Kaasukammiot ja kaasutukset: evoluutio

Tuhoamisleirien kaasukammioiden syntyhistoria on suhteellisen monipolvinen. Leirien joukkotuhontavälineistö juontaa juurensa niin sanotusta eutanasiaohjelmasta, tunnettu myös nimellä T4 sen pääkonttorin Tiergartenstrasse 4:n mukaan.

Eutanasiaohjelman puitteissa surmattiin jo 1930-luvun aikana "ei toivottua" kansalaisainesta, väestöä joiden katsottiin olevan painolastina tavallisille veronmaksajille. Tällaisia olivat esimerkiksi mielisairaat ja vammaiset. Ensimmäiset surmat tehtiin nälkäkuurin avulla, jossa laitoksiin suljetuille tarjottiin aste asteelta supistuvaa dieettiä tämän johtaessa lopulta nälkäkuolemaan.

1939 Hitler valtuutti kansliansa johtavat lääkärit nopeuttamaan toimia, odotettu sodan syttyminen oli ilmeinen syy tähän "resurssisäästöön". Ylimääräisiä suita ei tarvittu. Potilaita surmattiin dieettimenetelmän ohella myös ruiskeilla, antamalla yliannos barbituraattja. Valmiste oli nimeltään Luminal.

Kaasulla surmaamista kokeiltiin ensimmäisen kerran tammikussa 1940 Berliinin lähistöllä Brandenburgissa sijaitsevassa entisessä vankilassa. Rikosteknisen instituutin työntekijät olivat aluksi sopivaa metodia etsiessään tehneet kokeita muun muassa rotilla, ja todenneet hiilimonoksidin sopivimmaksi tavaksi surmaamiseen. SS-oberscharführer August Becker Führerin kansliasta nouti BASF:n tehtaalta kaasusylinterit ja 15-20 alastonta miestä suljettiin vankilassa RSHA:n teknikoiden rakentamaan kammioon. Kammioon johdettu puhdas hiilimonodksidi surmasi potilaat parissa minuutissa.

Koetta tarkkaili iso joukko asiantuntijoita, muun muassa Christian Wirth ja Imfried Eberl, joista ensinmainittu toimi myöhemmin sekä Belzecin komendanttina että Aktion Reinard -leirien tarkastajana Eberln toimiessa Treblinkan komendanttina 1942. Seuraavien viikkojen aikana Becker kiersi eri instituutteja kertomassa miten operaatio oli sujunut ja millaisia laitteita kaasutuksen toteutuksessa muualla tarvittaisiin. Kaasukammioita rakennettiin kuuteen eri instituuttiin Saksan alueella.

Hiilomonoksidi joka oli säilötty pulloihin toimi surmaamisvälineenä myös sodan alun jälkeen Puolassa, kun Pommerin alueen instituutteja tyhjennettiin potilaista. Tällöin kaasu ohjattiin konttiauton takaosaan jonne potilaat oli suljettu.

Operaatio Barbarossan alettua erilaiset kokeilut laajenivat. Eutanasialaitosten jouduttua lopettamaan toimintansa julkisen kohun vuoksi - muun muassa lukuisat kirkon edustajat protestoivat sitä vastaan julkisesti - ryhdyttiin keskitysleirien työkyvyttömiä vankeja ohjaamaan noihin instituutteihin, ja yksittäisissä tapauksissa ryhdyttiin kokeilemaan kaasulla surmaamista myös leirien omissa tiloissa. Auschwitzissa tämä tapahtui ensi kerran leirin parakin numero 11 kellarissa Zyklon-b - nimisen hyönteismyrkyn avulla. Auschwitzin kalenterin mukaan - Danuta Czechin kokoama teos - tämä tapahtui 3. syyskuuta 1941.

Pulloihin säilötty hiilimonoksidi oli kuljetettava suhteellisen pitkien matkojen taakse mikäli sitä aiottiin käyttää kaikkialla Saksan valtaamilla alueilla ja se oli myös ilmeisen kallis tuote, joten rikostekninen instituutti ryhtyi kesän 1941 aikana kokeilemaan myös toisenlaisia menetelmiä. Tällöin kyseeseen tuli moottorin pakokaasu.

Syyskuun aluassa SS-Brigadeführer Artur Neben johdolla surmattiin useita mielisairaalapotilaita Minskin lähellä Mogilevissa. Operaatioon käytettiin kahta autoa, Adler -henkilöautoa sekä kuorma-autoa. Rekisterikilpien perusteella autot olivat poliisin omistamia. Niiden pakokaasut johdettiin eristettyyn huoneeseen potilaitten surmaamiseksi. Tapauksesta on paitsi osallisten kuvauksia - mukana oli myös eutanasiaohjelman puitteissa kaasutuksia suunnitellut ja rottakokeita Beckerin kanssa tehnyt Albert Widmann, joka myös toimitti kaasutukseen tarvittavat putket Minskiin - filmi, jossa näemme kaasutukseen käytetyt autot sekä huoneeseen johtavat putket ja joitakin potilaita. Kyseinen filmi löytyi sodan jälkeen Neben asunnosta Berliinissä. Filmiä esiteltiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä:

http://resources.ushmm.org/film/display/main.php?search=advanced&dquery=Keyword%28s%29%3A+Auschwitz%2C+Digitized%3A+Yes&cache_file=uia_LvuYJe&total_recs=31&page_len=25&page=1&rec=24&file_num=2151

Pakokaasujen johtaminen auton lastitilaan oli myöhemmin käytössä surmaamismenetelmänä muun muassa Chelmnon tuhoamisleirillä sekä idässä toimineissa kaaasuvaunuissa.

Aktion Reinhard - leireillä (Belzec, Sobibor, Treblinka), joiden työntekijöistä suuri osa tuli eutanasialaitoksista ja joiden palkat myös maksettiin kyseisen ohjelman puitteissa, surmaaminen toteutettiin paikan päälle rakennetuissa kammioissa joihin johdettiin moottorin pakokaasuja. Moottorit asentaneiden henkilöitten mukaan moottorina oli suuri bensiinimoottori.

Ensimmäisenä rakennetussa Belzecin leirissä kuitenkin kokeiltiin myös Zyklon-b:llä ja pullotetulla hiilimonoksidilla, lopulta kuitenkin päädyttiin moottorin pakokaasuilla surmaamiseen. Moottoreiden asentamisvaiheessa kemisti vielä tarkisti että laitteen tuottama kaasu on riittävää surmaamiseen. Todistajanlausuntojen perusteella voidaan kuitenkin todeta että uhrit eivät noissa kaasukammioissa kuolleet hiilimonoksidiin eli häkämyrkytykseen vaan tukehtumalla. Tästä kertoo lukuisien todistajien kuvaamat ihonvärimuutokset: todistajien mukaan uhrien iho ja erityisesti nenän- ja sormenpäät näyttivät sinertäviltä. Puhtaalla hiilimonoksidilla surmattaessa iho näyttäisi useimmissa tapauksissa vaaleanpunaiselta, kuten totesi myös KTI:n kemisti Leiding Sachsenhausenin koekaasutuksesta 1941.

Zyklon-b -kaasu toimi surmaamisvälineenä myöhemmissä Auschwitzin ja Birkenaun kaasutuksissa, sekä myös Stutthofin, Ravensbrückin, Sachsenhausenin ja Mauthausenin kaasukammioissa. Majdanekissa, virallisesti KZ Lublin, käytettiin ilmeisesti sekä pullotettua hiilimonoksidia että Zyklon-b:tä. Sachsenhausenissa kokeiltiin myös kaasuvaunuja 1941. Yksittäisiä Zyklon-b kaasulla surmaamisia tapahtui myös tilapäisissä kaasukammioissa Neuengammessa ja Gusenin parakeissa, ja syaanivetyä hyödynnettiin ilmeisesti myös Struthofin/Natzweilerin leirin kaasutuksessa vuonna 1943.

http://holokausti.blogspot.com/2009/07/kaasutuksen-uhri-menachim-taffell.html

Saksan valtakunnan alueella toteutetuissa kaasutuksissa kyse oli lähinnä työkyvyttömien leirivankien eliminoinnista, ja kaasutukset olivat mittakaavaltaan suhteellisen pieniä, korkeintaan joitakin satoja kerrallaan. Auschwitzissa kaasukammioitten käyttö lopetettiin syksyllä 1944 "juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun" samalla päättyessä. Sodan viimekuukausien kaasutukset muun muassa Mauthausenissa kytkeytyvätkin lähinnä leirien evakuointiin ja vaarallisten vankien eliminointiin. Viimeiset kaasutukset Mauthausenissa, ja ilmeisesti koko kolmannsessa valtakunnassa, tehtiin huhtikuussa 1945.