sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Mauthausenin kaasukammio

Mauthausenin keskitysleiri perustettiin kesällä 1938, ensimmäinen vankikuljetus sinne saapui elokuun 8. päivä Dachausta. 5. toukokuuta 1945 saapuivat amerikkalaisjoukot leirille. Tuolla välin leiri oli ehtinyt olla majoituspaikkana noin 190 000 vangille. Näistä noin 95 000 ei ehtinyt nähdä sodan loppuvan.

Vuotta 1941 voi pitää eräänä käännekohtana leirin historiassa. Tammikuussa Mauthausen oli luokiteltu ainoana leirinä kolmanteen kategoriaan, jonka mukaan leirille tuli toimittaa ainoastaan sellaisia vankeja, joiden kohdalla ei ole toivetta "uudelleensopeutumisesta" yhteiskuntaan. Leirikuolleisuus tuplaantui absoluuttisissa luvuissa vuodesta 1940, jos kohta prosentuaalisesti kuolleisuus säilyi edellisvuoden tasolla, jopa hieman laski. Kuukausitasolla kuolleisuudessa tapahtui selkeä käänne ylöspäin kesän aikana, ja elokuussa alkoivat työkyvyttömien kuljetukset Hartheimin eutanasialaitokseen. Syksyllä leirille saapuivat ensimmäiset venäläiset sotavangit. Kaasukammion rakennussuunnitelmat lähtivät liikkeelle lokakuussa. (Michel Fabreguet: "Entwicklung und Veränderung der Funktionen des Konzentrationslager Mauthausen"; teoksessa Herbert, Dieckmann, Orth; NS-Konzentrationslager; Fischer Verlag 2002; 202-204.)

Leirin tapahtumat eivät jääneet sivullisiltakaan huomaamatta, Mauthausenin poliisipiiri sai 27. syyskuuta 1941 valituskirjeen paikalliselta maanviljelijältä Eleonore Gusenbauerilta:

"Mauthausenin keskitysleirillä Wienergrabenin työkohteessa ammutaan jatkuvasti vankeja, joista huonosti osutut elävät vielä pitkään ja joutuvat makaamaan kuolleiden vieressä tunteja tai jopa puoli päivää. Asumukseni sijaitsee kukkulalla lähellä Wienergrabenia, ja silloin joutuu usein tahtomattaankin todistajaksi sellaisille rikoksille. Olen jo sairaalloinen ja sellaiset näyt saavat hermoni riekaleiksi, etten voi enää kestää tätä. Pyydänkin teitä huolehtimaan, että sellaiset epäihmismäiset toimet lakkaavat, tai ainakin että niitä tehdään sellaisessa paikassa joka ei ole näkysällä."

(Saul Friedländer; Das Dritte Reich und die Juden, BD. 2; Verlag C.H. Beck 2006; 324.)

Mauthausenin kaasukammio rakennettiin krematorion ja sairaalarakennuksen välille maan alle. Se valmistui keväällä 1942. Vajaan viidentoista neliömetrin kokoisen kammion viereisessä huoneessa oli järjestelmä zyklon-b -kaasun syöttöä varten. Kiteet lämmitettiin kaasun nopean haihtumisen takaamiseksi, ja kaasu kulkeutui putkea pitkin kaasukammioon. Ennen leirin vapauttamista olivat saksalaiset purkaneet kaasutussysteemin, mutta se löytyi leirin alueelta. Alla kuva kaasunsyöttölaitteesta:



Kaasutuksen uhreja tarkkailtiin kammion oven kurkistusaukon kautta, ja kun viimeisetkin elonmerkit olivat häipyneet, noin 10-15 minuutin kuluttua, käynnistettiin koneellinen tuuletus. Tuuletusta jatkettiin noin tunnin verran, jonka jälkeen varmistettiin kaasutesterillä ettei kammioon ole jäänyt kaasua ja työntekijät voivat siirtää ruumiit krematorioon poltettavaksi. Tuuletus hoidettiin siis koneellisesti „Elektror“ -merkkisen moottorin voimalla, jonka teho oli 1,5 hv/1,1 KW. Kuvassa leirin alueelta löydetty kaasukammion tuuletuslaite vuonna 1945, nykyään se on leirin museossa näytteillä:



(NARA, Records of the Office of Strategic Services, RG 226 Entry 190 7/2/04 Box 4.)

Mauthausenin vanki Wilhelm Ornstein, joka työskenteli krematoriossa, on kuvannut kaasutusprosessia seuraavasti:

"Uhreille kerrottiin että heidät viedään suihkuun tai täidenpuhdistukseen. En tiedä tiesivätkö he mikä kohtalo heitä odotti, mutta uskon että ainakin leirin vangeilla oli käsitys siitä mitä heille tapahtuisi, vaikka he toivoivatkin säästyvänsä tältä kohtalolta. Tämä on kuitenkin vain spekulaatiota osaltani. Kun kaasutus oli käynnistetty, ja vangit kuolleet, Roth [krematorion johtaja] käynnisti tuulettimen poistaakseen kaasun kaasukammiosta. Tämä kesti jonkin aikaa - saattoi olla tunnin tai kaksi. Sitten Roth tai joku meistä hänen käskystään avasi teloitushuoneen puolelle johtavan oven ja ruumiit kuljetettiin kylmävarastoon. Sen jälkeen meidän täytyi puhdistaa ja desinfioida kaasukammio Rothin käskystä. Jos ruumiit olivat olleet jonkin aikaa kaasukammiossa, oli niitä erittäin vaikea siirtää, sillä ne olivat usein kankeita ja täysin toisiinsa kietoutuneita. Tästä syystä hän määräsi joskus vanhoja vankeja auttamaan kammion siivouksessa. Paitsi silloin kun se ei ollut käytössä tai valmiina käyttöön, kaasukammio oli aina lukossa."

http://en.mauthausen-memorial.at/db/admin/de/show_article.php?carticle=375&topopup=1

Viimeinen todennettu kaasutus kammiossa tapahtui 28.4.1945, jolloin siinä surmattiin 43 itävaltalaista poliittista vankia. Kaasutuslaitteisto purettiin seuraavana päivänä. (Florian Freund, "Tötungen durch Giftgas in Mauthausen und Gusen"; teoksessa Brigitte Bailer/Wolfgang Benz/Wolfgang Neugebauer (Hrsg.), Wahrheit und "Auschwitzlüge", Wien 1995, 129)

Kaikkiaan kaasukammiossa surmattiin ainakin 3455 vankia.

Fred Leuchterin tutkimusten mukaan kaasukammion seinästä otetut näytteet todentavat syanidijäämiä 32mg/kg. Tämä on 1/30 osa siitä mitä todettiin Auschwitzin täidenpuhdistuskammioissa. (Leuchter, Faurisson, Rudolf, Leuchter Reports, Theses and Dissertations Press 2005, 141.) Kaasukammio oli kerrallaan alttiina kaasulle korkeintaan kaksi tuntia kun täidenpuhdistuskammio puolestaan on ollut alttiina kaasulle noin vuorokauden kerrallaan ja sitä lienee käytetty lähes päivittäin.

Täten näyteanalyysi viittaisi useampaan kaasutukseen kuin on tähän asti todennettu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti