tiistai 28. heinäkuuta 2009

Valkovenäläinen välisoitto

Tulin vilkaisseeksi erästä dokumenttikokoelmaa johon on koottuna mm. Himmlerin komentotoimiston sotapäiväkirjoja ja eri SS-prikaatien toimintakertomuksia. Kaikkiaan kiinnostavaa tavaraa ja kuvaa suhteellisen tarkasti SS-joukkojen toteuttamia puhdistusoperaatioita entisen Neuvostoliiton alueella. Poimin tähän esimerkinomaisesti katkelman yhdestä kertomuksesta Minskissä toimineelta Waffen-SS:n yksiköltä.

"II. joukkue Minsk, 17.5.1942

Toimintakertomus

Joukkueen, so. 1 Unterführer ja 10 miestä, tehtävänä oli paikalle siirtymisen jälkeen johtaa ja valvoa hautojen kaivuuta 22 km Minskistä. Työ kesti kahdeksan päivää ja päättyi operaatioon 30.5.42 [pitänee olla 30.4], johon koko joukkue otti osaa. (Vankilan tyhjennys)
4.5. menimme jälleen uudelleen sinne kaivamaan itse uusia hautoja komentajan tilan lähelle. Myös tämä työ kesti 4 päivää.
11.5 saapui Wienistä juutalaiskuljetus (1000 kappaletta) Minskiin, ja siirrettiin välittömästi rautatieasemalta edellä mainitulle kaivannolle. Sitä varten oli joukkue määrätty kaivannolle.
13.5. valvoi 8 miestä uuden haudan kaivuuta, johon seuraavalla kerralla juutalaisten kuljetus valtakunnasta ohjattaisiin. [--] SS-Unterscharführer Arlt"

Raportin tiedot, muun muassa päivämäärän ja juutalaisten lukumäärän vahvistaa myös junakuljetusraportti DA 201, jossa raportoidaan juutalaiskuljetuksesta Wienistä Minskiin 6.5.-11.5.

http://www.holocaustresearchproject.org/nazioccupation/images/1942%20transport%20order%20of%20Vienna%20Jews%20to%20the%20Minsk%20Ghetto.jpg


Samoin eräs silminnäkijä kuvasi tuota tilannetta:

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/viennajew1.html


"Toukokuun 6. 1942 me jätimme koontileirin (Wienissä). Rautatieasemalla havaitsimme että meidät aiottiin kuljettaa Minskiin. Kuljimme matkustajavaunuissa Wolkowiskiin asti, jossa meidän täytyi vaihtaa karjavaunuihin. Saavuimme Minskiin toukokuun 11. ja asemalla kohtasimme SS:n ja poliisin. Sairaita ja niitä varten jotka menettivät järkensä kuljetuksen aikana sekä vanhuksia ja heikkovoimaisia varten oli odottamassa kuljetusautot - suuria, harmaita suljettuja moottoroituja pakettiautoja - joihin ihmiset heitettiin yksi toisensa päälle sekasorrossa. 81 työhön kykenevää valittiin saapuneitten joukosta ja vietiin turvallisuuspoliisin ja SD:n leirille Maly Trostenetsissa (12 km Minskistä)."

Kuvauksen kirjoittaja Johann Noskes sekä Julie Hochbaum olivat Gertrude Schneiderin teoksen Exile & Destruction : The Fate of Austrian Jews, 1938-1945 mukaan ainoat eloonjääneet tuosta kuljetuksesta. Kaikkiaan Minskiin Wienistä kuljetetuista 9500 juutalaisesta selvisi sodan yli hengissä vain yhdeksän.

31.7.1942 päivätyssä kirjeessään Valko-Venäjän Generalkommissar Wilhelm Kube toteaa puolestaan kuluneen 10 viikon aikana surmatun kaikkiaan noin 55 000 juutalaista.

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/byeloruss.html


Noskes kuvaa kertomuksessaan työkyvyttömiä noutavia vaunuja. Eräs kuskeista, Erich Gnewuch kuvasi myöhemmin oikeudessa Münchenissä toimintaa:

"Osastoni ohjeiden mukaisesti ajoin kaasuvaunun Berliinistä Minskiin. Nämä vaunut oli varustettu lukittavalla lastitilalla kuin muuttoautot. Siihen mahtui 50-60 juutalaista. Tällaisessa kaasuvaunussa minä itse kaasutin juutalaisia. [--] Minut oli määrätty kaasuauton kanssa vastaanottamaan noin kahtatoista juutalaiskuljetusta. Tämä oli vuonna 1942. Kuljetus käsitti noin 1000 juutalaista henkilöä. Joitakin juutalaisia myös ammuttiin. Itse en ampunut juutalaisia, ainoastaan kaasutin."

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Sonderkommando Kulmhof/ Chelmno

Chelmnon (Kulmhof) alueella toiminut Sonderkommando, erikoiskomennuskunta, jota aluksi johti Herbert Lange, jätti jälkeensä suhteellisen suppean määrän dokumentteja toimistaan. Jotkut niistä kuitenkin valottavat hyvin myös Chelmnon toimintaa, joten poimin tähän muutamia.

Ensimmäisenä voi mainita 5.2.1942 päivätyn ja Dr. Mayerin laatiman raportin, joka koskee pilkkukuumetapauksia. Raportti koskee 2 uutta pilkkukuumetapausta Warthbrückenin alueella, Chelmnon leirillä (Lager Kulmhof):

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmnoletter.jpg

"Jatkona yllä viitattuun kertomukseen lähetän liitteenä virkalääkärin kertomuksen 24.1.42, jossa todetaan, että kahden puolalaisen Sonderkommandon aputyöntekijän [Hilfsarbeiter] lisäksi kaksi puolalaista aputyöntekijää on kliinisesti kiistattomalla tavalla todettu sairastuneen pilkkukuumeeseen."

Pilkkukuumeeseen ja sen pelkoon viitataan myös useissa todistajanlausunnoissa ja toimenpiteet sen ehkäisemiseksi olivat brutaaleja. Muun muassa Yakov Grojanowski totesi, että hautoja kaivanut ryhmä oli jaettu kahteen osaan, joista toinen kaivoi hautoja ja toinen tyhjensi kaasutusautot ja laittoi ruumiit hautoihin. 7.1.1942 hänen kertomuksensa mukaan "kahdeksan miestä, jotka olivat kantaneet ruumita käskettiin makuulle kasvot alaspäin. SS-mies ampui konekiväärillä heitä päähän." Lääkärin kertomuksessa kuvatut puolalaiset olivat ei-juutalaisia aputyöläisiä, joten heihin ei sovellettu samaa kaavaa.

Tärkeä osa juutalaisoperaatioiden talouden kannalta olivat juutalaisilta takavarikoidut esineet. Muun muassa vaatteita kertyi runsaasti. Näin Wilhelm Koppe Himmlerin esikuntaan Rudolf Brandtille:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/chelmno23.jpg

"Hyvä toveri Brandt! Reichsführer-SS [Himmler] määräsi aiemmin että Kulmhofin operaation tuloksena kertyneet turkikset annetaan Waffen-SS:n käyttöön. Tähän astisena tuloksena ilmoitan että 27.6.1942 lähetettiin vaunulastillinen turkiksia Ravensbrückiin Waffen-SS:n vaatetustoimistolle. Odotettavissa on, että syksyllä tulee lisää turkiksia. Pyydän ilmoittamaan tämän mukaisesti Reichsführerille. Toverillisin terveisin ja Heil Hitler, Teidän W. Koppe [HSSPF, ylempi poliisijohtaja Warthegaussa]"

Syksyllä 1942, kun operaatio alkoi kääntyä lopuilleen, ryhdyttiin hävittämään myös jälkiä. Työ kiinnosti muidenkin leirien toimijoita, ja esimerkiksi Auschwitzista leirillä vieraili muistelmiensa mukaan Rudolf Höss. Yhtenä dokumenttina aiheesta on säilynyt Glücksin 15.9.1942 myöntämä ajolupa:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/hoesstrip.jpg

"Ajolupa autolle Au. [Auschwitzin standardilyhenne] Litzmannstadtiin vierailulle Aktion Reinhardin kenttäuunien [Feldöfen] kokeiluasemalle myönnetään täten ajalle 16.9.42. Ajajan täytyy ottaa lupa mukaansa."

Operaation päätteeksi Gauleiter Greiser piti vielä läksiäisjuhlat Kulmhofin Sonderkommandolle, josta on myös säilynyt lasku:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmno20.jpg

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Sonderbehandlung ja juutalaisoperaatiot Warthegaussa


Warthegaun (virallisesti Wartheland) alue Puolassa liitettiin vuoden 1939 Puolan valtauksen jälkeen osaksi Saksan valtakuntaa ja alue suunniteltiin uudelleen asutettavaksi saksalaista syntyperää olevilla asukkailla. Łódż, johon perustettiin ghetto juutalaisille, nimettiin uudelleen Litzmannstadtiksi ja marraskuussa 1941 käynnistyi Kulmhofissa eli Chelmnossa operaatio juutalaisongelman ratkaisemiseksi. Kaikkiaan operaatio koski noin 145 000 juutalaista. Saksalaiset dokumentit kuvaavat operaation kehittymistä suhteellisen selkeästi. Kuvaa luonnollisesti täydentävät lukuisat todistajat, mutta niistä myöhemmin.

Friedrich Uebelhoer, Regierungspräsident, Warthegau, kiertokirje 10.12.1939

“Milloin ja miten ghetto ja siis Lodschin [germanisoitu versio Łódżista] kaupunki puhdistetaan juutalaisista on minun päätettävissäni. Joka tapauksessa lopullisena tavoitteena tulee olla tämän vitsauksen täydellinen poistaminen”

Rolf-Heinz Höppner, SD Posen, kirje Adolf Eichmannille 16.7.1941

“On olemassa riski että tulevana talvena juutalaisten ruokkiminen käy mahdottomaksi. On siten vakavasti harkittava josko kaikkein humaanein vaihtoehto olisi lopettaa työkyvyttömät juutalaiset jollain nopeavaikutteisella menetelmällä. Se oli taatusti miellyttävämpää kuin antaa heidän kuolla nälkään”

Himmler, Reichsführer SS, 18.9.1941 Gauleiter, SS-Gruppenführer Greiserille:

“Hyvä toveri Greiser! Führer haluaa että vanhan valtakunnan ja protektoraatin alue on tyhjennetty ja vapautettu juutalaisista lännestä itään niin pian kuin mahdollista. Ensimmäisenä askeleena pyrin siten kuljetuttamaan juutalaiset vanhan valtakunnan ja protektoraatin alueelta kaksi vuotta sitten valtakuntaan liitetyille itäisille alueille. Haluaisin tämän tapahtuvan, jos mahdollista, tänä vuonna, ja myöhemmin ensi keväänä kuljettaa heidät kauemmas itään.

Aion asuttaa noin 60 000 juutalaista vanhan valtakunnan ja protektoraatin alueelta Litzmannstadtin [Lodschin uusi nimi] ghettoon koska olen kuullut siellä olevan tilaa vastaanottaa heidät. [--]

SS-Gruppenführer Heydrich joka on vastuussa juutalaisten emigraatiosta ottaa teihin yhteyttä piakkoin joko suoraan tai SS-Gruppenführer Koppen kautta.”


Toimenpiteet Litzmannstadtin alueella kytkeytyvät Viktor Brackiin, joka vastasi operaatiosta T4 Führerin kansliassa, ja sitä kautta myös eutanasiaohjelmaan, kuten alla oleva Erhardt Wetzelin kirjeluonnoskin osoittaa:


http://www.holocaust-history.org/19411025-wetzel-no365/index.shtml

Luonnos, Berliini 25.10.1941

Vallattujen itäalueiden ministeriö Salainen!
Asiantuntija AGR Dr. Wetzel
Viite: Juutalaiskysymyksen ratkaisu
1. Itäalueen valtakunnankomissaari
Viite: Raporttinne 4. lokakuuta 1941 koskien juutalaiskysymyksen ratkaisua

Viitaten kirjeeseeni 18.10.1941 ilmoitan että Oberdienstleiter Brack Führerin kansliasta on suostunut yhteistyöhön vaadittujen suojien ja kaasutuslaitteiden valmistamisessa. Tällä hetkellä laitteita ei ole riittävää määrää; niitä täytyy ensin valmistaa. Koska Brackin mielestä laitteiden valmistus valtakunnan alueella aiheuttaisi suurempia vaikeuksia kuin niiden tekeminen paikan päällä, Brack näkee kaikkein käytännöllisimmäksi lähettää väkensä Riikaan, erityisesti kemistinsä Dr. Kallmeyerin, joka osallistuu kaikkiin myöhempiin vaiheisiin siellä. Oberdienstleiter Brack huomauttaa että kyseinen menettely ei ole vaaraton, joten erityiset varotoimet ovat tarpeen. Tässä yhteydessä kehotan ilmoittautumaan Brackille Führerin kansliassa ylemmän SS- ja poliisjohtajan kautta ja pyydätte lähettämään kemisti Kallmeyerin ja muita avustajia. Saatan myös tietoonne että Majuri Eichmann, juutalaiskysymysten asiantuntija RSHA:ssa, hyväksyy täysin tämän menettelyn. Majuri Eichmannin mukaan juutalaisille perustetaan leirejä Riikan ja Minskiin, jonne vanhan valtakunnan alueen juutalaisia myös saapuu. Tällä hetkellä juutalaisia evakuoidaan vanhan valtakunnan alueelta Litzmannstadtiin, ja myös muille leireille, käytettäväksi myöhemmin työvoimana idässä sen mukaan miten ovat työkykyisiä.
Kuten nyt tilanne on, ei ole olemassa vastustusta sille että työkyvyttömänt juutalaiset eliminoidaan Brackin menetelmällä. Tällä tavoin, sellaiset tapahtumat kuten edessäni olevassa raportissa joita sattui juutalaisten ampumisen yhteydessä Vilnassa, eivät enää ole mahdollisia. Toisaalta, työkykyiset siirretään työhön itään. Sanomattakin on selvää että työkykyiset miehet ja naiset pidetään erillään.
Pyydän raportoimaan myöhemmistä toimista.


Brackin menetelmän käyttöönotto Chemossa kaasutuslaitteineen ajoittuisi ajoittuisi siten loppusyksylle 1941.

Samaan viittaa myös Willy Justin Walter Rauffille 5.6.1942 lähettämä kirje, joka käsittelee yksityiskohtaisesti hiilimonoksidilla (CO) toimivia ”erityisajoneuvoja” [Spezialwagen]:

http://www.holocaust-history.org/19420605-rauff-spezialwagen/

”Joulukuusta 1941 lähtien yhdeksänkymmentäseitsemäntuhatta on prosessoitu, käyttäen kolmea vaunua ilman mitään vikoja ajoneuvoissa. Räjähdystä joka tapahtui Kulmhofissa [Chelmnon saksankielinen nimi] voi pitää yksittäistapauksena.”

Gauleiter Arthur Greiserin reilu kuukausi aiemmin, 1.5.1942 Himmlerille lähettämä kirje puhuu myös lukumääristä, ja toimista sen jälkeen kun juutalaisoperaatio saataisiin päätökseen. Tämä kirjeenvaihto kytkee myös Chelmnon suoraan eutanasiaohjelmaan, kuten Greiserin esitys ja sen kommentaari osoittavat:

“On mahdollista päättää piirini [Gau] alueella teidän yhdessä RSHA:n SS-Obergruppenführer Heydrichin kanssa valtuuttamanne 100 000 juutalaisen erityiskäsittely [Sonderbehandlung] seuraavan 2-3 kuukauden kuluessa. Täten pyydän valtuuksia käyttää olemassa olevaa ja koulutettua erikoisyksikköä juutalaisoperaation jälkeen tarkoituksena vapauttaa piiri vaarasta joka ottaa yhä katastrofaalisempia muotoja joka viikko.

Piirin alueella on 230 000 identifoitua etnistä puolalaista. Puolalaisten lukumäärä joilla on puhjennut tuberkuloosi on noin 35 000. [--]

Vaikka ei ole mahdollista taistella tätä yleistä vitsausta vastaan vanhan valtakunnan alueella vastaavin julmin keinoin, uskon että voin ottaa vastuulleni ehdottaa teille että täällä Warthegaussa puolalaisten tuberkuloositartunnat hävitetään. Luonnollisesti toimenpiteet koskisivat vain sellaisia puolalaisia, jotka eivät vain sairasta tuberkuloosia vaan ovat todennetusti ja vahvistetusti parantumattomia.”

Dr. Kurt Blome, Kansanterveyden pääviraston apulaisjohtaja, protestoi kirjeessään Himmlerille 16.11.1942 kuitenkin “Sonderbehandlungin” ulottamista puolalaisiin:

”Voisin kuvitella, että Führer, keskeytettyään jokin aika sitten ohjelman mielisairaaloissa, saattaisi pitää parantumattomasti sairaiden erityiskäsittelyä [Sonderbehandlung] sopimattomana ja vastuuttomana poliittiselta näkökannalta. Eutanasia -ohjelmassa oli kyse saksalaista kansallisuutta olevista ihmisistä joilla oli perinnöllisiä sairauksia. Nyt on kyse infektion saaneista, alistetun kansan sairaista ihmisistä.”

Ilmeisesti puolalaisten “erityiskäsittely” oli jo ehtinyt vauhtiin, mutta Himmler päätti suosituksen nojalla keskeyttää sen.

Richard Korherrin SS:n tilastotoimistossa Himmlerin pyynnöstä laatiman niin kutsutun Korherrin raportin mukaan Warthegaun alueen, so. Chelmnon leirin kautta "kuljetettiin itään" vuoden 1942 loppuun mennessä 145 301 juutalaista:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/korherr-lang.php

Siis saksaksi "durch die Lager im Warthegau 145 301 Juden”.

Himmler pyysi vielä erikseen, että tuossa yhteydessä ei käytettäisi sanaa Sonderbehandlung:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/faksimile-himmler/

Tekijöiden psyyke ja Wehrmachtin protestit

Teloituskomennuskuntiin osallistuneitten miesten psyykkinen rasitus on ollut yksi keskeinen aihe tekijöihin kohdentuvissa tutkimuksissa, ja myös jo Raul Hilberg huomioi nämä ongelmat teoksessaan The Destruction of the European Jews.

Kenties keskeisin aihetta käsittelevä yksittäinen tutkimus, Christopher Browningin Aivan tavallisia rivimiehiä, kuvaa miten osa teloittajista ajan myötä tottui ja turtui teloituksiin, osa kieltäytyi kokonaan, osa keskeytti operaatiot ja myös miten alkoholia kului runsaasti operaatioiden jälkeen ja jopa aikana. Erityisesti teloituksissa avustaneet, ja usein itse likaisen työn tehneet Trawnikin ukrainalaiset olivat ajoittain jopa häiriöksi asti juovuksissa.

SS:n teloitustoimien oletettiin vaikuttavan myös sotilaskuriin ja esimerkillään brutalisoivan myös Wehrmachtin sotilaat. Jo sodan alussa osa saksalaisesta kenraalikunnasta protestoi paitsi yksityisesti myös julkisesti SS:n raakuuksia.

Kenraalimajuri Helmuth Stieff kuvasi kirjeessään vaimolleen Puolan operaation alkumetreillä, 21.11.1939, omia tuntemuksiaan ja myötähäpeää:

”Villeimmätkin kauhupropagandafantasiat kalpenevat sen rinnalla mitä organisoitu murha-, ryöstö- ja saalistusjoukko tekee täällä ylimmän johdon otaksutulla hyväksynnällä. Häpeän olla saksalainen! Tämä vähemmistö joka murhaten, saalistaen ja tuhopolttaen häpäisee Saksan nimen tulee olemaan katastrofi Saksan kansalle ellemme me pian laita kapuloita heidän rattaisiinsa”.

Kenraalieversti Johannes Blaskowitz kokosi helmikuussa 1940 sotilaiden tuntoja Hitlerille lähetettävän muistion muotoon, ja kiinnitti huolensa erityisesti siihen, että poliisijoukkojen toiminta vaikuttaa vahingollisesti sotilaitten käytökseen. Muistion mukaan

”suurin vahinko joka koituu Saksan kansakunnalle välittömänä seurauksena on suunnaton brutalisaatio ja moraalinen rappio joka tulee pian leviämään kuin rutto arvokkaaseen saksalaiseen ihmismateriaaliin. [--] Joukkojen asenne liikkui kuvotuksen ja vihan välillä. Jokainen sotilas tuntee kuvotusta ja inhoa näiden rikosten johdosta. Hän ei voi ymmärtää kuinka tämänlaatuiset toimet jäävät rankaisematta, erityisesti kun ne tapahtuvat, niin sanoakseni, hänen suojeluksessaan.”.

Blaskowitzin protestit eivät kuitenkaan johtaneet muuhun kuin hänen siirtämiseensä toisiin tehtäviin.

Kenraalieversti Wilhelm List raportoi 20.9.1939 että hänen joukkonsa ovat muuttumassa levottomiksi

"niiden paljolti laittomien toimien johdosta joita toteuttaa Einzatsgruppe Woyrsch sotatoimialueella ampuen massoittain puolalaisia juutalaisia, aristokraatteja, intellektuelleja ja pappeja. Joukot ovat erityisen ravoissaan siitä että sen sijaan että taistelisivat rintamalla, nuorten miesten täytyy osoittaa rohkeuttaan puolustuskyvyttömiä siviilejä kohtaan."

Kenraali Walter Petzel raportoi 23.11.1939:

"Jokseenkin kaikissa paikoissa mainittu organisaatio (SS ja poliisi) toimeenpanee julkisia teloituksia. Valikointi on täysin sattumanvaraista ja teloituksien toimeenpano useissa tapauksissa kuvottavaa. Pidätyksien yhteydessä ilmenee ryöstelyä jokseenkin poikkeuksetta"


Kenraali Wilhelm Ulex raportoi 2.2. 1940:

"Viimeaikainen väkivallankäytön lisääntyminen osoittaa melkein uskomatonta inhimillisyyden ja moraalin puutetta; sana brutaali on on melkein oikeutettu. Ainoa ratkaisu jonka voin tälle koko Saksan kunnian lokaavalle kuvottavalle tilanteelle nähdä, on että kaikki poliisiyksiköt kaikkinen komentajineen tulisi asettaa viraltaan ja yksiköt hajoittaa."


SS työssään Puolassa syksyllä 1939:



On ilmeistä että osalle upseerikunnasta ja sotilaista SS:n toimenpiteet todellakin näyttivät yliampuvilta ja jopa laittomilta. Toisaalta protesteja on pidetty osoituksena siitä, että Wehrmachtilla ei ollut mitään tekemistä kuvattujen raakuuksien kanssa. Erityisesti välittömästi sodan jälkeen Saksassa ilmestyneet muistelmat ja kuvaukset sodasta korostivat eroa kunniakkaasti käyttäytyneitten tavallisten sotilaitten ja muutamien raakalaisten välillä. Raakuudet sivuutettiin poikkeusilmiönä.

Vasta 1960-luvulla nostettiin ensi kertaa esiin Wehrmachtin rooli raakuuksien toimeenpanijana Hans-Adolf Jacobsenin analysoidessa niin kutsuttua komissaarikäskyä ja Wehrmachtin osuutta sen toteuttamisessa. Christian Streitin laaja, vuonna 1978 julkaistu tutkimus neuvostoliittolaisten sotavankien kohtelusta tarkensi edelleen kuvaa, mutta vasta 1990-luvun puolivälissä järjestetty, runsaalla valokuva-aineistolla varustettu näyttely Wehrmachtin rikoksista nosti sotavoimien osuuden polttopisteeseen.

Mutta Wehrmacht ei ollut yksin huolineen. Teloituksilla oli vaikutuksensa myös suorittajiin. Saksalaisten teloituskomennuskuntien raporteissa miesten psyykkinen rasitus nouseekin jopa suhteellisen säännöllisesti esille. Yhtenä esimerkkinä yliluutnantti Waltherin raportti teloituksista Serbiassa 1.11.1941, jossa hän kertoo mm. että

”Aluksi tehtävä ei vaikuttanut sotilaihini. Toisena päivänä oli jo merkillepantavaa, että yksi jos toinenkaan ei enää hallinnut hermojaan jatkaakseen enää ampumista”


Everstiluutnatti Max Montuan ohjeistus poliisipataljoonille Bialystokissa 10.7.1941 ennen juutalaisoperaation alkua; esimerkki siitä, että ongelma oli tiedostettu jo etukäteen ja psyykkisiä ongelmia odotettiin:

”Näihin operaatioihin osallistuvien miesten sielunhoitoon on pataljoonankomentajien ja komppanianpäälliköitten kiinnitettävä erityistä huomiota.”


Kolmantena esimerkkinä August Beckerin kirje Walter Rauffille 16.5.1942:

”Haluaisin tässä yhteydessä tuoda seuraavan seikan huomioonne: useiden komennuskuntien on täytynyt kaasun käytön jälkeen hoitaa lastinpurku heidän omin voimin. Toin noiden erikoiskomennuskuntien komentajien tietoon ne suunnattomat psykologiset vauriot ja haitat heidän terveydelleen joita tuo työ voi aiheuttaa noille miehille, jos ei välittömästi niin ajan kuluessa.

Miehet valittivat minulle päänsärystä joka ilmenee jokaisen lastinpurun jälkeen.”

Sonderkommando 4 a:n SS-Obersturmführer Karl Kretschmer kirjoitti teloituksien vaikutuksista lukuisissa kirjeissään vaimolleen. Kesällä 1942 hän pohti jaksamista seuraavasti:

”Jos ei olisi näitä typeriä ajatuksia siitä mitä me oikein teemme tässä maassa, komennus täällä olisi hienoa, sillä se on saattanut minut asemaan jossa voin elättää teitä oikein hyvin. Kuten olen jo kirjoittanut sinulle aiemmin, koen viimeisimmän komennuksen olevan oikeutetun ja hyväksyn sen seuraukset, joten sikäli ”typeristä ajatuksista” puhuminen ei ole täysin oikein. Paremminkin se on heikkoutta kuolleiden ihmisten näyn edessä; paras tapa päästä siitä ylitse on tehdä sitä mahdollisimman usein. Siten siitä tulee tapa.”

Operaatiot vaikuttivat myös johtajiin: EG A:n Sonderkommando 1b:n johtaja Eduard Strauch juopotteli ankarasti, samoin EG C:n Einsatzkommando 4a:n johtaja Blobel; Karl Jäger, EG A:n Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger ei juutalaisten ampumisten jälkeen kyennyt yökausiin nukkumaan, Bandenkämpfverbänden johtaja Bach-Zalewski joutui lomalle saatuaan omien sanojensa mukaan hermoromahduksen, Einsatzgruppe B:n johtaja Nebe pyysi pahimpien operaatioiden jälkeen vapautusta tehtävistään ja siirtyi pian Hitlerin vastaiseen oppositioon.

Himmlerin adjutantin Karl Wolffin mukaan Himmler pyysikin kehittelemään parempia metodeja tappamiselle sen jälkeen kun Himmler oli ollut paikan päällä Minskissä yhtä ampumista todistamassa.

HSSPF Bach-Zelewski joutui hermolomalle helmikuussa 1942. Häntä hoitava SS:n päälääkäri Ernst Robert Grawitz raportoi potilaan tilasta Himmlerille mm. seuraavaa:

"On huomioitava että potilas saapui itärintamalta hoidettavaksi kärsien hyvin vakavasta uupumisesta, erityisesti henkisestä uupumisesta. (Hän kärsii erityisesti takaumista jotka liittyvät hänen itsensä johtamiin juutalaisten teloituksiin ja muihin vaikeisiin kokemuksiin idässä!)"


Myös “uudelleenasutuksen” brutaalisuuteen kiinnitettiin huomiota ja katsottiin sillä olevan muun väestön parissa levottomuutta aiheuttavia vaikutuksia, kuten todetaan esimerkiksi erässä Lvovin propagandaosaston viikkoraportissa:

”Juutalaisten uudelleen asutus (mikä paikoin ottaa sivistyneelle ihmiselle sopimattomia muotoja) helposti synnyttää vertailuja Gestapon ja GPU:n välillä. Rautatievaunujen sanotaan olevan niin huonossa kunnossa, että juutalaisten pakenemista on mahdoton estää. Seurauksena tästä reitin varren asemilla tapahtuu spontaaneja ampumisia ja säännöllisiä miesjahteja. On myös raportoitu että ammuttujen juutalaisten ruumiita makaa kaduilla päiväkausia. Vaikkakin valtakunnan saksalaiset, kuten muukin ulkomaalaisväestö, onkin vakuuttunut juutalaisten likvidoinnin välttämättömyydestä, olisi viisaampaa toteuttaa tämä siten että se aiheuttaisi vähemmän huomiota ja vihastusta.”

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Kaasutuksen uhri: Menachem Taffel

Ranskassa, Strasbourgin lähellä sijaitsevassa Natzweilerin keskitysleirissä teloitettiin kaasulla kokeiluluontoisesti 86 ihmistä elokuussa 1943. Nämä uhrit on nimetty ja heidän taustansa tutkittu vast'ikään:

http://www.die-namen-der-nummern.de/

Jo 1970-luvulla oli tunnistettu yksi uhreista. Menachem Taffel, s. 28.7.1900, saapui Berliinistä Auschwitziin 13.3.1943 kuljetuksessa, jossa oli kaikkiaan 620 naista ja lasta sekä 344 miestä. Miehistä valittiin 218 työhön, ja Taffel oli näiden joukossa leirin kirjanpidon mukaan vanki numero 107969.

Strassbourgin anatomisessa instituutissa työskentelevä professori August Hirt halusi täydentää anatomista kokoelmaansa juutalaisten kalloilla (kokoelman perustamiseen hän oli saanut luvan SS:n Ahnenerbeltä jo helmikuussa 1942), ja pyysi tätä tarkoitusta varten ruumiita käytettäväkseen ja valitti kiitoskirjeessään 14. heinäkuuta 1943 että kaasutuslaitteet eivät ole vielä paikoillaan.

Natzweilerin leirin säilyneen rakennuspäiväkirjan mukaan seuraavalla viikolla kaasukammiota korjattiinkin ahkerasti.

SS Hauptsturmfuehrer Dr. Bruno Beger valikoi kokoelmiin soveltuvat vangit kesäkuussa 1943 Auschwitzin leiriltä. Karanteenin jälkeen 87 vankia toimitettiin Strassburgin lähellä sijaitsevalle Natzweilerin leirille, heidät tutkittiin, ja leirin komendantti Josef Kramer kertomansa mukaan kaasutti heidät Hirtin ohjeistuksen mukaisesti leirin kaasukammiossa useammassa erässä 11-18.8.1943.

Kramerin viikkoraportti seuraavalla viikolla osoittaa vahvuudesta poistuneeksi 87 juutalaista, anatomisessa instituutissa on samanaikainen merkintä saapuneesta 86 ruumiista. Yksi lähetettävä ehti "vaurioitua" kun hänet ammuttiin ennen kaasutusta ja ruumis ei siten ollut kelvollinen kokoelmiin.

Kaasutetut ruumiit säilöttiin insituutissa ja jostain syystä työtä ei saatettu loppuun ennen kuin liittoutuneet valtasivat Ranskan.

Menachem Taffel, nro. 107969, oli merkitty lähetettäväksi Natzweileriin, ja hänet löydettiin lopulta Strassburgin anatomisesta instituutista, säilöttynä altaassa, ja hänen vankinumeronsa on kuvassakin selkeästi näkyvillä:

http://www.holocaust-history.org/klarsfeld/Struthof/Images/P056.jpg

Ranskalaiset tutkijat suorittivat Natzweilerin uhreille ruumiinavauksen ja totesivat kuolinsyyksi syaanivedyn hengittämisen:

"Le volumineux rapport d'expertise médico-légale de C. Simonin, R. Piedelievre et J. Fourcade décrit méticuleusement l'autopsie de 17 sujets entiers , et de 166 segments de corps appartenant à 64 personnes au moins ; toutes présentant les signes d'une mort par inhalation d'acide cyanhydrique."
(Jean-Marie Le Minor : Les sciences morphologiques médicales à Strasbourg du 15° au 20° siècle, Presses Universitaires de Strasbourg, 2002, 332)

Holokausti ja työvoima

Eräs keskeinen, ristiriitoja aiheuttanut kysymys oli juutalaisen työvoiman hyödyntäminen. Himmler ajoi "lopullista ratkaisua" kiinnittämättä aina huomiota siihen mikä vaikutus koko juutalaisväestön hävittämisellä olisi teollisuudelle, jossa korvaavaa työvoimaa ei niin vain ollut saatavilla. Tämä linjaus herätti myös protesteja. Alla muutama esimerkki näistä.

Einsatzgruppe C:n johtaja Rasch totesi seuraavaa syyskuussa 1941:

"Jos juutalainen työvoima tapetaan kokonaan, Ukrainan teollisuuden jälleenrakennus ja kaupunkikeskusten kehittäminen on liki mahdotonta.

On vain yksi mahdollisuus, jota kenraalikuvernementin hallinto on pitkään väheksynyt: Juutalaiskysymyksen ratkaisu laajamittaisella juutalaisen työvoiman hyödyntämisellä. Tämä johtaa juutalaisten vähittäiseen tuhoamiseen."

Reichskommissar für Ostland Hinrich Lohse 15.11.1941:

"Olen kieltänyt summittaiset juutalaisten teloitukset Liepajassa koska koska niiden toteutustapa ei ole vastuullinen. Pyydän selventämään onko 31.10 tiedustelu ymmärrettävä niin, että kaikki itäalueen juutalaiset täytyy likvidoida. Tuleeko tämän tapahtua ikää ja sukupuolta ja taloudellisia intressejä huomioimatta (esim. Wehrmacht työllistää edelleen varusteluteollisuudessa)"

SS-Sturmbannführer Hofmann, 29.1.1942 Minsk:

"Jatkuva juutalaisten likvidointi ei ole nyt roudan takia mahdollista, sillä maa on niin jäätynyttä ettei sitä voi kaivaa juutalaisten joukkohaudoiksi. Täydellinen juutalaisten hävittäminen ei ole myöskään siksi mahdollista, että heitä hyödynnetään edelleen työvoimana [--] Keväällä aloitetaan kuitenkin jälleen laajat teloitukset"

Kenraalimajuri Hans Leykauf, 2.12.1942 raportoi Ukrainassa:

"Kun ammumme juutalaiset hengiltä, annamme sotavankien kuolla, jätämme huomattavan osan kaupunkiväestöä nälkiintymään ja tulevana vuonna nälkiinnytämme myös osan maaseutuväestöä, kysymys joka on vastaamatta kuuluu: kenen oletetaan todella tulevan tuottamaan taloudellista hyötyä?

Maataloustuotteiden ylijäämän tuottaminen valtakunnan ruokkimiseen on mahdollista ainoastaan jos kulutusta Ukrainassa pienennetään minimiin. Tätä yritetään saavuttaa seuraavin keinoin: 1. ylijäämäväestön tuhoaminen (juutalaiset sekä Ukrainan suurten kaupunkien asukkaat, jotka, kuten Kiova, eivät saa lainkaan huoltoa) 2. Äärimmäinen annosten pienentäminen jäljelle jääneiden kaupunkien kohdalla. 3. Viljelijäväestön annosten pienentäminen."