitten ruumiitten hävittäminen, miten suuren osan esimerkiksi Auschwitzin krematoriot veivät Saksan hiilen ja koksin kulutuksesta? Tiedot kulutetusta hiilestä ja koksista ovat hyvin epämääräisiä johtuen lähteiden aukkoisuudesta, tietoja hiilikuljetuksista ei ole säilynyt kokonaisuudessaan. David Irving on väittänyt että polttoainetta olisi tarvittu jopa 30 kiloa per poltettava ruumis. Vaikka tämä arvio on erittäin kyseenalainen, voimme ottaa sen tässä esimerkiksi. Tällöin polttoainetta oli siis tarvittu miljoonan ruumiin hävittämiseen 30 miljoonaa kiloa, tai 30 000 tonnia. Tämä siis vuosivälillä 1940-1945. Edellä mainittu Mierzejewski kertoo kirjassaan The collapse of the German war economy, 1944-1945 että esimerkiksi pelkästään huhtikuussa 1944 Saksa tuotti ruskohiiltä 20 852 tuhatta tonnia (taulukko sivulla 190). Koko Auschwitzin toiminta-aikanaan tarvitsema polttoaineenmäärä olisi siis hyvin yläkanttiin esitettyjen laskelmienkin valossa vain tuhannesosa kuukausittaisesta ruskohiilen tuotannosta. Ja tämä siis vain ruskohiilen osalta, hiilen kokonaistuotanto oli vielä yli kaksinkertainen tähän verrattuna.

Muita mahdollisia resurssiongelmia on tietysti operaatioiden vaatima saksalaistyövoima. Tunnettua on että suuri osa leirien vartijoista oli muita kuin saksalaisia, ja erityisesti Puolan tuhoamisleireillä työllistettiin sotavankien keskuudesta rekrytoituja ns. Trawnikin miehiä, joita ei luonnollisestikaan voitu ajatella rintamapalvelukseen. Kaikkiaan Treblinka, Sobibor ja Belzec toimivat hyvin pienellä miehityksellä. Esimerkiksi Treblinkan henkilökunta koostui kaikkiaan vain 150 SS-miehestä ja ukrainalaisesta.

Kannattanee myös muistaa että holokausti ei ollut pelkästään menoerä. Aktion Reinhardt operaation juutalaisten tuhoamisleirit Puolassa, tuottivat arvoesineinä ja vaatteina ja käteisenä rahana yli 700 miljoonaa dollaria nykykurssilla laskettuna. Ks. Aktion Reinhard Economics. Toinen huomionarvoinen seikka on kulutuksen väheneminen, "ylimääräisten suiden poistaminen" vapautti ruokavarantoja saksalaisten omaan käyttöön. Puolan juutalaisten tuhoaminen mahdollisti suurten ruoka-ainemäärien kuljetuksen sieltä Saksaan, ja vuoden 1942 kuluessa nämä kuljetukset moninkertaistuivatkin.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Holokaustin kiistäminen ja historioitsijat

Holokaustin kiistämistä voi hyvällä syyllä pitää myös eräänlaisena pseudotieteenä. Vaikkakin suurin osa ilmiöstä ja sen piirissä tuotetusta materiaalista koostuukin lähinnä erilaisista antisemiittisistä purkauksista ja ääriliikkeiden ideologisista pamfleteista, ovat jotkut sen piirissä vaikuttaneista henkilöistä pyrkineet myös historiatieteeltä ulkoisesti näyttäviin tuotoksiin. Tällaisissa jossain määrin vakavammin otettavissa yrityksissä, joista voinee viime vuosien keskeisimpänä ja ylivoimaisesti aktiivisimpana kirjoittajana mainita italialaisen Carlo Mattogon, käytetään myös valikoidusti sekä todistajanlausuntoja että arkistolähteitä pyrkimyksessä kiistää historiallisen aineiston osoittama kansanmurha.

Huolimatta pyrkimyksistä ainakin näennäiseen tieteellisyyteen, on holokaustin kiistäminen jotakuinkin täysin sivuutettu akateemisten tutkijoiden taholta. Tämä ei sinällään yllätä, sillä kiistäminen ei täytä historiallisen tutkimuksen vaateita edes lähteidenkäyttönsä osalta. Mitään selkeätä vaihtoehtoista tulkintaa tapahtumainkululle ei myöskään kiistäjien taholta ole kyetty esittämään, vaan on lähinnä keskitytty etsimään aukkoja tai epätäsmällisyyksia jo tehdystä tutkimuksesta.

Mutta miten sitten historioitsijoitten tulisi asiaan reagoida? Holokaustin kiistäminen itsessään on tietysti jollain tapaa kiinnostava tutkimuskohde, mutta kuulunee enemmän politiikantutkimuksen alueelle. Kiistäjien väittämiä on toki pyritty kumoamaan melkoisen laajaltikin, mutta lähinnä harrastelijoiden voimin. Aktiivisin yksittäinen ryhmä lienee Holocaust Controversies -ryhmä, joka koostuu historian harrastajista sekä yhdestä uransa alkuvaiheessa olevasta akateemisesta tutkijasta. Blogissa esitetty kritiikki on herättänyt keskustelua paitsi verkossa pyörivien kiistäjien taholta, myös julkaisutoimintaa harjoittavien, vakavammin otettavien toimijoiden taholta. Tästä esimerkkinä Carlo Mattognon ja blogin jäsenten välillä käydyt debatit (viimeisimmästä mielipiteenvaihdosta ks. Mattognon kommentaari blogin kirjoituksiin "The “Special Treatment” of Registered Auschwitz Inmates" ja Sergey Romanovin vastine "Mattogno's special treatment of evidence continues").

Blogin jäseniin kuuluvan Exeterin yliopiston historioitsijan Nick Terryn ohella kirjoittakunnassa on vieraillut myös krakovalaishistorioitsija Joachim Neander. Hänen ja Mattogon välille kirvonnut debatti kertoo selkeästi eron tieteellisen tutkimuksen ja kiistäjien näkemysten välillä. Neander osoittaa että Mattognon esitys on historiatieteen näkökulmasta kelvoton, koska hän jättää tarkoitushakuisesti omien väitteidensä kanssa ristiriidassa olevan aineiston työnsä ulkopuolelle hyläten kestämättömin perustein myös silminnäkijöiden kertomukset.

Etabloituneiden akateemisten tutkijoiden parissa kommentit holokaustin kiistäjien esityksiin ovat kaikkiaan kuitenkin olleet harvemmassa, liki olemattomia. Poikkeuksen tekevät lähinnä oikeusjuttujen yhteydessä tuotetut tekstit: erityisesti Irvingin oikeudenkäynti Deborah Lipstadtia vastaan tuotti useampiakin historioitsijoitten melko yksityiskohtaisia esityksiä holokaustin kiistämistä vastaan. Irving syytti Lipstadtia herjauksesta tämän väitettyä että Irving ei ole kelvollinen historioitsija, puolustuksekseen Liptadt joutui osoittamaan Irvingin metodien kelvottomuuden ja hänen kustantajansa Penguin kokosi ryhmän asiantuntijoita antamaan asiasta lausuntonsa. Nämä asiantuntijaraportit on luettavissa Holocaust Denial on Trial-sivustolla.

Erityisesti Deborah Lipstadt on esittänyt että kiistäjien kanssa ei tulisi käydä debattia, koska se kohottaisi näiden väitteet tasa-arvoiseen asemaan legitiiminä teoriana:

"Whenever the plans include inviting a denier I categorically decline to appear. As I make clear in these pages the deniers want to be thought of as the "other side." Simply appearing with them on the same stage accords them that status. [--] Refusal to debate the deniers thwarts their desire to enter the conversation as a legitimate point of view." (Lipstadt, Denying Holocaust, 5-6.)

Lipstadt ei esitä kiistäjien julkaisujen kieltämistä, mutta vastapuolella ei ole mitään velvollisuutta myöskään osallistua niiden levittämiseen:

"It is one thing to state that a country allows free speech, as does the United States in its constitution. That gives deniers the right to say what they wish. But it does not obligate newspapers to print letters or columns by deniers. Some student newspapers misunderstood the First Amendment and assumed it obligated them to print this material. It does not." http://www.jcpa.org/phas/phas-11.htm

Tämä Lipstadtin kanta on luonnollisesti ärsyttänyt kiistäjiä. Tosiasia kuitenkin lienee että kiistäjät eivät ole tähän päivään mennessä kyenneet esittämään sellaista teoriaa jolla olisi riittävää tietellistä painoarvoa tullakseen akateemisen debatin osaksi. Kiistäjien yritykset ovat liikkuneet lähinnä sinne ja tänne, ilman erityistä fokusta. Ei ole tiedossa että mikään heidän esittämänsä uusi tulkinta tai edes detalji olisi tullut osaksi akateemista historiankirjoitusta, huolimatta jo vuosikymmeniä jatkuneesta ponnistelusta. Historiaa toki revisoidaan holokaustin osalta jatkuvasti, akateemisen tutkimuksen(kin) puolella. Esimerkiksi Majdanekin leirin uhrien lukumääräarvio on tarkentunut vuosien mittaan Neuvostoliiton tutkijoiden esittämistä miljoonaluvuista alle sataan tuhanteen. Tähän ei kuitenkaan ole mitään osuutta historialliseksi revisionismiksikin itseään kutsuvalla kiistäjäliikkeellä, vaan kyse on leirimuseon omista arkistotietoihin perustuvista tutkimuksista.

Historioitsijoitten tulisikin keskittyä kiistäjien epämääräisten yritysten sijaan tutkimaan holokaustin historiaa entistä tarkemmin ja revisioida historiaa siltä osin kun se tieteellisen tutkimuksen nojalla näyttää olevan välttämätöntä. Paras vastaus kiistäjille on tarkka ja yksityiskohtainen tutkimus.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Holokaustin kiistämisen politiikat

Kansanmurhan voidaan katsoa jo määritelmällisesti olevan poliittisen alaan kuuluva tapahtuma, määrittäähän YK:n asiaa koskeva päätöslauselma nro 260 pyrkimykseksi "jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain". Tunnusmerkkien täyttämiseksi tarvitaan selkeä intentio ja suunnitelmallisuus, mikä jokseenkin väistämättä vaatii taustalleen poliittisten toimijoiden yhteistyötä, ja joidenkin tuhottaviksi aiottujen ryhmien määrittely jo sinänsä on poliittinen teko. Samoin säännöllisesti politikoinnin kohteena on kiista itse määrittelystä, siitä mikä hävitystyö on oikeutettu nimikkeeseen kansanmurha.

Politikoinnin kohteina kansanmurhien osalta ovat olleet jatkuvasti myös niiden erilaiset muistamistavat. Yksi tähän liittyvä ilmiö on kansanmurhien kokonaisvaltainen tai osittainen kiistäminen. Holokausti on tässä vain yksi monien joukossa: niin Armenian kuin aboriginaalienkin kansanmurhalla on omat kiistäjänsä. Voidaan sanoa että aina löytyy taho jolla on joko poliittinen tai muu motiivi kansanmurhan kiistämiseen. Useimmiten syyt ovat poliittisia, ja holokaustin kiistäminen kuuluu ainakin pääosin tähän joukkoon.

Yksi keskeinen elementti holokaustin kiistämisessä on ollut ilmeinen antisemitismi, ja tähän kytkeytyen Israelin, sekä usein myös USA:n vastainen politiikka. Vaikkakin tätä kytköstä voidaan tarkastella tyypillisenä salaliittoteoriana, on kiistäjien argumentaatiossa havaittavissa myös selkeämmin poliittisia aspekteja, etenkin kun huomioidaan maailmanlaajuisen holokausti-tietoisuudenkin lähteneen leviämään suoraan Israeliin kytkeytyvän poliittisen kehityksen myötä.

Hyvin yleisesti holokausti-tietoisuuden katsotaan lähteneen kasvuun eritoten Israelin ja arabimaiden välisten konfliktien myötä, sodat nostivat esiin erityisesti amerikkalaisen juutalaisyhteisön keskuudessa koko kansan häviämisen mahdollisuuden. Esimerkiksi Peter Novickin mukaan tämä hävityksen mahdollisuus nosti huomattavasti kiinnostusta myös aiempiin katastrofeihin. Toisaalta juuri USA:n tuki Israelille nosti esiin myös tähän kytkeytyvän holokaustin kiistämisen: Austin J. App esitti 1973 USA:n tuen Israelille johtuvan "tiedostamattomasta syyllisyydentunnosta", vaikkakin samalla ristiriitaisesti syytti USA:ta osalliseksi holokaustimyytin kehittelyssä.

Kenties eksplisiittisimmin holokaustin kiistämisen kytkee Israel-politiikkaansa ranskalainen Roger Garaudy. Hän, islamiin kääntynyt ex-kommunisti, näkee holokaustin pyrkimyksenä legitimoida Israelin valtion olemassaolo. Kuten itä-blokin maat erityisesti 1960-luvulla, myös Garaudy näkee Hitlerin toimet kolonialismin jatkumossa. Hänen esityksensä mukaan kaasukammiot ja tuhoamisleirit ovat vain tietoinen pyrkimys häivyttää näkyvistä muiden kolonialistien omat rikokset kohottamalla yksi kansanmurha uniikkiin asemaan. Garaudy ei juurikaan pyri esittelemään historiallista todistusaineistoa kansanmurhaa vastaan vaan kiistäminen toimii yhtenä osana hänen anti-sionistista ja Palestiinaa tukevaa agendaansa. Koska suuri joukko palestiinalaisia ja heidän tukijoitaan kiistää Israelin valtion legitimiteetin ja legaalisuuden, ei liene yllättävää että heidän joukoistaan löydämme suuren joukon holokaustin kiistäjiäkin.

Yksi mielenkiintoisimmista "tunnustuksista" tämän holokaustin kiistämisen poliittisen agendan suhteen on ollut Mark Weberin "kääntymys". Weber on entinen holokaustin kiistäjien instituutin (Institute for Historical Review) johtaja ja ollut viime vuosina yksi keskeisimmistä revisionisteista. Viime vuoden alussa Weber kuitenkin myönsi että miljoonia juutalaisia tuhoutui sodan aikana, useiden maiden juutalaisväestö hävisi ja useita pienempiä ja suurempia juutalaisyhteisöjä hävitettiin. Todettuaan revisionismin saavutukset vähäisiksi Weber haluaa kääntää huomion siihen minkä hän kokee kasvavaksi trendiksi, Israelin kritiikkiin. Juutalais-sionistisen vaikutusvallan paljastaminen ei onnistu holokaustin kiistämisen kautta ja nämä kysymykset tulisikin erottaa toisistaan, hänen mukaansa revisionismi on ollut pikemminkin este juutalaisten vaikutusvallan paljastamisessa. Suurin osa revisionisteista on kylläkin irtisanoutunut Weberin näkemyksistä mutta silti hänen todistuksensa valottaa mielenkiintoisella tavalla holokaustin kiistämisen poliittisia tarkoitusperiä.

Saksassa holokaustin kiistäjien argumentaatiossa näkyy jossain määrin laajempi äärioikeistolainen tai uusnatsistinen agenda. Kiistäjien taustalla toimi aina viime vuosikymmeniin asti myös joitakin entisiä natsihallinnon toimijoita; mainittavimpia tapauksia on äärioikeistolaista julkaisutaloa pyörittänyt Helmut Sündermann, joka oli sodan aikana hallituksen lehdistöpäällikkö ja myös valtiopäiväedustaja, sekä Wehrmachtin kenraalimajuri Ernst Otto Remer. Keskeistä saksalaisessa liikkeessä on ollut oikeudenkäyntien kritiikki ja rikosten kokonaisvaltaisen kiistämisen ohella niiden relativointi.

Poliittiselta kannalta kenties kiinnostavinta on holokaustin kiistämisen kytkökset äärioikeistolaisiin puolueisiin. Vaikkakin merkittävimmät äärioikeiston toimijat pyrkivät pidättäytymään erossa ekplisiittisestä holokaustin kiistämisestä, vaikuttaa taustalla myös pyrkimys käyttää kiistämistä politiikan välineenä. Tällöin kohteena näyttäisi olevan erityisesti liberaali ajattelumalli. Ehkäpä selkeimmin tämä tuli ilmi entisen Republikaner-puolueen jäsenen Germar Rudolfin oikeudenkäynnissä, jonka yhteydessä esitettiin hänen kirjoittamansa lausuma, lausuma joka heijastelee hyvin myös äärioikeistolaisten puolueitten ajatusmalleja:

"Holokausti- ja kaasukammiouskomuksen esittäminen saksalaisen ja kansainvälisen politiikan ydinkysymyksenä ei ole vaikeaa. Kaikki sodanjälkeisen politiikan dogmit perustuvat sille - liberalismi, suvaitsevaisuus, parlamentaarinen demokratia, ihmisten tasa-arvo, monikulttuurisuus jne"


Antiliberalismin ja antisionismin voineekin katsoa muodostavan holokaustin kiistämisen poliittisen ytimen. Luonnollisesti motiivit vaihtelevat jonkin verran maittain ja kiistäjien poliittisten taustojenkin mukaan, huomattavaa on että holokaustin kiistäjien keskuudesta löytyy niin äärioikeiston kuin -vasemmistonkin edustajia. Yhtenä erikoisuutena voinee mainita varhemmin Punaisessa armeijakunnassa toimineen Horst Mahlerin siirtyminen äärioikeiston ja holokaustin kiistäjien leiriin. Huomioiden molempien militantin ja antiliberaalin taustan, kytkös ei kuitenkaan kenties ole niinkään yllättävä kuin se aluksi saattaa kuulostaa.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Teloitukset Liepajassa: saksalaisdokumentaatio

Aiemmin käsittelin tässä blogissa teloituksia Libaussa (Liepaja) tekstissäni Teloitusryhmät valokuvissa. Jatkan nyt samasta teemasta Helmut Krausnickin ja Hans-Heinrich Wilhelmin teoksen Die Truppe des Weltanschauungskrieg pohjalta.

Vuonna 1981 julkaistu teos käy yksityiskohtaisesti läpi nimellä Einsatzgruppe tunnettujen joukko-osastojen kokoamista ja toimintaa Puolassa ja Neuvostoliitossa. Krausnick ja Wilhelm esittävät Libauta koskien joitakin kiintoisia dokumentteja, jotka tässä käännän.

Dokumenteista käy selvästi ilmi pyrkimys hävittää alueen juutalaiset täydellisesti. Työkykyiset saivat sotatalouden tarpeisiin lyhyen hengähdystauon, mutta lopulta heidätkin teloitettiin. Mitään erityisiä perusteluita juutalaisten hävittämiselle ei esitetä, ja kuten aiemmin esittelemistäni kuvistakin käy ilmi, teloitetuiksi joutui myös naisia ja lapsia. Joulukuussa saatettiin ilmoittaa Kuurinmaan olevan vapaa juutalaisista.

Suurimman yksittäisen operaation kohdalla eräänlainen perustelu kuitenkin esitetään; joulun alla järjestettiin suuri juutalaisoperaatio (Judenaktion) tuntemattoman tekijän ammuttua Wehrmachtin jäsenen. Jo ennen tuota oli kuitenkin ammuttu satamäärin juutalaisia ja operaatiota valmisteleva tiedonanto jossa määrättiin juutalaiset pysymään kodeissaan oli annettu jo kolme päivää ennen saksalaisen surmaa:



Ensimmäisenä Krausnickin ja Wilhelmin esittelemänä dokumenttina Libaun SS:n- ja poliisin aluejohtajan sotapäiväkirjan merkintöjä ajalta 20.9.1941-23.12.1941 (teoksessa esitetään päiväkirjan merkintöjä pidemmällekin, otan tähän suurimpia juutalaisoperaatioita koskevan osion). Alkuperäinen sotapäiväkirja löytyy Saksan liittotasavallan arkistosta (Bundesarchiv) tunnuksella BA R 70 Sowjetunion/12.

Sivu koskien päiviä 15.-17.12.41 faksimilena Krausnickin ja Wilhelmin teoksesta:



20.9. 1941 SS:n ja poliisin aluejohtajan saapuminen Libauhun. Libaun poliisitoimi alkoi 13.9.41 2/21 Danzigista saapuneen virkailijan voimin.

21.9.1941 Tuhottujen rakennusten ja katujen raivaustöihin otettiin kaikki käytettävissä olevat voimat (juutalaiset).

22.9.1941 61 juutalaisen teloitus (Exekutierung) Libaussa. 1/14 santarmivirkailijan saapuminen koontipaikasta Dresdenissä. Kahden henkilön pidätys sotasatamassa varkauden takia. 67 juutalaisen teloitus Windaussa.

24.9.1941 37 juutalaisen teloitus Libaussa.

25.9.1941 123 juutalaisen teloitus Libaussa. 82 poliittisen vangin (kommunisteja)vangitseminen.

26.9.1941 183 juutalaisen teloitus Windaussa ja 80 poliittisen vangin (juutalaisia ja kommunisteja) pidätys.

29.9.1941 11 kommunistiasunnon etsintä ja 4 pidätystä Libaussa.

30.9.1941 21 juutalaisen teloitus ja 83 poliittisen henkilön vangitseminen Libaussa.

3.10.1941 37 juutalaisen teloitus ja 98 poliittisen henkilön pidätys Libaussa. Turvallisuuspoliisiosaston tekemä ratsia, 3 pidätystä.

4.10.1941 18 juutalaisen ja 2 kommunistin teloitus Libaussa sekä 18 kommunistin pidätys.

8.10.1941 27 kommunistin pidätys sekä 36 juutalaisen teloitus Libaussa. Wehrmachtin osasto joutui kahden latvialaisen hyökkäyksen kohteeksi. Heidät ammuttiin paikan päällä.

11.10.1941 67 juutalaisen ja 6 kommunistin teloitus Windaussa.

16.10.1941 13 venäläistä vankia tuotu Goldingeniin ja toimitettu pakkotyöleirille.

22.10.1941 38 edellispäivänä paenneen venäläisvangin pidätys Frauenburgin luona ja näiden toimitus Libaun keskitysleirille.

24.10.1941 Tuotiin 16 venäläistä vankia ja toimitettiin nämä Libaun keskitysleirille.

30.11.1941 Libaun sokeritehtaalta toimitettiin 8 venäläistä sotavankia Libaun keskusvankilaan työstä kieltäytymisen vuoksi.

1.11.1941 123 juutalaisen teloitus Prekulnissa ja Weinodenissa. Piirit Libau-Land sekä Hasenpoth ovat siten vapaat juutalaisista (Judenfrei).

5.11.1941 Libausta Windauhun ulottuvan rannikkovartion perustaminen latvialaisista poliiseista.

6.11.1941 2 juutalaisen ja 2 kommunistin teloitus Libaussa.

7.11.1941 Päiväoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.

8.11.1941 Erityisoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.

9.11.1941 Erityisoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.

10.11.1941 26 kommunistin ja 30 juutalaisen teloitus turvallisuuspoliisin toimesta.

17.11.1941 Talsenissa avasivat mielisairaat teloitettujen kommunistien haudat ja ryöstivät näiden vaatteet. Tekijät otettiin kiinni.

19.11.1941 Entisen Latvian tasavallan itsenäisyyspäivä 18.11.1941 sujui ilman häiriöitä.

24.11.1941 Kenraalikomissaarin tutustumismatka Libauhun. Turvatoimia tiukennettiin.

26.11.1941 Kenraalikomissaarin tutustumismatkan päättyy ja paluu Riikaan.

15.12.1941 15.12.41 ammuttiin Wehrmachtin edustaja sotasatamassa tuntemattoman tekijän toimesta. Juutalaisoperaation alku. Samana päivänä ammuttiin 270 juutalaista sotavankialueella Libaun lähellä olevalla rannalla. Kolmen Wehrmachtin edustajan pidätys, jotka olivat läheisissä suhteissa juutalaisnaisiin.

16.12.1941 Juutalaisoperaatio jatkui. Libaun keskitysleirin siirto Frauenburgiin. 26 juutalaisjärjestöihin kuuluvan pidätys. 425 kg lihaa ja 40 kg läskiä takavarikoitu hintavalvonnan takia.

17.12.1941 Juutalaisoperaation päättyminen. Yhteensä ammuttiin 2746 juutalaista. Kuurinmaa on siten vapaa juutalaisista, poislukien 350 juutalaista käsityöläistä jotka tarvitaan välttämättömiin töihin.

18.12.1941 Alkaen 17.12.41 lomakielto. Terveystilanne on hyvä. Ammustenkulutusta ainoastaan juutalaisoperaatioiden vuoksi. 6000 ammusta.

19.12.1941 Pilkkukuumetta Windaun siviiliväestössä ja Grobinin vankileirillä.

20.12.1941 Libaun puistoalueelta löydettiin Wehrmachtin edustaja kuolleena ampumahaavan vuoksi. Selvitysten perusteella kyseessä itsemurha.

21.12.1941 Santarmiosaston ja turvallisuuspoliisin joulujuhla Libaussa.

23.12.1941 Kolmen varkauteen syyllistyneen sotavangin ampuminen Talsenissa.


Toisena dokumentaationa otteita turvallisuuspoliisin Libaun toimipisteen raporteista, jotka SS-Untersturmführer Kügler lähetti edellisen sotapäiväkirjan pitäjälle, SS:n ja poliisin aluejohtajalle tohtori Dietrichille. Nämäkin dokumentit löytyvät liittotasavallan arkistosta, BA R 70, Sowjetunion/20.

2. lokakuuta 1941:

Libaun vankiloissa olevien poliittisten vankien lukumäärä on 719, näistä keskitys- tai työleireillä 199 [--] Libaussa asuvien, työtehtäviin soveltumattomien vanhojen juutalaisten ja juutalaisnaisten eliminointi on käynnissä. Ajalla 25.9.-2.10.41 on teloitettu 241 Libaun juutalaista asukasta. Samaan aikaan toimeenpantujen pidätysten yhteydessä huolestutti juutalaisten piiristä jälleen kuullut huhut joiden mukaan odotetun englantilaisten ja venäläisten maihinnousun jälkeen juutalaiset tulevat kostamaan. Romanien saatua kiellon asua rannikkoalueella ovat he asettuneet Hasenpothiin ja Goldingeniin. Latvialaisviranomaiset pyytävät apua.

3. marraskuuta 1941:

Libaun vankiloissa istuvien vankien määrä on 692, näistä 266 keskitys- tai vankileireillä. Kertomusaikana (17.10.41 lähtien) on Hasenpothissa ja useilla muilla paikkakunnilla toteutettu juutalaisvastaisia operaatioita. Yhteensä on 712 juutalaista teloitettu, näistä Hasenpothissa 386. Siten on koko tämä piiri vapaa juutalaisista.

3. tammikuuta 1942:

Libaun keskitysleirin siirryttyä Frauenburgiin on täkäläisissä vankiloissa 295 poliittista vankia. Ajanjaksolla 14.-16.12.41 on Libaussa teloitettu 2754 henkilöä, ja näistä 23 kommunisteja ja 2731 juutalaisia. Täällä vielä elävien juutalaisten kokonaisluku voidaan antaa poliisialueiden toimesta seuraavaksi tapahtuvan rekisteröinnin jälkeen. Nämä Libaun juutalaisten teloitukset ovat yhä edelleen puheenaiheena paikallisen väestön keskuudessa. Usein valitellaan juutalaisten kohtaloa, ja on kuultavissa hyvin vähän positiivisia kommentteja juutalaisten hävittämisestä. On levinnyt huhu jonka mukaan teloituksia kuvattiin jotta saataisiin materiaalia jota voitaisiin käyttää latvialaisia poliisiosastoja vastaan. Tämän materiaalin sanotaan todistavan että latvialaiset, eivätkä saksalaiset, olivat teloitusten takana. On odotettavissa että juutalaiskysymyksen hoito aiheuttaa edelleen levottomuutta Libaussa. Libaussa on kolme Wehrmachtin jäsentä pidätetty näiden oltua läheisissä suhteissa juutalaisnaisiin.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Hitler ja keskitysleirit

Hitlerin jälkeenjääneissä puheissa, joita on tallentunut julkisista puheista aina pöytäkeskusteluihin saakka, keskitysleirit esiintyvät suhteellisen harvoin. Kuitenkin jo hyvin varhain hän tapasi uhkailla poliittisia vastustajiaan leireillä. Jo syyskuun 20. päivä 1920 hän viittasi brittien keskitysleireihin puoluepuheessaan Münchenissä. Juutalaiset ja keskitysleirit yhdistyivät hänen Völkischer Beobachteriin 13.3.1921 kirjoittamassaan artikkelissa, kenties ensi kertaa julkisesti:

"Kansamme kunnian häpäiseminen juutalaisten taholta estetään, jos välttämätöntä, säilömällä heidän provokaattorinsa keskitysleireille.Lyhyesti sanoen, kansamme puhdistetaan kaikesta myrkyllisestä ylhäältä alas. Sillä vain puhdas kansa voi kestää tulevat vaikeat ajat"

(Eberhardt Jäckel, Axel Kuhn, 1980, Hitler Sämtliche Aufzeichnungen 1905-1924, 341)

18. syyskuuta 1922 Hitler toisti uhkauksensa juutalaisille kansankiihottajille Münchenissä pidetyssä puolueen kokoontumisessa:

"Kauhistuttavaa asuntopulaa täytyy helpottaa ankarin keinoin, antamalla asuntoja niille jotka ne ansaitsevat. Eisner sanoi 1918 että meillä ei ole oikeutta vaatia vankiemme palautusta. Kansan joka ajattelee noin (Eisner sanoi vain sen mitä kaikki juutalaiset ajattelivat) täytyy kokea se millaista on elää keskitysleirissä! Ääriaineksiin täytyy käyttää äärimmäisiä menetelmiä. Meidän täytyy ehkäistä juutalaisten materialistinen saastutus, juutalainen rutto, pitämällä yllä idealismimme liekkiä."


(Jäckel, Kuhn, 690)

Valtaannousun jälkeen keskitysleirit uskottiin Himmlerin harteille, ja Hitler käsitteli niitä enää satunnaisesti, vaikka ne julkinen asia olivatkin. Ensimmäisen leirin perustamisesta Baijeriin, Dachauhun siis, ilmoitettiin jopa lehdistölle. Samoin lehdistö pääsi niille ajoittain myös vierailemaan. Lehdistötiedote koskien opposition tukahduttamista puolueessa kertoo myös julkisesti leireistä ja Führerin käskystä sinne toimittamiseksi:

"Berliini, kesäkuun 29., 1933

NSDAP:n valtakunnallinen lehdistötoimisto ilmoittaa seuraavaa:
entiset puoluetoverit evp. kapteeni Cordemann, evp. kapteeni von Marwitz, evp. kapteeni Wolf ja evp. kapteeni Zucker, kaikki Berliinistä, ovat yrittäneet sähkein ja puhelimitse soittaa Gauleitereille, kauppakamareihin, liikeyrityksiin jne, riistääkseen Führeriltä vapauden tehdä tarpeelliset päätökset. Führerin määräyksellä heidät erotettiin välittömästi viroistaan ja erotettiin puolueesta. Kanslerin määräyksellä heidät pidätettiin ja lähetettiin keskitysleirille"

(Max Domarus, The Complete Hitler: A Digital Desktop Reference to His Speeches & Proclamations, 1932-1945, 341)

Vielä 1941 Hitler palasi leiriteemaan, ja tällä kertaa poikkeuksellisen avoimella tavalla puhuen. Hitler tapasi 21.6.1941 päämajassaan marsalkka Kvaternikin Kroatiasta. Hitler puhui Kvaternikille heidän toimistaan rikollisten ja epäsosiaalisten ainesten kitkemiseksi. Tässä yhteydessä hän puhui seuraavasti:

"Voidaan toimia vain yhdellä tavalla: tuhota heidät! Tähän valtiolla on oikeus; sillä, kun yhtäällä arvokkaat ihmiset asettavat rintamalla henkensä alttiiksi, olisi rikos suojella konnia. Heidät täytyy hävittää tai - jos he eivät ole yleisvaarallisia - sulkea keskitysleirille, josta he eivät enää tule pääsemään pois."


(Andreas Hillgruber 1967, Staätsmänner und Diplomaten Bei Hitler: Vertrauliche Aufzeichnungen Über Unterredungen Mit Vertretern des Auslandes, 611)

Syyskuussa 1941 Hitler muisteli vuoden 1918 tapahtumia ja katsoi keskitysleirit aseeksi sellaisen kehityksen nujertamisessa:

"Olen määrännyt Himmlerin, jos on syytä jonain päivänä pelätä ongelmia kotirintamalla, likvidoimaan kaiken minkä hän löytää keskitysleireiltä. Siten vallankumous riistetään yhdellä iskulla johtajistaan"

(Hugh Trevor-Roper 2000, Hitler's Table Talk, 1941-1944 His Private Conversations, 29)

Samaan teemaan Hitler palasi useaan otteeseen vielä myöhemminkin. 7.4.1942 Hitler esitti päivälliskeskustelussa seuraavaa:

"Jos vähäisinkään mellakointiyritys puhkeaisi tällä hetkellä missään koko valtakunnassa, toimisin välittömästi. Tekisin näin: a. Samana päivänä kaikki opposition johtajat, mukaanlukien katolisen puolueen johto, pidätettäisiin ja teloitettaisiin. b. Kaikki keskitysleirien asukkaat ammuttaisiin kolmen päivän sisällä. c. Kaikki rikolliset listoillamme, ja ei väliä ovatko he vankilassa vai vapaina, ammuttaisiin samassa ajassa."

(Trevor-Roper, 409)

"Ennaltaehkäisyn" ja "uudelleenkoulutuksen" ohella eräs leirien tehtävistä oli sotatalouden tukeminen, ja tämä näkyi myös Hitlerin puheissa. Siten viimeisenä katkelmana leirien taloudellista merkitystä ja pelotevaikutusta ruotiva pätkä Hitlerin keskustelusta 5.6.1942:

"Kymmenen tai viisitoistatuhatta ammattimaista laiskuria jotka vaeltelivat Saksassa valtaannousumme aikana, ja joilla ei ollut aikomusta ottaa vakituista työtä vaikka Saksan teollisuus oli alkanut toimia, on laitettu keskitysleireille. On naurettavaa yrittää toimia normaalein menetelmin tämänkaltaisen saastan kanssa. Pelko leirille joutumisesta on tuottanut mainioita tuloksia ja se on myös suuresti vauhdittanut suunnatonta teollista toimintaamme aseteollisuuden tarpeisiin."

(Trevor-Roper, 559)

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Suurmufti: "Tappakaa juutalaiset!"

Jeffrey Herf esittelee Viertelsjahrshefte für Zeitgeschichte -lehden uusimmassa numerossa (Heft 2, April 2010, 259-286) mielenkiintoista, ja aiemmin hyvin vähälle huomiolle jäänyttä aineistoa: saksalaisten propagandalähetyksiä arabimaissa sodan aikana. Saksalaiset pyrkivät yllyttämään arabeja kapinaan liittoutuneita vastaan, ja yhtenä aseena tässä oli kiihottaminen sotaan Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän juutalaisia vastaan. Kaikkiaan alueella arvioitiin olevan tuolloin noin 700 000 juutalaista. Ennen Afrikan sotaretken karilleajoa oli suunniteltu myös siellä itärintaman tapaista Einsatzgruppe-toimintaa. Kiihotustyö juutalaisia vastaan jatkui näiden suunnitelmien luhistumisesta huolimatta aina sodan lopulle asti.

Poimin tähän pari mielenkiintoista katkelmaa noista radiolähetyksistä, ensimmäisenä radiolähetys 7.7.1942 kello 20.15:

"Luotettavat lähteet Kairossa sanovat, että suuri määrä juutalaisia jotka asuvat Egyptissä, näiden joukossa puolalaisia, kreikkalaisia, armenialaisia ja vapaan Ranskan asukkaita, ovat saaneet haltuunsa revolvereita ja ammuksia. Jotkut Kairon juutalaiset ovat pyytäneet brittiviranomaisilta myös konetuliaseita asettaakseen ne talojensa katoille. Tämän aseidenjaon tarkoitus on auttaa egyptiläisiä vastaan viimeiseen asti kun brittien on pakko jättää Egypti. Erään listan mukaan aseiden jako koski joitakin tuhansia juutalaisia, jotka asuvat Egyptissä, sekä Kairossa asuvia ulkomaalaisia.

Huomioiden tämän barbaarisen brittien toiminnan pidämme parhaana että egyptiläiset nousevat yhtenä miehenä ja tappavat juutalaiset ennen kuin näille tulee mahdollisuus pettää egyptiläiset, ja jotta egyptiläinen kansakunta säilyy. Egyptiläisen velvollisuus on hävittää juutalaiset ja tuhota heidän omaisuutensa. Egypti ei voi koskaan unohtaa että juutalaiset ovat ajaneet Ison-Britannian imperialistista politiikkaa arabimaissa, ja että he ovat kaiken sen epäterveen lähde mitä idän maihin on tullut. Juutalaiset pyrkivät kaikkien arabimaiden herruuteen, mutta heidän tulevaisuutensa riippuu brittien voitosta. Siksi Iso-Britannia pyrkii varjelemaan heidän kohtaloaan, ja siksi he näitä myös aseistavat arabien tappamiseksi ja brittiläisen imperiumin pelastamiseksi.

Teidän täytyy tappaa juutalaiset, ennen kuin nämä avaavat tulen teitä kohti. Tappakaa juutalaiset jotka ovat riistäneet omaisuutenne ja jotka suunnittelevat iskua turvallisuuttanne kohtaan. Syyrian, Irakin ja Palestiinan arabit, mitä odotatte? Juutalaiset sunnittelevat häpäistä naisenne,surmata lapsenne ja hävittää teidät. Muslimiuskon mukaan on elämänne puolustaminen velvollisuus, jonka voi toteuttaa vain hävittämällä juutalaiset. Tämä on paras tilaisuutenne hävittää tuo saastainen rotu, joka ryöstää oikeutenne ja tuo maahanne tuhoa ja kurjuutta. Tappakaa juutalaiset, sytyttäkää heidän omaisuutensa tuleen, tuhotkaa heidän kauppansa, tuhotkaa nämä pirulliset brittiläisen imperialismin apurit. Teidän ainoa toivonne on tuhota juutalaiset ennen kuin nämä tuhoavat teidät."


Toisena katkelmana itsensä Jerusalemin suurmuftin, Haj Aminin kehoitus tappaa juutalaiset, julistus radiolähetyksessä 4.3.1944 kello 12.30:

"Kukaan ei olisi voinut uskoa että 140 miljoonasta amerikkalaisesta tulisi juutalaisten työrukkanen [--] Miten amerikkalaiset voisivat kehdata juutalaistaa Palestiinan kun arabit yhä elävät? [--] Amerikkalaisten pahat aikomukset arabeja kohtaan ovat nyt selvät, ja ei ole epäilystäkään siitä, että he pyrkivät juutalaisen imperiumin pystyttämiseen arabimaailmaan. Yli 400 miljoonaa arabia vastustaa tätä rikollista toimintaa [-] Arabit! Nouskaa yhtenä miehenä ja taistelkaa pyhien oikeuksienne puolesta. Tappakaa juutalaiset, missä ikinä he ovatkaan. Sitä haluaa jumala, historia ja uskontonne. Se palvelee kunniaanne, jumala on kanssanne."

maanantai 31. toukokuuta 2010

Tuhoamisleirit sotavankien kertomana

Saksalaiset sotavangit keskustelivat vankeudessa Englannissa hyvinkin usein kokemuksistaan ja näkemistään tai kuulemistaan tuhotöistä ja joukkomurhista. Vangit puhuivat myös Puolan tuhoamisleireistä, ja näitä tietoja tallentui paitsi kuulusteluissa, myös koska britit kuuntelivat salaa vankien keskusteluja. Seuraavassa katkelma Stephen Tyasin artikkelista "Allied Intelligence Agencies and the Holocaust: Information Acquired from German Prisoners of War", joka ilmestyi keväällä 2008 Holocaust and Genocide Studies -lehdessä:

Tunisiassa elokuun 13 1943 vangittu kersantti kertoi salaakuunneltuna toiselle vangille että hän oli kuullut "17000 juutalaista oli teurastettu lähellä Litzmannstadtia [Lodz] - miehiä, naisia ja lapsia, ilman epäröintiä. Kaikkien uhrien täytyi riisuuntua alasti ennen tappamista. Heidän turkiksensa, ja jalokivensä (70 paunaa kultaa oli kertätty) meni ylemmille teurastajille ja alemmat ottivat loput"

Vuoden 1944 aikana vangitut sotilaat mainitsivat usein tuhoamisleirit jotka SS oli pystyttänyt vallatun Puolan alueelle. Esimerkiksi salaa nauhoitetussa keskustelussa vangittu lentäjä mainitsi ampumiset Lublinissa (Majdanek), kaivinkoneiden käytön joukkohautojen valmistamiseksi ja uhrien ruumitten polttamisen. Jotkut raportit mainitsevat jopa Auschwitzin kaasutukset. Surullisimman tarinan kertoo sotilas joka oli vartijana Auschwitzissa kun kuljetusta Kreikasta purettiin. Sotilas näki kun SS-mies potki raskaana olevaa kreikanjuutalaista naista mahaan, aiheuttaen välittömän keskenmenon. Missään raportissa ei ole mainittuna että armeijan yksiköitä olisi ollut vartiotehtävissä Auschwitz-Birkenaun rampilla, mutta lyhyt kuvaus vaikuttaa uskottavalta.

Kaksi vastaavaa tapausta on mainittu USA:n armeijan kuulustelupöytäkirjoissa: Luftwaffen kersantti Josef Thul oli osa joukkoa joka lähetettiin Buchenwaldista Auschwitziin 80 muun vartijan kanssa kesäkuussa 1944 saattamaan 8000 juutalaista takaisin Buchenwaldiin pakkotyöhön. Muutaman Auschwitzissa viettämänsä päivän aikana Thul todisti kahden unkarilaiskuljetuksen saapumista ja heidän toimittamistaan kaasukammioihin, sekä myöhempää krematointia.

Samoin Fritz Buchholz, entinen saksalainen poliittinen vanki joka oli Auscwitzissa syyskuusta 1941 tammikuulle 1945, oli liitetty Wehrmachtin yksikköön korpraalin arvoisena. Hänet vangittiin keskisessä Saksassa maaliskuun 31. 1945. Kuulusteluiden aikana Buchholz kertoi yksityiskohtia kaasukammioista ja niiden tuhoamisesta räjähtein joulukuussa 1944, sekä viimeisen krematorion tuhoamisesta "18 tammikuuta 1945" (sic - tammikuun 26, 1945) juuri ennen leirin lopullista evakuointia.

Buchholz raportoi myös että "vartijoiden arvion mukaan, niiden jotka työskentelivät krematorioissa, noin 4 ja puoli miljoonaa juutalaista ja 17000 romania oli tuhottu leirillä sen perustamisesta joulukuulle 1944. Unkarilaispogromien aikaan rovioita oli rakennettu vankitulvan "hoitamiseksi"". Buchholzin antama luku on yllättävän lähellä paisuteltua neljän miljoonan lukua joka mainittiin Hoettlin ja Eichmannin välisissä keskusteluissa.

Toinen surmien todistaja on itävaltalainen entinen vanki Jan Leitner,joka oli leirillä joulukuusra 1941 joulukuulle 1943, sittemmin lähetetty Buchenwaldiin ja lopulta työskenteli SS:n rautatierakennusyksikössä. Kun yksikkö oli Kölnissä tämä tsekin kansalainen pakeni amerikkalaisten puolelle. Maaliskuussa 1945 hän kertoi tietoja puolalaisten päivittäisistä teloituksista Auschwitzissa, kaasukammioiden toiminnasta ja kreikkalaisten (toukokuussa 1945) ja ranskalaisten (kesä- ja heinäkuussa 1943) kuljetusten saapumisesta.


torstai 22. huhtikuuta 2010

Juutalaisten surmaamiset sota-ajan oikeudessa

Yksi usein holokaustiin liittyvissä teksteissä siteerattu oikeusjuttu on ollut Max Täubnerin tuomio SS-oikeudessa. Oikeus tuomitsi Täubnerin juutalaisten surmaamisesta, koska tämä oli toiminut kurittomasti ja oikeus totesi, vaikkakin juutalaisten surmaaminen sen mukaan sinänsä oli oikeutettua ja heidät tuli tuhota, sen kuitenkin kuuluvan erityisille sitä tarkoitusta varten perustetuille yksiköille.

Täubnerin tapaus on yksi monista saksalaisissa oikeuksissa käsitellyistä juutalaisten surmaamista koskevista tapauksista. Lukuisat muutkin ovat paljon puhuvia perusteluissaan.

Ralf Koppitzin tapaus on yksi tällainen. Sonderführer Koppitz pidätettiin helmikuussa 1942 epäiltynä 18 vuotiaan juutalaisen ryöstömurhasta. Koppitz tuomittiin kolmen kuukauden pituiseen vankeuteen. Tuomiota voi pitää melkoisen kevyenä. Oikeuden pöytäkirjoista voimme lukea muun muassa, että "ampuessaan juutalaista hän ei katsonut toimineensa lainvastaisesi" ja että "hän ei ole kiistänyt ampumista koska katsoi tekevänsä isänmaallisen teon". Täubnerin tapaan siis myös Koppitz katsoi että juutalaisten surmaaminen kuului hyväksyttäviin ja isänmaallisiin tekoihin.

Toinen mielenkiintoinen tapaus on Todt-organisaatioon kuuluneen Johann Meissleinin oikeudenkäynti Proskurovissa kesällä 1942. Meissleinia syytettiin käskystä kahden sairaan juutalaisnaisen surmaamiseksi. Oikeuden mukaan syytetty sanoi todistajalle T. että ”tämän täytyy huolehtia että naiset menevät pois kadulta ja tehdä näille mitä haluaa”. Oikeus jatkoi, että ”syytettä yllytyksestä murhaan, joka on esitetty syytteessä, ei voida edellä esitetyn perusteella pitää perusteltuna [--] Juutalaisten ampumisen toimeenpano on kuitenkin yksinomaisesti poliisin ja SS.n tehtävä. OT:n jäsenet eivät ole millään tavoin valtuutettuja antamaan sellaisia käskyjä.” Meisslein tuomittiin valtuuksiensa ylittämisestä kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen.

Alwin Weisheitin tapaus on yksi erikoisimmista. Häntä syytettiin muun muassa Balabanovkan kylässä suoritetusta 75 juutalaisen taposta, joukossa naisia ja lapsia joista nuorimmat kaksi vuotiaita. Jo ennen jutun käsittelyä tuli ilmi mielenkiintoisia näkemyksiä. Otto Schweinsberger, kansallissosialisteihin ja SA:han kuulunut sotatuomari halusi päästä mukaan jutun käsittelyyn, ja esitti että tuomiota "ei tulisi antaa murhasta, vaan toimivallan ylityksestä, koska syytetyllä ei ollut oikeutta päättää siitä mitä juutalaisille tapahtui"

Tuomioistuin kuitenkin katsoi Weisheitin syylliseksi mm. tappoon, joskin löysi useita lieventäviä asianhaaroja. Tuomioistuimen mukaan ”syytetty ei ole toiminut murhanhimosta, vaan on toiminut siinä ajatuksessa, että juutalaiset täytyy eliminoida, jotta tulevaisuudessa estetään se vaara, että juutalaiset löytäisivät yhteyden lähistöllä oleviin partisaaneihin. Samoin ei ole olemassa myöskään muita alhaisia syitä syytetyn taholta. Hän ei ole myöskään syyllistynyt erityiseen julmuuteen, sillä senkaltaisissa joukkoampumisissa ei voida välttyä siltä että naiset ja lapset itkevät ja anovat armoa.”

Weisheitin juttu otettiin kuitenkin vielä ylemmän oikeusasteen käsiteltäväksi. Uudessa tuomiossa rangaistus koveni, mutta syytteeseen ei enää sisällytetty juutalaisten ampumista vaan mm. alaisen pahoinpitely, kolme raiskauksen yritystä ja julmuus eläimiä kohtaan.

Nämä muutamat esimerkit osoittavat että suhtautuminen ampumisiin, ilman valtuuksiakin tapahtuneisiin, oli yleensä hyvin lievä ja oikeudet olivat kiinnostuneita lähinnä niiden muista vaikutuksista, kuten vaikutuksista sotilaskuriin. "Harrastustoimintana" tapahtuneet juutalaissurmat kuvastavat myöskin sitä että juutalaisvastainen propaganda oli ainakin osaan joukoista iskostunut niin hyvin että nämä katsoivat juutalaisten olevan vapaata riistaa kaikille ja kaikkialla.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Führergeburtstag

Hitlerin syntymäpäivä sattui tälle päivälle. Valtakautensa aikana se oli suuri juhlapäivä, ja tuolloin häntä muistettiin monin tavoin.

Vuonna 1943 toimitti tilastotieteilijä Richard Korherr Hitlerille nähtäväksi Himmlerin toimeksiannosta laatimansa raportin juutalaiskysymyksen ratkaisua koskien. Kuuluisa raportti selvitti sen paljonko Euroopasta on "evakuoitu" pois juutalaisia siihen asti. Raportti faksimilenä online täällä:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/index.php

Hitlerin syntymäpäivää edeltänyt ilta oli myös päivä jolloin Hitler-Jugendin uudet jäsenet otettiin mukaan organisaatioon.

Hitlerin 50-vuotispäivänä 1939 vapautettiin suuri joukko keskitysleirivankeja. 1942 politiikka oli toisenlainen: RSHA:n eli valtakunnanturvallisuuden pääviraston käskystä ammuttiin esimerkiksi kuolinkirjojen mukaan Mauthausenissa alkaen kello 11.20 50 vankia kahden minuutin välein. Kuolinkirjaan on lisäksi merkitty teksti "auf Befehl vom RSHA erschossen".

Viimeistä syntymäpäivää vietettiin jo koruttomammissa merkeissä, Berliinin raunioiden keskellä. Ihmisraunioksi muuttuneen Hitlerin lääkärin, tohtori Morellin päiväkirjan mukaan Hitler puolestaan sai viimeisenä syntymäpäivänään seuraavan koktailin: "Strophantose, Betabion forte i.v. plus Harmin s.c.". Hamrin oli vapinan taltuttamiseksi eli Parkinsonin hoitoon, Strophantose sydänvaivoihin. Betabion on B-vitamiinivalmiste jota käytettiin mm. erilaisiin kipuihin kuten iskiaksen hoitoon.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Marijampole: joukkohauta

Niin sanottu Jägerin raportti kertoo Liettuan Marijampolesta seuraavaa:

"1.9.41 Mariampole 1763 Juden, 1812 Jüdinnen, 1404 Judenkinder, 109 Geisteskranke, 1 deutsche Staatsangehörige, die mit einem Juden verheiratet war, 1 Russin"

Eli siis 1763 juutalaismiestä, 1812 naista, 1404 juutalaislasta, 109 mielisairasta, 1 Saksan kansalainen joka oli naimisissa juutalaisen kanssa, 1 venäläinen.

Yhteensä 5090 henkeä.

Nämä surmatyön uhrit haudattiin Šešupė -joen mutkan (kartta, nro 10) tienoille.

Kaupungin historiaa tutkineen Joseph Rosinin mukaan elokuussa 1941 saksalaiset pakottivat nuoret juutalaismiehet kaivamaan laajoja kaivantoja joen lähistölle. Kuun lopulla juutalaiset määrättiin valmistautumaan gheton muodostamiseen ja käskettiin kokoontua joen lähistölle, jossa oli parakit valmiina operaatioon. Ensimmäinen syyskuuta Marijampolen juutalaiset surmattiin, yhdessä muiden sinne tuotujen kanssa, kaikkiaan 7000-8000 juutalaista ja noin 1000 muiden kansallisuuksien edustajaa. Kaikki haudattiin 8 kaivantoon, joista jokainen oli noin 70 metriä pitkä, 3 metriä leveä ja 2 metriä syvä. Joukkosurma alkoi kello 10 aamulla ja kesti iltapäivään kello neljään. Surmaajat olivat Rosinin mukaan pääasiassa liettualaisia.

Rosinin mukaan siis paikalle tuotiin muidenkin kylien ja kaupunkien juutalaisia. Jägerin raportissa mainittu uhrimäärä on Rosinin esittämää pienempi, joten siitä kenties puuttuu lähikylät. Rosinin tieto perustunee kuitenkin lähinnä silminnäkijätiedoille, joten se voi myös siksi heittää. Neuvostoliiton tutkimuskomissio päätyi syyskuussa 1944 lukuun 7700 teloituksiin osallistuneen liettualaispoliisi Herman Pavlaitisin tietojen perusteella.

Marijampolen juutalaisten kokoamisesta on myös joitakin valokuvia.

1996 päätettiin alue tutkia muistomerkin pystyttämistä varten. Ensimmäiset kaivaustulokset olivat negatiivia, ja uutisoinnissa kerrottiin ettei hautoja löytynyt. Paikka oli väärä. Kuten Roberto Mühlenkamp on selvittänyt, kaivauksia kuitenkin jatkettiin, ja joukkohautojen sijainti saatiin selville, se oli 100 metriä sivussa ensimmäisestä kaivauspaikasta. Arkeologien tarkoituksena oli selvittää vain hautojen alue, jotta sen päälle ei kaavoitettaisi tai rakennettaisi, joten uhrimäärää siinä ei selvitetty.

Tutkimus ei kuitenkaan selvittänyt hauta-aluetta täysin tarkkaan, sillä osa haudoista oli myös rakennusten alla, jäänteet olivat säilyneet betonin alla. Noiden neuvostoaikaisten rakennusten purkutöissä paljastui lisää jäänteitä ja myös sadevesi huuhtoi niitä lisää esille. Vuonna 2008 työt alueella keskeytettiin. Jäännösten säilömiseksi ne haudattiin niille sijoilleen ja päälle kaadettiin lisää maata.

Uutisia aiheesta:

Baltic Times 15.8.2008
Jewish Telegraphic Agency 15.8.2008

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Sonderweg ja historioitsijoiden kiista natsismin synnystä




1980-luvulla käytiin läntisessä Saksassa kuuluisa historiakiista, niin kutsuttu Historikerstreit. Siinä Länsi-Saksan johtavat historioitsijat taittoivat peistä erityisesti siitä mikä oli natsismin nousun ja holokaustin perimmäinen selittävä tekijä. Keskustelussa muodostui jakolinjoja jotka heijastuvat myös nykykeskusteluun, joskin välittäviä tulkintojakin on myöhemmin noussut runsaasti.

Keskeisiä kysymyksiä kiistassa oli se että syntyikö natsismi luonnollisena jatkumona Saksan siihenastisesta kehityksestä; ts. oliko kyseessä ns. Sonderweg eli saksalaisten erityistie, vai oliko se poikkeus tai sivupolku saksalaisessa historiassa, tai kenties lähinnä reaktio ulkoisiin olosuhteisiin ja ulkoisiin tekijöihin.

Toinen teemaa sivuava kysymys oli kysymys natsismin ja holokaustin luonteesta: ensinnäkin oliko holokausti ja antisemiittinen ideologia vain johdon päähänpinttymä vai uskoiko ja osallistuiko siihen kansan suuri osa tai jopa enemmistö, ja toisaalta, kehittyikö ajatus juutalaisten hävittämisestä ajan myötä ja eri vaihtoehtojen harkinnan kautta vai oliko joukkomurha jo alun perinkin kansallissosialismin ja Hitlerin toimien ohjenuorana. Kysymykset kietoutuvat monella tapaa toisiinsa. Tarkastelen tässä paria keskustelussa esitettyä näkökulmaa.

Opa war kein Nazi


Saksalaisten tietoisuus holokaustista ja laajemmin natsien tavoitteista on edelleen ristiriitoja herättävä kysymys. Tiedetään että Mein Kampf ylsi miljoonapainoksiin ja sitäkin kautta siis Hitlerin ideologia tunnettiin; toisaalta miten teosta luettiin ja mikä painoarvo annettiin esimerkiksi sen antisemitismille, on jo toinen kysymys.

Sonderweg-teesin kenties laajimmin tunnettu versio on Daniel J. Goldhagenin kynästä, jos kohta se laadittiinkin vasta keskustelun Saksassa jo laannuttua. Goldhagen niputtaa tulkinnassaan yhteen saksalaisen tradition ja holokaustin suoraviivaisella tavalla. Goldhagenin mukaan holokaustin takana oli erityisesti vuosisatainen antisemitismin traditio saksalaisessa kulttuurissa ja saksalaiset hyväksyivät innokkaasti juutalaisvainot. Hänen mukaansa saksalaisille erityinen antisemitismi oli siis natsien menestyksen ja holokaustin takana.

Goldhagenin teesi on jokseenkin yksimielisesti tyrmätty liian yksinkertaistavana ja yksipuolisena. Näkemys ei esimerkiksi vastaa tapahtumain todellista kulkua siltä osin että kehitys kohti holokaustia oli suhteellisen hidas ja useista tekijöistä riippuvainen, ei pelkästään seurausta Hitlerin tai muiden intentiosta hävittää kaikki juutalaiset. Samoin se sivuuttaa saksalaisten vastarinnan, vaikka vastarinta suhteellisen marginaalinen ilmiö olikin.

Useimpien historioitsijoiden suosiman näkemyksen mukaan pääosa saksalaisista oli korkeintaan myötäjuoksijoita, ja antisemitismi ei näytellyt keskeisintä roolia natsien valtaannousussakaan. Esimerkiksi Christopher Browningin analyysin mukaan natsit tietoisesti asettivat anti-semiittisen ohjelmansa syrjemmälle vaalikampanjoissaan. Hänen mukaansa saksalaiset äänestivät Hitleriä lukuisista syistä, muun muassa taloudellisista, ja useimmilla syy oli muu kuin antisemitismi. Browningin päätelmän mukaan saksalaisista tuli antisemiittejä kansallissosialistisen hallinnon kautta ja avulla, ei päinvastoin.

Samoin Michael Mayer on osoittanut Hitlerin puheita analysoiden, että puolueen antisemiittistä ohjelmaa ohjattiin tarkoituksellisesti taka-alalle 1920-luvun puolivälin jälkeen. Liiallisen antisemitismin katsottiin vaikuttaneen vaalitulokseen negatiivisesti, joten etualalle nousi propagointi kommunismia ja marxismia vastaan, jotka kylläkin alusta lähtien oli esitetty kytköksissä juutalaisuuteen. Kysymys siis oli selkeästä taktiikanvaihdoksesta, joka purikin hyvin 1930-luvun alun vaaleissa puolueen moninkertaistaessa ääniosuutensa. Taktiikanvaihdos on yksi osoitus kansallissosialistien poliittisesta pelisilmästä. Puolue myös korosti tarpeen mukaan radikaaliuttaan tai konservatiivisuuttaan, yleisön ja paikan mukaan.

Puolueen antisemitismi siis arvattavasti tunnettiin ja tiedostettiin, mutta sille ei ainakaan ennen valtaannousua laitettu kovin suurta painoarvoa äänestysvalintoja tehtäessä. Hitler osasi vedellä oikeista naruista, ja niitä naruja oli muitakin kuin vain juutalaisvastaisuus. Antisemitismi ei myöskään ollut pelkästään saksalainen ilmiö, joten senkään vuoksi se ei ainoana tai edes pääasiallisena selittävän tekijänä sovellu kansallissosialismin synnyn ja menestyksen selittäjäksi. Luonnollisesti myöskään vuonna 1933 äänestävä ei pystynyt näkemään mihin radikaaliin lopputulokseen kansallissosialistinen hallinto johtaisi kymmenen vuoden kuluttua.

Kansallissosialismi reaktiona bolsevismiin


Varhemmin, erityisesti 1960-luvulla, Sonderweg-teesillä korostettiin pääsääntöisesti yhteiskunnallis-rakenteellisia tekijöitä ja saksalaisen kansallisvaltion muodostumisen ongelmia ideologian sijaan, ja näiden tulkintojen mukaan erityisesti myöhäsyntyinen kansallinen yhtenäisyys ja liberalismin heikkous ajoivat Saksan etsimään omaa tietänsä autoritaarisesta hallintomuodosta. Eräänä varianttina Barrington Mooren klassinen taloudellis-deterministinen tulkinta esittää että maakysymys eli vapaiden talonpoikien puute ja porvariston puute johtivat fasismiin.

Teesin oikeistolaisten kriitikkojen mukaan syyt natsismin nousuun löytyvät kuitenkin muualta kuin Saksan omasta kehityksestä. Christian Strieflerin mukaan natsismi pääasiassa reagoi kommunistien muodostamaan uhkaan. Hän näkee esimerkiksi SA:n eräänlaisena legalismin ja järjestysvallan puolustajana tilanteessa mitä hän kuvaa ”rajoitetuksi sisällissodaksi”. Kommunismi nähdään siis kumouksellisena, natsismi sitä vastustavana ja järjestystä ylläpitävänä voimana. Useimmat historioitsijat kuitenkin kiistävät nämä tulkinnat. SA:n ideologiaa ja toimia on mahdoton nähdä pelkästään vallitsevaa järjestystä ylläpitävänä, voidaan pikemminkin nähdä sen olleen kommunistien kanssa samassa rintamassa Weimarin hallintoa vastaan.

Ohjeissaan Berliinin SA-joukoille vuonna 1927 silloinen Berliinin Gauleiter Joseph Goebbels korostaakin legalismin tilannesidonnaisuutta. Tilanteessa jossa kommunisteilla on kadut hallussaan ja SA vielä kehittymässä ei kannata haastaa poliisijoukkoja, vaan taipua toistaiseksi heidän tahtoonsa ja suunnata toimenpiteet kommunisteihin. Taistelut kommunisteja vastaan myös kohottivat SA:n tunnettuutta ja suosiota. Goebbels kirjoitti: ”Tällä hetkellä kaikki vastarinta poliisia ja valtiota vastaan on mieletöntä, koska olette aina heikompia kuin he. Ei ole väliä kuka on oikeassa, valtiolla on voimaa vastata. Kun ei ole muuta keinoa, alistukaa voimaan, ja muistakaa että hyvityksen aika on tulossa.” Legalismi oli siis lähinnä osa taktiikkaa. SA:n hyökkäykset eivät myöskään kohdistuneet pelkästään kommunisteihin.

SA-joukkojen jäsenistö oli kirjavaa joukkoa. Osaa veti mukaansa ideologian sijaan myös yhteisöllisyys ja soppakulhot. Konrad Heidenin klassisen kuvauksen mukaan joukot istuivat iskuryhmien keskuksissa apaattisina olutkolpakoiden ääressä odottaen soppatykkilounastaan, kuitenkin valmiina marssimaan kun käsky kävi, sillä minne ikinä he marssivatkin, ”se saattoi olla vain kohti parempaa”. Taloudelliset olot ovat tässä tulkinnassa keskeinen selittävä syy.

Gulag Auschwitzin esikuvana?


Eräs keskeisimmistä Sonderweg-teesin opponoijista, Ernst Nolte, puolestaan on katsonut että kansallissosialismi otti oppinsa pääasiassa idästä ja muun muassa keskitysleirit ovat saaneet innoituksensa Gulag-järjestelmästä, Gulag on Nolten mukaan ”alkuperäisempi” kuin Auschwitz, kaasukammioita lukuunottamatta.

Samoin Strieflerin tapaan hän myös katsoo että kansallissosialismi on ensisijaisesti reaktiota bolsevismiin. Nolten mukaan Gulag on paitsi organisoinniltaan myös loogisestikin Auschwitzin alkuperä, ei rotuopit, ja hänen mukaansa ei ole epäilystäkään että ”Auschwitz ei ole rotuvihan tuotosta, vaan on antikommunismin äärimmäinen muoto”. Rotuoppi on seurausta luokkasodasta Nolten logiikassa sikäli että taistelussa bolsevismia vastaan tarvittiin tehokas, äärimmäinen uhkakuva, ja sellainen voitiin luoda juutalaisesta ja juutalaisuudesta bolsevismin ytimenä.

Historiallisesti väittämä Auschwitzista neuvostomallin mukaan luotuna on vähintäänkin epäilyttävä, sillä natsien omissakin kirjoituksissa viittaussuhde on kuitenkin pääasiassa buurisodan aikaisiin brittiläisiin leireihin, viittaukset Gulagiin järjestelmän esikuvana edes puolueen tai SS:n sisäisissä aineistoissa ovat liki olemattomia. Samoin leirijärjestelmä oli tuttu Saksassa jo ennen natsien valtaannousuakin, ja Weimarin tasavallan leirit itäjuutalaisille 1920-luvun alussa olivat yksi myöhemmän systeemin innoittaja. Näihin leireihin kohdistuvat myös Hitlerin ensimmäiset tunnetut leiriviittaukset. Varhemmin leirejä oli myös Saksan afrikkalaisissa siirtokunnissa, erityisesti hereroille.

Tukea Nolten väittämä neuvostoliittolaisesta esikuvasta saa lähinnä Auschwitzin komendantin, Rudolf Hössin muistelmalausunnosta, jossa hän esittää hänelle lähetetyn leirin perustamisvaiheessa aineistoa Gulag-järjestelmää koskien. Viittaus on hyvin epämääräinen eikä ole saanut muualta vahvistusta. Höss, vuosikausia eri leireillä työskennelleenä, tuskin kuitenkaan tarvitsi oppeja enää tuossa vaiheessa. Samoin Auschwitzin historia on monipolvisempi kuin Nolten rinnastus antaisi ymmärtää – osansa siinä näytteli niin itäalueitten uudelleen germanisointi kuin teollisuuden tarpeetkin, kuten muun muassa Sybille Steinbacher, Deborah Dwork ja Robert Van Pelt ovat myöhemmin osoittaneet.

Mitä sitten tulee näkemykseen antisemitismistä tarvittavana vastapainona bolsevistiselle luokkaopille, tämän kytköksen osoittaminen jää nähdäkseni Noltelta osoittamatta. Totta on että se saattoi myöhemmin täyttää myös sitä tehtävää, mutta tällaiseen kytkökseen ei alkujaan ole kyllä viitteitä. Sinällään Nolten pyrkimys löytää ”rationaalinen ydin” kansallissosialismista ja myös sen rotuopeista on mielenkiintoinen. Kuitenkin kun Nolte laventaa näkemystään universalismin ja partikularismin vastakkainasetteluksi, jossa kansallissosialismi toimii ylipäätään yhtenä antiuniversalismin ilmentymänä, katoaa kenties jo näkyvistä kaikki sen erityispiirteet.

Yleisemmällä tasolla voinee todeta että kansallissosialismin ideologia ja syntysyyt eivät ole palautettavissa pelkästään ulkoisiin tai sisäisiin syihin tai muuhunkaan yksittäiseen tekijään. Samoin voinee muistaa että sen ideologiaa ei koskaan esitetty missään yhtenäisessä asussa, ja tilannetekijät sanelivat kaikkien muiden hallintojen tapaan senkin päätöksiä ja päätelmiä suuressa määrin. Ja puolueen sisäinen, osin julkisestikin käyty linjakamppailu päättyi vasta 1920-luvun lopulla. Erityisesti siihen asti suhde bolsevismiin oli lähinnä epämääräinen ja puhujasta riippuvainen. Kun Nolte etsii kansallissosialismin rationaalista ydintä, voisikin sitä pitää lähinnä Sisyfoksen työnä.

Historiapolitiikkana Nolten esitys pyrkii nostamaan saksalaiset esiin yhtenä sodan uhreista, ja kumoamaan holokaustin sille siunatusta uniikin tapahtuman asemasta.

Tietysti loputon yksityiskohtainen analysointi ja yksittäisten kehityskulkujen dekonstruktio voi johtaa jonkinlaiseen kokonaiskuvan katoamiseen, mutta vaaransa ovat yleistyksilläkin ja kokonaiskuvat ovat aina tekijänsä konstruktioita, ja tässä tapauksessa myös siirtoja historiapolitiikan kentällä. Simppelit selitykset, yhden syyn etsiminen, on aina houkuttavaa, mutta harva enää sellaisen nimiin vannoo.

Tähän loppuun voinee ottaa lyhyesti lueteltuna ne keskeisimmät tekijät, jotka erään tuoreimmista kattavista holokaustin historioista laatinut Saul Friedländer mainitsee kirjansa ensimmäisessä osassa holokaustin mahdollistaneina tekijöinä: taustalla oli usean vuosikymmenen mittainen ideologinen radikalisaatio nationalismin ja anti-marxismin saralla, teollisen tappamisen uudet muodot ensimmäisen maailmansodan synnyttäminä, ja kasvava teknologinen ja byrokraattinen kontrolli modernin valtion toimesta sekä vuosisatainen antisemitismi; käyttövoimana Hitler, puolueapparaatti, ja lopulta myös kansa joka ainakin passivisuudellaan suvaitsi antisemiittisen politiikan. Friedländer näkee nämä kaikki toisiinsa vaikuttaneina tekijöinä osassa prosessia joka johti lopulta Auschwitziin, holokausti ja kansallissosialismi ylipäätään oli monen asian summa.

Sinällään Nolten esittämä yksinkertaistava rinnastuskin on tietysti osin provokaatio, historiataistelun tuoksinassa syntynyt, ja ideologisia ja praktillisia yhteyksiä Gulagin ja keskitysleirien välillä voisi toki laajemminkin tutkia. Isolla pensselillä vedetyt puheenvuorot lähinnä haastavatkin tarkempiin tutkimuksiin. Samoin moni muukin kiistan nostama teesi kuuluu niihin joita edelleen tutkitaan, tai joita ainakin soisi edelleen tutkia. Hyödyllinen kiista on ollut erityisesti siinä että se on monipuolistanut historiakuvaa, ja sekä natsien politiikat että holokaustikin näyttäytyvät huomattavasti monipolvisemmilta ilmiöiltä kuin aiemmin oli tiedostettu ainakaan suuren yleisön keskuudessa.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Auschwitzin ensimmäinen vanki

Useimmat Auschwitzin leirin historiikit kertovat leirin historian alkavan 14. kesäkuuta 1940, jolloin ensimmäinen ryhmä vankeja saapui leirille. Tuo vankiryhmä koostui 728 puolalaisesta, joukossa muutama juutalainen. Ryhmä saapui Tarnowin vankilasta, ja he saivat vankinumerot 31-758. Vangit majoitettiin niin sanottuun tupakkamonopolin rakennukseen nykyisen leirialueen lähistölle siihen asti kunnes parakit olivat valmiina.

Tuo vankiryhmä ei kuitenkaan ollut, kuten vankinumeroistakin voi päätellä, aivan ensimmäinen vankijoukko leirillä. Ensimmäiset vangit olivat saksalaisia. Jo vajaata kuukautta aiemmin, 20. toukokuuta 1940, oli leirille tuotu Gerhard Palitzschin johdolla 30 rikollisvankia Sachsenhausenin keskitysleiriltä. Ensimmäinen puolalaisyhmä oli ns. poliittisia vankeja ja vangittu muun muassa osallistumisesta vastarintaliikkeen toimintaan tai sen epäilystä, saksalaiset puolestaan oli vangittu siis sen perusteella että he olivat ammattirikollisia, joko tuomion perusteella tai siksi että SS katsoi heidän talteenottonsa muutoin aiheelliseksi.

Vankinumeron 1 sai Bruno Brodniewicz, jonka muut vangit kertoivat olleen kotoisin ylä-Sleesiasta ja puhuneen jonkin verran puolaa, jotkut sanovat hänen olleen kotoisin Poznanista. Entinen Sachsenhausenin leirinvanhin, Lagerältester Harry Naujocks kertoi muistelmissaan Brodniewiczin olleen Sachsenhausenissa eräs ”vihreiden” eli rikollisvankien johtajista ja myös yhden leiriosan vankien johtaja. Alla Brodniewiczin vankikuva Auschwitzista:



Brodniewiczista tehtiin Auschwitzissa leirinvanhin, virka joka oli ylimpänä vankihierarkiassa. Kuten useat leirikertomukset osoittivat, leirinvanhimman tehtävä oli tasapainoilua muiden vankien edun, oman edun ja SS:n tahdon välillä. Käytännössä tehtävä oli mahdoton hoitaa kaikkia tyydyttävällä tavalla, ja eri vankiryhmienkin välillä oli alituista kamppailua valta-asemista. SS.n puolelta uhkana oli väkivallan ohella siirtäminen muihin toimiin, mikä olisi johtanut suojatun aseman päättymiseen ja tarkoittanut myös todennäköisesti toisten vankien kostoa.

Toimivankien, ns. kapojen käyttö SS:n apuna oli hyväksi havaittu menettely jo useiden vuosien takaa. Himmler kuvasi systeemin pirullista mekaniikkaa näin: ”Hänen tehtävänään on katsoa että työt tulee tehtyä. [--] Jos emme enää ole tyytyväisiä häneen, hän ei ole enää kapo, ja palaa muiden vankien joukkoon. Hän tietää että he pieksävät hänet kuoliaaksi heti ensimmäisenä iltana”

Leirinvanhimpana Brodniewicz toimi muiden vankien todistuksen mukaan selkeästi muiden saksalaisten ja eritoten SS:n eduksi, hän sai vankien keskuudessa lempinimen ”musta kuolema”.

Entinen Puolan armeijan upseeri Witold Pilecki, joka hankkiutui Auschwitzin leirille vapaaehtoisesti organisoidakseen vastarintaa leirillä, kertoi 1943 tapahtuneen pakonsa jälkeen laatimassaan raportissa että Brodniewicz osallistui myös leirin SS:n kanssa teloituksiin sekä muiden vankien pahoinpitelyihin. Brodniewicz oli vihattu jopa joidenkin muiden saksalaisvankien keskuudessa, ja muun muassa leirivanki nro 2, Otto Küsel, lavasti oman pakonsa yhteydessä Brodniewiczin osalliseksi pakoon jättämällä aiheesta kertovan kirjeen SS:n löydettäväksi. Pileckin mukaan Brodniewicz joutui tämän johdosta kolmeksi kuukaudeksi eristetyksi vankibunkkeriin.

SS löysi kuitenkin Brodniwiczille jatkuvasti käyttöä: lähdettyään Auschwitzin pääleiristä Brodniewicz toimi erään Auschwitzin alaleirin, nimeltään Neu-Dachs (Jaworzno), ensimmäisenä leirinvanhimpana kesästä 1943 alkaen. Huhtikuussa 1944 siirrettiin hänet Eintrachthütten leirille, sielläkin hänellä oli numero 1 ja hän oli leirinvanhin. Vielä vuoden 1944 lopulla marraskuussa hän siirtyi kolmannelle Auschwitzin alaleirille Bismarckhütteen, jossa hän jälleen oli samassa toimessa.

Auschwitzin leirin evakuoinnin jälkeen Brodniewicz siirrettiin Mittelbau-Doran leirille, jossa hän otti yhden alaleirin leirinvanhimman tehtävän hoitaakseen. Leirin tyhjentämisen jälkeen hän päätyi Bergen-Belseniin. Luultavasti hän oli yksi niistä noin 200 kaposta, jotka lynkattiin muiden vankien toimesta leirin vapautuksen jälkeen.

Bruno Brodniewicz on tietenkin ensimmäisenä vankina ja leirinvanhimpana erikoistapaus. Saksalaisia tai saksalaissyntyisiä oli runsas määrä myös aivan tavallisina vankeina, ja jopa joitakuita ensimmäisten 30 vangin joukossa tulleistakin muistellaan hyvin positiivisessa sävyssä, yhtenä heistä edellä mainittu Otto Küsel, vanki numero 2.

Joachim Neanderin esittämän arvion mukaan ”puhdasrotuisia” eli arjalaisia saksalaisia oli Auschwitzissa vankina kaikkiaan noin 9000, ja näistä noin 3500 menehtyi.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Auschwitz ja Oswiecim

Auschwitz on saksankielinen nimi kaupungille nimeltään Oswiecim. Auschwitz on myös saksalaisten kyseiseen kaupunkiin perustaman keskitysleirin nimi, leirin josta on muodostunut koko holokaustin symboli. Puolalaiset, ja erityisesti kaupungin asukkaat, toivovat että käytettäisiin nimenomaan saksankielistä nimeä leiristä puhuttaessa. Tämä erityisesti sen vuoksi ettei kuviteltaisi leirin olleen puolalaisten ylläpitämä.

Yli 40 000 asukkaan Oswiecimin kaupunki itsessään haluaisi elää tavallistakin elämää nykyään museona toimivan leirin kyljessä. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan helppoa, ja useat paikalliset asukkaat kokevatkin leirin lähinnä rasitteeksi kaupungille. Pääasiassa turismista koituvat tulot menevät Krakovaan, ja leirin olemassolo rajoittaa muun muassa normaalia kaupunkisuunnittelua. Käytännössä Oswiecimista on vaikea löytää aluetta jota ei jollain tapaa leimaisi leirin historia.

Auschwitzin keskitysleirin alue ulottui parhaimmillaan useiden neliökilometrien laajuudelle ja nykyinen kaupunki jääkin leirialueitten väliin. Koko noin kolmen kilometrin matka pääleiriltä Birkenauhun oli myös aikoinaan täynnä leiriin liittyviä rakennuksia. Kaupunki itsessäänkin oli saksalaisten aktiivisten toimien ja suunnitelmien kohteena, siitä oli tarkoitus tehdä eräs saksalaisen väestön asutuksen painopisteistä, "Siedlungszone 1a"; tämä huolimatta siitä että paikkakunnan asujaimisto oli 1939 pääasiassa muita kansallisuuksia kuin saksalaisia, yli puolet juutalaisia. Kaupungin kylkeen oli tarkoitus rakentaa asumuksia, kouluja ja päiväkoteja SS:n tarpeisiin.

Kaupunki oli myös jo 1940 alkaen kahden kilpailevan suunnitelman kohteena: toisaalta SS halusi laajentaa leiriä sen omien asutus- ja tuotantotarpeitten mukaisesti, toisaalta siviilihallinto muokkasi suunnitelmia uudelle saksalaiselle Auschwitzin kaupungille. Leiri ja kaupunki olivat siis tukkanuottasilla alusta alkaen.

Kaavoitusongelmat ovat sodanaikaisen intressivyöhykkeen laajuuden vuoksi jatkuvia. Leirin nykyisen keskipisteen, museona toimivan pääleirin välittömään läheisyyteen 1990-luvun puolivälissä suunnitellun supermarketin rakentamisen torppaamisen voi hyvin ymmärtää, jos kohta pitkällisen oikeuskäsittelyn jälkeen leirin läheisyyteen rakennettiin muun muassa pikaruokaravintoloita. Supermarketin rakentamisen estämisen jotkut kaupunginvaltuutetut näkivät selkeänä haittana kaupungin elinkeinoelmän kehittämiselle.

Estetty on myös esimerkiksi Birkenausta kilometrien päässä sijaitsevaan entiseen nahkatehtaaseen 1999 suunniteltu diskoteekki. Kyseisessä rakennuksessa oli kylläkin joitakin verstaita saksalaishallinnon aikana, ja siellä säilytettiin vangeilta takavarikoitua omaisuutta, mutta se toimi nahkanparkitsemona jo ennen sotaa, ja sijaitsi myös varsinaisen leirialueen ulkopuolella lähellä kaupunkia. Useiden muiden projektien tapaan myös diskoteekki herätti kansainvälistäkin huomiota.

Eräs eniten kiistoja herättäneistä ja analysoiduista kysymyksistä leirialueella oli pari vuosikymmentä sitten Karmeliittaluostarin kohtalo. 1984 joukko nunnia perusti luostarin keskitysleirin aidan kupeessa sijaitsevaan niin sanottuun teatterirakennukseen. Rakennus oli ennen sotaa toiminut Puolan armeijan upseerimessinä, sodan aikana siellä oli säilötty muun muassa Zyklon-b:tä.

Pitkällisen kiistelyn jälkeen nunnat siirtyivät toisiin tiloihin, mutta kiista jäi elämään ristin muodossa: puolalaisen paavin vuonna 1979 tapahtuneen Auschwitzin vierailun yhteydestä jäänyt valtava risti pystytettiin luostarin lähistölle, keskelle leiriaikaista soranottopaikkaa, jossa menehtyi lukuisa joukko vankeja. Risti närästi erityisesti juutalaisyhteisöjä, joiden mielestä katoliset pyrkivät omimaan itselleen keskeisesti juutalaisten kärsimyshistoriaan kuuluvan paikan. Suunnitelmat ristin poistosta nostattivat vastarinnan aallon, paikalle ilmestyi sadoittain pienempiä ristejä, ja tapahtumia varjosti jopa pommiuhkaus. Pienemmät ristit saatiin lopulta poistettua, suurin on edelleen paikoillaan.



Oswiecimin kaupunkialueella harjoitettava kaavoituspolitiikka on siis jatkuvasti luupin alla, mutta sama ei päde lähes lainkaan Auschwitzin muihin osiin, esimerkiksi alaleireihin. Useista alaleireistä ei ole jäljellä yhtään merkkiä sodanajalta, jotkut taas ovat jatkaneet esimerkiksi tehtaina samaan malliin kuin sodan aikanakin. Alaleirien nykytilasta antaa hyvän kuvan Plawyn leiri, josta ei ole jäljellä kuin kaksi aidan tolppaa, nekin uusiokäytössä:

http://tiergartenstrasse4.org/DATA/pliki/grafiki/OUR%20PROJECTS/AUSCHWITZ%20THE%20SUBCAMPS/PLAWYFINAL.jpg

Auschwitzin ja Oswiecimin jännitteinen suhde kuvaa laajemminkin holokaustiin liittyviä ristiriitoja: ketä halutaan muistaa, miten pitäisi muistaa, mikä uhriryhmä on oleellinen, mitkä paikat säilyttämisen arvoisia. Monta on syytä siihenkin että harva mahtaa muistaa Auschwitzin ensimmäisten vankien olleen saksalaisia.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Luumylly Chelmnossa

Rudolf Höss, Auschwitzin keskitysleirin komendantti, vieraili Chelmnon tuhoamisleirillä 16.9.1942. Ajolupaa koskevan sähkösanoman mukaan vierailun tarkoituksena oli käydä tarkastamassa "Aktion Reinhardin kenttäuunien kokeiluasemaa."

Hössinkin kuvauksen mukaan Chelmnossa oli käytössä "kuulamylly" (Kugelmühle), jota jotkut todistajat nimittävät moottorimyllyksi (Motormühle), jotkut luumyllyksi (Knochenmühle), ja jotkut jopa kahvimyllyksi (Kaffeemühle). Kyseessä on siis laite jota kaikkien kuvausten mukaan käytettiin luiden murskaamiseen tai jauhamiseen ja siten todisteiden hävittämiseen.

Näin Höss itse matkastaan:

"Hieman Reichsführerin [Himmler] vierailun jälkeen saapui Standartenführer Blobel Eichmannin virkapaikasta ja toi mukanaan RFSS:n käskyn, jonka mukaan joukkohaudat tuli avata ja ruumiit polttaa. Lisäksi piti tuhkat hävittää, jotta myöhemmin ei voitaisi päätellä poltettujen määrää. Blobel kokeili jo Chelmnossa erilaisia polttotapoja. Hänellä oli Eichmannin lupa esitellä tätä laitostaan.

Ajoin Hösslerin kanssa Chelmnoon vierailulle. Blobel oli rakennuttanut erilaisia tilapäisiä uuneja, ja poltti puulla ja bensiinijäämillä. Hän yritti hävittää ruumiita myös räjäyttämällä, se toimi kuitenkin hyvin epätäydellisesti. Tuhka levitettiin laajalle metsäalueelle, mitä ennen se oli jauhettu pölyksi kuulamyllyssä.

Standartenführer Blobel oli määrätty etsimään ja hävittämään kaikki joukkohaudat koko itäalueella. Hänen työosastonsa peitenimi oli "1005". Työn itsessään suoritti juutalaiskomennuskunnat, jotka ammuttaisiin alueen tyhjentämisen jälkeen. KL Auschwitz oli jatkuvasti asettanut juutalaisia komennuskunta 1005:n käyttöön"


Edelläolevan tekstin Höss kirjoitti vankeudessa Puolassa. Välittömästi matkan jälkeen matkalle osallistunut Auschwitzin rakennustoimiston suunnittelujohtaja, ja yksi krematorioista vastanneista arkkitehdeistä, Walter Dejaco kirjoitti myös raportin, joka on vähemmän seikkaperäinen ja kuvaileva:

"Auschwitz 17. syyskuuta 1942.
Matkakertomus virkamatkasta Litzmannstadtiin [Lodz].
Matkan tarkoitus: Erityislaitoksessa [Sonderanlage] vierailu.
Lähtö Auschwitzista tapahtui 16.9.1942 kello 5 aamulla henkilöautolla Auschwitzin komendantuurista.
Osanottajat: SS-Obersturmbannführer Höss, SS-Untersturmführer Hössler ja SS-Untersturmführer Dejaco.
Saapuminen Litzmannstadtiin kello 9 aamulla.

Seurasi vierailu ghettoon, sekä matka erityislaitokselle. Vierailu erityislaitoksessa sekä keskustelu SS-Standartenführer Blobelin kanssa sikäläisen laitoksen toiminnasta. Ostdeutsche Baustoffwerke, Posen, Wilhem-Gustloff-Strasse on saanut tilauksen rakennusmateriaalista erityissopimuksella Standartenführer Blobelilta ja materiaali tulee välittömästi toimittaa Auschwitziin. Tilaus hoituu oheisella kirjeellä WVHA:lta, ja yhteisymmärryksessä Obersturmführer Werberin kanssa, paikallisen keskusrakennustoimiston osasto C V/3:lta, tulee tilaus olla valmiina ja toimitettavissa välittömästi. Rahtikirjat vaaditusta määrästä lähetetään edellä mainitulle yhtiölle. Viitaten SS-Standartenführer Blobeliin pitää firman Schriever und Co, Hannover. Bürgermeister-Fink-Strasse, laittaa toimitusvalmiiksi siellä jo sivuunlaitettu ja varastoitu kuulamylly Auschwitzin aineksia varten.

Paluu tapahtui 17.9.1942. Saapuminen Auschwitziin kello 12."


Kuulamylly ilmaantuu vielä kertaalleen dokumentteihin 4.2.1943 Schrieverin edustajan Dresdner Bankin Hannoverin filiaalin Litzmannstadtin ghettohallinnolle lähetettämässä kirjeessä, jossa kysellään laitteen liikkeistä:

"Palaamme kirjelmäänne 7.12 viime vuonna jossa ilmoititte että olette lähettänyt kuulamyllyn Auschwitzin keskitysleirin komendantuurille. Kuten olemme nyt Lublinista turvallisuuspoliisin ja SD:n komentajalta kuulleet, on laite jälleen palautettu teille."


Ghetossa laskuun on kirjattu merkintä "maksettava erityistilin kautta" ja sen on kuitannut Biebow, ghettohallinnon johtaja. Raul Hilbergin esittämän aineiston mukaan lasku olisi siirretty lopulta ghettohallinnolta Gestapolle. Hilberg viittaa myös varhaisempaan, ghettohallinnon apualaisjohtajan esittämään tiedusteluun gheton juutalaisneuvostolle hankkia kuulamylly "Sonderkommando Kulmhofia" varten.

Yksi kuva on oletettavasti vastaavasta laitteesta säilynyt, tosin ainoastaan Galiciassa sijaitsevalta Janovskan leiriltä.



Laitteen toimintaa kuvasi Leon Weiss, yksi sikäläisen Sonderkommandon työläinen, näin:

"Se oli kuin sementtimylly joka pyöri ja jossa oli raskaita teräspalloja, ja luut laitettiin sinne sisään"


Chelmnon tapahtumien todistajat ovat myös kertoneet kuulamyllyn toiminnasta. Heinz May, joka toimi aluemetsänhoitajana Kulmhofissa, kertoi toimittaneensa aluksi puuntamia alueen naamioimiseksi, mutta myöhemmin Sonderkommandon johtaja Bothmann pyysi hänelta suuria määriä puuta ruumiiden polttamiseksi. May vieraili 1942 useaan otteeseen leirin alueella. Mayn mukaan "useiden yritysten jälkeen krematointi toteutettiin noin kolme metriä syvissä, neljä metriä halkaisijaltaan olleissa kaivannoissa, jotka oli vahvistettu sivuilta kivillä. Ruumiit poltettiin niiden sisällä. Jäljelle jääneet pidemmät luut jauhettiin moottorimyllyssä joka oli sijoitettu puuvajaan."

Myös toinen saksalainen, Rozalja Peham, joka oli erään Kulmhofin Sonderkommandon jäsenen vaimo, kertoi tapahtumista samaan tapaan. Hänen miehensä oli kertonut keväällä 1942 määrätyn ruumiiden hävittämisestä ja maininnut myös hävitystyötä tarkkailemaan tulleet vierailijat. Pehamin mukaan ruumiit poltettiin kaivannoissa, "Chelmnossa oli laite luiden jauhamiseksi. Näin itse auton joka oli lastattu täyteen luujauhoa sisältäneitä paperikasseja."

Poliisieversti Ottomar Roese kertoi 1962 oikeudelle Hannoverissa, että hänen vieraillessaan miehistöntarkastuskierroksellaan keväällä 1942 Chelmnossa kertoi Lange hänelle että "olemme tilanneet jo Bremenistä suuren kahvimyllyn (Kaffeemühle), joka hienontaa luut".

Samaisessa oikeudenkäynnissä hyvin välttelevästi vastaillut komentajan autonkuljettaja Walter Burmeister vastasi luiden kohtalosta kysyttäessä, että "ne kaikki murskattiin. Laitettiin yhteen luumyllyyn, voi olla myös toinenkin. Niitä kutsuttiin luumyllyiksi [--] Se oli yhtä iso kuin tämä pöytä tässä - ehkä".

torstai 14. tammikuuta 2010

"Missä on ne joukkohaudat?"




Tulin vilkaisseeksi Kauppalehden keskustelupalstan jaaritteluja holokaustista, lähinnä voi todeta ns. holokaustin kiistäjien juttujen kulkevan samoja vanhoja latuja vuodesta toiseen.

Yksi useimmiten toistettuja väittämiä tai "kyseenalaistuksia" koskee joukkohautoja, ja tuossakin keskustelussa näkyi yksi kyselevän hautojen perään. Teema tietty on laaja, ja vaatisi kirjoittajilta tutustumista edes pintapuolisesti niin sanotun Aktion 1005:n ja vastaavien operaatioiden toimintaan.

Joukkohautojen hävittämiseen tarkoitettu "Aktion 1005" käynnistyi vuonna 1942 - alkuvuodestahan oli Neuvostoliiton toimesta jo julkistettu tietoja useista joukkomurhista ja joukkohautalöydöistä (Neuvostolehdistön mukaan esimerkiksi Kerchissa Krimillä kerrottiin alkuvuodesta 1942 löydetyn 7000 siviiliruumista).

Alkuvuodesta 1942 ulkoministeriön valtiosihteeri Luther oli myös jo kiinnittänyt Gestapon johdon huomion esiintulleisiin ruumislöytöihin, ja Gestapon johtaja Müller lupasi vastauksessaan 28.2.1942 ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin. Joukkohautalöytöjen seurauksena ilmenikin tarve tuhota jäljet perusteellisemmin. Jälkientuhoamisoperaatio Aktion 1005:een viittannee Müllerin kirjeen yläkulman tunniste, joka oli IV B 4 43/42 gRs (1005), jos kohta täyttä selvyyttä nimen alkuperästä ei tietoni mukaan ole ja nimi esiintyy vain muutamassa sodanaikaisessa dokumentissa.

Myös Himmler kiinnitti tähän jälkien hävittämiseen huomionsa, kirjoittaessaan marraskuun 20. päivä 1942 Müllerille että tämän on huolehdittava kuolleitten juutalaisten krematoinnista ja hautaamisesta. Kirjeessään Himmler reagoi erityisesti erilaisiin juutalaisten joukkotuhoon liitettyihin huhuihin, muun muassa siihen että juutalaisista olisi tehty saippuaa. Krematointi varmistaisi että huhut joukkohaudoista jäisivät vain huhuiksi.

Jälkien siistiminen alkoi Paul Blobelin johdolla kesällä 1942, aluksi tuhoamisleireillä joista ensimmäisenä oli ohjelmassa Chelmno. Chelmnon operaatiosta on jäänyt parikin dokumenttijälkeä, joista toisessa mainitaan Kulmhofissa oleskelleelle Blobelin ryhmälle ostetun dieselmoottori, toinen, jo aiemmin siteeraamani dokumentti viittaa Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin vierailuun leirillä. Ruumiit kaivettiin esiin ja poltettiin erilaisilla rovioilla, Blobelin operaatioissa yleensä polttokuopissa tai ratakiskojen päällä. Blobelin johdolla hävitettiin sitten jälkiä myös idän suuremmissa tuhoamispisteissä, työn jatkuessa yli parin vuoden ajan. Kaikkia pienempiä paikkoja ei kuitenkaan ehditty "siistiä" johtuen joko ajan puutteesta tai huolimattomuudesta.

Jälkien hävittämistyössä käytettiin yleensä apuna paikallista väestöä, ja yksiköistä karanneet vangit muodostavat tekijöiden tunnustuksien ohella pääosan Aktion 1005:a koskevasta todistusaineistosta. Joitakin viitteitä operaatioista on löydettävissä myös brittitiedustelun sieppaamissa saksalaisten sähkösanomissa. Aktion 1005 on tällä hetkellä useankin tutkimuksen kohteena, joten lisää tietoa tästä suhteellisen niukalti käsitellystä teemasta on odotettavissa lähivuosina.

Luonnollisesti myös tuhottujen hautojen jäljet ovat monin paikoin näkyvissä yhä nykyäänkin - muun muassa Sobiborin, Chelmnon ja Belzecin leireillä on arkeologisissa tutkimuksissa havaittu merkittävät määrät ihmistuhkaa, ja myös jonkin verran kokonaisia ruumiita hautojen pohjalla, sekä Chelmnossa myös alkeellisten krematointikaivantojen jäänteet.

Mutta joukkohautoja siis on kyseisen operaationkin jäljiltä olemassa, ja varsin runsaasti vieläpä. Useita niistä kaivettiin esiin neuvostoviranomaisten ja myös puolalaisten toimesta heti sodan jälkeen. Itä-Euroopan vapauduttua on myös muiden maiden tutkimusryhmiä vieraillut tutkimassa hautoja, ja hautoja on paikannettu mittava määrä. Yksi tuoreimmista tapauksista on ranskalaisen katolisen papin Patrick Desbois'n johdolla Ukrainassa toteutettu tutkimuskierros, jonka tuloksista ja hautalöydöistä kuvien kera tuolla:

http://www.memorialdelashoah.org/upload/minisites/ukraine/en/en_exposition5-desbois.htm


Kenties kattavimmin joukkohautoja on tutkinut australialainen tutkimusryhmä 1990-luvun alussa. Arkeologi Richard Wrightin johdolla tutkijat paikansivat ja avasivat joukkohautoja muun muassa Ukrainassa, Sernikissä.

Neuvostoviranomaiset pitivät aluksi koko tutkimusta tarpeettomana, mutta muutaman viikon odottelun jälkeen kaivauksille saatiin lupa. Wrightin johdolla suoritetuissa kaivauksissa aiottiin ensin, haudan oletetusta suuresta koosta johtuen, tyytyä koekairauksiin ja määritellä ruumiitten määrä siten. Neuvostoliittolaisten tutkijoiden vaatimuksesta haudat avattiin lopulta kokonaan.

Kaivauksissa todettiin mittava joukkohauta, 40 metriä pitkä ja 5 metriä leveä, ja kaikkiaan tutkittiin 553 ruumista, joista 410:llä todettiin saksalaisen 9mm luodin tuottama ampumahaava päässä, kymmenellä oli muu selkeä kallovamma. Haudasta löytyneet luodit oli valmistettu vuosivälillä 1938-1941. Ruumiista 407 tunnistettiin naisiksi. Silminnäkijöiden todistusten mukaisesti myös arkeologinen tutkimus paljasti että ruumiit olivat haudassa pakattuna kuin sardiinit, ja useat heistä oli lyöty kuoliaaksi. Tämän tekstin alussa ja alla Wrightin ryhmän ottamia kuvia Sernikistä:



Ken on kiinnostunut näkemään laajemmin kuva-aineistoa joukkohautalöydöistä, löytää niitä runsain mitoin vaikkapa tuolta Roberto Mühlenkampin kokoamana:

http://rodohforum.yuku.com/topic/5963/t/Mass-Graves-and-Dead-Bodies.html