tiistai 29. joulukuuta 2009

Uusia ilmakuvia Auschwitzista

Brittiläinen arkisto on julkaissut nipun aiemmin arkistojen kätköissä lojuneita ilmakuvia Auschwitzista. Kuvasarja joka on otettu 23. elokuuta 1944 näyttää yhden ylilennon Birkenaun alueella ja kuvasarjassa näemme savupatsaan nousevan krematorio numero V:n takanta. Ilmakuvasarja National Collection of Aerial Photography -sivuille aukeavina pikkukuvakkeina:


image name

image name

image name

image name

Savupatsaan kohoamispaikalta vangit onnistuivat myös salaa kuvaamaan krematorion oviaukosta pari otosta saman vuoden syksyllä. Kuvat otti Kreikan juutalainen Alberto "Alex" Errera, joka ammuttiin pakoyrityksen yhteydessä pian kuvien ottamisen jälkeen. Kuvat salakuljetettiin leiriltä syyskuussa 1944.

Kuvissa niin sanotun Sonderkommandon jäsenet polttavat ruumiita avotulella. Hammastahnatuubissa leiriltä salakuljetettujen kuvien ohella lähetettiin myös kuvia koskeva viesti joka kuului alla olevien kahden kuvan osalta seuraavasti:

"Lähetämme teille kuvia Birkenausta, kaasutusoperaatiosta. Kuvat esittävät yhtä roviota ulkoilmassa, jossa poltetaan ruumiita kun krematoriot eivät kykene suoriutumaan polttamisesta. Rovion edessä makaa ruumiita, odottamassa heittämistä roviolle."

Kuvat ovat tässä suhteellisen pienessä koossa; toisaalla verkosta niitä löytyy suurempinakin, mutta nämä kuvat esittävät kuvat kokonaisuudessaan niin että oviaukkoa ei ole rajattu pois kuvasta:

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Keskitys- ja tuhoamisleirit sodan jälkeen

Keskitys- ja tuhoamisleirien historia sodan jälkeen ei ole pelkästään muistomerkkien ja muistotilaisuuksien paraatia. Arkiset ja raadolliset seikat, kuten sodanjälkeinen pula jokseenkin kaikesta, sekä ihmisten ahneus ja piittaamattomuuskin, vaikuttivat suuresti niiden alueilla.

Jokseenkin kaikilla leireillä leiriparakit ja muut rakennukset joutuivat rakennustarvikkeiden saalistajien kohteeksi. Esimerkiksi Birkenaun puuparakeista hävisi 2/3 vuoden sisällä. Samoin Majdanekissa jopa 80 prosenttia puuparakeista joko siirrettiin muualle uuteen käyttöön tai purettiin rakennustarvikkeiksi ja polttopuiksi.

Birkenaun krematorioitten raunioista vietiin runsain mitoin tiiliä rakennustarvikkeiksi ja tiiliparakkeja purettiin. Auschwitzin pääleirin liepeillä olleiden kasarmien tiloja hyödynnettiin muun muassa Puolan armeijan käytössä 1990-luvulle asti. Dachaussa parakit otettiin idästä karkotettujen saksalaisten tilapäisasumuksiksi useiden vuosien ajaksi.

Myös maanomistusolot aiheuttivat kiistoja. Saksalaiset olivat luoneet laajan ”intressivyöhykkeen” Auschwitzin leirialueen ympärille, ja samalla vieneet maita paikallisilta maanviljelijöiltä. Sodan jälkeen viljelijät ottivat alueita uudelleen käyttöönsä, ja muun muassa kaasukammiona toimineen niin sanotun bunkkerin paikalle on museon tietojen mukaan rakennettu 1955 uusi talo, jossa asui vuosikausia puolalainen viljelijäperhe. Samoin jopa aivan Birkenaun leirin keskellä viljeltiin sodan jälkeisinä vuosina perunaa.

Erityisenä vaivana olivat kullan ja muiden arvoesineiden etsijät. Leirien ympäristöjen asukkaat olettivat joukkohaudoista ja tuhkan seasta löydettävän juutalaisten muassaan tuomia arvoesineitä, ja asukkaat kaivoivat niitä esiin. Näitä kullankaivajia lehdistö kutsui hyeenoiksi. Auschwitzissa tuhkahautoja sihtaavia asukkaita pidettiin loitommalla jopa asein, eräs kaivuutöihin pyrkinyt asukas haavoittuikin vartijan luodista.



Kuva: Verekseltään kiinnijääneitä aarteenetsijöitä Treblinkassa leppoisissa tunnelmissa paikallisen miliisin kanssa (Gazeta Wyborcza 7.1.2008)

Treblinkassa erääksi perusteeksi valtaisan muistomerkin rakentamiselle 1960-luvulla esitettiin että se estää hautojen ryöstelyn. Jo ennen sodan päättymistä oli siellä hautoja pengottu jopa räjähteiden avulla. Sobiborissa ja Belzecissä tiedetään hautoja kaivellun aivan viime vuosille asti - jotkut summassa, jotkut jopa metallinilmaisimien kanssa.

Lukuisat leirit toimivat myös vankiloina. Auschwitzissa käytettiin reilun vuoden ajan erityisesti saksalaisia ja saksalaissukuisia (Volksdeutsche) vankeja muun muassa joukkohautojen esiin kaivamisessa, alueen puhdistamisessa ja purkamisessa. Dachaussa majoitettiin oikeudenkäyntiä odottavia saksalaisia. Buchenwaldissa ja Sachsenhausenissa toimi neuvostoliittolaisten ”Speziallager”, joiden olosuhteet vastasivat joidenkin kuvausten mukaan jopa saksalaisten keskitysleirien olosuhteita.

Ensimmäisinä sodan jälkeisinä vuosina leirien säilyttäminen ja muistaminen jäi ensi sijaisesti entisten leirivankien kontolle. He kokosivat pienimuotoisia näyttelyitä leireille, ja kunnostivat rakennuksia sekä järjestivät opastettuja kierroksia leirialueilla.

Kesti useita vuosia kunnes leirit alettiin mieltää tärkeiksi muistamisen kohteiksi myös valtioiden taholta, ja silloinkin muistaminen oli usein omiin poliittisiin tarpeisiin sidottua. Auschwitzia esimerkiksi esiteltiin 1960-luvulla kapitalismin ja kolonialismin kiteytymänä sormen osoittaessa erityisesti Yhdysvaltoihin. Juutalaisten kohtaloita ei juuri silloisessa puolalaisen antisemitismin ilmapiirissä muisteltu.

Auschwitzin portti: Arbeit Macht Frei




Lehtitietojen mukaan Auschwitzin portin yläpuolella oleva Arbeit Macht Frei -kyltti on varastettu. Aiheellisesti tapaus on nostanut suuria otsikoita erityisesti Puolassa. Portti ja kyseinen teksti ovat holokaustin ydinkuvastoa.

Portti, jonka yläpuolelle kiinnitetty teksti on lainattu Dachausta, valmistui kesällä 1940. Kyltin rakentaneet vangit käänsivät myöhemmän legendan mukaan sanan "Arbeit" b-kirjaimen ylösalaisin pienenä protestina saksalaishallintoa vastaan.

Kirjoitus "Arbeit Macht Frei", joka tarkoittaa käännettynä "työ tekee vapaaksi", viittaa keskitysleirien alkuperäiseen ideaan: Theodor Eicke, joka oli Dachaun leirin ensimmäinen komendantti ja keskitysleirien toimintatavan "isä", näki eräänä leirin tehtävänä "uudelleenkouluttaa" vangit työn kautta jälleen yhteiskuntakelpoisiksi. Auschwitzin kontekstissa fraasin voi nähdä lähinnä pilkantekona, sillä leirillä kuoli yli miljoona vankia, vapauteen sieltä pääsi puolestaan ennen neuvostojoukkojen tuloa vain noin 1500 vankia.

Ensimmäisen kerran kyltti yritettiin varastaa jo heti leirin vapautuksen aikoihin: neuvostosotilaat olivat pakanneet sen junaan kuljetettavaksi kotiin "matkamuistoksi". Leirin entinen vanki Eugeniusz Nosal onnistui kuitenkin saamaan kyltin takaisin, lahjuksena oli pullollinen votkaa. Kyltti palautettiin alkuperäiselle paikalleen leirimuseon perustamisen aikoihin vuonna 1947.

Portin symbolinen merkitys saattaa pohtimaan sitä, mikä on erilaisiin historiallisiin tapahtumiin liitetyn kuvaston suhde todellisuuteen. Kyseinen portti nimittäin ei oikeastaan juuri edes kuulu historiallisesti holokaustiin: valtaosa Auschwitzin keskitysleirillä holokaustin uhrina kuolleista ei edes koskaan nähnyt kyseistä porttia. Juutalaiset astuivat junasta jo ennen kyseistä porttia niin sanotulla Judenrampella, ja kuljetettiin siitä Birkenauhun tuhottavaksi. Myöhemmin junat menivät suoraan Birkenauhun.

Portin korostunut merkitys vääristää myös kuvaa itse pääleiristä. Vaikkakin se oli leirin varsinainen portti vuoteen 1941, siitä edespäin leiri laajeni niin että portti oli myöhemmin itse asiassa leirin keskellä. Vuosivälillä 1942-1945 leirin portti sijaitsi siellä missä nykyään vierailijat parkkeeraavat autonsa, ja valtaisa, maaliskuussa 1942 käyttöön otettu vastaanottokeskuskin jää nykyisen portin ulkopuolelle. Leirillä vierailevat astelevat tohkeissaan ohi kahviloiden ja matkamuistomyymälöiden, tiedostamatta että juurikin sillä paikalla tuhannet vangit ottivat ensikosketuksen leiritodellisuuteen.

Sekin jää huomaamatta että jo ennen parkkialueelle saapumistaan satunnainen matkailija on ehtinyt ohittaa kymmenittäin verstaita ja varastorakennuksia joissa leirin asukkaat työskentelivät. Sodan jälkeen nuo tilat olivat muun muassa Puolan armeijan parakkeina.

Mutta se mitä vierailija nykyään kokee ei tietenkään poikkea juurikaan mistään muusta museosta: vierailija ei kohtaa alkuperäistä kohdetta alkuperäisessä asussaan, vaan siitä luodun representaation. Kaikki ei ole alkuperäisessä asussaan, alkuperäisillä paikoillaan, ja alkuperäisessä kunnossaan. Auschwitz ja Birkenau, laajana ulkoilmamuseona on vuosien mittaan ollut haasteellisen tehtävän edessä puntaroidessaan sopivaa kompromissia entistämisen ja säilyttämisen välillä; leirin rakennelmia on pakko korjata, niihin on pakko laittaa uusia osia ja jälkiä on pakko siivota jotta leiri näyttäisi autenttiselta.

maanantai 30. marraskuuta 2009

Goebbels ja vastapropaganda

Liittoutuneet julkaisivat joulukuussa 1942 ensi kertaa laajamittaisesti tietoja käynnissä olevasta juutalaisten joukkosurmasta. Saksan propagandavastaavien reaktio on monin tavoin mielenkiintoinen, ja heijastelee myös nykyisten holokaustin kiistäjien tapoja suhtautua asiaan. Goebbelsin päiväkirjamerkinnät ovat tässä yhteydessä erityisen huomionarvoisia.

Liittoutuneitten raportin julkaisun jälkeen, joulukuun 9. kirjoitti Goebbels että liittoutuneitten propaganda ei saa estää juutalaiskysymyksen ratkaisua:

"Juutalaiset kautta maailman mobilisoituvat meitä vastaan. He raportoivat kauhistuttavista julmuuksista joita väitetysti kohdistamme juutalaista rotua vastaan Puolassa [--] Nämä raportit ja varoitukset eivät voi estää meitä toimeenpanemasta radikaalia ratkaisua juutalaiskysymykselle. [--] Euroopan juutalaisilla on tuskin koskaan enää mitään erityistä raportoitavaa"

Joulukuun 12. Goebbels jatkoi teemasta ja pohti soveliasta reagointia siihen, kuitenkin sivuuttamalla mahdollisuuden kiistää uutisoinnin tiedot tykkänään:

"Julmuuspropaganda Puolasta ja juutalaiskysymyksestä on saavuttamassa valtavat mittasuhteet toisella puolen. Pelkään että ajan mittaan emme voi hallita asiaa vaikenemalla. Meillä täytyy olla jonkinlainen vastaus [--] Parasta on käydä hyökkäykseen ja puhua englantilaisten julmuuksista Intiassa tai Lähi-idässä. Ehkäpä se saa englantilaiset vaikenemaan. Joka tapauksessa, tehdessämme niin me vaihdamme aihetta ja nostamme esiin uuden asian"

14. joulukuuta Goebbels oli vakuuttunut myös läntisten piirien haluavan tosiasiassa juutalaisten tuhoa, mutta olevan juutalaisen lehdistön vietävissä. Goebbels siis jokseenkin selkeästi myöntää länsilehdistön tietojen oikeellisuuden:

"Englantilaiset ja amerikkalaiset ovat tyytyväisiä että puhdistamme juutalaisen roskajoukon. Mutta juutalaiset painostavat brittiläistä ja amerikkalaista lehdistöä. Me emme halua mennä tähän aiheeseen lainkaan julkisesti. Paremminkin, olen määrännyt että aloitamme propagandakampanjan englantilaisia vastaan koskien heidän siirtomaaväestönsä kohtelua [--] Toivon että tälla tavoin voimme onnistua saamaan englantilaiset vastaamaan hyökkäyksiimme. Sitten emme ole vain puolustaja vaan hyökkääjä"

Samassa yhteydessä Goebbels jatkoi juutalaisten kohtelun perustelua: "Juutalainen rotu valmisteli tätä sotaa. Se on kaiken maailmaa kohdannen onnettomuuden henkinen juuri. Juutalaisten täytyy maksaa rikoksistaa juutalaisen rodun häviämisellä Euroopasta ja kenties koko maailmasta, kuten Führer profetoi puheessaan valtiopäiville"

Goebbelsin taktiikkana oli luoda "yleinen hulabaloo julmuuksista, mikä on paras tapamme päästä eroon kiusallisesta juutalaiskysymyksestä. Asiat täytyy järjestää niin että jokainen osapuoli syyttää toista julmuuksista. Yleinen hulabaloo päättyy lopulta koko aiheen katoamiseen agendalta." Taktiikkana oli siis relativisoida kaikki väkivallanteot ja hämärtää siten juutalaiskysymyksen keskeinen rooli Saksan politiikassa ja asettaa kysymyksen ratkaisun käytännön toimeenpano yhdeksi väkivallanteoksi muiden rinnalle.

Huomionarvoista lienee myös, että rinnan Goebbelsin propagandapyrkimysten kanssa Himmler pyysi samoihin aikoihin tilastotieteilijä Korherria laatimaan raportin juutalaisten emigraatiosta ja siirroista itään, raporttia jota hän kuvaili myöhemmin kelvolliseksi hämäystarkoituksiin. Kuten myöhemmin on tultu tietämään, evakuointi itään oli useimmissa tapauksissa peitetermi juutalaisten massasurmaamisille.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Kaasukammiot ja kaasutukset: evoluutio

Tuhoamisleirien kaasukammioiden syntyhistoria on suhteellisen monipolvinen. Leirien joukkotuhontavälineistö juontaa juurensa niin sanotusta eutanasiaohjelmasta, tunnettu myös nimellä T4 sen pääkonttorin Tiergartenstrasse 4:n mukaan.

Eutanasiaohjelman puitteissa surmattiin jo 1930-luvun aikana "ei toivottua" kansalaisainesta, väestöä joiden katsottiin olevan painolastina tavallisille veronmaksajille. Tällaisia olivat esimerkiksi mielisairaat ja vammaiset. Ensimmäiset surmat tehtiin nälkäkuurin avulla, jossa laitoksiin suljetuille tarjottiin aste asteelta supistuvaa dieettiä tämän johtaessa lopulta nälkäkuolemaan.

1939 Hitler valtuutti kansliansa johtavat lääkärit nopeuttamaan toimia, odotettu sodan syttyminen oli ilmeinen syy tähän "resurssisäästöön". Ylimääräisiä suita ei tarvittu. Potilaita surmattiin dieettimenetelmän ohella myös ruiskeilla, antamalla yliannos barbituraattja. Valmiste oli nimeltään Luminal.

Kaasulla surmaamista kokeiltiin ensimmäisen kerran tammikussa 1940 Berliinin lähistöllä Brandenburgissa sijaitsevassa entisessä vankilassa. Rikosteknisen instituutin työntekijät olivat aluksi sopivaa metodia etsiessään tehneet kokeita muun muassa rotilla, ja todenneet hiilimonoksidin sopivimmaksi tavaksi surmaamiseen. SS-oberscharführer August Becker Führerin kansliasta nouti BASF:n tehtaalta kaasusylinterit ja 15-20 alastonta miestä suljettiin vankilassa RSHA:n teknikoiden rakentamaan kammioon. Kammioon johdettu puhdas hiilimonodksidi surmasi potilaat parissa minuutissa.

Koetta tarkkaili iso joukko asiantuntijoita, muun muassa Christian Wirth ja Imfried Eberl, joista ensinmainittu toimi myöhemmin sekä Belzecin komendanttina että Aktion Reinard -leirien tarkastajana Eberln toimiessa Treblinkan komendanttina 1942. Seuraavien viikkojen aikana Becker kiersi eri instituutteja kertomassa miten operaatio oli sujunut ja millaisia laitteita kaasutuksen toteutuksessa muualla tarvittaisiin. Kaasukammioita rakennettiin kuuteen eri instituuttiin Saksan alueella.

Hiilomonoksidi joka oli säilötty pulloihin toimi surmaamisvälineenä myös sodan alun jälkeen Puolassa, kun Pommerin alueen instituutteja tyhjennettiin potilaista. Tällöin kaasu ohjattiin konttiauton takaosaan jonne potilaat oli suljettu.

Operaatio Barbarossan alettua erilaiset kokeilut laajenivat. Eutanasialaitosten jouduttua lopettamaan toimintansa julkisen kohun vuoksi - muun muassa lukuisat kirkon edustajat protestoivat sitä vastaan julkisesti - ryhdyttiin keskitysleirien työkyvyttömiä vankeja ohjaamaan noihin instituutteihin, ja yksittäisissä tapauksissa ryhdyttiin kokeilemaan kaasulla surmaamista myös leirien omissa tiloissa. Auschwitzissa tämä tapahtui ensi kerran leirin parakin numero 11 kellarissa Zyklon-b - nimisen hyönteismyrkyn avulla. Auschwitzin kalenterin mukaan - Danuta Czechin kokoama teos - tämä tapahtui 3. syyskuuta 1941.

Pulloihin säilötty hiilimonoksidi oli kuljetettava suhteellisen pitkien matkojen taakse mikäli sitä aiottiin käyttää kaikkialla Saksan valtaamilla alueilla ja se oli myös ilmeisen kallis tuote, joten rikostekninen instituutti ryhtyi kesän 1941 aikana kokeilemaan myös toisenlaisia menetelmiä. Tällöin kyseeseen tuli moottorin pakokaasu.

Syyskuun aluassa SS-Brigadeführer Artur Neben johdolla surmattiin useita mielisairaalapotilaita Minskin lähellä Mogilevissa. Operaatioon käytettiin kahta autoa, Adler -henkilöautoa sekä kuorma-autoa. Rekisterikilpien perusteella autot olivat poliisin omistamia. Niiden pakokaasut johdettiin eristettyyn huoneeseen potilaitten surmaamiseksi. Tapauksesta on paitsi osallisten kuvauksia - mukana oli myös eutanasiaohjelman puitteissa kaasutuksia suunnitellut ja rottakokeita Beckerin kanssa tehnyt Albert Widmann, joka myös toimitti kaasutukseen tarvittavat putket Minskiin - filmi, jossa näemme kaasutukseen käytetyt autot sekä huoneeseen johtavat putket ja joitakin potilaita. Kyseinen filmi löytyi sodan jälkeen Neben asunnosta Berliinissä. Filmiä esiteltiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä:

http://resources.ushmm.org/film/display/main.php?search=advanced&dquery=Keyword%28s%29%3A+Auschwitz%2C+Digitized%3A+Yes&cache_file=uia_LvuYJe&total_recs=31&page_len=25&page=1&rec=24&file_num=2151

Pakokaasujen johtaminen auton lastitilaan oli myöhemmin käytössä surmaamismenetelmänä muun muassa Chelmnon tuhoamisleirillä sekä idässä toimineissa kaaasuvaunuissa.

Aktion Reinhard - leireillä (Belzec, Sobibor, Treblinka), joiden työntekijöistä suuri osa tuli eutanasialaitoksista ja joiden palkat myös maksettiin kyseisen ohjelman puitteissa, surmaaminen toteutettiin paikan päälle rakennetuissa kammioissa joihin johdettiin moottorin pakokaasuja. Moottorit asentaneiden henkilöitten mukaan moottorina oli suuri bensiinimoottori.

Ensimmäisenä rakennetussa Belzecin leirissä kuitenkin kokeiltiin myös Zyklon-b:llä ja pullotetulla hiilimonoksidilla, lopulta kuitenkin päädyttiin moottorin pakokaasuilla surmaamiseen. Moottoreiden asentamisvaiheessa kemisti vielä tarkisti että laitteen tuottama kaasu on riittävää surmaamiseen. Todistajanlausuntojen perusteella voidaan kuitenkin todeta että uhrit eivät noissa kaasukammioissa kuolleet hiilimonoksidiin eli häkämyrkytykseen vaan tukehtumalla. Tästä kertoo lukuisien todistajien kuvaamat ihonvärimuutokset: todistajien mukaan uhrien iho ja erityisesti nenän- ja sormenpäät näyttivät sinertäviltä. Puhtaalla hiilimonoksidilla surmattaessa iho näyttäisi useimmissa tapauksissa vaaleanpunaiselta, kuten totesi myös KTI:n kemisti Leiding Sachsenhausenin koekaasutuksesta 1941.

Zyklon-b -kaasu toimi surmaamisvälineenä myöhemmissä Auschwitzin ja Birkenaun kaasutuksissa, sekä myös Stutthofin, Ravensbrückin, Sachsenhausenin ja Mauthausenin kaasukammioissa. Majdanekissa, virallisesti KZ Lublin, käytettiin ilmeisesti sekä pullotettua hiilimonoksidia että Zyklon-b:tä. Sachsenhausenissa kokeiltiin myös kaasuvaunuja 1941. Yksittäisiä Zyklon-b kaasulla surmaamisia tapahtui myös tilapäisissä kaasukammioissa Neuengammessa ja Gusenin parakeissa, ja syaanivetyä hyödynnettiin ilmeisesti myös Struthofin/Natzweilerin leirin kaasutuksessa vuonna 1943.

http://holokausti.blogspot.com/2009/07/kaasutuksen-uhri-menachim-taffell.html

Saksan valtakunnan alueella toteutetuissa kaasutuksissa kyse oli lähinnä työkyvyttömien leirivankien eliminoinnista, ja kaasutukset olivat mittakaavaltaan suhteellisen pieniä, korkeintaan joitakin satoja kerrallaan. Auschwitzissa kaasukammioitten käyttö lopetettiin syksyllä 1944 "juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun" samalla päättyessä. Sodan viimekuukausien kaasutukset muun muassa Mauthausenissa kytkeytyvätkin lähinnä leirien evakuointiin ja vaarallisten vankien eliminointiin. Viimeiset kaasutukset Mauthausenissa, ja ilmeisesti koko kolmannsessa valtakunnassa, tehtiin huhtikuussa 1945.

maanantai 9. marraskuuta 2009

Babi Jar

Babi Jar on rotko Kiovan kaupungin laitamilla, ja eräs toisen maailmansodan tunnetuimman joukkomurhan tekopaikka. Tapahtumista tuolla paikalla syyskuussa 1941 on lukuisia silminnäkijätodistuksia, sekä tekijöiden että uhrien tai sivustaseuraajien puolelta. Babi Jarista on verkossakin runsaasti aineistoa, joten en ryhdy itse tapahtumia sen suuremmin kertaamaan vaan käyn tässä esittelynomaisesti vain lyhyesti läpi sitä aineistoa jota tapahtumiin liittyen on minun tietoni mukaan saatavilla.

Sodan jälkeen useat surmatöihin osallistuneet saksalaiset todistivat useissa eri oikeudenistunnoissa tapahtumista. Muutamaa näistä kertomuksista on siteerattu tällä sivustolla: http://www.deathcamps.org/occupation/babijarstatements.html

Oikeus Darmstadtissa 29.11.1968 lausui tuomiossaan muun muassa seuraavaa uhriluvuista todistajien ja syytettyjen kertoman perusteella:

"Syytetty Con., joka piti sotapäiväkirjaa, muisti uskottavasti että koskien rekisteröintiä hänelle annettiin ensimmäiselle päivälle luku mittaluokkaa 22 000, ja 10 000 toiselle päivälle; näitä lukuja hän piti oikeina, perustuen hänen tiedusteluihinsa tapahtumista niiden täsmällisen kirjaamisen vuoksi. Syytetty Pfa. myös uskottavasti vahvisti että luku 33 000 oli mainittu. Syytetty Häf., sen jälkeen kun hänet oli vapauduttuaan osastosta vielä palannut Kiovaan Rownosta lokakuun alussa [--] oli huomannut, ollessaan jälleen teloitusalueella, että yksittäisiä ampumisia oli käynnissä edelleen, ja kysyttäessä hänelle annettiin tiedoksi noin 35 000 uhria. Luvun 34 000 oli kuullut myös todistaja Fro., joka tuolloin toimi sotilas-hallinnollisena asiantuntijana 454:ssä turvallisuusdivisioonassa [--]."

Kuudennen armeijan propagandakomppanian numero 637 valokuvaaja Johannes Hähle myös valokuvasi uhrien kokoontumista ja myös ampumisen jälkiselvittelyä vaatteiden kokoomisineen ja hautojen peittämisineen. Kuvia löytyy tältä verkkosivustolta: http://actionreinhardcamps.org/occupation/byalbum/list00.html

Suhteellisen äskettäin on laajemmin julkaistu myös saksalaisupseerien keskusteluja, joita britit tallensivat salaa upseerien pidätyskeskuksessa. Babi Jariin viittaavat muun muassa kenraaliluutnantti Elfeldt ja kenraaliluutnantti Heim keskustelussaan kesällä 1944:

http://www.fpp.co.uk/Himmler/interrogations/CSDIC/GRGG221.html

"Elfeldt: Kun olimme Kiovan alueella, pioneerijoukkojeni komentaja palasi kauhistuneena ... puhuen, se oli pioneeripataljoonan komentaja siis - ja tällä pataljoonalla oli tehtävänään...räjäyttää se, siellä oli 32 000 juutalaista, mukaanlukien naisia ja lapsia."

Elfeldt viittaa selkeästi Babi Jarin operaation jälkihoitoon, jossa pioneeripataljoona rajäytti kaivannon reunoja ruumiiden peittämiseksi.

Babi jarin operaatiosta on myös runsaasti aikalaisdokumentteja. Useat Einsatzgruppe-raportit mainitsevat operaation; raportissa 97 mainitaan suunnitellun rangaistustoimia ja noin 50 000 surmaamista, 101 kertoo surmatun 33,771 juutalaista, 106 kertoo luvun 35 000, 111 mainitsee syyskuisen operaation erikseen muiden ohessa ja kertoo Sonderkommando 4a:n päässeen kaikkiaan jo 50 000 surmattuun. Vielä raportti nro 128 marraskuulta mainitsee kyseisen operaation ja yli 30 000 teloitettua. Samoin SD:n ja turvallisuuspoliisin kuukausittainen koontiraportti, Tätigkeits und Lageberichte 6, mainitsee uhriluvun 33 771.

Lisäksi propagandakomppania 637 valmisti sotapäiväkirjansa mukaan syyskuussa valokuvaamisen ohella myös 2000 plakaattia joissa määrättiin juutalaiset saapumaan määrätylle kokoontumispaikalle.

Hans Koch, 454:n turvallisuusdivisioonan tiedustelu-upseeri, mainitsi salaisessa raportissaan että "rangaistuksena sabotaasista 29-30 syyskuuta kaupungin juutalaiset tuhottiin, kaikkiaan noin 35 000 henkeä. puolet heistä naisia."

Ulkoministeriössä alivaltiosihteeri Luther kirjoitti yhteenvedon raporteista, mainitsen että 33 000 juutalaista Kiovassa, 3000 Vitebskissä ja ainakin 5000 Dneprin itäpuolella on ammuttu. Valtiosihteeri Weizsäcker merkitsi nimikirjaimensa raporttiin sen laadintapäivänä.

Vielä voidaan mainita vaikkapa Sonderführer E. Kummingin raportti joulukuulta 1941, jossa hän raportoi OKH:n osastolle IIc että koko Ukrainan juutalaisväestö aiotaan tuhota ja että "Kiovassa noin 42 000-45 000 (arviot vaihtelevat) on uudelleenasutuksen varjolla siirretty, ja vaatteiden ottamisen jälkeen heidät on ammuttu suuressa kaivannossa".

Kun tuossa aiemminkin tuli käsiteltyä Wehrmachtin sotilaiden kirjeitä, laitetaanpa nyt tähänkin vielä lopetukseksi yksi esimerkki Kiovan taisteluita ja jälkiselvittelyjä koskien. Jalkaväkidivisioona nro 296. korpraali Ludwig B. kuvasi kirjeessään syyskuun lopulla seuraavasti: "Kiovassa esimerkiksi on miinojen räjähdyksiä toisensa jälkeen. Kaupunki palaa jo kahdeksatta päivää, kaiken tekivät juutalaiset. Siksi kaikki 14-60 vuotta vanhat juutalaismiehet on ammuttu, ja myös naiset tullaan ampumaan jos se ei lopu."

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Wehrmacht: kirjeitä kotiin

Häviävän pieni osa Wehrmachtin sotilaiden kirjeistä käsittelee juutalaiskysymystä. Tämä kertoo selkeästi roolijaosta rintamalla: Wehrmachtin "päätoimiala" oli toisaalla, ja suurin osa sotilaista ei osallistunut omalla panoksellaan juutalaisten tuhoamiseen, nämä tehtävät olivat lähes poikkeuksetta erikoiskomennuskuntien vastuulla. Mutta sivustaseuraajina ja asenneilmaston tulkkeina Wehrmachtin sotilaatkin viittasivat ajoittain juutalaisoperaatioihin. Muutama esimerkki kirjeenvaihdosta valottaa tätä aihepiiriä.

Asenneilmapiirissä voi havaita selkeän muutoksen talven 1942 aikana. Tappion alkaessa häämöttää mahdollisuutena myös rivisotilaiden odotushorisontissa etsittiin tilanteeseen syyllisiä erityisesti sieltä minne kolmannessa valtakunnassa oli tavattu osoittaa: juutalaisista. Kuitenkin jo suhteellisen varhaisessakin vaiheessa näyttäisi myös Wehrmachtin sotilaiden parissa ilmenevän tuntoja, joiden mukaan juutalaiset olivat sodan syy ja samalla heidän "poistamisensa" sen ratkaisu:

"Kun olin vielä syömässä illallista, ihmiset puhuivat juutalaiskysymyksestä kenraalikuvernementissä ja muualla maailmassa; minusta oli mielenkiintoista kuunnella sellaista keskustelua. Hämmästyksekseni kaikki olivat lopulta yksimielisiä siitä että juutalaisten täytyy hävitä maailmasta kokonaan. [--] Kaikki juutalaiset tulisi potkaista pois, tai hoidella - sitten asiat näyttäisivät erilaiselta maailmassa"

- Sotamies Wilhelm H, rakennuspataljoona 46:n päämaja, 28.5.1941


Propagandan vaikutukset näkyivät selkeästi jo operaatio Barbarossan alkuvaiheessa: sotilaat samaistivat bolsevikkien teot juutalaisuuteen, ja hyvinkin arkaistiset uskomukset juutalaisista nostivat päätään. Sotilaiden edetessä Neuvostoliittoon joutuivat he todistamaan useaan otteeseen NKVD:n järjestämien joukkomurhien jälkiä, muun muassa jo aiemmin tässä blogissa käsitellyssä Zloczovissa. Nämä kokemukset sulautuivat muun muassa Der Stürmerin tarjoilemaan propagandistiseen kuvastoon:

"On yksinkertaisesti mahdotonta kuvata mitä olemme saaneet kokea. Kaikkein saatanallisin ja rikollisin järjestelmä ikinä on juutalainen järjestelmä tässä "neuvostoparatiisissa". Olemme todistaneet rodullisia murhia Lvovissa ja Zloczovissa, ja itse viimeistä yksityiskohtaa myöten Tarnopolissa ja muualla - sanoinkuvaamatonta. Koska puhun sujuvaa venäjää [--] olen voinut tehdä tarkkoja havaintoja: näiden kaikkien rikosten johtajina ovat olleet juutalaiset, Tarnopolissa erityisesti juutalaislääkärit, kirurgit jotka leikkelevät ihmisiä rotumurhien aikana. En koskaan unohda ihmisten vihaa. Siellä me onnistuimme estämään useimmat niistä - saavuimme liian nopeasti!! - vaikka olemme saaneet tämän oppitunnin me, mieheni ja minä - olemme kiitollisia Stürmerille. Sillä meitä kiinnostaa miten juutalaiskysymys katoaa hiljalleen maailmasta Saksan ulkopuolella."

- Luutnantti K., tiedusteluyksikkö 44, ensimmäinen komppania, 13.2.1942.


Tarnopolissa nähty oli ilmeisesti aiheuttanut melkoisen shokin saksalaissotilaille, sillä edellä siteerattu kirje on kirjoitettu kuukausia tapahtumien jälkeen. Tarnopol myös toistuu suhteellisen usein muidenkin sotilaiden kuvauksissa.

NKVD:n tietojen mukaan Tarnopolissa surmattiin neuvostojoukkojen vetäytyessä 574 vankia. SD:n raportin mukaan saksalaisten saavuttua paikalle Einsatzgruppe -osastojen sijaan erityisesti Waffen-SS ja Wehrmacht sekä paikalliset asukkaat osallistuivat jälkiselvittelyyn, jonka yhteydessä surmattiin noin 600 juutalaista.

Ensikosketuksen shokista toivuttua tapahtumat muuttuivat arkipäiväisemmiksi; oli jo tiedossa millaisia juutalaiset olivat ja mihin he pystyivät, juutalaiskysymyksen ratkaisustakin tuli osa sotaa ja itsestäänselvyys, sinällään epämiellyttävä mutta välttämätön osa sotaponnistuksia:

"Ensimmäinen asia joka meidän täytyi hoitaa oli hankkiutua eroon juutalaisista. Autoimme SD:n tovereita puhdistamaan paikan juutalaissaastasta. Työ oli nopeasti hoidettu, vaikka se ei ollut helppoa. SD:llä oli määräys hävittää lopullisesti nämä siat, ja se vaatii hermoja, erityisesti koska niitä on niin paljon. Mutta pelkästään jo se asia että toimimme käskystä auttaa pääsemään asian yli, ja työhän on, lopulta, myös myötävaikuttamassa suureen voittoon."

- tullivirkailija Hans B., 9.8.1942 Ogrodzieniec.


Saksalaisten sotatien käännyttyä takaisin kohti Saksaa kohtasivat vetäytyvät joukot uudelleen juutalaisista tyhjennetyt kylät - ja myös joukkohaudat:

"Tässä paikassa oli aikanaan runsaasti juutalaisia, äskettäin meillä oli huono tuuri, olimme naamioimassa aseistusta (istuttamalla puita) ja osuimme joihikin maalla peitettyihin ruumiisiin. Kyllä, täällä voi kokea kaikenlaisia asioita, mutta mikään ei hetkauta meitä vanhoja sotilaita"


- Sotamies Georg C., 2. työpajakomppania 311, 20.5.1944.

Poliisioperaatio, Lomazy 1942

Hampurin piirioikeus käsitteli 1967-1968 juttua jossa syytettyinä oli useita poliisipataljoona 101:n jäseniä. Poliisiyksikkö on myöhemmin tullut kuuluisaksi muiden muassa Daniel Goldhagenin ja Christopher Browningin käsiteltyä sitä tutkimuksissaan teloitusryhmien toiminnasta. Oikeudenkäyntiaineiston nojalla tapahtumat oli mahdollista hahmottaa melkoisen tarkkaan, sillä useat yksikön jäsenet kertoivat tapahtumista laajasti.

Lomazyn pikkukaupunki itäisessä Puolassa, Brestin lähistöllä, joutui saksalaisjoukkojen valtaamaksi heti sodan alkuvaiheessa. Paikkakunnalle perustettiin ghetto 1940, ja ghettoon koottiin myös ympäröivien alueitten juutalaisia. Kesään 1942 mennessä juutalaisväestön määrä olikin jo noin 1700.

Juutalaiskymyksen lopullinen ratkaisu, eli heidän surmaamisensa, oli päässyt kesään 1942 mennessä täyteen vauhtiinsa Puolassa ja tuhoamisleirit toimivat täydellä tahdilla. Kaikkia juutalaisvapaaksi päätetyn Puolan juutalaisia ei kuitenkaan kuljetettu tuhoamisleireille, vaan muun muassa kuljetusongelmien vuoksi pienempiä ja syrjäisempiä paikkauntia puhdistettiin paikan päällä toteutettujen ampumisoperaatioiden kautta. Näin myös Lomazyssa.

Elokuun 18. päivä 1942 poliisipataljoona 101:n toinen komppania komennettiin luutnantti Hartwig Gnaden johdolla Lomazyyn. Kaupungin juutalaiset koottiin paikalliselle urheilukentälle, rakennukset tutkittiin kellareita myöten. Kentällä juutalaiset määrättiin istumaan ryhmiin, miehet ja naiset erikseen. Poliisyksikön jäsen myös valokuvasi tapahtumia:



Kaikkiaan juutalaisia saatiin tuon päivän aikana kootuksi oikeuden mukaan ainakin 800. Mahdollisesti luku on paljon isompikin. Siihen viittaisi muun muassa se että erään joukkojen kokoamista kuvaavan otoksen taakse oli kuvaaja kirjoittanut tekstiksi "Verurteilte Juden. Lomartzie 18. Aug. 42. 1600." [Tuomitut juutalaiset. Lomartzie 18 elokuuta 1942. 1600]



Kentältä juutalaiset vietiin ryhmissä heidän itse kaivamilleen joukkohaudoille. Hauta sijaitsi metsikössä kaupungin laidalla. Kaivannosta on myös säilynyt yksi kuva, jonka taakse kuvaaja on kirjoittanut "juutalaiset valmistamassa joukkohautaa. Lomartczy 18. elokuuta 1942. 1600."



Ampujina toimi aluksi ukrainalaisista koottu, Trawnikissa koulutettu joukko-osasto. SD:n edustajan vaatimuksesta myös poliisiosaston miehet osallistuivat ampumiseen. Uhrit käskettiin makuulle haudan pohjalle ja aluksi ampujat seisoivat itsekin haudassa, mutta haudan täytyttyä ampuivat sen reunalta. Työtä ei vaivauduttu viimeistelemään, joten huonommin ammutut uhrit hukkuivat pohjaveden tulvittua hautaan.

Lomazyn operaatio oli alkanut etujoukon toimesta jo päivää aiemmin ja jatkui ainakin seuraavaan päivään. Ghetto saatiin tuhottua kokonaan. Tiettävästi vain yksi juutalainen, Baruch Berman, onnistui pakenemaan verilöylystä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Sekasortoa Zloczowissa 1941.

Galician alue nykyisessä Ukrainassa on ollut kautta historian useiden eri kansallisuuksien asuttama ristiriitojen kohde. Se on kuulunut niin Itävalta-Unkariin, Puolaan, Neuvostoliittoon kuin Ukrainaankin. Saksa miehittu aluetta 1941-1944. Väestöryhmien välillä jännitteet ovat useaan otteeseen puhjenneet aseellisiksi selkkauksiksi ja muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikana Zloczowin kaupungissa toimeenpantiin verilöylyjä niin ukrainalaisten, puolalaisten kuin venäläistenkin toimesta. Usein kohteena oli paikkakunnan suuri juutalaisyhteiasö. Tapahtumat Zloczowin pikkukaupungissa toisen maailmansodan aikana kuvastavat hyvin myös näitä ristiriitoja, ja yhä edelleenkin tapahtumat alueella ovat monenlaisten kiistanalaisten tulkintojen kohteena.

Zloczowin joukkosurma 3. ja 4. heinäkuuta 1941 oli monen asian summa, ja osallisina tai tekijöinä siinä oli mukana niin ukrainalaisten kansallismielisiä ryhmittymiä, SS-joukkojen sotilaita, että myös Wehrmacht. Kaikkiaan tapahtumat olivat hyvin sekasortoisia ja Wehrmachtin yrityksistä huolimatta ei oikein kenenkään kontrollissa.

Gestapon arkistosta Zloczowista löydetty kuva, jossa joko NKVD:n tai ukrainalaisten ja saksalaisten toimeenpanemien teloitusten uhreja:



(kuvan lähde: "Gott mit uns". Der deutsche Vernichtungskrieg im Osten 1939-1945, Ernst Klee und Willi Dressen, 1989, s. 17)

Jo kesäkuun aikana, siis välittömästi Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan puhjettua, olivat ukrainalaisnationalistit aloittaneet kiihotuksen muita kansallisuuksia vastaan. Stepan Banderan johdolla toimineen ukrainalaisnationalistisen OUN -järjestön lentolehtiset vaativat että "älkää heittäkö aseitanne vielä pois. Ottakaa ne käsiinne. Tuhotkaa vihollinen. Kansa! Tietäkää! Moskova, puolalaiset, unkarilaiset, juutalaiset - nämä ovat vihollisianne. Tuhotkaa ne." Saksalaiset käyttivät kansallismielisiä hyväkseen, ja mahdollinen kansannousu oli huomioitu myös sotasuunnitelmissa ja OUN:n kanssa oli neuvoteltu taktiikoista jo keväästä 1940. Galiciassa sijaitsevaan Zloczowiin kesällä saapunut Einsatzgruppe C:n Einsatzkommando 4b kiittelikin raporteissaan asukkaiden suhtautumista juutalaisiin.

Banderan joukkojen toimet voidaan nähdä myös kostona aiemmista tapahtumista: Neuvostojoukot olivat myös Zloczowissa, useiden muiden paikkakuntien tapaan, surmanneet vetäytyessään suuren määrän paikallisia asukkaita, erityisesti vankiloissa surmatyöt olivat mittavia. Sekä NKVD:n, SS:n että silminnäkijöiden tiedot kertovat paikkakunnalla surmatun noin 650 ihmistä.

Aluksi ukrainalaisjoukot ryöstelivät ja käynnistivät spontaaneja pogromeja ympäri kaupunkia. Kaupungin saksalainen komendantti puolestaan määräsi juutalaisille Davidin tähdellä varustetut käsinauhat. Toisena päivänä heinäkuuta annettiin määräys kaikkien juutalaisten kokoontua raatihuoneen aukiolle. Kieltäytyminen johtaisi ampumiseen.

Kaupungin linnoituksesta löydetyt 649 neuvostojoukkojen surmaaman ruumiit kaivettiin juutalaisten toimesta ja saksalaisten käskystä ylös, ruumiit pestiin ja tunnistettiin. Saksalaisssotilaan kuvauksen mukaan paikalliset asukkaat tunnistivat ruumisrivistöstä omaisiaan hajun ja heinäkuun helteen paikalle houkuttamien kärpästen suristessa ympärillä.

Saksalaiset myös tiedottivat tarkoin löydöksistä. New Jerseyssä ilmestynyt Ukrainian Weekly kertoi jo 2. syyskuuta 649 NKVD:n uhrin löytymisestä ja joidenkin tunnistamisesta:

http://www.scribd.com/full/16488321?access_key=key-63ab54r7qk1xrkj65h

Omaisten vietyä ruumiit pois ei haudat silti jääneet käyttämättä. Linnoitukseen asetettiin konekivääri, ja juutalaisten surmaaminen alkoi. Jalkaväkidivisioona 295:n tiedustelu-upseeri totesi 3.7.1941 että "kaupungissa ja linnoituksessa joukkoteloitetaan ja murhataan avoimella kadulla ukrainalaisten toimesta juutalaisia ja venäläisiä, naiset ja lapset mukaanlukien."

IV armeijakunnan aamutiedotteen mukaan vielä 5.7. jatkui sekasorto, ja tässä raportissa tekijöiksi mainitaan jo myös SS: "Zloczowista ilmoitetaan yhä julmista ampumisista niin vetäytyvien venäläisten kuin ukrainalaisten ja SS:n toimestakin. Ukrainalaisia ja juutalaisia on ammuttu vähintään 300."

Aluksi vain pintapuolisesti tapahtumiin osallistunut Einsatzgruppe C:n Einsatzkommando 4b palasi kaupunkiin 7. päivä heinäkuuta ja otti osaa puhdistuksiin. Operaatio - ja tilannekatsaus nro 24 kertoo seuraavaa:

"Tutkimukset Zlochevissa osoittivat että venäläiset, ennen vetäytymistään, pidättivät ja murhasivat summamutikassa kaikkiaan 700 ukrainalaista, mutta siitä huolimatta sisällyttivät siihen koko ukrainalaisen älymystön. Wehrmachtin käskystä militia ryhtyi kostotoimenpiteisiin pidättäen ja ampuen useita satoja juutalaisia. Likvidoitujen juutalaisten määrä voi olla noin 300-500."

Zloczowin tapahtumat kuvaavat yleisemminkin Barbarossan alkuvaiheen sekasortoisia tapahtumia aikana jolloin saksalainen sotilas- tai siviilihallinto ei vielä ollut täydessä kontrollissa tapahtumien suhteen, vaan paikalliset asukkaat tarttuivat myös usein toimeen. Saksalaiset pyrkivät erityisesti ukrainalaisalueilla ja Balttiassa hyödyntämään olemassaolevaa bolsevikki- ja juutalaisvastisuutta. Kertomuksista voi päätellä myös käskyvaltasuhteiden olleen paikoin epäselviä, ja operaation varsinaisesta suorittajastakaan ei oikein saa selkoa.

Einsatzgruppen raportin mukaan alullepanijana oli Wehrmacht, toisaalta tässä kuvatussa tapauksessa Wehrmacht pyrki estämään tilanteen eskaloitumisen - näin ainakin 295. divisioonan komentajan Otto Korfesin mukaan. Kuten aiemminkin on tässä blogissa tullut mainittua, sodan alusta asti useat Wehrmachtin upseerit protestoivat SS:n toimia, joten Korfesin toiminta ei ole mitenkään ennen kuulumatonta. Pääasiassa protestit ajoittuivat kuitenkin Puolan sotaretken alkuun. Syksyn 1941 mittaan toimintaohjeet selkiytyivät, ja Wehrmachtin käskettiin pysyä erillään SS:n operaatioista.

Kuten lukuisilla muillakin paikkakunnilla, myös Zloczowissa alkuvaiheen sekasortoiset pogromit olivat vain ensikosketus saksalaishallinnon todellisuuteen. Puhdistuksia oli useaan otteeseen syksyllä 1941, vuoden 1942 mittaan, sekä 1943. Suuri osa asukkaista kuljetettiin surmattavaksi Belzecin tuhoamisleirille. Paikkakunnan vuonna 1942 perustettu ghetto, johon oli koottu myös ympäröivien kylien asukkaat, pyyhkäistiin lopullisesti kartalta vasta 2. huhtikuuta 1943. Viimeisestä puhdistuksesta, joka vaati Zloczowin loppujen, noin 6000 juutalaisen hengen, onnistui pakenemaan vain kaksi ihmistä.

Vaikkakin nykymaailmalle suhteellisen tuntematon paikka, tuo Galician pikkukaupunki nousi hetkellisesti kiistan kohteeksi 1990-luvulla, kun historioitsijat kiistelivät Wehrmachtin rikoksista kertovan näyttelyn yhteydessä julkaistuista joukkomurhan kuvista. Lopputulemana kiistelystä voitiin todeta, että ruumiita oli kuvissa kaikista ryhmistä, niin ukrainalaisia, venäläisiä kuin juutalaisiakin, ja sekä saksalaisten että Neuvostoliiton hallintokaudelta.

Erityisen kontroversiaalinen oli kuva jossa juutalaiset kaivavat esille NKVD:n surmaamien asukkaiden ruumiita. Verrattaessa edellä esitettyyn kuvaan, joka paikallisen Gestapon arkistosta, voi todeta että tässä kuvassa ruumiit ovat selkeästi huonokuntoisempia, joten ilmeisesti kyse ei ole joko samasta ajankohdasta tai samoista uhreista. Kuvan oikeassa reunassa juutalaisia kaivuutyössä.

http://www.vilnaghetto.com/gallery/albums/album11/zlodzow.jpg

Aiheesta keskustellaan muun muassa tässä David A. Messengerin kirja-arviossa:

http://www.h-net.org/reviews/showrev.php?id=8824

Ennen sotaa Puolaan, nykyisin Ukrainaan kuuluvassa Zloczowissa, nykyiseltä nimeltään Zolochiv, pystytettiin 2006 muistomerkki kaupungin kaikkiaan 14 000 juutalaisuhrille. Samalla paljastettiin myös muistolaatta NKVD:n uhreille.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Birkenaun krematorio II tammi-helmikuussa 1945



Kuvassa neuvostoliittolainen tutkimusryhmä tarkastelee krematorion raunioita välittömästi leirin vapauttamisen jälkeen. Kuva on peräisin alkuperäisistä kuvausryhmän otoksista heti leirin vapautuspäivältä.

Krematorioista oli tuohon mennessä poistettu muun muassa uunit, ilmastointiputket sekä kaikki muukin tuhoamistoimintaan viittaava, irrotettavissa oleva kalusto. Ilmastointiputket löytyivät kuitenkin leirin lastauslaiturin tienoilta. Uunit oli tarkoitus lähettää eteenpäin Mauthauseniin ja Gross-Roseniin, kuten eräs leirin alueelta sodan jälkeen löytynyt, Sonderkommandon jäsenen kirjoittama käsikirjoituskin todentaa. Samoin tästä on dokumenttiaineistoa, Topfin kirjeaineistoa vuodelta 1945, josta esimerkkinä Mauthausenin rakennustoimistolle 10.2.1945 lähetty kirje:

"Uusrakennus krematorio (erityisrakennelma)

Liitteessä lähetämme rakennusmestari Kochin kautta piirustuksen nro D 61 654. Tämä piirustus esittää puolta kokonaislaitoksesta. Keskimmäinen osa päärakennuksesta sisältää kaksi kertaa viisi kappaletta kolmipesäistä uunia. [--] Liittenä oleva luonnos olettaa, että kaikki KL Auchwitzista toimitetut osat löytävät uutta käyttöä. Tämä käsittää niin uunien rautaosat kuin ilmastointilaitteistonkin"

Kirjeen ajankohdasta voimme päätellä että pääosa kalustosta oli joko varastoituna jonnekin muuanne, tai SS:n rakennustoimisto ja Topf eivät olleet tietoisia että ne jäivät osin Auschwitziin. Uunien myöhemmästä kohtalosta ei ole täsmällistä tietoa.

Neuvostojoukkojen kuvaama materiaali Auschwitzin vapautuksen ajalta on suhteellisen vähäistä, tai ainakin sitä on säilynyt vähän. Valokuva-aineistoa ensi päiviltä on sitten jo enemmän, myös puolalaisten kuvaamana. Tämä sivusto esittelee Henryk Makarewiczin kuvaamasta filmistä still-kuvia, itse filmiä en ole verkosta tai muualtakaan löytänyt:

http://www.scrapbookpages.com/AuschwitzScrapbook/History/Articles/Liberation.html


Varhainen kuva-aineisto on sikäli oleellista todistusaineistoa, että sen perusteella pystymme rakentamaan kuvan siitä miten Auschwitzia koskeva aineisto kerättiin ja miten ja missä vaiheessa se päätyi julkisuuteen. Erityisen mielenkiintoista on, että NL:on joukkojen kuvaamassa materiaalissa esitellään myös lukuisia leirin ja krematorioitten piirustuksia.

Toisaalta aineisto myös kertoo siitä, miten neuvostoliittolaiset käsittivät Auschwitzin ja keskitysleirit ylipäätään: huomion kohteena on vankien kohtelu, lääketieteelliset kokeet, sekä omaisuuden varastaminen. Itse tuhoamiskoneisto on sivualalla. Neuvostoliitossa omaksutun virallisen näkemyksen mukaan, jonka Dimitrov luonnosteli Kominternissa 1930-luvulla, fasismi ja natsismi ovat kapitalismin ääri-ilmiöitä, sen loogiseen päätepisteensä kärjistetty muoto. Tällöin tulkinnoissa asettuu etusijalle työvoiman äärimmäinen riisto ja materiaalin hyödyntäminen kaikin mahdollisin tavoin; tästä kertovat muun muassa filmissäkin laajalti esitetyt, saksalaisten keräämät huiskasat, tekohampaat ja silmälasit. Samoin tähän tulkintaan sopii käsitys saippuanvalmistuksesta ja ihmistuhkan käyttö lannoitteena. Toisin kuin läntisissä tulkinnoissa, NL:on näkemyksessä arvoesineet, vaatteet ja muu vastaava ei ollut tuhotyön sivutuote vaan itsetarkoitus.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Teloitusryhmät valokuvissa

Verkossa liikkuu melkoinen määrä valokuvia teloitusryhmistä. Monesti kuvan alkuperä jää hämärän peitoon, kuvassa olevia henkilöitä ei ole identifioitu, ja kuvauspaikka on tuntematon tai virheellisesti esitetty. Se on tiedossa että saksalaiset itsekin ottivat runsaasti valokuvia juutalaisoperaatioiden aikana, vaikka tämä "teloitusturismi" olikin selkeästi kielletty.

Eräs kuuluisa oikeustapaus käsittelikin mm. juuri valokuvien vastuutonta levittämistä. Kyseessä on SS-Untersturmführer Max Taubneria vastaan toukokuussa 1943 käyty oikeudenkäynti. Münchenissä kokoontunut SS-tuomioistuin ettei juutalaisten surmaamisessa sinällään ollut mitään rangaistavaa, sillä oikeuden mukaan juutalaiset tuli tuhota ja siten Taubnerin joukkoineen surmaamia juutalaisia ei voi pitää suurena menetyksenä. Tuomittavaa oikeuden mukaan sitävastoin oli se, että Taubner toimi omavaltaisesti, sekä se että "ottamalla tai otattamalla valokuvia tapahtumista, kehityttämällä ne valokuvausliikkeessä ja näyttämällä niitä vaimolleen ja ystävilleen syytetty syyllistyi tottelemattomuuteen. Tuollaiset kuvat saattavat valtakunnan turvallisuuden vaaraan joutuessaan vääriin käsiin".

Eräs laajanne levinnyt kuvasarja kuvaa tapahtumia 14. lokakuuta 1942 Mizoczin gheton läheisyydessä. Kuvista näemme miten naisia ja lapsia kootaan rotkon reunalle, jossa heidät ensin määrätään riisuutumaan ja sen jälkeen heidät ammutaan yksitellen. Kuuluisassa kuvassa eräs teloitusryhmän jäsenistä viimeistelee surmatyön:



Kuvien autenttisuuden vahvisti Josef Paur saksalaisen oikeusistuimen edessä vuonna 1961.

Kuvaa on käytetty kuitenkin virheellisesti myös Babi Jarin yhteydessä. Babi Jarista on toki runsaasti autenttisiakin kuvia. mutta niissä ei näy varsinaista teloitustapahtumaa:

http://www.deathcamps.org/occupation/byalbum/list00.html

Kuuluisa ja laajalle levinnyt on myös kuvasarja Liepajassa toimeenpannuista teloituksista joulukuun 14.-17.1941. Liepajassa, tarkemmin Skeden dyyneillä otetut kuvat ovat sikäli poikkeuksellisia että niistä on identifioitu joitakin henkilöitä. Seuraavassa kuvassa näemme teloituspaikalle matkalla Ruben-Aron Grünfeldin (15 vuotta), hänen äitinsä Ita-Beilen (38) sekä siskot Ester-Liebe (13) ja Cilla (9).



Tässä samainen ryhmä odottamassa laukausta:



Ja ampumisen jälkeen teloitusryhmän jäsen käy vielä pudottamassa uhrit rotkoon:



Edward Anders ja Juris Dubrovskis, jotka ovat tutkineet kattavasti lukuisia erilaisia väestölistoja sekä silminnäkijöiden kertomuksia Liepajan kaupungissa, kykenivät identifoimaan myös toisen valokuvissa esiintyvän ryhmän uhreja, jos kohta täyttä varmuutta henkilöistä ei ole. Kuvassa vasemmalta oikealle lukien, Sorella Epstein, 10 vuotta; oletettavasti Rosa Epstein, Sorellan äiti, 43 vuotta; tuntematon; Mia (Malka) Epstein, 18 vuotta ; tuntematon. Andersin ja Dubrovskisin mukaan mahdollisesti toinen oikealta on Paula Goldman, 39 vuotta, ja Mia Epstein mahdollisesti oikean puolimmaisimpana.



Todistaja Leja Adler tunnisti kuvista Mia Epsteinin maaliskuussa 1971 Berliinissä Hans Baumgartneria vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä. Anders Ezergailisin mukaan kuvat on ottanut joko Karl-Emil Strott tai Erich Handke Einsatzkommando 2:sta.

Teloitusten kuvaamista ei katsottu tuollakaan seudulla hyvällä. Riikassa majaa pitävän Ostlandin järjestyspoliisin käskynhaltijan Georg Jedicken päiväkäsky nro 21 elokuun 25. päivä 1942 huomauttaakin erikseen asiasta:

"Teloitusten valokuvaaminen valtakunnan alueella ja sen ulkopuolella on kielletty. On myös kiellettyä antaa järjestyspoliisiin kuulumattomien valokuvata teloituksia. Tästä voidaan poiketa vain valtiollisen poliisin johtokeskuksen johtajan luvalla."


Liepajan surmatöistä on runsaasti sekä saksalaisten että paikallisten asukkaiden todistuksia. Otan tähän vain pari esimerkinomaista dokumenttia, ensiksi saksalaisen sähkösanoman vuodelta 1941. Viestin lähetti Liepajassa toiminut laivastoupseeri Hans Kawelmacher 22.7.1941: "Täällä on noin 8000 juutalaista [--] paikallisen SS:n voimin tämä juutalaisongelman ratkaisu veisi noin vuoden, mikä on täysin kestämätöntä Liepajan rauhoittamiseksi" Pari päivää myöhemmin, 27. päivä, samainen upseeri viestitti että "Juutalaisongelma on Liepajassa pääosin ratkaistu Riikan SS yksikön teloitettua 24. ja 25. päivä noin 1100 miespuolista juutalaista".

Teloitukset jatkuivat kuitenkin pitkin syksyä ja se aiheutti saksalaisten raporttienkin mukaan paikallisessa väestössä levottomuutta. Aluekomissaari Alnor kirjoitti Riikan kenraalikomissaari Drechslerille 11.10.1941 että "Levottomuutta aiheuttanut hetki oli uudelleen aloitetut juutalaisten ampumiset viime viikolla. Maaseudulla ja pienissä maalaiskaupungeissa on kaikki juutalaiset likvidoitu, pelkästään Libaussa tietoni mukaan noin 470. Se käsittää poikkeuksetta naisia ja lapsia... Juuri naisten ja pienten lasten ampuminen, jotka ajetaan kirkuen teloituspaikalle, on kauhistuttanut ihmisiä."

Onkin esitetty epäilyksiä että teloituksia on kuvattu sen vuoksi että voitaisiin toteennäyttää latvialaisten osallistuminen teloituksiin, ja itse asiassa heidän keskeinen roolinsa täytäntöönpanossa. Wolfgang Kügler, teloitusten johtaja, raportoikin tammikuussa 1942 Riikaan järjestyspoliisin johtaja Fritz Dietrichille että "on levinnyt huhu jonka mukaan teloituksia kuvattiin jotta saataisiin materiaalia jota voitaisiin käyttää latvialaisia poliisiosastoja vastaan. Tämän materiaalin sanotaan todistavan että latvialaiset, eivätkä saksalaiset, olivat teloitusten takana".

Dietrich merkitsi teloitusten tulokset päiväkirjaansa, jossa hän ilmoitti joulukuun operaation saldoksi 2749.

Lisätietoa aiheesta:

Anders Ezergailis: The Holocaust in Latvia.

Edward Anders and Juris Dubrovskis: "Who Died in the Holocaust? Recovering Names from Official Records" Holocaust and Genocide Studies 17.1 (2003) 114-138

sunnuntai 16. elokuuta 2009

Dachaun kaasukammio

Dachaun keskitysleiri perustettiin heti natsien valtaannousun jälkeen pääasiassa poliittisille vastustajille; maaliskuussa 1933 Münchener Neueste Nachrichten tiedotti asiasta kertoen mm. että "keskiviikkona avattiin Dachaun lähellä ensimmäinen keskitysleiri". Kuten virallinen tiedonantokin antaa ymmärtää, kyse tosiaan oli ensimmäisestä leiristä ja verkosto laajenisi tulevaisuudessa.

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?02

Aivan ensimmäinen Dachaukaan ei kuitenkaan ollut; jo kuun alussa oli KZ Nohraan tuotu satakunta vankia. Nohra oli kuitenkin vain lyhytaikainen leiri monen muun tavoin, sitä ylläpidettiin vain muutaman viikon. (Drobisch, Wieland) Siten Dachaun voi katsoa varsinaisen leirijärjestelmän alkupisteeksi.

http://www.judentum.net/geschichte/nohra.htm

Heti leirin käynnistyttyä Theodor Eicke määräsi hirttorangaistuksen melkoisen mitättömistäkin rikoksista, sillä kuten hän ohjeistuksessaan kertoi, ”toleranssi on heikkoutta”.

Leirin vangit joutuivat myös lääketieteellisten ja muiden kokeiden uhriksi. Esimerkiksi Sigmund Rascher pyysi 15.5.1941 Himmleriltä erilaisiin korkeuskokeisiin vankeja; kirjeessä mainitaan mm. että ”koe, jossa tietenkin koehenkilöt saattavat kuolla, tehtäisiin minun avustuksellani”.

Alkuvuosina Dachaun kuolleisuus säilyi siedettävänä, mutta heti sodan alussa kuolleisuus lähti sellaiseen nousuun, 1940 yli 1500 vankia ja 1941 jo 2500 (Bad Arolsenin epätäydellisten arkistojen mukaan), että leiriin oli pakko rakentaa krematorio.

Aluksi ruumiit siis haudattiin tällaisiin joukkohautoihin:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?05

Ensimmäinen krematorio rakennettiin 1940, uudistettu laitos 1942. Uudistettua laitosta kutsuttiin rakennussuunnitelmissa nimellä ”Baracke X”. Projektisuunnitelma 17.3.1942 toteaa myös, että rakennus suojataan katseilta joka suunnalta. Heinäkuun 27. päivän rakennusmääräys 1942 toteaa, että ”rakennustyössä ei voida käyttää ulkopuolista työvoimaa”. Uusi krematorio otettiin käyttöön alkuvuodesta 1943, vanha säilytettiin reservinä.

Krematorion yhteyteen rakennettiin myös neljä desinfektiohuonetta ja viides suurempi kammio joka oletettavasti oli tarkoitettu peruuttamattomasti työkyvyttömien vankien surmaamiseen kaasulla. Koekäyttöä pidemmälle tuo viidennen kammion suunniteltu käyttö ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin koskaan edennyt. Leiriltä oli kuitenkin jo syksyllä 1941 viety työkyvyttömiksi ja invalideiksi arvioituja vankeja Hartheimin eutanasialaitokseen surmattaviksi operaatiossa nimeltä Aktion 14f13.

Aktion 14f13 toteutettiin niin että lääkäriryhmä kiersi leirejä laatimassa vangeista arvioita, ja näiden perusteella valitut vangit toimitettiin eutanasialaitoksiin. Erään ryhmässä toimineen lääkärin, Friedrich Mennecken laatimia arvioita on myös säilynyt lukuisia. Mennecke kirjoitti lyhyet arvionsa vankipotrettien taakse:

http://nuremberg.law.harvard.edu/php/pflip.php?caseid=HLSL_NMT01&docnum=2359&numpages=23&startpage=1

Mennecken kirjeenvaihto vaimonsa kanssa kertoo lääkärien toimien tarkoituksesta. Mennecke kirjoitti esimerkiksi marraskuussa 1941 Bielefeldistä että "tämänpäiväinen aktiviteettini koostui melkoisesta määrästä kuolinkandidaatteja".

Vuoden 1942 aikana huhuttiin jo laajalti saksalaisten kaasukammioista mm. Auschwitzissa, niistä oli raportoitu myös lehdissä; ensimmäiset kaasutuskokeilut oli raportoinut Puolan pakolaishallitus kesällä 1942, vastarintaliikkeiden lehdet kertoivat myöhemmin syksyllä syaanivedyllä tehdyistä kaasutuksista.

Huhuja liikkui myös Dachaussa liittyen käynnissä olevaan rakennusprojektiin. Karel Kasák, Dachaun vanki, toteaa päiväkirjassaan marraskuussa 1942, että ”krematoriota laajennetaan kuumeisesti. Sinne rakennetaan ilmeisesti kammio ihmisten halvaksi ja hiljaiseksi tappamiseksi kaasulla”. Toinen vanki, Edgar Kupfer-Koberwitz, kirjoitti 6.2.1943, että sinne tulee neljä pienempää kaasukammiota, joihin johdetaan putket, sekä yksi suurempi maanalainen kaasukammio. Vankina ollut kardinaali Kozlowiecki oli saanut rakentajilta sellaista informaatiota, että krematoriossa oli neljä desinfiointikammiota sekä suurempi kammio, joka oli rakennussuunnitelmissa merkitty ”teloituskammioksi”.

Suuremman kammion testaamisesta on myös todistajanlausuntoja; jo mainitut Kozlowiecki ja Kasák puhuvat syksyllä 1943 tehdystä kaasutuskokeesta 20 henkisesti sairaalla. Aiemmin mainittu tohtori Rascher puolestaan pyysi kirjeitse Himmleriltä elokuussa 1942 lupaa testata taistelukaasuja rakenteilla olevassa kammiossa ”käyttäen henkilöitä jotka on joka tapauksessa sinne määrätty”:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?43

Vanki Ludwik Walkowiak kertoo, että rakennustyöt keskeytyivät syyskuun puolivälissä viideksi päiväksi, ja ”tuona aikana viisi ihmistä murhattiin kaasukammiossa, joka ilmeisesti oli siis jo käyttökelpoinen”. Syyskuussa 1942 Strassburgin anatomisessa instituutissa taistelukaasujen vaikutuksia eläviin organismeihin tutkinut professori Hirt sai viiden ihmisen sydän- ja keuhkopreparaatit Dachausta. Leirillä työskennellyt tohtori Frantisek Bláha kertoi 3.5.1945, että Rascher oli 1944 määrännyt hänet suorittamaan tutkimuksen kokeen uhreille, jotka makasivat suuremmassa kammiossa.

Kaikki nuo mainitut viisi krematorioon rakennettua huonetta ovat säilyneet. Tältä näyttää nykyään desinfiointikammioitten sisäänkäynti:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?27

Kaasukammioksi kuvatussa huoneessa näytti tältä, kun liittoutuneet saapuivat leirille:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?24

Pienemmissä kammioissa ei ole minkäänlaista tuuletusjärjestelmää, isommassa puolestaan katolle johtavat tuuletusaukot:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?32

Suurempi kammio oli varustettu peseytymistilasta kertovalla kyltillä, joskaan kammion suihkut eivät olleet toimintakelpoisia:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?36

Suuremmassa kammiossa oli myös tämänkaltaiset ulkoa avattavat ja suljettavat luukut:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?38

Sisältäpäin nämä luukut oli suojattu ristikolla:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?41

Kammion edessä oli mitä ilmeisimmin myös eräänlainen katseilta suojaava aitaus:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?42

Jos kohta liittoutuneet leiriä vapauttaessaan, paljolti huhujen vieminä ja mitä ilmeisimmin myös leirin rakenteen ja kauhistuttavien olosuhteiden johdosta, päätyivät siihen tulokseen että Dachaun leirin kammio toimi massateloituskammiona, siitä ei pätevää todistetta ole olemassa. Amerikkalaissotilaan kirje kesältä 1945 kuvaa leirin aiheuttamaa järkytystä:

http://www.history.ucsb.edu/faculty/marcuse/dachau/visits/459brud/index.html

Samaa järkytystä kuvastavat myös muiden vapauttamisessa mukana olleiden kertomukset, sekä ensimmäiset lehtijutut aiheesta:

http://www.45thinfantrydivision.com/index14.htm

Tutkijat ovat jokseenkin yksimielisiä siitä, että kammiota testattiin muutamaan otteeseen, mutta laajemmasta käytöstä ei ole varmuutta. Tämän totesivat myös sekä Nürnbergin oikeusistuin, että myös myöhemmät Dachau-oikeudenkäynnit. Myöskään leirin SS ei missään yhteydessä väittänyt tai myöntänyt kuulusteluissa että kammiota olisi käytetty massateloituksiin.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Raportti Lodzin ghetosta: juutalaiskuljetukset

Lisäyksenä aiempaan Warthegauta ja Chelmnoa koskevaan dokumentaatioon voinemme liittää tähän otteita saksalaisesta raportista Lodzista kesältä 1942. Raportti vahvistaa aiemmin esitettyjen raporttien mittaluokan, vaikkakin se käsittelee ainoastaan Lodzia (Litzmannstadt) ja sitä välittömästi ympäröiviä alueita.

Staatspolizeistelle Litzmannstadt, 9.6.1942;:

”Juutalaisuutta koskien oli valtiollisen poliisin tehtävänä Gauleiterin ohjeiden mukaan pystyttää piirighetto [Gaughetto]. Gauleiterin ohjeiden mukaan kaikki työkyvyttömät juutalaiset tuli evakuoida ja työkykyiset koota Litzmannstadtin ghettoon. Täältä osoitetaan suuri määrä juutalaisia piirin alueelle eri tehtäviin (Rautateiden ja maanteiden rakennus) ja työn päättyessä palautetaan jälleen ghettoon. Ghettoon jäävät työskentelevät siellä tauotta.
[--]
Piirighettoa rakennettaessa osoittautui välttämättömäksi tehdä tilaa sisään muuttaville juutalaisille. Tämän vuoksi evakuoitiin ghetosta suuri määrä työkyvyttömiä juutalaisia ja luovutettiin Sonderkommandolle. Puolan juutalaisista siirrettiin 16. tammikuuta 1942 alkaen yhteensä 44 152. Vanhan valtakunnan alueelta, Ostmarkista ja Böömin ja Määrin alueelta lokakuussa 1941 täkäläiseen ghettoon siirretyistä 19 848 juutalaisesta evakuoitiin 10 993, joten tällä hetkellä on ghettoon tehty tilaa noin 55 000 juutalaiselle.
[--]
Lisäksi ryhdyttiin myös ympäröivien alueiden [Landkreise] evakuointiin. Lentschützista evakuoitiin noin 9000 juutalaista. Jäljellä on enää Ozorkowissa 1000, joita tarvitaan siellä kipeästi Wehrmachtin tehtävissä. Lentschütz on siten periaatteessa juutalaisvapaa. Sitä seuraavissa alueiden puhdistuksissa otettiin Litzmannstadtin alue hyökkäyksen kohteeksi. Tällä alueella oli juutalaisia enää Löwenstadtissa ja Strickaussa. Välttämättömyyden pakosta joitakin juutalaisia siirrettiin Strickausta Löwenstadtiin. Jäljellä olevista Löwenstadtin gheton juutalaisista, noin 6000, evakuoitiin noin 3000 työkyvytöntä, ja loppuosa, joka koostuu ammattityöläisistä, evakuoitiin täkäläiseen ghettoon ja on jo asetettu työhön. Tämän hetkisen alueiden puhdistuksen lopuksi puhdistettiin Pabianicen kaupunki juutalaisista. Sieltä evakuoitiin 3200 juutalaista, loput 4000 siirrettiin täkäläiseen ghettoon.”


Raportissa kerrotut luvut vahvistaa Lodzin ghettohallinnon luvut, joiden mukaan siirrot ghetosta jakaantuivat alkuvuonna 1942 seuraavasti:

Tammikuu 10003
Helmikuu 7025
Maaliskuu 24695
Huhtikuu 2353
Toukokuu 10914

Yhteensä 54 900.

Nämä luvut vahvistaa osin myös rautatieviranomaisten (Reichsverkehrsamt) tiedot jonka mukaan toukokuussa maaliskuussa kuljetettiin Lodzista Warthbrückeniin (pl. Kolo) 24 766 juutalaista ja huhtikuussa 2350. Toukokuulle rautatieviranomaiset ilmoittavat määräksi 10 993. Toukokuun kuljetukset näyttäisivät siten koostuvan pelkästään ulkomaalaisista juutalaisista.

Kolo sijaitsee noin 10 km Chelmnosta, johon ei suoraa rautatieyhteyttä ole, vaan todistajien mukaan kuljetukset tapahtuivat siitä eteenpäin kuorma-autoilla ja myöhemmin kapearaiteisella rautatieyhteydellä.

Lodzin raportti kesältä vahvistaa myös todistajien esittämät tiedot siitä, että Lodzin ghetosta aloitettiin kuljetukset Chelmnoon tammikuun puolivälissä. Sitä ennen juutalaisia oli saapunut mm. Kolosta, Bugajsta ja Izbicasta. Lisäksi suuri joukko romaneja, arvioiden mukaan noin 5000, vietiin Chelmnoon alkuvuoden aikana.

maanantai 3. elokuuta 2009

Poliisiyksiköt ja juutalaisoperaatiot

Juutalaisoperaatioihin vallatuilla alueilla osallistui SS:n erityiskomennuskuntien lisäksi myös lukuisia poliisiyksiköitä. Esimerkiksi poliisirykmentti ”Mitte” toimi everstiluutnantti Max Montuan johdolla osana sekä partisaanienvastaisia operaatioita, että otti osaa myös selkeästi pelkästään juutalaisväestön hävittämiseksi toteutettuihin operaatioihin. Rykmentti kuului järjestyspoliisin (Ordnungspolizei) alaisuuteen. SS prikaatien tavoin poliisiyksiköt toimivat alueen ylimmän SS- ja poliisijohtajan (HSSPF) komennon mukaan, jona kesästä 1941 alkaen toimi keskisen armeijaryhmän alueella Erich von dem Bach-Zelewski.

Antopolin kaupunki sijaitsee Polesiassa, nykyisen Valko-Venäjän alueella, joka ennen toista maailmansotaa kuului Puolalle. Sodan alussa NL valloitti alueen, ja saksalaiset saapuivat kesällä 1941. ”Puhdistusoperaatiot” alkoivat jokseenkin välittömästi, ja niissä oli mukana myös poliisyksiköitä, kuten alla siteerattu dokumenttikin todentaa.

””8./III./Pol. –Rgt. Mitte” 30.8.1941

Poliisi-Pataljoona 332:lle

Koskien: Erityisoperaatio [Sonderaktion] Antopolissa

Erityisoperaatiossa, juutalaisten ampumisessa [Erschiessung von Juden] 28.8.1941 käskettiin 8. komppania Antopoliin. Määräyksen mukaan tuli juutalaisten saapua koontipaikalle, mutta vaatimusta noudatti vain pieni osa. Siten täytyi juutalaiset etsiä ja tuoda koontipaikalle. Juutalaiset olivat piiloutuneet heinien ja olkien alle talleissa ja aitoissa, useihin heinälatoihin, ja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Siten heitä täytyi etsiä pitkään, heidän etsintänsä ja kiinniottamisensa työllisti useita tunteja. Voimakas sade, joka alkoi iltapäivällä, vaikeutti etsintöjä suuresti.
Kaikkiaan vangittiin 264 juutalaista, joista 257 ammuttiin.
Juutalaisten lisäksi ammuttiin 3 kommunistista toimitsijaa, jotka tavoitettiin yöllä varastelemassa ja otettiin kiinni apupoliisin toimesta.
Operaatio sujui kitkattomasti.”

[NARA, RG-48.004M, Reel 2, Polizeiregiment Mitte. Pol. Bat. 322. A-II. 14.6.1941– 16.12. 1941]

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Valkovenäläinen välisoitto

Tulin vilkaisseeksi erästä dokumenttikokoelmaa johon on koottuna mm. Himmlerin komentotoimiston sotapäiväkirjoja ja eri SS-prikaatien toimintakertomuksia. Kaikkiaan kiinnostavaa tavaraa ja kuvaa suhteellisen tarkasti SS-joukkojen toteuttamia puhdistusoperaatioita entisen Neuvostoliiton alueella. Poimin tähän esimerkinomaisesti katkelman yhdestä kertomuksesta Minskissä toimineelta Waffen-SS:n yksiköltä.

"II. joukkue Minsk, 17.5.1942

Toimintakertomus

Joukkueen, so. 1 Unterführer ja 10 miestä, tehtävänä oli paikalle siirtymisen jälkeen johtaa ja valvoa hautojen kaivuuta 22 km Minskistä. Työ kesti kahdeksan päivää ja päättyi operaatioon 30.5.42 [pitänee olla 30.4], johon koko joukkue otti osaa. (Vankilan tyhjennys)
4.5. menimme jälleen uudelleen sinne kaivamaan itse uusia hautoja komentajan tilan lähelle. Myös tämä työ kesti 4 päivää.
11.5 saapui Wienistä juutalaiskuljetus (1000 kappaletta) Minskiin, ja siirrettiin välittömästi rautatieasemalta edellä mainitulle kaivannolle. Sitä varten oli joukkue määrätty kaivannolle.
13.5. valvoi 8 miestä uuden haudan kaivuuta, johon seuraavalla kerralla juutalaisten kuljetus valtakunnasta ohjattaisiin. [--] SS-Unterscharführer Arlt"

Raportin tiedot, muun muassa päivämäärän ja juutalaisten lukumäärän vahvistaa myös junakuljetusraportti DA 201, jossa raportoidaan juutalaiskuljetuksesta Wienistä Minskiin 6.5.-11.5.

http://www.holocaustresearchproject.org/nazioccupation/images/1942%20transport%20order%20of%20Vienna%20Jews%20to%20the%20Minsk%20Ghetto.jpg


Samoin eräs silminnäkijä kuvasi tuota tilannetta:

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/viennajew1.html


"Toukokuun 6. 1942 me jätimme koontileirin (Wienissä). Rautatieasemalla havaitsimme että meidät aiottiin kuljettaa Minskiin. Kuljimme matkustajavaunuissa Wolkowiskiin asti, jossa meidän täytyi vaihtaa karjavaunuihin. Saavuimme Minskiin toukokuun 11. ja asemalla kohtasimme SS:n ja poliisin. Sairaita ja niitä varten jotka menettivät järkensä kuljetuksen aikana sekä vanhuksia ja heikkovoimaisia varten oli odottamassa kuljetusautot - suuria, harmaita suljettuja moottoroituja pakettiautoja - joihin ihmiset heitettiin yksi toisensa päälle sekasorrossa. 81 työhön kykenevää valittiin saapuneitten joukosta ja vietiin turvallisuuspoliisin ja SD:n leirille Maly Trostenetsissa (12 km Minskistä)."

Kuvauksen kirjoittaja Johann Noskes sekä Julie Hochbaum olivat Gertrude Schneiderin teoksen Exile & Destruction : The Fate of Austrian Jews, 1938-1945 mukaan ainoat eloonjääneet tuosta kuljetuksesta. Kaikkiaan Minskiin Wienistä kuljetetuista 9500 juutalaisesta selvisi sodan yli hengissä vain yhdeksän.

31.7.1942 päivätyssä kirjeessään Valko-Venäjän Generalkommissar Wilhelm Kube toteaa puolestaan kuluneen 10 viikon aikana surmatun kaikkiaan noin 55 000 juutalaista.

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/byeloruss.html


Noskes kuvaa kertomuksessaan työkyvyttömiä noutavia vaunuja. Eräs kuskeista, Erich Gnewuch kuvasi myöhemmin oikeudessa Münchenissä toimintaa:

"Osastoni ohjeiden mukaisesti ajoin kaasuvaunun Berliinistä Minskiin. Nämä vaunut oli varustettu lukittavalla lastitilalla kuin muuttoautot. Siihen mahtui 50-60 juutalaista. Tällaisessa kaasuvaunussa minä itse kaasutin juutalaisia. [--] Minut oli määrätty kaasuauton kanssa vastaanottamaan noin kahtatoista juutalaiskuljetusta. Tämä oli vuonna 1942. Kuljetus käsitti noin 1000 juutalaista henkilöä. Joitakin juutalaisia myös ammuttiin. Itse en ampunut juutalaisia, ainoastaan kaasutin."

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Sonderkommando Kulmhof/ Chelmno

Chelmnon (Kulmhof) alueella toiminut Sonderkommando, erikoiskomennuskunta, jota aluksi johti Herbert Lange, jätti jälkeensä suhteellisen suppean määrän dokumentteja toimistaan. Jotkut niistä kuitenkin valottavat hyvin myös Chelmnon toimintaa, joten poimin tähän muutamia.

Ensimmäisenä voi mainita 5.2.1942 päivätyn ja Dr. Mayerin laatiman raportin, joka koskee pilkkukuumetapauksia. Raportti koskee 2 uutta pilkkukuumetapausta Warthbrückenin alueella, Chelmnon leirillä (Lager Kulmhof):

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmnoletter.jpg

"Jatkona yllä viitattuun kertomukseen lähetän liitteenä virkalääkärin kertomuksen 24.1.42, jossa todetaan, että kahden puolalaisen Sonderkommandon aputyöntekijän [Hilfsarbeiter] lisäksi kaksi puolalaista aputyöntekijää on kliinisesti kiistattomalla tavalla todettu sairastuneen pilkkukuumeeseen."

Pilkkukuumeeseen ja sen pelkoon viitataan myös useissa todistajanlausunnoissa ja toimenpiteet sen ehkäisemiseksi olivat brutaaleja. Muun muassa Yakov Grojanowski totesi, että hautoja kaivanut ryhmä oli jaettu kahteen osaan, joista toinen kaivoi hautoja ja toinen tyhjensi kaasutusautot ja laittoi ruumiit hautoihin. 7.1.1942 hänen kertomuksensa mukaan "kahdeksan miestä, jotka olivat kantaneet ruumita käskettiin makuulle kasvot alaspäin. SS-mies ampui konekiväärillä heitä päähän." Lääkärin kertomuksessa kuvatut puolalaiset olivat ei-juutalaisia aputyöläisiä, joten heihin ei sovellettu samaa kaavaa.

Tärkeä osa juutalaisoperaatioiden talouden kannalta olivat juutalaisilta takavarikoidut esineet. Muun muassa vaatteita kertyi runsaasti. Näin Wilhelm Koppe Himmlerin esikuntaan Rudolf Brandtille:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/chelmno23.jpg

"Hyvä toveri Brandt! Reichsführer-SS [Himmler] määräsi aiemmin että Kulmhofin operaation tuloksena kertyneet turkikset annetaan Waffen-SS:n käyttöön. Tähän astisena tuloksena ilmoitan että 27.6.1942 lähetettiin vaunulastillinen turkiksia Ravensbrückiin Waffen-SS:n vaatetustoimistolle. Odotettavissa on, että syksyllä tulee lisää turkiksia. Pyydän ilmoittamaan tämän mukaisesti Reichsführerille. Toverillisin terveisin ja Heil Hitler, Teidän W. Koppe [HSSPF, ylempi poliisijohtaja Warthegaussa]"

Syksyllä 1942, kun operaatio alkoi kääntyä lopuilleen, ryhdyttiin hävittämään myös jälkiä. Työ kiinnosti muidenkin leirien toimijoita, ja esimerkiksi Auschwitzista leirillä vieraili muistelmiensa mukaan Rudolf Höss. Yhtenä dokumenttina aiheesta on säilynyt Glücksin 15.9.1942 myöntämä ajolupa:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/hoesstrip.jpg

"Ajolupa autolle Au. [Auschwitzin standardilyhenne] Litzmannstadtiin vierailulle Aktion Reinhardin kenttäuunien [Feldöfen] kokeiluasemalle myönnetään täten ajalle 16.9.42. Ajajan täytyy ottaa lupa mukaansa."

Operaation päätteeksi Gauleiter Greiser piti vielä läksiäisjuhlat Kulmhofin Sonderkommandolle, josta on myös säilynyt lasku:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmno20.jpg

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Sonderbehandlung ja juutalaisoperaatiot Warthegaussa


Warthegaun (virallisesti Wartheland) alue Puolassa liitettiin vuoden 1939 Puolan valtauksen jälkeen osaksi Saksan valtakuntaa ja alue suunniteltiin uudelleen asutettavaksi saksalaista syntyperää olevilla asukkailla. Łódż, johon perustettiin ghetto juutalaisille, nimettiin uudelleen Litzmannstadtiksi ja marraskuussa 1941 käynnistyi Kulmhofissa eli Chelmnossa operaatio juutalaisongelman ratkaisemiseksi. Kaikkiaan operaatio koski noin 145 000 juutalaista. Saksalaiset dokumentit kuvaavat operaation kehittymistä suhteellisen selkeästi. Kuvaa luonnollisesti täydentävät lukuisat todistajat, mutta niistä myöhemmin.

Friedrich Uebelhoer, Regierungspräsident, Warthegau, kiertokirje 10.12.1939

“Milloin ja miten ghetto ja siis Lodschin [germanisoitu versio Łódżista] kaupunki puhdistetaan juutalaisista on minun päätettävissäni. Joka tapauksessa lopullisena tavoitteena tulee olla tämän vitsauksen täydellinen poistaminen”

Rolf-Heinz Höppner, SD Posen, kirje Adolf Eichmannille 16.7.1941

“On olemassa riski että tulevana talvena juutalaisten ruokkiminen käy mahdottomaksi. On siten vakavasti harkittava josko kaikkein humaanein vaihtoehto olisi lopettaa työkyvyttömät juutalaiset jollain nopeavaikutteisella menetelmällä. Se oli taatusti miellyttävämpää kuin antaa heidän kuolla nälkään”

Himmler, Reichsführer SS, 18.9.1941 Gauleiter, SS-Gruppenführer Greiserille:

“Hyvä toveri Greiser! Führer haluaa että vanhan valtakunnan ja protektoraatin alue on tyhjennetty ja vapautettu juutalaisista lännestä itään niin pian kuin mahdollista. Ensimmäisenä askeleena pyrin siten kuljetuttamaan juutalaiset vanhan valtakunnan ja protektoraatin alueelta kaksi vuotta sitten valtakuntaan liitetyille itäisille alueille. Haluaisin tämän tapahtuvan, jos mahdollista, tänä vuonna, ja myöhemmin ensi keväänä kuljettaa heidät kauemmas itään.

Aion asuttaa noin 60 000 juutalaista vanhan valtakunnan ja protektoraatin alueelta Litzmannstadtin [Lodschin uusi nimi] ghettoon koska olen kuullut siellä olevan tilaa vastaanottaa heidät. [--]

SS-Gruppenführer Heydrich joka on vastuussa juutalaisten emigraatiosta ottaa teihin yhteyttä piakkoin joko suoraan tai SS-Gruppenführer Koppen kautta.”


Toimenpiteet Litzmannstadtin alueella kytkeytyvät Viktor Brackiin, joka vastasi operaatiosta T4 Führerin kansliassa, ja sitä kautta myös eutanasiaohjelmaan, kuten alla oleva Erhardt Wetzelin kirjeluonnoskin osoittaa:


http://www.holocaust-history.org/19411025-wetzel-no365/index.shtml

Luonnos, Berliini 25.10.1941

Vallattujen itäalueiden ministeriö Salainen!
Asiantuntija AGR Dr. Wetzel
Viite: Juutalaiskysymyksen ratkaisu
1. Itäalueen valtakunnankomissaari
Viite: Raporttinne 4. lokakuuta 1941 koskien juutalaiskysymyksen ratkaisua

Viitaten kirjeeseeni 18.10.1941 ilmoitan että Oberdienstleiter Brack Führerin kansliasta on suostunut yhteistyöhön vaadittujen suojien ja kaasutuslaitteiden valmistamisessa. Tällä hetkellä laitteita ei ole riittävää määrää; niitä täytyy ensin valmistaa. Koska Brackin mielestä laitteiden valmistus valtakunnan alueella aiheuttaisi suurempia vaikeuksia kuin niiden tekeminen paikan päällä, Brack näkee kaikkein käytännöllisimmäksi lähettää väkensä Riikaan, erityisesti kemistinsä Dr. Kallmeyerin, joka osallistuu kaikkiin myöhempiin vaiheisiin siellä. Oberdienstleiter Brack huomauttaa että kyseinen menettely ei ole vaaraton, joten erityiset varotoimet ovat tarpeen. Tässä yhteydessä kehotan ilmoittautumaan Brackille Führerin kansliassa ylemmän SS- ja poliisjohtajan kautta ja pyydätte lähettämään kemisti Kallmeyerin ja muita avustajia. Saatan myös tietoonne että Majuri Eichmann, juutalaiskysymysten asiantuntija RSHA:ssa, hyväksyy täysin tämän menettelyn. Majuri Eichmannin mukaan juutalaisille perustetaan leirejä Riikan ja Minskiin, jonne vanhan valtakunnan alueen juutalaisia myös saapuu. Tällä hetkellä juutalaisia evakuoidaan vanhan valtakunnan alueelta Litzmannstadtiin, ja myös muille leireille, käytettäväksi myöhemmin työvoimana idässä sen mukaan miten ovat työkykyisiä.
Kuten nyt tilanne on, ei ole olemassa vastustusta sille että työkyvyttömänt juutalaiset eliminoidaan Brackin menetelmällä. Tällä tavoin, sellaiset tapahtumat kuten edessäni olevassa raportissa joita sattui juutalaisten ampumisen yhteydessä Vilnassa, eivät enää ole mahdollisia. Toisaalta, työkykyiset siirretään työhön itään. Sanomattakin on selvää että työkykyiset miehet ja naiset pidetään erillään.
Pyydän raportoimaan myöhemmistä toimista.


Brackin menetelmän käyttöönotto Chemossa kaasutuslaitteineen ajoittuisi ajoittuisi siten loppusyksylle 1941.

Samaan viittaa myös Willy Justin Walter Rauffille 5.6.1942 lähettämä kirje, joka käsittelee yksityiskohtaisesti hiilimonoksidilla (CO) toimivia ”erityisajoneuvoja” [Spezialwagen]:

http://www.holocaust-history.org/19420605-rauff-spezialwagen/

”Joulukuusta 1941 lähtien yhdeksänkymmentäseitsemäntuhatta on prosessoitu, käyttäen kolmea vaunua ilman mitään vikoja ajoneuvoissa. Räjähdystä joka tapahtui Kulmhofissa [Chelmnon saksankielinen nimi] voi pitää yksittäistapauksena.”

Gauleiter Arthur Greiserin reilu kuukausi aiemmin, 1.5.1942 Himmlerille lähettämä kirje puhuu myös lukumääristä, ja toimista sen jälkeen kun juutalaisoperaatio saataisiin päätökseen. Tämä kirjeenvaihto kytkee myös Chelmnon suoraan eutanasiaohjelmaan, kuten Greiserin esitys ja sen kommentaari osoittavat:

“On mahdollista päättää piirini [Gau] alueella teidän yhdessä RSHA:n SS-Obergruppenführer Heydrichin kanssa valtuuttamanne 100 000 juutalaisen erityiskäsittely [Sonderbehandlung] seuraavan 2-3 kuukauden kuluessa. Täten pyydän valtuuksia käyttää olemassa olevaa ja koulutettua erikoisyksikköä juutalaisoperaation jälkeen tarkoituksena vapauttaa piiri vaarasta joka ottaa yhä katastrofaalisempia muotoja joka viikko.

Piirin alueella on 230 000 identifoitua etnistä puolalaista. Puolalaisten lukumäärä joilla on puhjennut tuberkuloosi on noin 35 000. [--]

Vaikka ei ole mahdollista taistella tätä yleistä vitsausta vastaan vanhan valtakunnan alueella vastaavin julmin keinoin, uskon että voin ottaa vastuulleni ehdottaa teille että täällä Warthegaussa puolalaisten tuberkuloositartunnat hävitetään. Luonnollisesti toimenpiteet koskisivat vain sellaisia puolalaisia, jotka eivät vain sairasta tuberkuloosia vaan ovat todennetusti ja vahvistetusti parantumattomia.”

Dr. Kurt Blome, Kansanterveyden pääviraston apulaisjohtaja, protestoi kirjeessään Himmlerille 16.11.1942 kuitenkin “Sonderbehandlungin” ulottamista puolalaisiin:

”Voisin kuvitella, että Führer, keskeytettyään jokin aika sitten ohjelman mielisairaaloissa, saattaisi pitää parantumattomasti sairaiden erityiskäsittelyä [Sonderbehandlung] sopimattomana ja vastuuttomana poliittiselta näkökannalta. Eutanasia -ohjelmassa oli kyse saksalaista kansallisuutta olevista ihmisistä joilla oli perinnöllisiä sairauksia. Nyt on kyse infektion saaneista, alistetun kansan sairaista ihmisistä.”

Ilmeisesti puolalaisten “erityiskäsittely” oli jo ehtinyt vauhtiin, mutta Himmler päätti suosituksen nojalla keskeyttää sen.

Richard Korherrin SS:n tilastotoimistossa Himmlerin pyynnöstä laatiman niin kutsutun Korherrin raportin mukaan Warthegaun alueen, so. Chelmnon leirin kautta "kuljetettiin itään" vuoden 1942 loppuun mennessä 145 301 juutalaista:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/korherr-lang.php

Siis saksaksi "durch die Lager im Warthegau 145 301 Juden”.

Himmler pyysi vielä erikseen, että tuossa yhteydessä ei käytettäisi sanaa Sonderbehandlung:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/faksimile-himmler/

Tekijöiden psyyke ja Wehrmachtin protestit

Teloituskomennuskuntiin osallistuneitten miesten psyykkinen rasitus on ollut yksi keskeinen aihe tekijöihin kohdentuvissa tutkimuksissa, ja myös jo Raul Hilberg huomioi nämä ongelmat teoksessaan The Destruction of the European Jews.

Kenties keskeisin aihetta käsittelevä yksittäinen tutkimus, Christopher Browningin Aivan tavallisia rivimiehiä, kuvaa miten osa teloittajista ajan myötä tottui ja turtui teloituksiin, osa kieltäytyi kokonaan, osa keskeytti operaatiot ja myös miten alkoholia kului runsaasti operaatioiden jälkeen ja jopa aikana. Erityisesti teloituksissa avustaneet, ja usein itse likaisen työn tehneet Trawnikin ukrainalaiset olivat ajoittain jopa häiriöksi asti juovuksissa.

SS:n teloitustoimien oletettiin vaikuttavan myös sotilaskuriin ja esimerkillään brutalisoivan myös Wehrmachtin sotilaat. Jo sodan alussa osa saksalaisesta kenraalikunnasta protestoi paitsi yksityisesti myös julkisesti SS:n raakuuksia.

Kenraalimajuri Helmuth Stieff kuvasi kirjeessään vaimolleen Puolan operaation alkumetreillä, 21.11.1939, omia tuntemuksiaan ja myötähäpeää:

”Villeimmätkin kauhupropagandafantasiat kalpenevat sen rinnalla mitä organisoitu murha-, ryöstö- ja saalistusjoukko tekee täällä ylimmän johdon otaksutulla hyväksynnällä. Häpeän olla saksalainen! Tämä vähemmistö joka murhaten, saalistaen ja tuhopolttaen häpäisee Saksan nimen tulee olemaan katastrofi Saksan kansalle ellemme me pian laita kapuloita heidän rattaisiinsa”.

Kenraalieversti Johannes Blaskowitz kokosi helmikuussa 1940 sotilaiden tuntoja Hitlerille lähetettävän muistion muotoon, ja kiinnitti huolensa erityisesti siihen, että poliisijoukkojen toiminta vaikuttaa vahingollisesti sotilaitten käytökseen. Muistion mukaan

”suurin vahinko joka koituu Saksan kansakunnalle välittömänä seurauksena on suunnaton brutalisaatio ja moraalinen rappio joka tulee pian leviämään kuin rutto arvokkaaseen saksalaiseen ihmismateriaaliin. [--] Joukkojen asenne liikkui kuvotuksen ja vihan välillä. Jokainen sotilas tuntee kuvotusta ja inhoa näiden rikosten johdosta. Hän ei voi ymmärtää kuinka tämänlaatuiset toimet jäävät rankaisematta, erityisesti kun ne tapahtuvat, niin sanoakseni, hänen suojeluksessaan.”.

Blaskowitzin protestit eivät kuitenkaan johtaneet muuhun kuin hänen siirtämiseensä toisiin tehtäviin.

Kenraalieversti Wilhelm List raportoi 20.9.1939 että hänen joukkonsa ovat muuttumassa levottomiksi

"niiden paljolti laittomien toimien johdosta joita toteuttaa Einzatsgruppe Woyrsch sotatoimialueella ampuen massoittain puolalaisia juutalaisia, aristokraatteja, intellektuelleja ja pappeja. Joukot ovat erityisen ravoissaan siitä että sen sijaan että taistelisivat rintamalla, nuorten miesten täytyy osoittaa rohkeuttaan puolustuskyvyttömiä siviilejä kohtaan."

Kenraali Walter Petzel raportoi 23.11.1939:

"Jokseenkin kaikissa paikoissa mainittu organisaatio (SS ja poliisi) toimeenpanee julkisia teloituksia. Valikointi on täysin sattumanvaraista ja teloituksien toimeenpano useissa tapauksissa kuvottavaa. Pidätyksien yhteydessä ilmenee ryöstelyä jokseenkin poikkeuksetta"


Kenraali Wilhelm Ulex raportoi 2.2. 1940:

"Viimeaikainen väkivallankäytön lisääntyminen osoittaa melkein uskomatonta inhimillisyyden ja moraalin puutetta; sana brutaali on on melkein oikeutettu. Ainoa ratkaisu jonka voin tälle koko Saksan kunnian lokaavalle kuvottavalle tilanteelle nähdä, on että kaikki poliisiyksiköt kaikkinen komentajineen tulisi asettaa viraltaan ja yksiköt hajoittaa."


SS työssään Puolassa syksyllä 1939:



On ilmeistä että osalle upseerikunnasta ja sotilaista SS:n toimenpiteet todellakin näyttivät yliampuvilta ja jopa laittomilta. Toisaalta protesteja on pidetty osoituksena siitä, että Wehrmachtilla ei ollut mitään tekemistä kuvattujen raakuuksien kanssa. Erityisesti välittömästi sodan jälkeen Saksassa ilmestyneet muistelmat ja kuvaukset sodasta korostivat eroa kunniakkaasti käyttäytyneitten tavallisten sotilaitten ja muutamien raakalaisten välillä. Raakuudet sivuutettiin poikkeusilmiönä.

Vasta 1960-luvulla nostettiin ensi kertaa esiin Wehrmachtin rooli raakuuksien toimeenpanijana Hans-Adolf Jacobsenin analysoidessa niin kutsuttua komissaarikäskyä ja Wehrmachtin osuutta sen toteuttamisessa. Christian Streitin laaja, vuonna 1978 julkaistu tutkimus neuvostoliittolaisten sotavankien kohtelusta tarkensi edelleen kuvaa, mutta vasta 1990-luvun puolivälissä järjestetty, runsaalla valokuva-aineistolla varustettu näyttely Wehrmachtin rikoksista nosti sotavoimien osuuden polttopisteeseen.

Mutta Wehrmacht ei ollut yksin huolineen. Teloituksilla oli vaikutuksensa myös suorittajiin. Saksalaisten teloituskomennuskuntien raporteissa miesten psyykkinen rasitus nouseekin jopa suhteellisen säännöllisesti esille. Yhtenä esimerkkinä yliluutnantti Waltherin raportti teloituksista Serbiassa 1.11.1941, jossa hän kertoo mm. että

”Aluksi tehtävä ei vaikuttanut sotilaihini. Toisena päivänä oli jo merkillepantavaa, että yksi jos toinenkaan ei enää hallinnut hermojaan jatkaakseen enää ampumista”


Everstiluutnatti Max Montuan ohjeistus poliisipataljoonille Bialystokissa 10.7.1941 ennen juutalaisoperaation alkua; esimerkki siitä, että ongelma oli tiedostettu jo etukäteen ja psyykkisiä ongelmia odotettiin:

”Näihin operaatioihin osallistuvien miesten sielunhoitoon on pataljoonankomentajien ja komppanianpäälliköitten kiinnitettävä erityistä huomiota.”


Kolmantena esimerkkinä August Beckerin kirje Walter Rauffille 16.5.1942:

”Haluaisin tässä yhteydessä tuoda seuraavan seikan huomioonne: useiden komennuskuntien on täytynyt kaasun käytön jälkeen hoitaa lastinpurku heidän omin voimin. Toin noiden erikoiskomennuskuntien komentajien tietoon ne suunnattomat psykologiset vauriot ja haitat heidän terveydelleen joita tuo työ voi aiheuttaa noille miehille, jos ei välittömästi niin ajan kuluessa.

Miehet valittivat minulle päänsärystä joka ilmenee jokaisen lastinpurun jälkeen.”

Sonderkommando 4 a:n SS-Obersturmführer Karl Kretschmer kirjoitti teloituksien vaikutuksista lukuisissa kirjeissään vaimolleen. Kesällä 1942 hän pohti jaksamista seuraavasti:

”Jos ei olisi näitä typeriä ajatuksia siitä mitä me oikein teemme tässä maassa, komennus täällä olisi hienoa, sillä se on saattanut minut asemaan jossa voin elättää teitä oikein hyvin. Kuten olen jo kirjoittanut sinulle aiemmin, koen viimeisimmän komennuksen olevan oikeutetun ja hyväksyn sen seuraukset, joten sikäli ”typeristä ajatuksista” puhuminen ei ole täysin oikein. Paremminkin se on heikkoutta kuolleiden ihmisten näyn edessä; paras tapa päästä siitä ylitse on tehdä sitä mahdollisimman usein. Siten siitä tulee tapa.”

Operaatiot vaikuttivat myös johtajiin: EG A:n Sonderkommando 1b:n johtaja Eduard Strauch juopotteli ankarasti, samoin EG C:n Einsatzkommando 4a:n johtaja Blobel; Karl Jäger, EG A:n Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger ei juutalaisten ampumisten jälkeen kyennyt yökausiin nukkumaan, Bandenkämpfverbänden johtaja Bach-Zalewski joutui lomalle saatuaan omien sanojensa mukaan hermoromahduksen, Einsatzgruppe B:n johtaja Nebe pyysi pahimpien operaatioiden jälkeen vapautusta tehtävistään ja siirtyi pian Hitlerin vastaiseen oppositioon.

Himmlerin adjutantin Karl Wolffin mukaan Himmler pyysikin kehittelemään parempia metodeja tappamiselle sen jälkeen kun Himmler oli ollut paikan päällä Minskissä yhtä ampumista todistamassa.

HSSPF Bach-Zelewski joutui hermolomalle helmikuussa 1942. Häntä hoitava SS:n päälääkäri Ernst Robert Grawitz raportoi potilaan tilasta Himmlerille mm. seuraavaa:

"On huomioitava että potilas saapui itärintamalta hoidettavaksi kärsien hyvin vakavasta uupumisesta, erityisesti henkisestä uupumisesta. (Hän kärsii erityisesti takaumista jotka liittyvät hänen itsensä johtamiin juutalaisten teloituksiin ja muihin vaikeisiin kokemuksiin idässä!)"


Myös “uudelleenasutuksen” brutaalisuuteen kiinnitettiin huomiota ja katsottiin sillä olevan muun väestön parissa levottomuutta aiheuttavia vaikutuksia, kuten todetaan esimerkiksi erässä Lvovin propagandaosaston viikkoraportissa:

”Juutalaisten uudelleen asutus (mikä paikoin ottaa sivistyneelle ihmiselle sopimattomia muotoja) helposti synnyttää vertailuja Gestapon ja GPU:n välillä. Rautatievaunujen sanotaan olevan niin huonossa kunnossa, että juutalaisten pakenemista on mahdoton estää. Seurauksena tästä reitin varren asemilla tapahtuu spontaaneja ampumisia ja säännöllisiä miesjahteja. On myös raportoitu että ammuttujen juutalaisten ruumiita makaa kaduilla päiväkausia. Vaikkakin valtakunnan saksalaiset, kuten muukin ulkomaalaisväestö, onkin vakuuttunut juutalaisten likvidoinnin välttämättömyydestä, olisi viisaampaa toteuttaa tämä siten että se aiheuttaisi vähemmän huomiota ja vihastusta.”

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Kaasutuksen uhri: Menachem Taffel

Ranskassa, Strasbourgin lähellä sijaitsevassa Natzweilerin keskitysleirissä teloitettiin kaasulla kokeiluluontoisesti 86 ihmistä elokuussa 1943. Nämä uhrit on nimetty ja heidän taustansa tutkittu vast'ikään:

http://www.die-namen-der-nummern.de/

Jo 1970-luvulla oli tunnistettu yksi uhreista. Menachem Taffel, s. 28.7.1900, saapui Berliinistä Auschwitziin 13.3.1943 kuljetuksessa, jossa oli kaikkiaan 620 naista ja lasta sekä 344 miestä. Miehistä valittiin 218 työhön, ja Taffel oli näiden joukossa leirin kirjanpidon mukaan vanki numero 107969.

Strassbourgin anatomisessa instituutissa työskentelevä professori August Hirt halusi täydentää anatomista kokoelmaansa juutalaisten kalloilla (kokoelman perustamiseen hän oli saanut luvan SS:n Ahnenerbeltä jo helmikuussa 1942), ja pyysi tätä tarkoitusta varten ruumiita käytettäväkseen ja valitti kiitoskirjeessään 14. heinäkuuta 1943 että kaasutuslaitteet eivät ole vielä paikoillaan.

Natzweilerin leirin säilyneen rakennuspäiväkirjan mukaan seuraavalla viikolla kaasukammiota korjattiinkin ahkerasti.

SS Hauptsturmfuehrer Dr. Bruno Beger valikoi kokoelmiin soveltuvat vangit kesäkuussa 1943 Auschwitzin leiriltä. Karanteenin jälkeen 87 vankia toimitettiin Strassburgin lähellä sijaitsevalle Natzweilerin leirille, heidät tutkittiin, ja leirin komendantti Josef Kramer kertomansa mukaan kaasutti heidät Hirtin ohjeistuksen mukaisesti leirin kaasukammiossa useammassa erässä 11-18.8.1943.

Kramerin viikkoraportti seuraavalla viikolla osoittaa vahvuudesta poistuneeksi 87 juutalaista, anatomisessa instituutissa on samanaikainen merkintä saapuneesta 86 ruumiista. Yksi lähetettävä ehti "vaurioitua" kun hänet ammuttiin ennen kaasutusta ja ruumis ei siten ollut kelvollinen kokoelmiin.

Kaasutetut ruumiit säilöttiin insituutissa ja jostain syystä työtä ei saatettu loppuun ennen kuin liittoutuneet valtasivat Ranskan.

Menachem Taffel, nro. 107969, oli merkitty lähetettäväksi Natzweileriin, ja hänet löydettiin lopulta Strassburgin anatomisesta instituutista, säilöttynä altaassa, ja hänen vankinumeronsa on kuvassakin selkeästi näkyvillä:

http://www.holocaust-history.org/klarsfeld/Struthof/Images/P056.jpg

Ranskalaiset tutkijat suorittivat Natzweilerin uhreille ruumiinavauksen ja totesivat kuolinsyyksi syaanivedyn hengittämisen:

"Le volumineux rapport d'expertise médico-légale de C. Simonin, R. Piedelievre et J. Fourcade décrit méticuleusement l'autopsie de 17 sujets entiers , et de 166 segments de corps appartenant à 64 personnes au moins ; toutes présentant les signes d'une mort par inhalation d'acide cyanhydrique."
(Jean-Marie Le Minor : Les sciences morphologiques médicales à Strasbourg du 15° au 20° siècle, Presses Universitaires de Strasbourg, 2002, 332)