maanantai 21. lokakuuta 2013

Ravensbrück – naisten keskitysleiri

Vuonna 1939 käyttöön otettu Ravensbrückin keskitysleiri oli ensimmäinen pelkästään naisvangeille tarkoitettu leiri, jolla oli käytössä sama kurinpitojärjestelmä kuin miestenkin leireillä. Pelkästään naisille tarkoitettuja leirejä toki oli ollut aiemminkin: lokakuusta 1933 toiminut Moringen, sekä sen sulkemisen jälkeen 1938 Lichtenburg, mutta olosuhteet Ravensbrückissa muotoutuivat huomattavasti vaativammiksi, ja myös vankimäärä oli moninkertainen. Ravensbrück oli myös ensimmäinen leiri, joka alusta asti oli suunniteltu pelkästään naisten leiriksi.

1. Leirin perustaminen ja tarkoitus

Järjestelmän alkuvuosina naisvankeja oli vähäinen määrä, Jane Caplanin mukaan kahtena ensimmäisenä Hitlerin hallinnon vuotena naisvankeja oli leireillä noin prosentti kaikista vangeista, kun sitä vastoin Ravensbrückin vankimäärä vastasi alkuvaiheessaankin jo lähes kymmentä prosenttia kaikista leirivangeista. Moringenin leiri oli, huolimatta sen muodollisesta asemasta SS:n alaisuudessa, siviiliviranomaisten hallinnossa, ja leirin henkilökunta, kuten vangitkin, olivat siviiliasuissa. Vankimäärä vaihteli alkuvuosina sadan molemmin puolin, nousten 1937 lähelle viittäsataa. Kohtelu oli miesten leireihin verraten lempeää, ja leirin johtaja Hugo Krack katsoi toimintansa olevan pikemminkin kasvatuksellista kuin rankaisua. Vankien pääosan muodostivat poliittiset vangit vuoteen 1937 asti, ja sitä edespäin suurin ryhmä oli Jehovan todistajat, joita Moringenin leirin loppuvaiheessa oli lähes 90 prosenttia vangeista . Jehovan todistajia kaikista vangeista leirin toiminta-aikana oli noin puolet. Kaikkiaan Moringenin kautta kulki 1350 vankia.

Lokakuusta 1937 alkaen Moringenin vankeja siirrettiin Lichtenburgin leirille. Kasvavan vankimäärän takia Lichtenburg huomattiin kuitenkin alusta asti liian pieneksi, ja leirin laajennussuunnitelmia laadittiin vuoden 1938 kuluessa. Jo samana vuonna tehty päätös keskittää naisvangit Ravensbrückiin kuitenkin keskeytti tämän suunnittelun.

Himmler kertoi vuoden 1937 aikana useaan otteeseen SS-johdolle suunnitelmista leiriverkoston laajentamiseksi. Esimerkiksi marraskuussa puhuessaan leireistä hän esitti kaavailluksi vankimääräksi 20000, mutta totesi ettei ”sodan sattuessa sillä tulla pärjäämään” . Samoin hän esitti jo tammikuussa 1937, että “sodan sattuessa täytyy olla selvää että huomattava määrä epäluotettavia henkilöitä on laitettava sinne [keskitysleireille], jos haluamme estää hyvin epämieluisan kehityksen sodan kuluessa” . Näihin kaavailuihin Lichtenburg oli auttamattomasti liian pieni. Rudolf Hössin mukaan Eicke kaavaili uuden Ravensbrückin leirin kooksi 2000, Pohl jopa 10 000 vankia.

Virallisesti Ravensbrückin leiri otettiin käyttöön toukokuussa 1939, jolloin määrättiin kaikki Lichtenburgin naisvangit sekä mahdollisesti tulevat naisvangit toimitettavaksi Ravensbrückiin. Ensimmäinen vankierä saapui leirille 18.5.1939.

Leirin rakentaminen oli aloitettu marraskuussa 1938, jolloin sinne saapui rakennustöihin 500 miestä Sachsenhausenin keskitysleiriltä. Ravensbrück sijaitsi lähellä pääkaupunkia Berliiniä, noin 80 kilometriä siitä pohjoiseen, ja oli hyvien maantie- ja rautatieyhteyksien päässä. Rajoittuen järveen, jokeen, sekä metsäalueeseen oli leiri suhteellisen hyvin suojattu ulkopuolisten tarkkailulta.

Suunnittelupohja leireille oli jo vakiintunut, ja Ravensbrück suunniteltiin aiempien kokemusten pohjalta symmetrisen mallin mukaan. Portin ympärille oli keskittynyt hallintorakennusten rypäs selleineen ja komendantin toimistoineen. Ensivaiheessaan leirin alue oli noin 150x300 metriä, ja sitä ympäröi nelimetrinen muuri, jonka päällä kulki sähköistetty piikkilanka. Leirin sisällä oli 18 puuparakkia, joista yksi toimi sairaalaparakkina, kaksi varastona ja yksi rangaistusparakkina. Lisäksi oli erillinen pesu- ja keittiörakennus. Loput parakit toimivat majoitustiloina, joissa oli 135 makuupaikkaa.

Toisin kuin useat miestenleirit, Ravensbrück ei ollut alkujaan suunniteltu tuotannollisten näkökohtien mukaan. Lähistöllä ei ollut suuria tehtaita tai raaka-ainevaroja. Pääasiallinen tarkoitus olikin toiminta ”erikoisleirinä” naisvangeille. Leirin tuotantolaitokset laajenivat kuitenkin vuosien mittaan merkittävästi, ja leiri palveli myös sotateollisuutta. Ravensbrück toimi myös koulutuskeskuksena, jossa sai oppinsa muiden leirien yhteyteen perustettujen naistenleirien valvojat. Vuoteen 1942 Ravensbrück oli kuitenkin ainoa itsenäisenä pääleirinä toimiva naisten keskitysleiri, ja muut leirit, kuten Auschwitzin naistenleiri, olivat hallinnollisesti sen alaisia.

2. Vankimäärä, vankiryhmät ja kuolleisuus

Ravensbrückin vankimäärä kasvoi ensimmäisen vuoden reilusta tuhannesta kymmeniin tuhansiini vuosien mittaan. Kaikkiaan leirille toimitettiin sen toiminta-aikana noin 132 000 vankia, joista muutama tuhat oli leirin raskaimpiin rakennustöihin tarkoitettuja miehiä. Suurimmilleen vankimäärä kasvoi vuoden 1944 jälkipuoliskolla, jolloin leirillä oli yhtäaikaisesti reilu 50 000 vankia. Suuria määriä vankeja tuli leirille idän leirien evakuoinnin yhteydessä, ja esimerkiksi pelkästään tammi- helmikuussa 1945 saapui yli 10 000 vankia, joista 3000 Auschwitzista.

Ensi alkuun suurin vankiryhmä oli Jehovan todistajat. Tämä oli peruja Lichtenburgista, ja jo alkuvuonna 1940 heidät oli syrjäyttänyt suurimpana ryhmänä niin sanotut ”epäsosiaaliset” (Asoziale). Tähän mustaa kolmiota leiritunnuksenaan käyttävään ryhmään laskettiin arjalaisvangit, joiden katsottiin käytöksellään tai sosiaalisen asemansa vuoksi olevan vaarallisia muulle yhteiskunnalle. Tällaisia olivat muun muassa asunnottomat, prostituoidut, kerjäläiset ja alkoholistit. Myös romanit laskettiin usein tähän kategoriaan, vaikka luokittelu vaihtelikin.

Suurin yksittäinen ryhmä ”yhteiskuntaan sopeutumattomien” vankien ryhmässä oli vuonna 1939 Itävallan Burgenlandista tulleet romanit, jotka luokiteltiin erikseen kategoriaan ”työtä vieroksuvat” (Arbeitsscheu). Ravensbrückissa romanit joutuivat Auschwitzin tapaan myös lääketieteellisten kokeiden uhriksi. Auschwitzista siirtynyt tohtori Franz Lucas myönsi sterilisoineensa joitakin romaneja myös Ravensbrückissa.

Poliittisten vankien määrä lähti kasvuun sodan myötä. Ensimmäiset puolalaisvangit saapuivat jo vuoden 1939 puolella, mutta joukkokuljetukset alkoivat vasta huhtikuussa 1940. Vuoden 1940 lopulla puolalaiset olivat suurin yksittäinen ryhmä poliittisista vangeista, vastaten noin kahta kolmasosaa heistä, ja lisäksi poliittisten määrä oli kohonnut neljännekseen koko leirin vahvuudesta. Kesään 1941 mennessä poliittisista vangeista oli kasvanut myös jo suurin yksittäinen vankiryhmä. Varsovan kansannousun kukistuttua syksyllä 1944 lisääntyi puolalaisten määrä entisestään.

Juutalaisvankeja leirillä oli alusta alkaen, ja heidän määränsä pysytteli 10 prosentin tienoilla kesään 1944 asti, jolloin erityisesti Unkarin juutalaisia saapui suurempia määriä leirille. Kaikkiaan juutalaisvankeja oli kautta koko leirin historian noin 15 prosenttia . Ajoittain leirillä ei kuitenkaan ollut juuri lainkaan juutalaisvankeja. Vuonna 1942 Ravensbrückin juutalaisvangit siirrettiin asteittain, ja heidät valikoitiin joko eutanasialaitoksiin surmattavaksi, tai kuljetettiin leireille Saksan ulkopuolelle. Himmlerin 29.9.1942 antaman määräyksen mukaisesti Ravensbrückin tuli olla ”juutalaisvapaa” ja jäljellä olleet vangit, joita oli 522, tuli toimittaa Auschwitziin . Vangit saapuivat Auschwitziin 6.10.1942, ja heidät kaikki rekisteröitiin työhön leirille . Juutalaisia saapui kuitenkin leirille edelleen.

Tšekkiläisnaisia leirille oli saapunut isommassa mitassa vuoden 1942 alusta lukien, ja Heydrichin salamurhan jälkeen myös pääosa kostoksi tuhotun Lidicen kylän naisväestöstä tuotiin Ravensbrückiin. Suuria kansallisuusryhmiä tšekkien ja puolalaisten ohella olivat ranskalaiset, hollantilaiset sekä Jugoslavian ja Neuvostoliiton alueen naiset.

Leirille tuotiin alaikäisiäkin vankeja. Alle 16-vuotiaita vankeja oli kaikkiaan ainakin 881. Suurin osa alaikäisistä saapui vuoden 1944 kuluessa Auschwitzin romanileiristä ja naistenleiristä sekä Varsovasta. Vain harva heistä selvisi elossa vapautukseen saakka. Leirillä myös syntyi lapsia, huolimatta raskaudenkeskeyttämisistä sekä kiellosta toimittaa leirille raskaana olevia. Syntyneet lapset toimitettiin aluksi lastenkotiin, mutta kesästä 1944 alkaen heidän annettiin jäädä leiriin. Leirillä syntyneistä lapsista, joita oli noin 500, yli puolet ei selvinnyt ensimmäisiä elinviikkojaan pidempään.

2.1 Työ

Ensimmäisen vuoden aikana vangit työskentelivät lähinnä leirin laajennustöissä, sekä maataloustöissä, joihin heitä vuokrattiin alueen tilallisille. Joulukuussa 1939 aloitti leirillä Waffen-SS:n vaatetustehtaitten räätäliverstas ja ompelimo. Kesällä 1940 verstaat yhdistettiin DAW:n (Saksan varustelutehdas) olkimattokutomon kanssa SS:n omistamaksi yhteisyritykseksi Textil- und Lederwertung mbH (Texled).

Verstaiden yhdistämisvaiheessa yrityksissä työskenteli 141 naista, mikä oli alle 5 prosenttia leirin vankimäärästä. Suurimmilleen työntekijämäärä Texledin tehtailla kasvoi vuonna 1942 yli 5000 käsittäen yli 60 prosenttia leirin kokonaisvankimäärästä. Vaikka tuotot kasvoivat jatkuvasti, uusien koneiden tulo sekä vankien siirtäminen varusteluteollisuuteen vähensi tekstiiliteollisuudessa työskentelevien määrää vajaaseen kolmeen tuhanteen. Vuoteen 1945 mennessä verstaat olivat kasvaneet lukuisia eri osastoja käsittäväksi teollisuuslaitokseksi. Teollisuustoiminnan laajentaminen aiheutti tarpeen kasvattaa myös leirin kokoa, ja leirin asuinparakkien määrä kaksinkertaistui vuoteen 1945 mennessä. Leiriä ympäröivää muuria jatkettiin myös uusien alueitten ympärille.

Poliittisena vankina leirille joutunut Alfredine Nenninger on kuvannut työskentelyolosuhteita Texledin tiloissa seuraavasti:

”Kun astui ensimmäisen kerran suureen halliin, jossa työskenteli 600 vankia leikkauspöytien, käsityö- ja kontrollipöytien äärellä, 13 liukuhihnalla joilla kullakin 26 ompelukonetta, kaikenlaisilla erityis- ja rei’ityslaitteilla ja höyrysilityslaitteilla, uskoi astuneensa helvettiin tai hullujenhuoneelle. Huolimatta koneiden melusta ja paksusta kuumasta ilmasta joka salpasi hengityksen, kuuli joka nurkasta ja suunnasta SS-väen ja valvojien karjunnan ja saattoi todistaa sanoinkuvaamattomia pieksämiskohtauksia.”

Alkujaan vaatteiden korjaus ja valmistus palveli keskitysleirien tarpeita ja käsiteltävänä oli vankien vaatteita. Vuodesta 1942 alkaen valmistettiin ja korjattiin kasvavassa määrin myös Waffen-SS:n vaatteita. Vaikka työnteko tarjosi tilapäisen suojan teloituksilta ja työntekijöitä ei voinut kohdella täysin mielivaltaisesti, oli kohtelu julmaa myös verstailla. Työaika oli 10–12 tuntia päivässä, ja vankien pahoinpitely oli yleistä. Erityisen pelätty työpaikka oli Waffen-SS:n olkikenkien valmistamo. Työ aiheutti haavoja käsiin, ja lisäksi pöly altisti aliravitut työläiset keuhkosairauksille. Siellä työskentelikin pääasiassa leirin vankihierarkian alin osa, romanit sekä Lidicen naiset.

Waffen-SS:n vaatetyöpaja toimi yhtenä osana myös juutalaisten tuhoamisen taloudenpitoa: Lubliniin ja Auschwitziin kerääntyneestä materiaalista piti erotella ”poissiirrettyjen” juutalaisten jättämät turkistuotteet ja lähettää ne Ravensbrückiin jalostettavaksi.

Ensimmäisenä SS:n ulkopuolisena yhtiönä leirillä aloitti Siemens & Halske, jonka parakkeja alettiin rakentaa kesäkuussa 1942. Siemensin verstailla leirin välittömässä läheisyydessä alettiin valmistaa elokuussa 1942 elektronisia laitteita, erityisesti viestintälaitteita sotavoimien tarpeisiin. 20 tuotantohallissa työskenteli noin 2500 vankia. Vuonna 1944 Siemens perusti oman leirinsä Ravensbrückin kupeeseen, jolloin työntekijät myös majoittuivat Siemensin tiloissa.

Vuodesta 1943 alkaen otettiin uusi malli käyttöön: sen sijaan että yritykset sijoittautuisivat lähelle leiriä, perustettiin alaleirejä varusteluteollisuuden laitosten läheisyyteen. Suurimmalla alaleirillä työskenteli yli 4000 vankia. Ravensbrückista siirrettiin vankeja myös muiden leirien lähistöllä sijaitseville alaleireille. Puutteellisen dokumentaation vuoksi ei voida tarkkaan sanoa alaleirien määrää. Varmasti ei tiedetä, mikä leiri oli minkä pääleirin alaisuudessa, mutta Ravensbrückin alaleirien määrä oli noin 20.

Naisvangit joutuivat työskentelemään myös kesästä 1942 alkaen eri keskitysleireille pystytetyissä leiribordelleissa. Ravensbrück toimi rekrytointikeskuksena leiribordelleihin, mutta myös muihin SS:n ja Wehrcmachtin bordelleihin. Leiriltä ”tilattiin” naisvankeja, ja joissain tapauksissa tilannut taho kävi itse valikoimassa naiset leiriltä. Bordelleihin pyrittiin samaan ”vapaaehtoisia” lupauksilla paremmista työoloista, mutta kertomatta tarkkaan komennuksen sisältöä. Myös vapautusta lupailtiin, vaikka todellisuudessa ”komennuksen” päätyttyä vanki yleensä palautettiin sille leirille mistä hän oli lähtenyt.

2.2 Kuolleisuus ja teloitukset

Ravensbrückin leirin kuolleisuuslukuja on useiden muiden leirien tapaan hankala arvioida dokumenttien vähyyden vuoksi. Ainoa kuolleisuudesta kertova dokumenttitieto on elokuulta 1942. WVHA:n tilasto ko. kuulta kertoo Ravensbrückissa kuolleen 38 vankia. Kuten Bernhard Strebel toteaa, on luku alhainen muihin leireihin suhteutettuna. Alhaisesta kuolleisuudesta kertoo myös se, että ensimmäinen, kahdella uunilla varustettu krematorio leirille rakennettiin vasta huhtikuussa 1943, ja uuneja lisättiin yhdellä vuoden 1944 lopulla. Ennen oman krematorion rakentamista ruumiit vietiin Fürstenbergin kaupungin krematorioon.

Yksi syy alhaiseen kuolleisuuteen on siinä, että heikkokuntoisia vankeja toimitettiin eutanasialaitokseen surmattavaksi. Syksystä 1941 alkaen vierailu leirillä lääkärikomissio, joka valikoi leirin vankeja lähetettäväksi Bernburgin laitokseen surmattavaksi. Tohtori Friedrich Mennecken johtama lääkäriryhmä ennätti valikoida ”erityiskäsittelyyn” (Sonderbehandlung) noin 1600 vankia, ennen kuin nimellä ”Aktion 14f13” tunnettu leirivankien harvennusoperaatio lopetettiin. Mennecken toimet tunnetaan suhteellisen tarkasti, sillä säilyneitten arviointikaavakkeiden ohella paljastavaa aineistoa on hänen kirjeissään; hän kertoi avoimesti kirjeissä vaimolleen operaation kulusta. Näin hyväntuulisesti hän kuvasi tapahtumia Ravensbrückissa kirjeessään 20.11.1941:

”Työ luistaa, koska pääosa on jo täytetty ja minä lisään vain diagnoosin, keskeiset oireet jne. [--] Dr. Sonntag istuu vieressä ja kertoo minulle leirin olosuhteista, ryhmänjohtaja tuo potilaita tänne – se sujuu moitteettomasti. Syön leirillä; tänään oli lounaalla kasinolla linssikeittoa pekonin kera, jälkiruoaksi omelettia. Viideltä lopetin, söin kasinolla illallista (Dr. Sonntagin kanssa): 3 lajia makkaraa, voita, leipää, olutta. [--] Vuoteessani nukun loistavasti, se on kuin Hilmershausenissa. [--] Toivottavasti sinulla menee yhtä hyvin kuin minulla; voin erinomaisesti!”

Kuolleisuus kasvoi vankimäärän lisääntyessä, ja erityisesti kun leirille tulvi väkeä idän leireiltä. Leirin kapasiteetti oli riittämätön vankitulvan vastaanottamiseksi. Jo kesästä 1944 asti oli leirin majoituskapasiteetti ollut riittämätön, ja saapuvia vankeja pidettiin elokuusta alkaen keskellä leiriä sijaitsevassa sotilasteltassa, jossa ei aluksi ollut minkäänlaisia saniteettitiloja, eikä lämmitystä. Tarpeet tehtiin teltan ulkopuolelle kaivetun kuopan äärellä.

Syksyllä 1944 neljännes kaikista leirin parakeista oli sairaalakäytössä. Sairaalaparakit eivät olleet kuitenkaan hoitoa varten, vaan niihin eristettiin sairaat muista vangeista. Vuoden 1945 kolmena ensimmäisenä kuukautena kuoli 4000 vankia ”luonnollisiin syihin”, eli heitä ei suoranaisesti tapettu vaan heidän annettiin kuolla nälkään ja tauteihin. Leirin johto yritti epätoivoisesti helpottaa tilannetta myös siirrättämällä vankeja muihin leireihin, ja sairaita vankeja koottiin lähistöllä sijaitsevaan Uckermarkin leiriin. Uckermarkissa olosuhteet olivat huollon täydellisesti puuttuessa jopa pahemmat kuin pääleirillä.

Leirijohdon kertoman mukaan vankimäärää pyrittiin aluksi vähentämään myös ampumalla heitä 50 ryhmissä, mutta tämä oli liian hidas menetelmä. Vankileirin johtaja Johann Schwarzhuber todisti sodan jälkeen leirin komendantin Fritz Suhrenin kertoneen hänelle että ampuminen ”ei toimi riittävän nopeasti. Meidän täytyy käyttää jotain muuta menetelmää”. Tästä johtuen otettiin vuoden 1945 alkukuukausina käyttöön myös kaasukammio. Täsmällistä ajankohtaa sen rakentamiselle ei ole pystytty määrittämään, mutta kaasukammion käyttöönotto on dokumentoitu vankien salassa pitämän listan avulla, johon on 8.2.1945 koottu lähetettyjen vankien nimet merkinnällä ”poistumiset Uckermark (ensimmäinen kaasutus)” . Vangeilta pyrittiin salaamaan leiriltä poimittujen kohtalo listaamalla sairaat, rivistä poistetut vangit kuljetetuksi Mittwerda – nimiseen parantolaan. Tällaista laitosta ei todellisuudessa ollut olemassakaan.

Kaasukammiona toimi yksi leirin varastoparakeista. Kaasutusoperaatiota on kuvannut Schwarzhuber seuraavasti:

”Olin yhdessä kaasutuksessa läsnä. 150 naista pakotettiin yhdellä kertaa kaasukammioon. Hauptscharführer Moll käski naiset riisuuntumaan, ja kertoi heille että heille suoritetaan täidentorjunta. Sitten heidät ajettiin kaasutustilaan, ja ovi suljettiin. Miespuolinen vanki kiipesi katolle kaasunaamarilla varustautuneena, ja heitti pienestä aukosta, jonka hän heti sulki, yhden kaasupurkin sisälle. Kuulin valitusta ja itkua. Kahden tai kolmen minuutin kuluttua tilassa tuli hiljaista. Olivatko naiset kuolleet vai pyörtyneet, en osaa sanoa. En ollut tilaa tyhjennettäessä paikalla.”

Myöhemmin Schwarzhuber vielä tarkensi kertomustaan:

”2300-2400 ihmistä kaasutettiin Ravensbrückissa. Kaasukammio oli noin 9x4,5 metriä ja sinne mahtui noin 150 ihmistä. Kaasukammio oli noin viiden metrin päässä krematoriosta. Vankien täytyi riisuutua pienessä vajassa, joka oli noin kolmen metrin päässä kammiosta, ja heidät vietiin pienen huoneen kautta kaasutustilaan.”

Schwarzhuberilla oli oletettavasti jonkinasteista kokemusta kaasulla surmaamisista aiemminkin, hänen toimittuaan kolme vuotta eri tehtävissä Auschwitzissa. Schwarzhuberista hänen esimiestensä toimesta tehdyssä arviossa todetaan häntä kutsutun Auschwitzissa jatkuvasti ”erikoistoimenpiteisiin, jotka hän aina hoiti täsmällisesti ja uskollisesti”. Hänen mainitsemansa Otto Moll puolestaan johti aiemmin Auschwitzin krematorioita ja tunnettiin vankien keskuudessa brutaaliudestaan.

Yksi ”Mittwerdan” lista, päiväyksellä 6.4.1945 ja sisältäen 496 naisvangin nimet, on säilynyt, ja sen perusteella on voitu todeta että enemmistö kaasukammioon joutuneista oli yli 40 vuotta, ja pääosa heistä oli toimitettu leirille viimeisen puolen vuoden aikana. 71 heistä oli tullut Auschwitzista. Leirin kirjurien mukaan olemattomaan parantolaan, siis kaasukammioon, toimitettiin 3660 vankia. Yksi kuljetus vietiin leirille saavuttuaan suoraan kaasukammioon, joten kaasulla surmattujen kokonaismäärä on noin 5000-6000 tuhatta.

Kaikkiaan leirillä kuoli 20000–30000 vankia. Näistä noin 20000 kuoli ”luonnollisesti”. Leirikirjanpidon puuttuessa luvut pohjautuvat kuljetustilastoihin, yksittäisiin leirin vahvuudesta kertoviin dokumentteihin, ja leirin henkilökunnan, sekä todistajien, erityisesti kirjureina työskentelevien naisten kertomuksiin.

3. Leirin henkilökunta

Ravensbrück oli miesten leirien tapaan organisoitu viiteen osastoon: Komendantintoimisto adjutantteineen, poliittinen osasto (Gestapo), vankileiri, hallinto ja leirilääkäri. Leirin ensimmäisenä johtajana toimi Günther Tamaschke, joka oli hoitanut tehtävää jo Lichtenburgissa. Häntä seurasi johtajana hänen sijaisensa Max Koegel tammikuusta 1940 alkaen. Koegelin siirryttyä Majdanekiin tuli leirin komendantiksi Fritz Suhren, joka hoiti tehtävää elokuusta 1942 aina leirin sulkemiseen asti, huhtikuulle 1942.

Leirin vartiointi erosi sikäli muista leireistä, että SS:n Totenkopf –osastot hoitivat vartiointia vain leirin ulkopuolella. Vankileirin muurin sisäpuolella vartiointitehtävät oli uskottu naisvartijoille. Nämä naisvartijat eivät olleet SS:n jäseniä, vaan kuuluivat erilliseen SS:n tehtävissä avustavaan naisosastoon. He olivat kuitenkin miesten tapaan SS:n tuomiovallan alaisuuteen. Naisvartijoita johti ylivalvoja (Oberaufseherin), joka puolestaan toimi vankileirin johtajan alaisuudessa.

Ensimmäisenä ylivalvojana toimi Johanna Langefeld, joka vapautettiin tehtävästään ja toimitettiin SS-oikeuden eteen maaliskuussa 1943, hänen jouduttuaan konfliktiin esimiestensä kanssa. Todistajien mukaan Langefeld kohteli vankeja suhteellisen inhimillisesti ja kieltäytyi lyömästä näitä. Langefeld toimi 1942 tilapäisesti myös Auschwitzissa, jolloin hänen tehtävään oli johtaa sinne sijoitettavan naistenleirin perustamista. Tuolloin hänen sijaisenaan toimi Maria Mandl. Samanaikaisesti Langefeldin kanssa ylivalvojana toimi myös Emma Zimmer, joka siirtyi 1942 Auschwitziin, jossa hän toimi vuoteen 1945 asti. Langefeldia seurasivat ylimpänä naisvalvojana Dorothea Binz, Anna Klein-Plaubel, ja viimeisenä ylivalvojana Luise Brunner.

Tiedot valvojien määrästä ovat puutteellisia. Tiedetään kuitenkin, että 1939 leirillä toimi kaksi ylivalvojaa, sekä 83 valvojaa. Tammikuussa 1945 naisvalvojia oli 546, ja miesvartijoita 1008. Kaikkiaan leiriltä tiedetään nimeltä 2857 valvojaa, mutta tämäkin tieto on osin puutteellinen ja sisältää myös lyhyemmän aikaa leirillä koulutuksessa olleita naisia. Ravensbrück toimi alkuvuodesta 1942 koulutusleirinä, jolloin muillekin leireille alettiin perustaa naisosastoja.

4. Leirin vapautus ja Ravensbrück sodan jälkeen

Ravensbrückin leiriä evakuoitiin kuumeisesti kevään 1945 aikana. Vangeille siirto muille leireille ei tuonut juurikaan helpotusta oloihin, koska kaoottinen tila vallitsi kaikkialla Saksassa. Vankikuljetuksissa joskus päiväkausia kestävillä junamatkoilla ja pitkillä jalkamarsseilla kuoli myös runsaasti vankeja. Huhtikuun lopulla 1945 jäljellä olleet 20 000 vankia aloittivat jalkamarssin kohti Saksan sisäosia. Ensimmäisten neuvostojoukkojen saapuessa leirille 30.4.1945 leirillä oli vielä 2000 vankia, huolimatta siitä että marssikyvyttömät oli leirin johdon kertoman mukaan käsketty surmata.

Evakuoinnin yhteydessä joitakin vankeja vaihdettiin saksalaisiin internoituihin Kansainvälisen Punaisen Ristin toimesta. Myös joitakuita pitkäaikaisvankeja vapautettiin. Yli 5000 vankia onnistuttiin vapauttamaan Ruotsin Punaisen Ristin ja kreivi Bernadotten toimesta.

Leirin vapauttamisen jälkeen leirin henkilökunta joutui oikeuden eteen brittien toimesta, ja seitsemässä oikeudenkäynnissä Hampurissa vv. 1946–1948 oli syytettynä yhteensä 38 leirin vartiokuntaan, lääkäreihin ja johtoon kuulunutta henkilöä. Heistä noin puolet sai kuolemantuomion. Pienempiä oikeudenkäyntejä järjestettiin myöhemminkin, ja lisäksi Ravensbrückin henkilökuntaa oli tuomiolla jo mm. Bergen-Belsenin oikeudenkäynnissä 1945. Leirin komendantti Suhren tuomittiin ensin amerikkalaisessa oikeusistuimessa Baijerissa, ja 1950 ranskalaisten toimesta kuolemaan Rastattissa pidetyssä sotaoikeuden istunnossa.

Oikeudenkäynnit pitivät Ravensbrückin jossain määrin julkisuudessa, samoin kuin entisten leirivankien muistelmakirjat. Historiantutkimuksessa leiri sitä vastoin jäi sivummalle, ja leirin historian kirjoittaminenkin jäi paljolti entisten leirivankien hoidettavaksi. Entisen leirivangin etnologi Germaine Tillionin kuvaus on sittemmin noussut klassikon asemaan. 1990-luvulta alkaen, rautaesiripun sorruttua, on kiinnostus leiriä kohtaan kuitenkin selkeästi kasvanut. DDR:n aikaan leiri oli antifasististen rituaalien näyttämönä, tosin se oli silloinkin sivummalla päähuomion kohdistuessa Buchenwaldiin ja sen sankareihin . Vuosivälillä 1984-1990 leirin entisen SS-päämajan tiloissa toimi ”antifasistisen vastarinnan” museo, 1990 eteenpäin museossa on muistettu Ravensbrückin naisuhreja.

Kirjallisuus:

Ino Arndt (1970):”Das Frauenkonzentrationslager Ravensbrück”. Studien zur Geschichte der Konzentrationslager Schriftenreihe der Vierteljahrshefte für Zeitgeschichte, Band 21.

Simone Barck (2003): Antifa Geschichte(n): Eine literarische Spurensuche in der DDR der 1950er und 1960er Jahre, Köln: Böhlau Verlag.

Tatiana Berenstein et al. (toim.) (1960): Faschismus - Getto - Massenmord. Dokumentation über die Ausrottung und Widerstand der Juden in Polen während des zweiten Weltkrieges. Berlin: Rütten & Loening.

Jane Caplan (2006), ”Introduction”, teoksessa Gabriele Herz: The Women’s Camp in Moringen: a memoir of imprisonment in Germany. Berghahn Books, ss. 1-58.

Danuta Czech (2002): Kalendarium. Gli avvenimenti nel campo di concentramento di Auschwitz-Birkenau 1939 – 1945. Online: http://www.associazioni.milano.it/aned/kalendarium/index.htm.

Klaus Drobisch, Günther Wieland (1993): System der NS-Konzentrationslager 1933-1939. Berlin: Akademie Verlag.

Denise Dufournier (1948): Ravensbrück: the women's camp of death. London: G. Allen & Unwin.

Jürgen Harder ja Hans Hesse (2001): “Female Jehovah's Witnesses in Moringen Women's Concentration Camp: Women’s Resistance in Nazi Germany”, teoksessa Hans Hesse (toim.): Persecution and Resistance of Jehovah's Witnesses During the Nazi-Regime: 1933-1945, Bremen: Edition Temmen, ss. 36-59.

Annette Leo (2006): “Ravensbrück – Stammlager”, teoksessa Wolfgang Benz, Barbara Distel: Der Ort des Terrors. Geschichte der nationalsozialistischen Konzentrationslager, Band 4: Flossenbürg, Mauthausen, Ravensbrück. München: C.H. Beck Verlag, ss. 471-608.

Jack G. Morrison (2000): Ravensbrück: everyday life in a women's concentration camp, 1939-45. Princeton (NJ): Markus Wiener Publishers.

Karin Orth (1999): Das System der nationalsozialistischen Konzentrationslager: Eine politische Organisationsgeschichte, Hamburg: Hamburger Edition.

Jan Erik Schulte (2001): Zwangsarbeit und Vernichtung: Das Wirtschaftsimperium der SS. Oswald Pohl und das SS-Wirtschafts-Verwaltungshauptamt 1933-1945, Paderborn: Verlag Ferdinand Schöningh.

Silke Schäfer (2002): Zum Selbstverständnis von Frauen im Konzentrationslager. Das Lager Ravensbrück.TU-Berlin.

Robert Sommer (2006): Der Sonderbau. Die Errichtung von Bordellen in den nationalsozialistischen Konzentrationslagern. Morrisville (NC): Lulu.com.

Julia Stelter, Ulrike Wegehaupt (2009)“Überblick zum KZ-Standort Lichtenburg” teoksessa Stefan Hördler, Sigfrid Jacobeit (toim.): Dokumentations - und Gedenkort KZ Lichtenburg: Konzeption einer neuen Dauerausstellung für Werkstattgebäude und Bunker. Berlin: Lit. Verlag, ss. 83-90.

Reinhard Strebel (2011): “Die Gaskammer im Konzentrationslager Ravensbrück Anfang 1945” teoksessa Neue Studien zu nationalsozialistischen Massentötungen durch Giftgas, Berlin: Metropol Verlag, ss. 277-287.

Reinhard Strebel (2002): “Ravensbrück – das zentrale Frauenkonzentrationslager”, teoksessa . Herbert, Ulrich; Karin Orth; Christoph Dieckmann (Hrsg.): Die nationalsozialistischen Konzentrationslager. Entwicklung und Struktur. Frankfurt am Main: Fischer Verlag, ss. 215-258.

Stanislav Zámecnik (2007): Das war Dachau, Frankfurt am Main: Fischer Verlag.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti