sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Mauthausenin kaasukammio

Mauthausenin keskitysleiri perustettiin kesällä 1938, ensimmäinen vankikuljetus sinne saapui elokuun 8. päivä Dachausta. 5. toukokuuta 1945 saapuivat amerikkalaisjoukot leirille. Tuolla välin leiri oli ehtinyt olla majoituspaikkana noin 190 000 vangille. Näistä noin 95 000 ei ehtinyt nähdä sodan loppuvan.

Vuotta 1941 voi pitää eräänä käännekohtana leirin historiassa. Tammikuussa Mauthausen oli luokiteltu ainoana leirinä kolmanteen kategoriaan, jonka mukaan leirille tuli toimittaa ainoastaan sellaisia vankeja, joiden kohdalla ei ole toivetta "uudelleensopeutumisesta" yhteiskuntaan. Leirikuolleisuus tuplaantui absoluuttisissa luvuissa vuodesta 1940, jos kohta prosentuaalisesti kuolleisuus säilyi edellisvuoden tasolla, jopa hieman laski. Kuukausitasolla kuolleisuudessa tapahtui selkeä käänne ylöspäin kesän aikana, ja elokuussa alkoivat työkyvyttömien kuljetukset Hartheimin eutanasialaitokseen. Syksyllä leirille saapuivat ensimmäiset venäläiset sotavangit. Kaasukammion rakennussuunnitelmat lähtivät liikkeelle lokakuussa. (Michel Fabreguet: "Entwicklung und Veränderung der Funktionen des Konzentrationslager Mauthausen"; teoksessa Herbert, Dieckmann, Orth; NS-Konzentrationslager; Fischer Verlag 2002; 202-204.)

Leirin tapahtumat eivät jääneet sivullisiltakaan huomaamatta, Mauthausenin poliisipiiri sai 27. syyskuuta 1941 valituskirjeen paikalliselta maanviljelijältä Eleonore Gusenbauerilta:

"Mauthausenin keskitysleirillä Wienergrabenin työkohteessa ammutaan jatkuvasti vankeja, joista huonosti osutut elävät vielä pitkään ja joutuvat makaamaan kuolleiden vieressä tunteja tai jopa puoli päivää. Asumukseni sijaitsee kukkulalla lähellä Wienergrabenia, ja silloin joutuu usein tahtomattaankin todistajaksi sellaisille rikoksille. Olen jo sairaalloinen ja sellaiset näyt saavat hermoni riekaleiksi, etten voi enää kestää tätä. Pyydänkin teitä huolehtimaan, että sellaiset epäihmismäiset toimet lakkaavat, tai ainakin että niitä tehdään sellaisessa paikassa joka ei ole näkysällä."

(Saul Friedländer; Das Dritte Reich und die Juden, BD. 2; Verlag C.H. Beck 2006; 324.)

Mauthausenin kaasukammio rakennettiin krematorion ja sairaalarakennuksen välille maan alle. Se valmistui keväällä 1942. Vajaan viidentoista neliömetrin kokoisen kammion viereisessä huoneessa oli järjestelmä zyklon-b -kaasun syöttöä varten. Kiteet lämmitettiin kaasun nopean haihtumisen takaamiseksi, ja kaasu kulkeutui putkea pitkin kaasukammioon. Ennen leirin vapauttamista olivat saksalaiset purkaneet kaasutussysteemin, mutta se löytyi leirin alueelta. Alla kuva kaasunsyöttölaitteesta:



Kaasutuksen uhreja tarkkailtiin kammion oven kurkistusaukon kautta, ja kun viimeisetkin elonmerkit olivat häipyneet, noin 10-15 minuutin kuluttua, käynnistettiin koneellinen tuuletus. Tuuletusta jatkettiin noin tunnin verran, jonka jälkeen varmistettiin kaasutesterillä ettei kammioon ole jäänyt kaasua ja työntekijät voivat siirtää ruumiit krematorioon poltettavaksi. Tuuletus hoidettiin siis koneellisesti „Elektror“ -merkkisen moottorin voimalla, jonka teho oli 1,5 hv/1,1 KW. Kuvassa leirin alueelta löydetty kaasukammion tuuletuslaite vuonna 1945, nykyään se on leirin museossa näytteillä:



(NARA, Records of the Office of Strategic Services, RG 226 Entry 190 7/2/04 Box 4.)

Mauthausenin vanki Wilhelm Ornstein, joka työskenteli krematoriossa, on kuvannut kaasutusprosessia seuraavasti:

"Uhreille kerrottiin että heidät viedään suihkuun tai täidenpuhdistukseen. En tiedä tiesivätkö he mikä kohtalo heitä odotti, mutta uskon että ainakin leirin vangeilla oli käsitys siitä mitä heille tapahtuisi, vaikka he toivoivatkin säästyvänsä tältä kohtalolta. Tämä on kuitenkin vain spekulaatiota osaltani. Kun kaasutus oli käynnistetty, ja vangit kuolleet, Roth [krematorion johtaja] käynnisti tuulettimen poistaakseen kaasun kaasukammiosta. Tämä kesti jonkin aikaa - saattoi olla tunnin tai kaksi. Sitten Roth tai joku meistä hänen käskystään avasi teloitushuoneen puolelle johtavan oven ja ruumiit kuljetettiin kylmävarastoon. Sen jälkeen meidän täytyi puhdistaa ja desinfioida kaasukammio Rothin käskystä. Jos ruumiit olivat olleet jonkin aikaa kaasukammiossa, oli niitä erittäin vaikea siirtää, sillä ne olivat usein kankeita ja täysin toisiinsa kietoutuneita. Tästä syystä hän määräsi joskus vanhoja vankeja auttamaan kammion siivouksessa. Paitsi silloin kun se ei ollut käytössä tai valmiina käyttöön, kaasukammio oli aina lukossa."

http://en.mauthausen-memorial.at/db/admin/de/show_article.php?carticle=375&topopup=1

Viimeinen todennettu kaasutus kammiossa tapahtui 28.4.1945, jolloin siinä surmattiin 43 itävaltalaista poliittista vankia. Kaasutuslaitteisto purettiin seuraavana päivänä. (Florian Freund, "Tötungen durch Giftgas in Mauthausen und Gusen"; teoksessa Brigitte Bailer/Wolfgang Benz/Wolfgang Neugebauer (Hrsg.), Wahrheit und "Auschwitzlüge", Wien 1995, 129)

Kaikkiaan kaasukammiossa surmattiin ainakin 3455 vankia.

Fred Leuchterin tutkimusten mukaan kaasukammion seinästä otetut näytteet todentavat syanidijäämiä 32mg/kg. Tämä on 1/30 osa siitä mitä todettiin Auschwitzin täidenpuhdistuskammioissa. (Leuchter, Faurisson, Rudolf, Leuchter Reports, Theses and Dissertations Press 2005, 141.) Kaasukammio oli kerrallaan alttiina kaasulle korkeintaan kaksi tuntia kun täidenpuhdistuskammio puolestaan on ollut alttiina kaasulle noin vuorokauden kerrallaan ja sitä lienee käytetty lähes päivittäin.

Täten näyteanalyysi viittaisi useampaan kaasutukseen kuin on tähän asti todennettu.

maanantai 9. helmikuuta 2009

Raportti Auschwitzista

Heinrich Kinna

Zamosc, 16.12.42

SS-Untersturmführer

Raportti

644 puolalaisen kuljetuksesta työleiri Auschwitziin 10.12.1942

Kuljetus alkoi 10.12. kello 16.00 Zamoscista. Perille Auschwitziin saavuttiin 12.12. kello 23.00.

644 puolalaisesta puuttuu yhteensä 14 henkilöä.

3 henkilöä, nimittäin:

B i a l y Karoline os. Batzdorf, s. 14.1.oo
" Poika Czeslaw " 17.2.26
S e d z i m i r s k a Michalina " 19.2.22

pakenivat suoraa tietä kuljetustauon aikana ratapihalla Krakovassa puolaisen rautatievirkailijan avustamana, joka aukaisi lukitun vaununoven. Pakoa helpotti vallitseva pimeys ja se tapahtui hetkellä jolloin kiertovartio oli toisessa päässä junaa. Välittömästi käynnistetyt etsintätoimet jäivät tuloksettomiksi. Loppujen puuttuvien 11 henkilön on täytynyt, sikäli kun lastauksen aikana Zamoscissa otettu luku täsmää, hypätä liikkuvasta junasta vaunujen yläosan aukkojen kautta.

Onkin suositeltavaa että jatkossa ilman luukkuja olevat aukot varmistetaan piikkilangalla. Luovutus tapahtui Auschwitzissa 13.12.42 ilman nimenhuutoa.

Kuljetus tapahtui suunnitelman mukaisesti lukuunottamatta 14 henkilön satunnaista karkaamista ja kuljetuksen myöhästymistä.

Ohjeiden mukaisesti keskusteltiin leirin komendantin edustajan, SS-Haupsturmführer Haumeierin kanssa leirin johdon toiveista ja mahdollisista II:s tapauksista kuljetuksessa.

II:s tapauksen suhteen huomautettiin, että RSHA:n ohjeiden mukaisesti Zamoscissa toimitettiin perheittäin arviointi ja sen mukaisesti heidät jaoteltiin ryhmiin. Edellä mainitun RSHA:n ohjeistuksen kautta syntyy mahdollisesti tilanne, jossa rodullisesti kelvolliselta näyttäviä ihmisiä ei kuitenkaan periaatteessa voida ajatella kuuluvaksi arviointiryhmä II:een. Sellaisessa tapauksessa täytyy II:s tapauksiksi luokitellut ihmiset vielä kertaalleen arvioida ja huomioon ottaen heidän työkykynsä tuoda kyseessä olevan toimipaikan tietoon.

Työkykyisyyttä koskien SS-Hauptsturmführer Haumeier huomautti, että tulisi toimittaa vain työkykyisiä puolalaisia jotta vältetään kaikki tarpeeton leirin kuormitus ja edestakainen liikenne. Vajaamieliset, idiootit, vammaiset ja sairaat täytyy pikimmiten poistaa likvidoimalla leirin taakan helpottamiseksi. Mutta nämä toimenpiteet ovat sikäli hankalia, että RSHA:n mukaan juutalaisiin käytettyjen keinojen sijaan täytyy puolalaisten kuolla luonnollisesti. Sen vuoksi on leirijohdon toivomus, että pidätytään työkyvyttömien toimittamista.

Auschwitziin siirrettyjen puolalaisten matkatavarat täytyy rajoittaa minimiin, eli paikalle kuljetetuilla tulee olla vain matkalle välttämättömät käsimatkatavarat. Mitään muita matkatavaroita, kuten patjoja, vaatteita, lakanoita, ei saa epidemiavaaran vuoksi tuoda leiriin eikä niillä sitäpaitsi ole leirioloissa edes käyttöä, sillä ne kuuluvat jo parakkien varustukseen. Tämän perusteella ehdotetaankin, että kaikki tavarat jätetään jatkossa Zamosciin perustellen sitä myöhemmällä perästä lähettämisellä, jolloin ne voidaan ottaa muissa toimipaikoissa käyttöön. Koskien kuljetusten ilmoittamista, pyytää leirihallinto ilmoittamaan sähkeitse miehet ja naiset erikseen.

Kinna

SS-Untersturmsführer
________________________

Aktion Zamosc käynnissä joulukuussa 1942



Himmler oli julistanut virallisesti 12.11.1942 Zamoscin ensimmäiseksi saksalaiseksi asutusalueeksi kenraalikuvernementissa. Evakuoinnit alueella olivat alkaneet kuitenkin jo aiemmin, ja kestivät alkusyksystä 1942 aina syksyyn 1943.

Evakuointileirin lääkäri, tohtori Josef Rembacz kuvasi evakuointia ja valikointia sodan jälkeen:

”Puolalaiset Zamoscin alueelta pakkoevakuoitiin lokakuussa 1942. Minä, yhdessä muiden Skierbiszowon (jossa työskentelin terveysviraston lääkärinä) puolalaisten kanssa, tulimme uudelleenasutusleirille Zamosciin. Komissio, jossa oli useita jäseniä, suoritti rodullisen valikoinnin leirillä. SS-Obersturmführer Rill johti komissiota. Väki jaettiin neljään ryhmään.

Ryhmä 3 koostui sekarotuisista – tämä ryhmä ohjattiin työviraston komission eteen ja perheet hajoitettiin, joko työhön Saksaan tai esimerkiksi pienet lapset määrätyksi ajaksi keskushoitolaan. Ryhmä neljä, perinnöllisesti ja lainsäädännöllisesti raskautetut (romanit, juutalaiset, mongolit), toimitettiin tuntemattomaan paikkaan, ilmeisesti Auschwitziin. Tiedän, että tämä väki ei palannut.”

Kesäkuun 1943 loppuun mennessä oli Zamoscissa arvioitu rodullisesti 16,618 evakuoitua, joista 426 katsottiin uudelleensaksalaistamiskelpoisiksi, 9,658 päätettiin kuljettaa joko Saksaan tai he jäivät työvoimaksi paikan päälle, ja 3,399 päätyi työleiri Auschwitziin tai katosi ”lepokoteihin”. Kesän antipartisaanitoimien seurauksena kasvoi kokonaismäärä liki 50,000 evakuoituun.

(Isabel Heinemann, Rasse, Siedlung, deutsches Blut, Wallstein 2003, 410)

Keskitysleiri

Keskitysleirien historiasta on kirjoitettu paljonkin, silti sen määrittely ja siihen liittyvä käsitteistö on jokseenkin sekavaa. Sanakirjamääritelmän mukaan, yhden sellaisen, keskitysleiri on leiri johon kootaan ei-sotaakäyviä ulkomaalaisia, poliittisia vastustajia, rodullisia vihollisia ja niin edelleen. Jotkut määritelmät esittävät myös sotavankileirit keskitysleireinä.

Jonkinlainen yksimielisyys näyttäisi olevan siitä, että keskitysleirit ilmestyivät ensi kerran käyttöön 1800-luvun jälkipuoliskolla. Toinen buurisota on yleinen viittauskohde englanninkielisen termin ensikäytölle, espanjankielinen maailma tutustui leireihin jo muutamaa vuotta aiemmin Kuubassa.

Eräänlaisena idean isänä voi kai pitää Teneriffan markiisia, Valeriano Weyleria. 1896 hän määräsi toimessaan sotajoukkojen päällikkönä ja Kuuban kenraalikuvernöörinä siviiliväestön (uudelleen)keskitettäväksi alueille joilla he eivät voisi toimia sissien apuna.

C.W. Russell, USA:n oikeusministeriön attasea, tutustui siviiliväestön keskitysalueisiin, ja kauhisteli näkemäänsä:

"The spectacle at the Fossos and Jacoba houses, of women and children emaciated to skeletons and suffering from diseases produced by starvation, was sickening. In Sagua I saw some sick and emaciated little girls in a children's hospital, started three days before by charitable Cubans, and saw a crowd of miserable looking reconcentrados with tin buckets and other receptacles getting small allowances of food doled out to them in a yard. In the same city, in an old sugar warehouse, I saw stationed around the inside walls the remnants of twenty or thirty Cuban families."

(Trumbull White, Our War With Spain For Cuba's Freedom, Kessinger Publishers 2004, 191)

On arveltu että britit ottivat keskitysleirit käyttöön buurisodassa juuri Weylerin esimerkin innoittamina.

Buurisodan leiripolitiikka herätti myös pahennusta Yhdysvalloissa. New York Times uutisoi sodanvastaisesta tilaisuudesta 8. joulukuuta 1901, jossa pääpuhuja Bourke Cockran käytti mm. seuraavia sanankäänteitä:

"In the resolution it was urged that the use of American ports and waters be henceforth denied to vessels operating under British charter for the augmentation of supplies of war, and that the President of these United States employ every possible means to bring to an end the horrors of concentration camps and a warfare which by its unexampled ferocity and enormous cost of life and treasure has astounded the civilized world."

Tuo presidentti oli muuan Theodore Roosevelt. Huolimatta yksityisesti ilmaistusta sympatiasta buuritasavaltojen puolesta, oli Rooseveltin kädet sidottu USA:n sotkeuduttua samaan aikaan sotaan Filippiineillä.

Buurisodassa leirien strateginen tarkoitus oli sama kuin Kuubassakin eli siviiliväestön tuen ehkäisy vastapuolen sotavoimille. Tässä tarkoituksessa leireille koottiin myös naisia ja lapsia:



Leirijärjestelmä kehittyi myöhemmin erityisesti Neuvostoliitossa, jossa työleirien järjestelmä laajeni koko maan kattavaksi Neuvostovallan ensi vuosina. Järjestelmä tuli myöhemmin tunnetuksi akronyymillä Gulag.

Rauhanajan leirejä oli myös Weimarin Saksassa, jossa leireille koottiin erityisesti ensimmäisen maailmansodan melskeistä hajaantuneita itä-Euroopan juutalaisia. Preussin hallituksen päätöksellä 27. joulukuuta 1919 "rikolliset itäjuutalaiset" määrättiin keskitettäviksi erityisiin leireihin. Keskitysleirin nimellä kulkeneet Stargard ja Cottbus toimivat tuhansien juutalaisten asuinpaikkana vuoteen 1923, jolloin kiusallisen julkisuuden paineesta leirit lakkautettiin. (Klaus Drobisch, Günther Wieland, System der NS-Konzentrationslager, Akademie Verlag 1993, 20.)

Kansallissosialistien valtaannousun myötä otettiin keskitysleirijärjestelmä uudelleen käyttöön; sen mahdollistivat Weimarin tasavallan aikaiset poikkeustila-asetukset. Ensimmäisenä leirinä mainitaan usein Dachau, joskin samanaikaisesti syntyi useitakin vastaavia pidätyskeskuksia. Varsinaisesti saksalaisen keskitysleirijärjestelmän voi katsoa syntyneen kun leirien hallinto keskitettiin ja leiriohjesäännöt yhdenmukaistettiin Dachaussa hyväksi havaitun mallin mukaiseksi vuoteen 1936 mennessä.

Nykyään keskitysleirillä ymmärretään useimmiten juuri saksalaisen mallin mukaista leiriä. Käsitteenä se eli vielä hetken muidenkin käytössä, kunnes se varattiin sodan jälkeen pelkästään saksalaisille.

Kuitenkin vielä 1942 myös amerikkalaisia leirejä saatettiin ajoittain nimittää keskitysleireiksi, kuten tässä San Francisco Newsin jutussa 2. maaliskuuta 1942:

"A new evacuation order which may affect 200,000 Pacific Coast enemy aliens and their American-born children was awaited today as governors of states between the Rocky Mountains and the Mississippi — with one exception — announced they would permit Japanese aliens to live only in concentration camps if they were moved inland."

Leirielämää Puolassa sodan jälkeen

Maailmansota ei Euroopassakaan monen osalta päättynyt toukokuussa 1945. Voidaan sanoa, että itäisen Euroopan osalta sota päättyi vasta 1990-luvulla, jos kohta mitään paluuta sotaa edeltävään tilaan ei tietenkään ole olemassakaan.

Puolassa sijaitseville leireille sodan loppuminen ja "vapautus" merkitsi monesti vain sitä, että leirit otettiin uusiokäyttöön ja niille suljettiin sekä poliittisia vastustajia että saksalaisia sotavankeja. Sama ilmiöhän toistui myös itäisessä Saksassa. Myös juutalaiset joutuivat pogromien uhriksi, jälleen kerran.

Monelle saksalaisten ylläpitämän leirin asukkaalle vapautus tarkoittikin vain sitä, että leirielämä jatkui vartijoiden vain vaihtuessa. Jotkut leirivangit puolestaan siirtyivät vartiopuolelle.

Czeslaw Geborski oli yksi lukuisista saksalaisten leireille sulkemista puolalaisista. Hän joutui työleirille, mutta onnistui pakenemaan ja liittyi myöhemmin kommunistiseen vastarintaliikkeeseen. Heinäkuussa 1945 hän siirtyi Lambinowicen leirin komendantiksi vartioimaan saksalaisvankeja. Paikka oli aiemmin tunnettu nimellä Stalag VIII-B ja paikkakunnan saksalainen nimi oli Lamsdorf.

Leirillä menehtyi puolalaishallinnon aikana arviolta 1000-1500 vankia. Geborski joutui jättämään väärinkäytössyytösten vuoksi tehtävänsä lokakuussa ja hänet asetettiin syytteeseen toimistaan leirillä. Syytteistä kuitenkin pian luovuttiin. 1956 aloitettiin uusi tutkinta ja jälleen syytteistä luovuttiin.

2000 -luvulla Geborski joutui vielä kerran kohtaamaan syytteet, tällä kertaa aika armahti. Geborski oli liian heikossa kunnossa oikeuskäsittelyyn, ja juttu raukesi vuonna 2005. Geborski kuoli seuraavana vuonna.

Syytekohdista keskeisin oli syyttäjän mukaan 48 ihmisen kuoleman aiheuttaminen:

"The main charge we are bringing against him is that he ordered a building in the camp to be burned down, killing 48 people. As people tried to escape the flames, he personally shot them or had them flung back inside."

http://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/poland/1376828/Polish-man-accused-of-%27war-crimes%27-against-the-Germans.html


Toinen tunnettu vainotusta vainoojaksi siirtynyt oli Salomon Morel. Morel oli omien sanojensa mukaan vankina myös Auschwitzissa, joskin puolalaislähteet kiistävät tämän. Hän toimi yös kommunistisessa vastarintaliikkeessä.

Sodan jälkeen Morelista tuli niin sanotun Zgodan työleirin komendantti. Paikalla sijaitsi aiemmin Auschwitzin alaleiri Eintrachtshütte. Ainakin 1,855 vankia menetti henkensä leirillä leirin toiminta-aikana helmikuun ja marraskuun välillä 1945. Kaikkiaan leirillä arvioidaan olleen noin 10 000 vankia.

Morel asui Puolassa vuoteen 1992, jolloin hänen toimensa leirillä tulivat julkisuuteen. Puola yritti turhaan saada Morelia luovutetuksi ja vastaamaan syytteisiin. Israel vetosi rikosten vanhenemiseen ja totesi Morelin olevan lähinnä uhri. Morel kuoli vuonna 2007 Tel Avivissa.

Puolalaistutkijoiden mukaan Morel syyllistyi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan, ja mm. seuraaviin:

1. Vankien nälkiinnyttämiseen
2. Perusterveydenhuollon ja riittävien hygieenis-sanitaaristen olosuhteiden eväämiseen
3. Siihen että hän salli tautien leviämisen
4. Siihen että hän salli ja toteutti itse useita kidutuksen muotoja sekä vankien pahoinpitelyn

Kaikkiaan Puolan leireillä kuoli sodan jälkeen niille vangituista noin 110 000 vangista 15-20 prosenttia.

Tilastotietoja holokaustista

Hyvin usein näkee virheellisesti viitattavan tietoihin, joiden mukaan maailman juutalaisväestön määrä sodan jälkeen olisi niin suuri, että mitään holokaustia ei koskaan tapahtunutkaan. Tuolloin tavataan yleensä käyttää kahta eri lähdettä: American Jewish Yearbook, jota julkaisee American Jewish Committee, sekä World Almanac.

Virheelliset tiedot pohjautuvat siihen, että vielä heti tuoreeltaan ei sodanjälkeisen juutalaisväestön määrää ollut mahdollista tarkkaan arvioida ja useat julkaisut nojautuivat siten vanhentuneisiin tietoihin. Yearbookin ensimmäinen arvio sodanjälkeisestä tilanteesta löytyy vuonna 1947 julkaisusta kirjasta, josta ote alla.

"Estimates of the world Jewish population have been assembled
by the American Jewish Joint Distribution Committee (except for
the United States and Canada) and are probably the most authentic
available at the present time.1 The figures reveal that the total
Jewish population of the world has decreased by one-third, from
about 16,600,000 in 1939 to about 11,000,000 in 1946, as a result
of the annihilation by the Nazis of more than five and a half million
European Jews. In Europe only an estimated 3,642,000 remain of the total Jewish pre-war population of approximately 9,740,000."

World Almanac käytti vuosikirjan tietoja omiin arvioihinsa, ja vuoteen 1949 asti se käytti sotaa edeltävän ajan tietoja. Vuoden 1948 julkaisussa todetaan tämä selkeästi, kuten skannauksesta käy selville:



Saksalaisten omien arvioiden mukaan heidän ulottuvillaan oli jopa 11 miljoonaa juutalaista. Verrattuna juutalaisjärjestöjen lukuihin, he näyttivät yliarvioineen Neuvostoliiton alueella olevien juutalaisten määrän. Wannseen konferenssin protokollaan 20.1.1942 luvut kirjattiin seuraavasti:



Wannseen konferessin luvut ovat "väliaikatietoja", eli niissä on huomioitu siihen mennessä jo tapetut. Viron kohdalla voimme mm. havaita, että sen kerrotaan olevan vapaa juutalaisista. Samoin voimme havaita, että luvuissa on suuri ero Liettuan kohdalla. Tämä ero vastaa Einsatzkommando 3:n johtajan Kurt Jägerin 1.12.1941 raportoimia lukuja. Jägerin raportin mukaan juutalaisia oli Liettuassa jäljellä seuraavasti:

Ich kann heute feststellen, dass das Ziel, das Judenproblem für
Litauen zu lösen, vom EK. 3 erreicht worden ist. In Litauen gibt es
keine Juden mehr, ausser den Arbeitsjuden incl. ihrer Familien.

Das sind
in Schaulen ca. 4.500
in Kauen " 15.000
in Wilna " 15.000.

Ja suomeksi:

Voin tänään vahvistaa, että tavoite ratkaista juutalaisongelma Liettuassa on EK 3:n osalta saavutettu. Liettuassa ei ole enää juutalaisia, paitsi työjuutalaisia mukaanlukien heidän perheensä.

Tämä on
Šiauliaissa n. 4500
Kaunasissa " 15.000
Vilnassa " 15.000

Raportti löytyy kokonaisuudessaan täältä:

http://www.holocaust-history.org/works/jaeger-report/htm/intro000.htm

Jägerin ilmoittama kokonaisluku surmatuista on 137,346. Toiseen, Einsatzgruppe A:n johtajan Stahleckerin eli Jägerin esimiehen laatimaan raporttiin liitetty havainnollistava "arkkukartta" kertoo Liettuassa surmatun 138.421 juutalaista:



World Almanacin vuodelle 1939 ilmoittama Liettuan juutalaisten määrä 155,125 vastaa siis melkoisen tarkkaan sitä, mihin saksalaisetkin olivat päätyneet omissa laskelmissaan. American Jewish Yearbook ilmoittaa sotaa edeltäväksi luvuksi Liettuassa 155,000, sodanjälkeiseksi 20,000.