keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Auschwitzin ensimmäinen vanki

Useimmat Auschwitzin leirin historiikit kertovat leirin historian alkavan 14. kesäkuuta 1940, jolloin ensimmäinen ryhmä vankeja saapui leirille. Tuo vankiryhmä koostui 728 puolalaisesta, joukossa muutama juutalainen. Ryhmä saapui Tarnowin vankilasta, ja he saivat vankinumerot 31-758. Vangit majoitettiin niin sanottuun tupakkamonopolin rakennukseen nykyisen leirialueen lähistölle siihen asti kunnes parakit olivat valmiina.

Tuo vankiryhmä ei kuitenkaan ollut, kuten vankinumeroistakin voi päätellä, aivan ensimmäinen vankijoukko leirillä. Ensimmäiset vangit olivat saksalaisia. Jo vajaata kuukautta aiemmin, 20. toukokuuta 1940, oli leirille tuotu Gerhard Palitzschin johdolla 30 rikollisvankia Sachsenhausenin keskitysleiriltä. Ensimmäinen puolalaisyhmä oli ns. poliittisia vankeja ja vangittu muun muassa osallistumisesta vastarintaliikkeen toimintaan tai sen epäilystä, saksalaiset puolestaan oli vangittu siis sen perusteella että he olivat ammattirikollisia, joko tuomion perusteella tai siksi että SS katsoi heidän talteenottonsa muutoin aiheelliseksi.

Vankinumeron 1 sai Bruno Brodniewicz, jonka muut vangit kertoivat olleen kotoisin ylä-Sleesiasta ja puhuneen jonkin verran puolaa, jotkut sanovat hänen olleen kotoisin Poznanista. Entinen Sachsenhausenin leirinvanhin, Lagerältester Harry Naujocks kertoi muistelmissaan Brodniewiczin olleen Sachsenhausenissa eräs ”vihreiden” eli rikollisvankien johtajista ja myös yhden leiriosan vankien johtaja. Alla Brodniewiczin vankikuva Auschwitzista:



Brodniewiczista tehtiin Auschwitzissa leirinvanhin, virka joka oli ylimpänä vankihierarkiassa. Kuten useat leirikertomukset osoittivat, leirinvanhimman tehtävä oli tasapainoilua muiden vankien edun, oman edun ja SS:n tahdon välillä. Käytännössä tehtävä oli mahdoton hoitaa kaikkia tyydyttävällä tavalla, ja eri vankiryhmienkin välillä oli alituista kamppailua valta-asemista. SS.n puolelta uhkana oli väkivallan ohella siirtäminen muihin toimiin, mikä olisi johtanut suojatun aseman päättymiseen ja tarkoittanut myös todennäköisesti toisten vankien kostoa.

Toimivankien, ns. kapojen käyttö SS:n apuna oli hyväksi havaittu menettely jo useiden vuosien takaa. Himmler kuvasi systeemin pirullista mekaniikkaa näin: ”Hänen tehtävänään on katsoa että työt tulee tehtyä. [--] Jos emme enää ole tyytyväisiä häneen, hän ei ole enää kapo, ja palaa muiden vankien joukkoon. Hän tietää että he pieksävät hänet kuoliaaksi heti ensimmäisenä iltana”

Leirinvanhimpana Brodniewicz toimi muiden vankien todistuksen mukaan selkeästi muiden saksalaisten ja eritoten SS:n eduksi, hän sai vankien keskuudessa lempinimen ”musta kuolema”.

Entinen Puolan armeijan upseeri Witold Pilecki, joka hankkiutui Auschwitzin leirille vapaaehtoisesti organisoidakseen vastarintaa leirillä, kertoi 1943 tapahtuneen pakonsa jälkeen laatimassaan raportissa että Brodniewicz osallistui myös leirin SS:n kanssa teloituksiin sekä muiden vankien pahoinpitelyihin. Brodniewicz oli vihattu jopa joidenkin muiden saksalaisvankien keskuudessa, ja muun muassa leirivanki nro 2, Otto Küsel, lavasti oman pakonsa yhteydessä Brodniewiczin osalliseksi pakoon jättämällä aiheesta kertovan kirjeen SS:n löydettäväksi. Pileckin mukaan Brodniewicz joutui tämän johdosta kolmeksi kuukaudeksi eristetyksi vankibunkkeriin.

SS löysi kuitenkin Brodniwiczille jatkuvasti käyttöä: lähdettyään Auschwitzin pääleiristä Brodniewicz toimi erään Auschwitzin alaleirin, nimeltään Neu-Dachs (Jaworzno), ensimmäisenä leirinvanhimpana kesästä 1943 alkaen. Huhtikuussa 1944 siirrettiin hänet Eintrachthütten leirille, sielläkin hänellä oli numero 1 ja hän oli leirinvanhin. Vielä vuoden 1944 lopulla marraskuussa hän siirtyi kolmannelle Auschwitzin alaleirille Bismarckhütteen, jossa hän jälleen oli samassa toimessa.

Auschwitzin leirin evakuoinnin jälkeen Brodniewicz siirrettiin Mittelbau-Doran leirille, jossa hän otti yhden alaleirin leirinvanhimman tehtävän hoitaakseen. Leirin tyhjentämisen jälkeen hän päätyi Bergen-Belseniin. Luultavasti hän oli yksi niistä noin 200 kaposta, jotka lynkattiin muiden vankien toimesta leirin vapautuksen jälkeen.

Bruno Brodniewicz on tietenkin ensimmäisenä vankina ja leirinvanhimpana erikoistapaus. Saksalaisia tai saksalaissyntyisiä oli runsas määrä myös aivan tavallisina vankeina, ja jopa joitakuita ensimmäisten 30 vangin joukossa tulleistakin muistellaan hyvin positiivisessa sävyssä, yhtenä heistä edellä mainittu Otto Küsel, vanki numero 2.

Joachim Neanderin esittämän arvion mukaan ”puhdasrotuisia” eli arjalaisia saksalaisia oli Auschwitzissa vankina kaikkiaan noin 9000, ja näistä noin 3500 menehtyi.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Auschwitz ja Oswiecim

Auschwitz on saksankielinen nimi kaupungille nimeltään Oswiecim. Auschwitz on myös saksalaisten kyseiseen kaupunkiin perustaman keskitysleirin nimi, leirin josta on muodostunut koko holokaustin symboli. Puolalaiset, ja erityisesti kaupungin asukkaat, toivovat että käytettäisiin nimenomaan saksankielistä nimeä leiristä puhuttaessa. Tämä erityisesti sen vuoksi ettei kuviteltaisi leirin olleen puolalaisten ylläpitämä.

Yli 40 000 asukkaan Oswiecimin kaupunki itsessään haluaisi elää tavallistakin elämää nykyään museona toimivan leirin kyljessä. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan helppoa, ja useat paikalliset asukkaat kokevatkin leirin lähinnä rasitteeksi kaupungille. Pääasiassa turismista koituvat tulot menevät Krakovaan, ja leirin olemassolo rajoittaa muun muassa normaalia kaupunkisuunnittelua. Käytännössä Oswiecimista on vaikea löytää aluetta jota ei jollain tapaa leimaisi leirin historia.

Auschwitzin keskitysleirin alue ulottui parhaimmillaan useiden neliökilometrien laajuudelle ja nykyinen kaupunki jääkin leirialueitten väliin. Koko noin kolmen kilometrin matka pääleiriltä Birkenauhun oli myös aikoinaan täynnä leiriin liittyviä rakennuksia. Kaupunki itsessäänkin oli saksalaisten aktiivisten toimien ja suunnitelmien kohteena, siitä oli tarkoitus tehdä eräs saksalaisen väestön asutuksen painopisteistä, "Siedlungszone 1a"; tämä huolimatta siitä että paikkakunnan asujaimisto oli 1939 pääasiassa muita kansallisuuksia kuin saksalaisia, yli puolet juutalaisia. Kaupungin kylkeen oli tarkoitus rakentaa asumuksia, kouluja ja päiväkoteja SS:n tarpeisiin.

Kaupunki oli myös jo 1940 alkaen kahden kilpailevan suunnitelman kohteena: toisaalta SS halusi laajentaa leiriä sen omien asutus- ja tuotantotarpeitten mukaisesti, toisaalta siviilihallinto muokkasi suunnitelmia uudelle saksalaiselle Auschwitzin kaupungille. Leiri ja kaupunki olivat siis tukkanuottasilla alusta alkaen.

Kaavoitusongelmat ovat sodanaikaisen intressivyöhykkeen laajuuden vuoksi jatkuvia. Leirin nykyisen keskipisteen, museona toimivan pääleirin välittömään läheisyyteen 1990-luvun puolivälissä suunnitellun supermarketin rakentamisen torppaamisen voi hyvin ymmärtää, jos kohta pitkällisen oikeuskäsittelyn jälkeen leirin läheisyyteen rakennettiin muun muassa pikaruokaravintoloita. Supermarketin rakentamisen estämisen jotkut kaupunginvaltuutetut näkivät selkeänä haittana kaupungin elinkeinoelmän kehittämiselle.

Estetty on myös esimerkiksi Birkenausta kilometrien päässä sijaitsevaan entiseen nahkatehtaaseen 1999 suunniteltu diskoteekki. Kyseisessä rakennuksessa oli kylläkin joitakin verstaita saksalaishallinnon aikana, ja siellä säilytettiin vangeilta takavarikoitua omaisuutta, mutta se toimi nahkanparkitsemona jo ennen sotaa, ja sijaitsi myös varsinaisen leirialueen ulkopuolella lähellä kaupunkia. Useiden muiden projektien tapaan myös diskoteekki herätti kansainvälistäkin huomiota.

Eräs eniten kiistoja herättäneistä ja analysoiduista kysymyksistä leirialueella oli pari vuosikymmentä sitten Karmeliittaluostarin kohtalo. 1984 joukko nunnia perusti luostarin keskitysleirin aidan kupeessa sijaitsevaan niin sanottuun teatterirakennukseen. Rakennus oli ennen sotaa toiminut Puolan armeijan upseerimessinä, sodan aikana siellä oli säilötty muun muassa Zyklon-b:tä.

Pitkällisen kiistelyn jälkeen nunnat siirtyivät toisiin tiloihin, mutta kiista jäi elämään ristin muodossa: puolalaisen paavin vuonna 1979 tapahtuneen Auschwitzin vierailun yhteydestä jäänyt valtava risti pystytettiin luostarin lähistölle, keskelle leiriaikaista soranottopaikkaa, jossa menehtyi lukuisa joukko vankeja. Risti närästi erityisesti juutalaisyhteisöjä, joiden mielestä katoliset pyrkivät omimaan itselleen keskeisesti juutalaisten kärsimyshistoriaan kuuluvan paikan. Suunnitelmat ristin poistosta nostattivat vastarinnan aallon, paikalle ilmestyi sadoittain pienempiä ristejä, ja tapahtumia varjosti jopa pommiuhkaus. Pienemmät ristit saatiin lopulta poistettua, suurin on edelleen paikoillaan.



Oswiecimin kaupunkialueella harjoitettava kaavoituspolitiikka on siis jatkuvasti luupin alla, mutta sama ei päde lähes lainkaan Auschwitzin muihin osiin, esimerkiksi alaleireihin. Useista alaleireistä ei ole jäljellä yhtään merkkiä sodanajalta, jotkut taas ovat jatkaneet esimerkiksi tehtaina samaan malliin kuin sodan aikanakin. Alaleirien nykytilasta antaa hyvän kuvan Plawyn leiri, josta ei ole jäljellä kuin kaksi aidan tolppaa, nekin uusiokäytössä:

http://tiergartenstrasse4.org/DATA/pliki/grafiki/OUR%20PROJECTS/AUSCHWITZ%20THE%20SUBCAMPS/PLAWYFINAL.jpg

Auschwitzin ja Oswiecimin jännitteinen suhde kuvaa laajemminkin holokaustiin liittyviä ristiriitoja: ketä halutaan muistaa, miten pitäisi muistaa, mikä uhriryhmä on oleellinen, mitkä paikat säilyttämisen arvoisia. Monta on syytä siihenkin että harva mahtaa muistaa Auschwitzin ensimmäisten vankien olleen saksalaisia.