Holokaustin ympärillä on tunnetusti ollut monenlaista salaliittoteoriaa. Eräät harvemmin esillä olleet teoriat ovat puolalaista alkuperää sota-ajalta ja kuvastavat yhdenkaltaista antisemiittistä paranoiaa.
Antisemitismi ei ollut sotaa edeltävänä aikana tuntematon ilmiö Puolassa, eikä se ollut sitä sodan jälkeenkään. Ilmiö ei kadonnut siinä välissä sodan aikanakaan mihinkään. Erityisesti sodanaikaisessa oikeistolehdistössä juutalaiset nähtiin Saksan ohella syyllisinä maailmansotaan, ja juutalaisuus moraalisesti ja poliittisesti yhtä epäilyttävänä kuin kansallissosialismikin, kumpikin oli Puolan kansan ja demokratian vihollisia. Myös äärioikeiston ulkopuolella suhtautuminen juutalaisiin ja juutalaisuuteen sai ajoittain vainoharhaisuuden sävyjä.
Monista puolalaisista oli sodan kuluessa selittämätöntä se, että muu maailma ja jopa muun maailman juutalaiset vaikenivat juutalaisten Puolassa kokemasta hävityksestä. Rzeczpospolita Polska -lehti, maanpakolaishallituksen salaa Puolassa levittämä lehti, tarjosi 14.10.1942 kahta selitystä tähän kummalliseen tilanteeseen: ensinnäkin he [juutalaiset] katsoivat sen saksalaisia vihaavien puolalaisten propagandaksi, ja toisekseen "itsepintainen juutalaisten kärsimyksistä vaikeneminen on selvästi osa juutalaispiirien suuren pelin suunnitelmaa, joka pyrkii palauttamaan ennemmin tai myöhemmin hyvät suhteet juutalaisten ja saksalaisten välille ja siirtää vastuun saksalaisten tekemistä rikoksista puolalaisten kontolle. Kumpi tahansa vastauksista voi olla oikea ja kuka tietää jos ne molemmat pitävät paikkansa."
Katolinen maanalaisjulkaisu Prawda katsoi 9.9.1942 että takana oli "finanssijuutalaisten" ja saksalaisten välinen suunnitelma joka ei vielä ollut paljastunut. Lehden mukaan "harvinaisen vahva side yhdistää sionin viisaat Saksan jokaisen hallitukseen. Mikään ei tätä sidosta murra, ei edes miljoonien uhrien kuolema".
Samoin vasemmistodemokraattinen Dziennik Polski (5.11.1942) näki myös nimenomaan juutalaisen "finanssioligarkian" yhtenä taustatekijänä, ja hahmotteli laajempaa kuviota taustalla. Lehden mukaan "puolanjuutalaiset olivat ulkomaalaiselle juutalaiselle finanssioligarkialle ei vähämerkityksinen painolasti. Nämä ovat oikeastaan muodostaneet sen mitä kuvataan juutalaisongelmaksi". Teorian mukaan finanssijuutalaiset halusivat eroon tästä takapajuisesta joukosta, että he hiljaa ajattelevat "Hitlerin vapauttavan tulevaisuudessa heidät näistä epämukavuuksista". Lehti julistaa lopuksi finanssijuutalaisten moraalin natsien moraalia vastaavaksi; toinen suorittaa massamurhan ja toinen vaikenee siitä tulevien liikeintressien tähden.
Eräällä tavalla tämä finanssijuutalaisuuden ja natsien väitetty etujen yhteneväisyys näyttäytyi vielä sodan jälkeisissäkin muistamisen muodoissa, kun muun muassa Auschwitz nähtiin puolalaisen virallisen anti-semitismin huippuvuosina kapitalismin suurimpana "saavutuksena".
Sitaatit teoksesta Klaus-Peter Friedrich: Der nationalsozialistische Judenmord und das polnische-jüdische Verhältnis im Diskurs der polnischen Untergrundpresse (1942–1944).
maanantai 20. syyskuuta 2010
tiistai 17. elokuuta 2010
Juutalaisten "evakuointi" itään?
Natsien operaatioissa esiintyy usein ilmaus itään muutosta. Esimerkiksi Lublinissa väestöasioiden parissa työskennellyt Richard Türk mainitsee muistiossaan 16.3.1942, että pääteasemalle Belzec saapuu päivittäin 4-5 tuhannen hengen kuljetusta ja "nämä juutalaiset ylittävät rajan eivätkä enää koskaan palaa kenraalikuvernementtiin". Jos kokeiluluontoisesti otetaan tämä todesta (todisteet kertovat Belzecin olleen todella päätepysäkki eikä sieltä enää menty eteenpäin), niin minne itään olisi juutalaiset voineet siirtyä?
Balttian maat ovat poissa laskuista. Wannseen protokollassa mainitaan Viron olleen jo tuolloin vapaa juutalaisista. Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger puolestaan raportoi jo joulukuussa 1941 että Liettuassa oli surmattu siihen mennessä yli 130 000 juutalaista ja hengissä oli enää 34500 juutalaista. Latvian osalta Franz Stahleckerin raportti helmikuulta 1942 kertoo että siellä on surmattu yli 30 000 juutalaista, elossa on enää alle 5000. Saksasta, Itävallasta ja Böömistä kuljetettiin noin 20 000 juutalaista Latviaan, mutta puolalaisia ei saksalaisdokumentaatio mainitse. Balttia ei siis näyttäisi olevan vaihtoehtona.
Entä sitten Valko-Venäjä? SS-Obersturmbannführer Eduard Strauch, Valko-Venäjän turvallisuuspalvelun päällikkö, kertoi 10.4.1943 Minskissä pidetyssä Valko-Venäjän siviilihallinnon kokouksessa juutalaiskysymyksestä seuraavaa: "Uskon että voimme olla tyytyväisiä siihen, että meillä oli arviolta 150 000 juutalaista käsillä, joista 130 000 on jo kadonnut. Meillä on vielä noin 22 000 kenraalikomissariaatin alueella. Tietoni mukaan on pelkästään Kaunasissa sama määrä." (Krausnick, Helmut and Wilhelm, Hans-Heinrich: Die Truppe der Weltanschauungskriege: Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942, s. 539)
Valko-Venäjä kuului osana Ostlandin valtakunnankomissariaattiin, jonka kokonaistilanne oli myös jo selkiintynyt. Politiikan alueelle määritteli Himmler, joka mainitsi kirjeessään Gottlob Bergerille 28.7.42 että "vallatut itäalueet tulevat olemaan vapaat juutalaisista".
13. heinäkuuta 1943 pidetyssä kokouksessa, jossa käsiteltiin työvoimaa vallatuilla alueilla, totesi valtiosihteeri Alfred Meyer, Rosenbergin varamies itäalueitten ministeriössä, että Ostlandin valtakunnankomissariaatissa oli vielä 72 000 juutalaista, joista 22 000 oli valittu jo "uudelleenasutukseen". (Longerich, Final Solution, 382).
Joten näyttää siltä että Valko-Venäjä tai Ostland ylipäätäänkään ei ollut se minne juutalaiset "uudellenasutettiin". Jäljelle jää Ukraina.
Ukrainan osalta eteläisen Venäjän ylin poliisijohtaja Hans-Adolf Prützmann raportoi Himmlerille 26.12.1942 että syyskuun alun ja joulukuun alun välillä 1942 kaikkiaan 363 211 juutalaista on teloitettu hänen vastuualueellaan. Himmler esitti raportin myös Hitlerille. Tämä ei tietysti sulje pois sitä etteikö alueelle olisi voitu tuoda lisää juutalaisia muualta. Mitään kokonaisraporttia Ukrainan tilanteesta ei ole tiedossa. Kenraalikomissariaateittain tarkastaltuna löydämme kuitenkin esimerkiksi Zhytomyrin kenraalikomissaarin Kurt Klemmin ilmoituksen kesältä 1942, jonka mukaan hänen alueensa on vapaa juutalaisista, "judenfrei" (Wendy Lower, Nazi empire-building and the Holocaust in Ukraine, 160) Samoin Einsatzgruppe D:n varapäällikkö Willi Seibert ilmoitti Krimin alueen osalta 16. huhtikuuta 1942 että alue on vapaa juutalaisista, "Die Krim ist Judenfrei". Yksittäisten kaupunkien kohdalta löydämme näitä ilmoituksia lisää: jo syksyllä 1941 ilmoitetaan Kriwoj Rogin olevan "judenfrei", maaliskuussa 1942 Einsatzgruppe-osastojen toiminta- ja tilannekatsaus nro 11 ilmoittaa että "Rakowissa on ammuttu 15 000 juutalaista ja Artenowskissa 1224, joten nämä paikkakunnat ovat vapaat juutalaisista". Hyvin vähiin käy siis sijoituspaikat Ukrainassakin.
Tämän suhteellisen summittaisenkin tarkastelun nojalla siis käy jo selväksi että ellei juutalaisia ole ahdettu johonkin yksittäiseen Ukrainan piiriin, josta ei ole mitään dokumentaatiota säilynyt, ei satojen tuhansien, jopa miljoonien Puolan juutalaisten siirroista itään ole mitään merkkiä. Siitä sitävastoin on runsaasti merkkejä että idässä toteutettiin juutalaisten brutaali hävittäminen ja saldona siitä valtaosa alueesta menetti koko juutalaisväestönsä.
Väitteeseen "uudelleenasutuksesta" uskoi silti moni juutalainenkin, ja se oli tarkoituskin. Operaatiot sujuivat helpommin kun vastarintaa ei juuri esiintynyt. Pyrkimyksen salaamiseen tiivistää hyvin saksalaisdokumentti Tätigkeits- und Lagebericht Nr 9 der Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD in der UdRRR, kertomusaika 1.1.1942-31.1.1942:
”On pyrittävä siihen, että Ostland puhdistetaan mahdollisimman täydellisesti juutalaisista. Ampumiset toteutetaan siten, että niitä ei julkisesti juuri havaita. Väestössä ja itse jäljelle jääneissä juutalaisissa on moneenkertaan levitetty sitä käsitystä, että juutalaiset vain uudelleenasutetaan.”
Balttian maat ovat poissa laskuista. Wannseen protokollassa mainitaan Viron olleen jo tuolloin vapaa juutalaisista. Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger puolestaan raportoi jo joulukuussa 1941 että Liettuassa oli surmattu siihen mennessä yli 130 000 juutalaista ja hengissä oli enää 34500 juutalaista. Latvian osalta Franz Stahleckerin raportti helmikuulta 1942 kertoo että siellä on surmattu yli 30 000 juutalaista, elossa on enää alle 5000. Saksasta, Itävallasta ja Böömistä kuljetettiin noin 20 000 juutalaista Latviaan, mutta puolalaisia ei saksalaisdokumentaatio mainitse. Balttia ei siis näyttäisi olevan vaihtoehtona.
Entä sitten Valko-Venäjä? SS-Obersturmbannführer Eduard Strauch, Valko-Venäjän turvallisuuspalvelun päällikkö, kertoi 10.4.1943 Minskissä pidetyssä Valko-Venäjän siviilihallinnon kokouksessa juutalaiskysymyksestä seuraavaa: "Uskon että voimme olla tyytyväisiä siihen, että meillä oli arviolta 150 000 juutalaista käsillä, joista 130 000 on jo kadonnut. Meillä on vielä noin 22 000 kenraalikomissariaatin alueella. Tietoni mukaan on pelkästään Kaunasissa sama määrä." (Krausnick, Helmut and Wilhelm, Hans-Heinrich: Die Truppe der Weltanschauungskriege: Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942, s. 539)
Valko-Venäjä kuului osana Ostlandin valtakunnankomissariaattiin, jonka kokonaistilanne oli myös jo selkiintynyt. Politiikan alueelle määritteli Himmler, joka mainitsi kirjeessään Gottlob Bergerille 28.7.42 että "vallatut itäalueet tulevat olemaan vapaat juutalaisista".
13. heinäkuuta 1943 pidetyssä kokouksessa, jossa käsiteltiin työvoimaa vallatuilla alueilla, totesi valtiosihteeri Alfred Meyer, Rosenbergin varamies itäalueitten ministeriössä, että Ostlandin valtakunnankomissariaatissa oli vielä 72 000 juutalaista, joista 22 000 oli valittu jo "uudelleenasutukseen". (Longerich, Final Solution, 382).
Joten näyttää siltä että Valko-Venäjä tai Ostland ylipäätäänkään ei ollut se minne juutalaiset "uudellenasutettiin". Jäljelle jää Ukraina.
Ukrainan osalta eteläisen Venäjän ylin poliisijohtaja Hans-Adolf Prützmann raportoi Himmlerille 26.12.1942 että syyskuun alun ja joulukuun alun välillä 1942 kaikkiaan 363 211 juutalaista on teloitettu hänen vastuualueellaan. Himmler esitti raportin myös Hitlerille. Tämä ei tietysti sulje pois sitä etteikö alueelle olisi voitu tuoda lisää juutalaisia muualta. Mitään kokonaisraporttia Ukrainan tilanteesta ei ole tiedossa. Kenraalikomissariaateittain tarkastaltuna löydämme kuitenkin esimerkiksi Zhytomyrin kenraalikomissaarin Kurt Klemmin ilmoituksen kesältä 1942, jonka mukaan hänen alueensa on vapaa juutalaisista, "judenfrei" (Wendy Lower, Nazi empire-building and the Holocaust in Ukraine, 160) Samoin Einsatzgruppe D:n varapäällikkö Willi Seibert ilmoitti Krimin alueen osalta 16. huhtikuuta 1942 että alue on vapaa juutalaisista, "Die Krim ist Judenfrei". Yksittäisten kaupunkien kohdalta löydämme näitä ilmoituksia lisää: jo syksyllä 1941 ilmoitetaan Kriwoj Rogin olevan "judenfrei", maaliskuussa 1942 Einsatzgruppe-osastojen toiminta- ja tilannekatsaus nro 11 ilmoittaa että "Rakowissa on ammuttu 15 000 juutalaista ja Artenowskissa 1224, joten nämä paikkakunnat ovat vapaat juutalaisista". Hyvin vähiin käy siis sijoituspaikat Ukrainassakin.
Tämän suhteellisen summittaisenkin tarkastelun nojalla siis käy jo selväksi että ellei juutalaisia ole ahdettu johonkin yksittäiseen Ukrainan piiriin, josta ei ole mitään dokumentaatiota säilynyt, ei satojen tuhansien, jopa miljoonien Puolan juutalaisten siirroista itään ole mitään merkkiä. Siitä sitävastoin on runsaasti merkkejä että idässä toteutettiin juutalaisten brutaali hävittäminen ja saldona siitä valtaosa alueesta menetti koko juutalaisväestönsä.
Väitteeseen "uudelleenasutuksesta" uskoi silti moni juutalainenkin, ja se oli tarkoituskin. Operaatiot sujuivat helpommin kun vastarintaa ei juuri esiintynyt. Pyrkimyksen salaamiseen tiivistää hyvin saksalaisdokumentti Tätigkeits- und Lagebericht Nr 9 der Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD in der UdRRR, kertomusaika 1.1.1942-31.1.1942:
”On pyrittävä siihen, että Ostland puhdistetaan mahdollisimman täydellisesti juutalaisista. Ampumiset toteutetaan siten, että niitä ei julkisesti juuri havaita. Väestössä ja itse jäljelle jääneissä juutalaisissa on moneenkertaan levitetty sitä käsitystä, että juutalaiset vain uudelleenasutetaan.”
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Holokausti ja siihen käytetyt resurssit
Usein kuulee esitettävän että holokausti ei voi pitää paikkaansa sen vuoksi että siihen olisi kulunut valtava määrä saksalaisen sotatalouden kipeästi tarvitsemia resursseja ja siten sen toimeenpano olisi ollut täysin vastoin kaikkea järkeä. Tämä väittämä ei vastaa kaikilta osin todellisuutta, vaikka epäilemättä holokausti myös söi paljon resursseja (esimerkiksi työvoiman tarve ja juutalaisten hävittäminen olivat ristiriitaisia tavoitteita, ja tämä synnytti kitkaa hallinnossa, kuten olen aiemmin tässä blogissa esittänyt).
Yksi kysymys on juutalaiskuljetuksiin käytetty rautatiekapasiteetti, on esitetty että juutalaiskuljetukset vievät resursseja välttämättömiltä Wehrmachtin kuljetuksilta. Jos sivuutetaan holokaustin kiistäjien esitysten epäloogisuus sen osalta että myös väitetty juutalaisten siirtäminen itään vaatisi kuljetuskapasiteettia, ja itse asiassa vaatisi sitä enemmän kuin kuljetukset Puolaan koska matkakin olisi pidempi mentäessä pidemmälle itään, niin jää kuitenkin kysymys siitä paljonko resursseja sitten kuljetuksiin kului ja aiheuttiko tämä vaikeuksia muissa kuljetuksissa.
Käytettyjen junien määrä on tosiasiassa häviävän pieni suhteessa muuhun liikenteeseen. Artikkelissaan "A Public Enterprise in the Service of Mass Murder: The Deutsche Reichsbahn and the Holocaust" (Holocaust and Genocide Studies 2001 15(1):33-46) Alfred C. Mierzejewski mainitsee että kuljetuksiin tuhoamisleireille käytettiin yhteensä kaikkien sotavuosien aikana noin 2000 junaa. Reichbahnin päivittäinen junaliikenne koostui vuosina 1941-1942 noin 30 000 junasta per päivä, sodan loppupuolella tämä määrä putosi noin 25 000 junaan. Juutalaisten erityisjunia (Sonderzug) oli päivittäin keskimäärin vain vajaa kaksi. Tätä voi verrata myös vaikkapa Hampurin alueen evakuointiin kesällä 1943: siihen operaatioon oli käytettävissä päivittäin keskimäärin 48 junaa.
Yleisen käsityksen vastaisesti juutalaiskuljetukset eivät myöskään olleet korkealla prioriteettilistalla: niiden sallittiin kulkea vasta muun junaliikenteen mentyä ja erityisesti kaikki sotilasliikenne meni niiden edelle. Himmler joutui myös vaatimaan lisää junia juutalaiskuljetuksiin joten mitenkään automaattisesti he eivät saaneet junia käyttönsä; tämäkin on yksi esimerkki kuljetusten suhteellisen alhaisesta prioriteetista.
Entäpä sitten ruumiitten hävittäminen, miten suuren osan esimerkiksi Auschwitzin krematoriot veivät Saksan hiilen ja koksin kulutuksesta? Tiedot kulutetusta hiilestä ja koksista ovat hyvin epämääräisiä johtuen lähteiden aukkoisuudesta, tietoja hiilikuljetuksista ei ole säilynyt kokonaisuudessaan. David Irving on väittänyt että polttoainetta olisi tarvittu jopa 30 kiloa per poltettava ruumis. Vaikka tämä arvio on erittäin kyseenalainen, voimme ottaa sen tässä esimerkiksi. Tällöin polttoainetta oli siis tarvittu miljoonan ruumiin hävittämiseen 30 miljoonaa kiloa, tai 30 000 tonnia. Tämä siis vuosivälillä 1940-1945. Edellä mainittu Mierzejewski kertoo kirjassaan The collapse of the German war economy, 1944-1945 että esimerkiksi pelkästään huhtikuussa 1944 Saksa tuotti ruskohiiltä 20 852 tuhatta tonnia (taulukko sivulla 190). Koko Auschwitzin toiminta-aikanaan tarvitsema polttoaineenmäärä olisi siis hyvin yläkanttiin esitettyjen laskelmienkin valossa vain tuhannesosa kuukausittaisesta ruskohiilen tuotannosta. Ja tämä siis vain ruskohiilen osalta, hiilen kokonaistuotanto oli vielä yli kaksinkertainen tähän verrattuna.
Muita mahdollisia resurssiongelmia on tietysti operaatioiden vaatima saksalaistyövoima. Tunnettua on että suuri osa leirien vartijoista oli muita kuin saksalaisia, ja erityisesti Puolan tuhoamisleireillä työllistettiin sotavankien keskuudesta rekrytoituja ns. Trawnikin miehiä, joita ei luonnollisestikaan voitu ajatella rintamapalvelukseen. Kaikkiaan Treblinka, Sobibor ja Belzec toimivat hyvin pienellä miehityksellä. Esimerkiksi Treblinkan henkilökunta koostui kaikkiaan vain 150 SS-miehestä ja ukrainalaisesta.
Kannattanee myös muistaa että holokausti ei ollut pelkästään menoerä. Aktion Reinhardt operaation juutalaisten tuhoamisleirit Puolassa, tuottivat arvoesineinä ja vaatteina ja käteisenä rahana yli 700 miljoonaa dollaria nykykurssilla laskettuna. Ks. Aktion Reinhard Economics. Toinen huomionarvoinen seikka on kulutuksen väheneminen, "ylimääräisten suiden poistaminen" vapautti ruokavarantoja saksalaisten omaan käyttöön. Puolan juutalaisten tuhoaminen mahdollisti suurten ruoka-ainemäärien kuljetuksen sieltä Saksaan, ja vuoden 1942 kuluessa nämä kuljetukset moninkertaistuivatkin.
Yksi kysymys on juutalaiskuljetuksiin käytetty rautatiekapasiteetti, on esitetty että juutalaiskuljetukset vievät resursseja välttämättömiltä Wehrmachtin kuljetuksilta. Jos sivuutetaan holokaustin kiistäjien esitysten epäloogisuus sen osalta että myös väitetty juutalaisten siirtäminen itään vaatisi kuljetuskapasiteettia, ja itse asiassa vaatisi sitä enemmän kuin kuljetukset Puolaan koska matkakin olisi pidempi mentäessä pidemmälle itään, niin jää kuitenkin kysymys siitä paljonko resursseja sitten kuljetuksiin kului ja aiheuttiko tämä vaikeuksia muissa kuljetuksissa.
Käytettyjen junien määrä on tosiasiassa häviävän pieni suhteessa muuhun liikenteeseen. Artikkelissaan "A Public Enterprise in the Service of Mass Murder: The Deutsche Reichsbahn and the Holocaust" (Holocaust and Genocide Studies 2001 15(1):33-46) Alfred C. Mierzejewski mainitsee että kuljetuksiin tuhoamisleireille käytettiin yhteensä kaikkien sotavuosien aikana noin 2000 junaa. Reichbahnin päivittäinen junaliikenne koostui vuosina 1941-1942 noin 30 000 junasta per päivä, sodan loppupuolella tämä määrä putosi noin 25 000 junaan. Juutalaisten erityisjunia (Sonderzug) oli päivittäin keskimäärin vain vajaa kaksi. Tätä voi verrata myös vaikkapa Hampurin alueen evakuointiin kesällä 1943: siihen operaatioon oli käytettävissä päivittäin keskimäärin 48 junaa.
Yleisen käsityksen vastaisesti juutalaiskuljetukset eivät myöskään olleet korkealla prioriteettilistalla: niiden sallittiin kulkea vasta muun junaliikenteen mentyä ja erityisesti kaikki sotilasliikenne meni niiden edelle. Himmler joutui myös vaatimaan lisää junia juutalaiskuljetuksiin joten mitenkään automaattisesti he eivät saaneet junia käyttönsä; tämäkin on yksi esimerkki kuljetusten suhteellisen alhaisesta prioriteetista.
Entäpä sitten ruumiitten hävittäminen, miten suuren osan esimerkiksi Auschwitzin krematoriot veivät Saksan hiilen ja koksin kulutuksesta? Tiedot kulutetusta hiilestä ja koksista ovat hyvin epämääräisiä johtuen lähteiden aukkoisuudesta, tietoja hiilikuljetuksista ei ole säilynyt kokonaisuudessaan. David Irving on väittänyt että polttoainetta olisi tarvittu jopa 30 kiloa per poltettava ruumis. Vaikka tämä arvio on erittäin kyseenalainen, voimme ottaa sen tässä esimerkiksi. Tällöin polttoainetta oli siis tarvittu miljoonan ruumiin hävittämiseen 30 miljoonaa kiloa, tai 30 000 tonnia. Tämä siis vuosivälillä 1940-1945. Edellä mainittu Mierzejewski kertoo kirjassaan The collapse of the German war economy, 1944-1945 että esimerkiksi pelkästään huhtikuussa 1944 Saksa tuotti ruskohiiltä 20 852 tuhatta tonnia (taulukko sivulla 190). Koko Auschwitzin toiminta-aikanaan tarvitsema polttoaineenmäärä olisi siis hyvin yläkanttiin esitettyjen laskelmienkin valossa vain tuhannesosa kuukausittaisesta ruskohiilen tuotannosta. Ja tämä siis vain ruskohiilen osalta, hiilen kokonaistuotanto oli vielä yli kaksinkertainen tähän verrattuna.
Muita mahdollisia resurssiongelmia on tietysti operaatioiden vaatima saksalaistyövoima. Tunnettua on että suuri osa leirien vartijoista oli muita kuin saksalaisia, ja erityisesti Puolan tuhoamisleireillä työllistettiin sotavankien keskuudesta rekrytoituja ns. Trawnikin miehiä, joita ei luonnollisestikaan voitu ajatella rintamapalvelukseen. Kaikkiaan Treblinka, Sobibor ja Belzec toimivat hyvin pienellä miehityksellä. Esimerkiksi Treblinkan henkilökunta koostui kaikkiaan vain 150 SS-miehestä ja ukrainalaisesta.
Kannattanee myös muistaa että holokausti ei ollut pelkästään menoerä. Aktion Reinhardt operaation juutalaisten tuhoamisleirit Puolassa, tuottivat arvoesineinä ja vaatteina ja käteisenä rahana yli 700 miljoonaa dollaria nykykurssilla laskettuna. Ks. Aktion Reinhard Economics. Toinen huomionarvoinen seikka on kulutuksen väheneminen, "ylimääräisten suiden poistaminen" vapautti ruokavarantoja saksalaisten omaan käyttöön. Puolan juutalaisten tuhoaminen mahdollisti suurten ruoka-ainemäärien kuljetuksen sieltä Saksaan, ja vuoden 1942 kuluessa nämä kuljetukset moninkertaistuivatkin.
torstai 29. heinäkuuta 2010
Holokaustin kiistäminen ja historioitsijat
Holokaustin kiistämistä voi hyvällä syyllä pitää myös eräänlaisena pseudotieteenä. Vaikkakin suurin osa ilmiöstä ja sen piirissä tuotetusta materiaalista koostuukin lähinnä erilaisista antisemiittisistä purkauksista ja ääriliikkeiden ideologisista pamfleteista, ovat jotkut sen piirissä vaikuttaneista henkilöistä pyrkineet myös historiatieteeltä ulkoisesti näyttäviin tuotoksiin. Tällaisissa jossain määrin vakavammin otettavissa yrityksissä, joista voinee viime vuosien keskeisimpänä ja ylivoimaisesti aktiivisimpana kirjoittajana mainita italialaisen Carlo Mattogon, käytetään myös valikoidusti sekä todistajanlausuntoja että arkistolähteitä pyrkimyksessä kiistää historiallisen aineiston osoittama kansanmurha.
Huolimatta pyrkimyksistä ainakin näennäiseen tieteellisyyteen, on holokaustin kiistäminen jotakuinkin täysin sivuutettu akateemisten tutkijoiden taholta. Tämä ei sinällään yllätä, sillä kiistäminen ei täytä historiallisen tutkimuksen vaateita edes lähteidenkäyttönsä osalta. Mitään selkeätä vaihtoehtoista tulkintaa tapahtumainkululle ei myöskään kiistäjien taholta ole kyetty esittämään, vaan on lähinnä keskitytty etsimään aukkoja tai epätäsmällisyyksia jo tehdystä tutkimuksesta.
Mutta miten sitten historioitsijoitten tulisi asiaan reagoida? Holokaustin kiistäminen itsessään on tietysti jollain tapaa kiinnostava tutkimuskohde, mutta kuulunee enemmän politiikantutkimuksen alueelle. Kiistäjien väittämiä on toki pyritty kumoamaan melkoisen laajaltikin, mutta lähinnä harrastelijoiden voimin. Aktiivisin yksittäinen ryhmä lienee Holocaust Controversies -ryhmä, joka koostuu historian harrastajista sekä yhdestä uransa alkuvaiheessa olevasta akateemisesta tutkijasta. Blogissa esitetty kritiikki on herättänyt keskustelua paitsi verkossa pyörivien kiistäjien taholta, myös julkaisutoimintaa harjoittavien, vakavammin otettavien toimijoiden taholta. Tästä esimerkkinä Carlo Mattognon ja blogin jäsenten välillä käydyt debatit (viimeisimmästä mielipiteenvaihdosta ks. Mattognon kommentaari blogin kirjoituksiin "The “Special Treatment” of Registered Auschwitz Inmates" ja Sergey Romanovin vastine "Mattogno's special treatment of evidence continues").
Blogin jäseniin kuuluvan Exeterin yliopiston historioitsijan Nick Terryn ohella kirjoittakunnassa on vieraillut myös krakovalaishistorioitsija Joachim Neander. Hänen ja Mattogon välille kirvonnut debatti kertoo selkeästi eron tieteellisen tutkimuksen ja kiistäjien näkemysten välillä. Neander osoittaa että Mattognon esitys on historiatieteen näkökulmasta kelvoton, koska hän jättää tarkoitushakuisesti omien väitteidensä kanssa ristiriidassa olevan aineiston työnsä ulkopuolelle hyläten kestämättömin perustein myös silminnäkijöiden kertomukset.
Etabloituneiden akateemisten tutkijoiden parissa kommentit holokaustin kiistäjien esityksiin ovat kaikkiaan kuitenkin olleet harvemmassa, liki olemattomia. Poikkeuksen tekevät lähinnä oikeusjuttujen yhteydessä tuotetut tekstit: erityisesti Irvingin oikeudenkäynti Deborah Lipstadtia vastaan tuotti useampiakin historioitsijoitten melko yksityiskohtaisia esityksiä holokaustin kiistämistä vastaan. Irving syytti Lipstadtia herjauksesta tämän väitettyä että Irving ei ole kelvollinen historioitsija, puolustuksekseen Liptadt joutui osoittamaan Irvingin metodien kelvottomuuden ja hänen kustantajansa Penguin kokosi ryhmän asiantuntijoita antamaan asiasta lausuntonsa. Nämä asiantuntijaraportit on luettavissa Holocaust Denial on Trial-sivustolla.
Erityisesti Deborah Lipstadt on esittänyt että kiistäjien kanssa ei tulisi käydä debattia, koska se kohottaisi näiden väitteet tasa-arvoiseen asemaan legitiiminä teoriana:
"Whenever the plans include inviting a denier I categorically decline to appear. As I make clear in these pages the deniers want to be thought of as the "other side." Simply appearing with them on the same stage accords them that status. [--] Refusal to debate the deniers thwarts their desire to enter the conversation as a legitimate point of view." (Lipstadt, Denying Holocaust, 5-6.)
Lipstadt ei esitä kiistäjien julkaisujen kieltämistä, mutta vastapuolella ei ole mitään velvollisuutta myöskään osallistua niiden levittämiseen:
"It is one thing to state that a country allows free speech, as does the United States in its constitution. That gives deniers the right to say what they wish. But it does not obligate newspapers to print letters or columns by deniers. Some student newspapers misunderstood the First Amendment and assumed it obligated them to print this material. It does not." http://www.jcpa.org/phas/phas-11.htm
Tämä Lipstadtin kanta on luonnollisesti ärsyttänyt kiistäjiä. Tosiasia kuitenkin lienee että kiistäjät eivät ole tähän päivään mennessä kyenneet esittämään sellaista teoriaa jolla olisi riittävää tietellistä painoarvoa tullakseen akateemisen debatin osaksi. Kiistäjien yritykset ovat liikkuneet lähinnä sinne ja tänne, ilman erityistä fokusta. Ei ole tiedossa että mikään heidän esittämänsä uusi tulkinta tai edes detalji olisi tullut osaksi akateemista historiankirjoitusta, huolimatta jo vuosikymmeniä jatkuneesta ponnistelusta. Historiaa toki revisoidaan holokaustin osalta jatkuvasti, akateemisen tutkimuksen(kin) puolella. Esimerkiksi Majdanekin leirin uhrien lukumääräarvio on tarkentunut vuosien mittaan Neuvostoliiton tutkijoiden esittämistä miljoonaluvuista alle sataan tuhanteen. Tähän ei kuitenkaan ole mitään osuutta historialliseksi revisionismiksikin itseään kutsuvalla kiistäjäliikkeellä, vaan kyse on leirimuseon omista arkistotietoihin perustuvista tutkimuksista.
Historioitsijoitten tulisikin keskittyä kiistäjien epämääräisten yritysten sijaan tutkimaan holokaustin historiaa entistä tarkemmin ja revisioida historiaa siltä osin kun se tieteellisen tutkimuksen nojalla näyttää olevan välttämätöntä. Paras vastaus kiistäjille on tarkka ja yksityiskohtainen tutkimus.
Huolimatta pyrkimyksistä ainakin näennäiseen tieteellisyyteen, on holokaustin kiistäminen jotakuinkin täysin sivuutettu akateemisten tutkijoiden taholta. Tämä ei sinällään yllätä, sillä kiistäminen ei täytä historiallisen tutkimuksen vaateita edes lähteidenkäyttönsä osalta. Mitään selkeätä vaihtoehtoista tulkintaa tapahtumainkululle ei myöskään kiistäjien taholta ole kyetty esittämään, vaan on lähinnä keskitytty etsimään aukkoja tai epätäsmällisyyksia jo tehdystä tutkimuksesta.
Mutta miten sitten historioitsijoitten tulisi asiaan reagoida? Holokaustin kiistäminen itsessään on tietysti jollain tapaa kiinnostava tutkimuskohde, mutta kuulunee enemmän politiikantutkimuksen alueelle. Kiistäjien väittämiä on toki pyritty kumoamaan melkoisen laajaltikin, mutta lähinnä harrastelijoiden voimin. Aktiivisin yksittäinen ryhmä lienee Holocaust Controversies -ryhmä, joka koostuu historian harrastajista sekä yhdestä uransa alkuvaiheessa olevasta akateemisesta tutkijasta. Blogissa esitetty kritiikki on herättänyt keskustelua paitsi verkossa pyörivien kiistäjien taholta, myös julkaisutoimintaa harjoittavien, vakavammin otettavien toimijoiden taholta. Tästä esimerkkinä Carlo Mattognon ja blogin jäsenten välillä käydyt debatit (viimeisimmästä mielipiteenvaihdosta ks. Mattognon kommentaari blogin kirjoituksiin "The “Special Treatment” of Registered Auschwitz Inmates" ja Sergey Romanovin vastine "Mattogno's special treatment of evidence continues").
Blogin jäseniin kuuluvan Exeterin yliopiston historioitsijan Nick Terryn ohella kirjoittakunnassa on vieraillut myös krakovalaishistorioitsija Joachim Neander. Hänen ja Mattogon välille kirvonnut debatti kertoo selkeästi eron tieteellisen tutkimuksen ja kiistäjien näkemysten välillä. Neander osoittaa että Mattognon esitys on historiatieteen näkökulmasta kelvoton, koska hän jättää tarkoitushakuisesti omien väitteidensä kanssa ristiriidassa olevan aineiston työnsä ulkopuolelle hyläten kestämättömin perustein myös silminnäkijöiden kertomukset.
Etabloituneiden akateemisten tutkijoiden parissa kommentit holokaustin kiistäjien esityksiin ovat kaikkiaan kuitenkin olleet harvemmassa, liki olemattomia. Poikkeuksen tekevät lähinnä oikeusjuttujen yhteydessä tuotetut tekstit: erityisesti Irvingin oikeudenkäynti Deborah Lipstadtia vastaan tuotti useampiakin historioitsijoitten melko yksityiskohtaisia esityksiä holokaustin kiistämistä vastaan. Irving syytti Lipstadtia herjauksesta tämän väitettyä että Irving ei ole kelvollinen historioitsija, puolustuksekseen Liptadt joutui osoittamaan Irvingin metodien kelvottomuuden ja hänen kustantajansa Penguin kokosi ryhmän asiantuntijoita antamaan asiasta lausuntonsa. Nämä asiantuntijaraportit on luettavissa Holocaust Denial on Trial-sivustolla.
Erityisesti Deborah Lipstadt on esittänyt että kiistäjien kanssa ei tulisi käydä debattia, koska se kohottaisi näiden väitteet tasa-arvoiseen asemaan legitiiminä teoriana:
"Whenever the plans include inviting a denier I categorically decline to appear. As I make clear in these pages the deniers want to be thought of as the "other side." Simply appearing with them on the same stage accords them that status. [--] Refusal to debate the deniers thwarts their desire to enter the conversation as a legitimate point of view." (Lipstadt, Denying Holocaust, 5-6.)
Lipstadt ei esitä kiistäjien julkaisujen kieltämistä, mutta vastapuolella ei ole mitään velvollisuutta myöskään osallistua niiden levittämiseen:
"It is one thing to state that a country allows free speech, as does the United States in its constitution. That gives deniers the right to say what they wish. But it does not obligate newspapers to print letters or columns by deniers. Some student newspapers misunderstood the First Amendment and assumed it obligated them to print this material. It does not." http://www.jcpa.org/phas/phas-11.htm
Tämä Lipstadtin kanta on luonnollisesti ärsyttänyt kiistäjiä. Tosiasia kuitenkin lienee että kiistäjät eivät ole tähän päivään mennessä kyenneet esittämään sellaista teoriaa jolla olisi riittävää tietellistä painoarvoa tullakseen akateemisen debatin osaksi. Kiistäjien yritykset ovat liikkuneet lähinnä sinne ja tänne, ilman erityistä fokusta. Ei ole tiedossa että mikään heidän esittämänsä uusi tulkinta tai edes detalji olisi tullut osaksi akateemista historiankirjoitusta, huolimatta jo vuosikymmeniä jatkuneesta ponnistelusta. Historiaa toki revisoidaan holokaustin osalta jatkuvasti, akateemisen tutkimuksen(kin) puolella. Esimerkiksi Majdanekin leirin uhrien lukumääräarvio on tarkentunut vuosien mittaan Neuvostoliiton tutkijoiden esittämistä miljoonaluvuista alle sataan tuhanteen. Tähän ei kuitenkaan ole mitään osuutta historialliseksi revisionismiksikin itseään kutsuvalla kiistäjäliikkeellä, vaan kyse on leirimuseon omista arkistotietoihin perustuvista tutkimuksista.
Historioitsijoitten tulisikin keskittyä kiistäjien epämääräisten yritysten sijaan tutkimaan holokaustin historiaa entistä tarkemmin ja revisioida historiaa siltä osin kun se tieteellisen tutkimuksen nojalla näyttää olevan välttämätöntä. Paras vastaus kiistäjille on tarkka ja yksityiskohtainen tutkimus.
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Holokaustin kiistämisen politiikat
Kansanmurhan voidaan katsoa jo määritelmällisesti olevan poliittisen alaan kuuluva tapahtuma, määrittäähän YK:n asiaa koskeva päätöslauselma nro 260 pyrkimykseksi "jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain". Tunnusmerkkien täyttämiseksi tarvitaan selkeä intentio ja suunnitelmallisuus, mikä jokseenkin väistämättä vaatii taustalleen poliittisten toimijoiden yhteistyötä, ja joidenkin tuhottaviksi aiottujen ryhmien määrittely jo sinänsä on poliittinen teko. Samoin säännöllisesti politikoinnin kohteena on kiista itse määrittelystä, siitä mikä hävitystyö on oikeutettu nimikkeeseen kansanmurha.
Politikoinnin kohteina kansanmurhien osalta ovat olleet jatkuvasti myös niiden erilaiset muistamistavat. Yksi tähän liittyvä ilmiö on kansanmurhien kokonaisvaltainen tai osittainen kiistäminen. Holokausti on tässä vain yksi monien joukossa: niin Armenian kuin aboriginaalienkin kansanmurhalla on omat kiistäjänsä. Voidaan sanoa että aina löytyy taho jolla on joko poliittinen tai muu motiivi kansanmurhan kiistämiseen. Useimmiten syyt ovat poliittisia, ja holokaustin kiistäminen kuuluu ainakin pääosin tähän joukkoon.
Yksi keskeinen elementti holokaustin kiistämisessä on ollut ilmeinen antisemitismi, ja tähän kytkeytyen Israelin, sekä usein myös USA:n vastainen politiikka. Vaikkakin tätä kytköstä voidaan tarkastella tyypillisenä salaliittoteoriana, on kiistäjien argumentaatiossa havaittavissa myös selkeämmin poliittisia aspekteja, etenkin kun huomioidaan maailmanlaajuisen holokausti-tietoisuudenkin lähteneen leviämään suoraan Israeliin kytkeytyvän poliittisen kehityksen myötä.
Hyvin yleisesti holokausti-tietoisuuden katsotaan lähteneen kasvuun eritoten Israelin ja arabimaiden välisten konfliktien myötä, sodat nostivat esiin erityisesti amerikkalaisen juutalaisyhteisön keskuudessa koko kansan häviämisen mahdollisuuden. Esimerkiksi Peter Novickin mukaan tämä hävityksen mahdollisuus nosti huomattavasti kiinnostusta myös aiempiin katastrofeihin. Toisaalta juuri USA:n tuki Israelille nosti esiin myös tähän kytkeytyvän holokaustin kiistämisen: Austin J. App esitti 1973 USA:n tuen Israelille johtuvan "tiedostamattomasta syyllisyydentunnosta", vaikkakin samalla ristiriitaisesti syytti USA:ta osalliseksi holokaustimyytin kehittelyssä.
Kenties eksplisiittisimmin holokaustin kiistämisen kytkee Israel-politiikkaansa ranskalainen Roger Garaudy. Hän, islamiin kääntynyt ex-kommunisti, näkee holokaustin pyrkimyksenä legitimoida Israelin valtion olemassaolo. Kuten itä-blokin maat erityisesti 1960-luvulla, myös Garaudy näkee Hitlerin toimet kolonialismin jatkumossa. Hänen esityksensä mukaan kaasukammiot ja tuhoamisleirit ovat vain tietoinen pyrkimys häivyttää näkyvistä muiden kolonialistien omat rikokset kohottamalla yksi kansanmurha uniikkiin asemaan. Garaudy ei juurikaan pyri esittelemään historiallista todistusaineistoa kansanmurhaa vastaan vaan kiistäminen toimii yhtenä osana hänen anti-sionistista ja Palestiinaa tukevaa agendaansa. Koska suuri joukko palestiinalaisia ja heidän tukijoitaan kiistää Israelin valtion legitimiteetin ja legaalisuuden, ei liene yllättävää että heidän joukoistaan löydämme suuren joukon holokaustin kiistäjiäkin.
Yksi mielenkiintoisimmista "tunnustuksista" tämän holokaustin kiistämisen poliittisen agendan suhteen on ollut Mark Weberin "kääntymys". Weber on entinen holokaustin kiistäjien instituutin (Institute for Historical Review) johtaja ja ollut viime vuosina yksi keskeisimmistä revisionisteista. Viime vuoden alussa Weber kuitenkin myönsi että miljoonia juutalaisia tuhoutui sodan aikana, useiden maiden juutalaisväestö hävisi ja useita pienempiä ja suurempia juutalaisyhteisöjä hävitettiin. Todettuaan revisionismin saavutukset vähäisiksi Weber haluaa kääntää huomion siihen minkä hän kokee kasvavaksi trendiksi, Israelin kritiikkiin. Juutalais-sionistisen vaikutusvallan paljastaminen ei onnistu holokaustin kiistämisen kautta ja nämä kysymykset tulisikin erottaa toisistaan, hänen mukaansa revisionismi on ollut pikemminkin este juutalaisten vaikutusvallan paljastamisessa. Suurin osa revisionisteista on kylläkin irtisanoutunut Weberin näkemyksistä mutta silti hänen todistuksensa valottaa mielenkiintoisella tavalla holokaustin kiistämisen poliittisia tarkoitusperiä.
Saksassa holokaustin kiistäjien argumentaatiossa näkyy jossain määrin laajempi äärioikeistolainen tai uusnatsistinen agenda. Kiistäjien taustalla toimi aina viime vuosikymmeniin asti myös joitakin entisiä natsihallinnon toimijoita; mainittavimpia tapauksia on äärioikeistolaista julkaisutaloa pyörittänyt Helmut Sündermann, joka oli sodan aikana hallituksen lehdistöpäällikkö ja myös valtiopäiväedustaja, sekä Wehrmachtin kenraalimajuri Ernst Otto Remer. Keskeistä saksalaisessa liikkeessä on ollut oikeudenkäyntien kritiikki ja rikosten kokonaisvaltaisen kiistämisen ohella niiden relativointi.
Poliittiselta kannalta kenties kiinnostavinta on holokaustin kiistämisen kytkökset äärioikeistolaisiin puolueisiin. Vaikkakin merkittävimmät äärioikeiston toimijat pyrkivät pidättäytymään erossa ekplisiittisestä holokaustin kiistämisestä, vaikuttaa taustalla myös pyrkimys käyttää kiistämistä politiikan välineenä. Tällöin kohteena näyttäisi olevan erityisesti liberaali ajattelumalli. Ehkäpä selkeimmin tämä tuli ilmi entisen Republikaner-puolueen jäsenen Germar Rudolfin oikeudenkäynnissä, jonka yhteydessä esitettiin hänen kirjoittamansa lausuma, lausuma joka heijastelee hyvin myös äärioikeistolaisten puolueitten ajatusmalleja:
"Holokausti- ja kaasukammiouskomuksen esittäminen saksalaisen ja kansainvälisen politiikan ydinkysymyksenä ei ole vaikeaa. Kaikki sodanjälkeisen politiikan dogmit perustuvat sille - liberalismi, suvaitsevaisuus, parlamentaarinen demokratia, ihmisten tasa-arvo, monikulttuurisuus jne"
Antiliberalismin ja antisionismin voineekin katsoa muodostavan holokaustin kiistämisen poliittisen ytimen. Luonnollisesti motiivit vaihtelevat jonkin verran maittain ja kiistäjien poliittisten taustojenkin mukaan, huomattavaa on että holokaustin kiistäjien keskuudesta löytyy niin äärioikeiston kuin -vasemmistonkin edustajia. Yhtenä erikoisuutena voinee mainita varhemmin Punaisessa armeijakunnassa toimineen Horst Mahlerin siirtyminen äärioikeiston ja holokaustin kiistäjien leiriin. Huomioiden molempien militantin ja antiliberaalin taustan, kytkös ei kuitenkaan kenties ole niinkään yllättävä kuin se aluksi saattaa kuulostaa.
Politikoinnin kohteina kansanmurhien osalta ovat olleet jatkuvasti myös niiden erilaiset muistamistavat. Yksi tähän liittyvä ilmiö on kansanmurhien kokonaisvaltainen tai osittainen kiistäminen. Holokausti on tässä vain yksi monien joukossa: niin Armenian kuin aboriginaalienkin kansanmurhalla on omat kiistäjänsä. Voidaan sanoa että aina löytyy taho jolla on joko poliittinen tai muu motiivi kansanmurhan kiistämiseen. Useimmiten syyt ovat poliittisia, ja holokaustin kiistäminen kuuluu ainakin pääosin tähän joukkoon.
Yksi keskeinen elementti holokaustin kiistämisessä on ollut ilmeinen antisemitismi, ja tähän kytkeytyen Israelin, sekä usein myös USA:n vastainen politiikka. Vaikkakin tätä kytköstä voidaan tarkastella tyypillisenä salaliittoteoriana, on kiistäjien argumentaatiossa havaittavissa myös selkeämmin poliittisia aspekteja, etenkin kun huomioidaan maailmanlaajuisen holokausti-tietoisuudenkin lähteneen leviämään suoraan Israeliin kytkeytyvän poliittisen kehityksen myötä.
Hyvin yleisesti holokausti-tietoisuuden katsotaan lähteneen kasvuun eritoten Israelin ja arabimaiden välisten konfliktien myötä, sodat nostivat esiin erityisesti amerikkalaisen juutalaisyhteisön keskuudessa koko kansan häviämisen mahdollisuuden. Esimerkiksi Peter Novickin mukaan tämä hävityksen mahdollisuus nosti huomattavasti kiinnostusta myös aiempiin katastrofeihin. Toisaalta juuri USA:n tuki Israelille nosti esiin myös tähän kytkeytyvän holokaustin kiistämisen: Austin J. App esitti 1973 USA:n tuen Israelille johtuvan "tiedostamattomasta syyllisyydentunnosta", vaikkakin samalla ristiriitaisesti syytti USA:ta osalliseksi holokaustimyytin kehittelyssä.
Kenties eksplisiittisimmin holokaustin kiistämisen kytkee Israel-politiikkaansa ranskalainen Roger Garaudy. Hän, islamiin kääntynyt ex-kommunisti, näkee holokaustin pyrkimyksenä legitimoida Israelin valtion olemassaolo. Kuten itä-blokin maat erityisesti 1960-luvulla, myös Garaudy näkee Hitlerin toimet kolonialismin jatkumossa. Hänen esityksensä mukaan kaasukammiot ja tuhoamisleirit ovat vain tietoinen pyrkimys häivyttää näkyvistä muiden kolonialistien omat rikokset kohottamalla yksi kansanmurha uniikkiin asemaan. Garaudy ei juurikaan pyri esittelemään historiallista todistusaineistoa kansanmurhaa vastaan vaan kiistäminen toimii yhtenä osana hänen anti-sionistista ja Palestiinaa tukevaa agendaansa. Koska suuri joukko palestiinalaisia ja heidän tukijoitaan kiistää Israelin valtion legitimiteetin ja legaalisuuden, ei liene yllättävää että heidän joukoistaan löydämme suuren joukon holokaustin kiistäjiäkin.
Yksi mielenkiintoisimmista "tunnustuksista" tämän holokaustin kiistämisen poliittisen agendan suhteen on ollut Mark Weberin "kääntymys". Weber on entinen holokaustin kiistäjien instituutin (Institute for Historical Review) johtaja ja ollut viime vuosina yksi keskeisimmistä revisionisteista. Viime vuoden alussa Weber kuitenkin myönsi että miljoonia juutalaisia tuhoutui sodan aikana, useiden maiden juutalaisväestö hävisi ja useita pienempiä ja suurempia juutalaisyhteisöjä hävitettiin. Todettuaan revisionismin saavutukset vähäisiksi Weber haluaa kääntää huomion siihen minkä hän kokee kasvavaksi trendiksi, Israelin kritiikkiin. Juutalais-sionistisen vaikutusvallan paljastaminen ei onnistu holokaustin kiistämisen kautta ja nämä kysymykset tulisikin erottaa toisistaan, hänen mukaansa revisionismi on ollut pikemminkin este juutalaisten vaikutusvallan paljastamisessa. Suurin osa revisionisteista on kylläkin irtisanoutunut Weberin näkemyksistä mutta silti hänen todistuksensa valottaa mielenkiintoisella tavalla holokaustin kiistämisen poliittisia tarkoitusperiä.
Saksassa holokaustin kiistäjien argumentaatiossa näkyy jossain määrin laajempi äärioikeistolainen tai uusnatsistinen agenda. Kiistäjien taustalla toimi aina viime vuosikymmeniin asti myös joitakin entisiä natsihallinnon toimijoita; mainittavimpia tapauksia on äärioikeistolaista julkaisutaloa pyörittänyt Helmut Sündermann, joka oli sodan aikana hallituksen lehdistöpäällikkö ja myös valtiopäiväedustaja, sekä Wehrmachtin kenraalimajuri Ernst Otto Remer. Keskeistä saksalaisessa liikkeessä on ollut oikeudenkäyntien kritiikki ja rikosten kokonaisvaltaisen kiistämisen ohella niiden relativointi.
Poliittiselta kannalta kenties kiinnostavinta on holokaustin kiistämisen kytkökset äärioikeistolaisiin puolueisiin. Vaikkakin merkittävimmät äärioikeiston toimijat pyrkivät pidättäytymään erossa ekplisiittisestä holokaustin kiistämisestä, vaikuttaa taustalla myös pyrkimys käyttää kiistämistä politiikan välineenä. Tällöin kohteena näyttäisi olevan erityisesti liberaali ajattelumalli. Ehkäpä selkeimmin tämä tuli ilmi entisen Republikaner-puolueen jäsenen Germar Rudolfin oikeudenkäynnissä, jonka yhteydessä esitettiin hänen kirjoittamansa lausuma, lausuma joka heijastelee hyvin myös äärioikeistolaisten puolueitten ajatusmalleja:
"Holokausti- ja kaasukammiouskomuksen esittäminen saksalaisen ja kansainvälisen politiikan ydinkysymyksenä ei ole vaikeaa. Kaikki sodanjälkeisen politiikan dogmit perustuvat sille - liberalismi, suvaitsevaisuus, parlamentaarinen demokratia, ihmisten tasa-arvo, monikulttuurisuus jne"
Antiliberalismin ja antisionismin voineekin katsoa muodostavan holokaustin kiistämisen poliittisen ytimen. Luonnollisesti motiivit vaihtelevat jonkin verran maittain ja kiistäjien poliittisten taustojenkin mukaan, huomattavaa on että holokaustin kiistäjien keskuudesta löytyy niin äärioikeiston kuin -vasemmistonkin edustajia. Yhtenä erikoisuutena voinee mainita varhemmin Punaisessa armeijakunnassa toimineen Horst Mahlerin siirtyminen äärioikeiston ja holokaustin kiistäjien leiriin. Huomioiden molempien militantin ja antiliberaalin taustan, kytkös ei kuitenkaan kenties ole niinkään yllättävä kuin se aluksi saattaa kuulostaa.
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Teloitukset Liepajassa: saksalaisdokumentaatio
Aiemmin käsittelin tässä blogissa teloituksia Libaussa (Liepaja) tekstissäni Teloitusryhmät valokuvissa. Jatkan nyt samasta teemasta Helmut Krausnickin ja Hans-Heinrich Wilhelmin teoksen Die Truppe des Weltanschauungskrieg pohjalta.
Vuonna 1981 julkaistu teos käy yksityiskohtaisesti läpi nimellä Einsatzgruppe tunnettujen joukko-osastojen kokoamista ja toimintaa Puolassa ja Neuvostoliitossa. Krausnick ja Wilhelm esittävät Libauta koskien joitakin kiintoisia dokumentteja, jotka tässä käännän.
Dokumenteista käy selvästi ilmi pyrkimys hävittää alueen juutalaiset täydellisesti. Työkykyiset saivat sotatalouden tarpeisiin lyhyen hengähdystauon, mutta lopulta heidätkin teloitettiin. Mitään erityisiä perusteluita juutalaisten hävittämiselle ei esitetä, ja kuten aiemmin esittelemistäni kuvistakin käy ilmi, teloitetuiksi joutui myös naisia ja lapsia. Joulukuussa saatettiin ilmoittaa Kuurinmaan olevan vapaa juutalaisista.
Suurimman yksittäisen operaation kohdalla eräänlainen perustelu kuitenkin esitetään; joulun alla järjestettiin suuri juutalaisoperaatio (Judenaktion) tuntemattoman tekijän ammuttua Wehrmachtin jäsenen. Jo ennen tuota oli kuitenkin ammuttu satamäärin juutalaisia ja operaatiota valmisteleva tiedonanto jossa määrättiin juutalaiset pysymään kodeissaan oli annettu jo kolme päivää ennen saksalaisen surmaa:
Ensimmäisenä Krausnickin ja Wilhelmin esittelemänä dokumenttina Libaun SS:n- ja poliisin aluejohtajan sotapäiväkirjan merkintöjä ajalta 20.9.1941-23.12.1941 (teoksessa esitetään päiväkirjan merkintöjä pidemmällekin, otan tähän suurimpia juutalaisoperaatioita koskevan osion). Alkuperäinen sotapäiväkirja löytyy Saksan liittotasavallan arkistosta (Bundesarchiv) tunnuksella BA R 70 Sowjetunion/12.
Sivu koskien päiviä 15.-17.12.41 faksimilena Krausnickin ja Wilhelmin teoksesta:
20.9. 1941 SS:n ja poliisin aluejohtajan saapuminen Libauhun. Libaun poliisitoimi alkoi 13.9.41 2/21 Danzigista saapuneen virkailijan voimin.
21.9.1941 Tuhottujen rakennusten ja katujen raivaustöihin otettiin kaikki käytettävissä olevat voimat (juutalaiset).
22.9.1941 61 juutalaisen teloitus (Exekutierung) Libaussa. 1/14 santarmivirkailijan saapuminen koontipaikasta Dresdenissä. Kahden henkilön pidätys sotasatamassa varkauden takia. 67 juutalaisen teloitus Windaussa.
24.9.1941 37 juutalaisen teloitus Libaussa.
25.9.1941 123 juutalaisen teloitus Libaussa. 82 poliittisen vangin (kommunisteja)vangitseminen.
26.9.1941 183 juutalaisen teloitus Windaussa ja 80 poliittisen vangin (juutalaisia ja kommunisteja) pidätys.
29.9.1941 11 kommunistiasunnon etsintä ja 4 pidätystä Libaussa.
30.9.1941 21 juutalaisen teloitus ja 83 poliittisen henkilön vangitseminen Libaussa.
3.10.1941 37 juutalaisen teloitus ja 98 poliittisen henkilön pidätys Libaussa. Turvallisuuspoliisiosaston tekemä ratsia, 3 pidätystä.
4.10.1941 18 juutalaisen ja 2 kommunistin teloitus Libaussa sekä 18 kommunistin pidätys.
8.10.1941 27 kommunistin pidätys sekä 36 juutalaisen teloitus Libaussa. Wehrmachtin osasto joutui kahden latvialaisen hyökkäyksen kohteeksi. Heidät ammuttiin paikan päällä.
11.10.1941 67 juutalaisen ja 6 kommunistin teloitus Windaussa.
16.10.1941 13 venäläistä vankia tuotu Goldingeniin ja toimitettu pakkotyöleirille.
22.10.1941 38 edellispäivänä paenneen venäläisvangin pidätys Frauenburgin luona ja näiden toimitus Libaun keskitysleirille.
24.10.1941 Tuotiin 16 venäläistä vankia ja toimitettiin nämä Libaun keskitysleirille.
30.11.1941 Libaun sokeritehtaalta toimitettiin 8 venäläistä sotavankia Libaun keskusvankilaan työstä kieltäytymisen vuoksi.
1.11.1941 123 juutalaisen teloitus Prekulnissa ja Weinodenissa. Piirit Libau-Land sekä Hasenpoth ovat siten vapaat juutalaisista (Judenfrei).
5.11.1941 Libausta Windauhun ulottuvan rannikkovartion perustaminen latvialaisista poliiseista.
6.11.1941 2 juutalaisen ja 2 kommunistin teloitus Libaussa.
7.11.1941 Päiväoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.
8.11.1941 Erityisoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.
9.11.1941 Erityisoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.
10.11.1941 26 kommunistin ja 30 juutalaisen teloitus turvallisuuspoliisin toimesta.
17.11.1941 Talsenissa avasivat mielisairaat teloitettujen kommunistien haudat ja ryöstivät näiden vaatteet. Tekijät otettiin kiinni.
19.11.1941 Entisen Latvian tasavallan itsenäisyyspäivä 18.11.1941 sujui ilman häiriöitä.
24.11.1941 Kenraalikomissaarin tutustumismatka Libauhun. Turvatoimia tiukennettiin.
26.11.1941 Kenraalikomissaarin tutustumismatkan päättyy ja paluu Riikaan.
15.12.1941 15.12.41 ammuttiin Wehrmachtin edustaja sotasatamassa tuntemattoman tekijän toimesta. Juutalaisoperaation alku. Samana päivänä ammuttiin 270 juutalaista sotavankialueella Libaun lähellä olevalla rannalla. Kolmen Wehrmachtin edustajan pidätys, jotka olivat läheisissä suhteissa juutalaisnaisiin.
16.12.1941 Juutalaisoperaatio jatkui. Libaun keskitysleirin siirto Frauenburgiin. 26 juutalaisjärjestöihin kuuluvan pidätys. 425 kg lihaa ja 40 kg läskiä takavarikoitu hintavalvonnan takia.
17.12.1941 Juutalaisoperaation päättyminen. Yhteensä ammuttiin 2746 juutalaista. Kuurinmaa on siten vapaa juutalaisista, poislukien 350 juutalaista käsityöläistä jotka tarvitaan välttämättömiin töihin.
18.12.1941 Alkaen 17.12.41 lomakielto. Terveystilanne on hyvä. Ammustenkulutusta ainoastaan juutalaisoperaatioiden vuoksi. 6000 ammusta.
19.12.1941 Pilkkukuumetta Windaun siviiliväestössä ja Grobinin vankileirillä.
20.12.1941 Libaun puistoalueelta löydettiin Wehrmachtin edustaja kuolleena ampumahaavan vuoksi. Selvitysten perusteella kyseessä itsemurha.
21.12.1941 Santarmiosaston ja turvallisuuspoliisin joulujuhla Libaussa.
23.12.1941 Kolmen varkauteen syyllistyneen sotavangin ampuminen Talsenissa.
Toisena dokumentaationa otteita turvallisuuspoliisin Libaun toimipisteen raporteista, jotka SS-Untersturmführer Kügler lähetti edellisen sotapäiväkirjan pitäjälle, SS:n ja poliisin aluejohtajalle tohtori Dietrichille. Nämäkin dokumentit löytyvät liittotasavallan arkistosta, BA R 70, Sowjetunion/20.
2. lokakuuta 1941:
Libaun vankiloissa olevien poliittisten vankien lukumäärä on 719, näistä keskitys- tai työleireillä 199 [--] Libaussa asuvien, työtehtäviin soveltumattomien vanhojen juutalaisten ja juutalaisnaisten eliminointi on käynnissä. Ajalla 25.9.-2.10.41 on teloitettu 241 Libaun juutalaista asukasta. Samaan aikaan toimeenpantujen pidätysten yhteydessä huolestutti juutalaisten piiristä jälleen kuullut huhut joiden mukaan odotetun englantilaisten ja venäläisten maihinnousun jälkeen juutalaiset tulevat kostamaan. Romanien saatua kiellon asua rannikkoalueella ovat he asettuneet Hasenpothiin ja Goldingeniin. Latvialaisviranomaiset pyytävät apua.
3. marraskuuta 1941:
Libaun vankiloissa istuvien vankien määrä on 692, näistä 266 keskitys- tai vankileireillä. Kertomusaikana (17.10.41 lähtien) on Hasenpothissa ja useilla muilla paikkakunnilla toteutettu juutalaisvastaisia operaatioita. Yhteensä on 712 juutalaista teloitettu, näistä Hasenpothissa 386. Siten on koko tämä piiri vapaa juutalaisista.
3. tammikuuta 1942:
Libaun keskitysleirin siirryttyä Frauenburgiin on täkäläisissä vankiloissa 295 poliittista vankia. Ajanjaksolla 14.-16.12.41 on Libaussa teloitettu 2754 henkilöä, ja näistä 23 kommunisteja ja 2731 juutalaisia. Täällä vielä elävien juutalaisten kokonaisluku voidaan antaa poliisialueiden toimesta seuraavaksi tapahtuvan rekisteröinnin jälkeen. Nämä Libaun juutalaisten teloitukset ovat yhä edelleen puheenaiheena paikallisen väestön keskuudessa. Usein valitellaan juutalaisten kohtaloa, ja on kuultavissa hyvin vähän positiivisia kommentteja juutalaisten hävittämisestä. On levinnyt huhu jonka mukaan teloituksia kuvattiin jotta saataisiin materiaalia jota voitaisiin käyttää latvialaisia poliisiosastoja vastaan. Tämän materiaalin sanotaan todistavan että latvialaiset, eivätkä saksalaiset, olivat teloitusten takana. On odotettavissa että juutalaiskysymyksen hoito aiheuttaa edelleen levottomuutta Libaussa. Libaussa on kolme Wehrmachtin jäsentä pidätetty näiden oltua läheisissä suhteissa juutalaisnaisiin.
Vuonna 1981 julkaistu teos käy yksityiskohtaisesti läpi nimellä Einsatzgruppe tunnettujen joukko-osastojen kokoamista ja toimintaa Puolassa ja Neuvostoliitossa. Krausnick ja Wilhelm esittävät Libauta koskien joitakin kiintoisia dokumentteja, jotka tässä käännän.
Dokumenteista käy selvästi ilmi pyrkimys hävittää alueen juutalaiset täydellisesti. Työkykyiset saivat sotatalouden tarpeisiin lyhyen hengähdystauon, mutta lopulta heidätkin teloitettiin. Mitään erityisiä perusteluita juutalaisten hävittämiselle ei esitetä, ja kuten aiemmin esittelemistäni kuvistakin käy ilmi, teloitetuiksi joutui myös naisia ja lapsia. Joulukuussa saatettiin ilmoittaa Kuurinmaan olevan vapaa juutalaisista.
Suurimman yksittäisen operaation kohdalla eräänlainen perustelu kuitenkin esitetään; joulun alla järjestettiin suuri juutalaisoperaatio (Judenaktion) tuntemattoman tekijän ammuttua Wehrmachtin jäsenen. Jo ennen tuota oli kuitenkin ammuttu satamäärin juutalaisia ja operaatiota valmisteleva tiedonanto jossa määrättiin juutalaiset pysymään kodeissaan oli annettu jo kolme päivää ennen saksalaisen surmaa:
Ensimmäisenä Krausnickin ja Wilhelmin esittelemänä dokumenttina Libaun SS:n- ja poliisin aluejohtajan sotapäiväkirjan merkintöjä ajalta 20.9.1941-23.12.1941 (teoksessa esitetään päiväkirjan merkintöjä pidemmällekin, otan tähän suurimpia juutalaisoperaatioita koskevan osion). Alkuperäinen sotapäiväkirja löytyy Saksan liittotasavallan arkistosta (Bundesarchiv) tunnuksella BA R 70 Sowjetunion/12.
Sivu koskien päiviä 15.-17.12.41 faksimilena Krausnickin ja Wilhelmin teoksesta:
20.9. 1941 SS:n ja poliisin aluejohtajan saapuminen Libauhun. Libaun poliisitoimi alkoi 13.9.41 2/21 Danzigista saapuneen virkailijan voimin.
21.9.1941 Tuhottujen rakennusten ja katujen raivaustöihin otettiin kaikki käytettävissä olevat voimat (juutalaiset).
22.9.1941 61 juutalaisen teloitus (Exekutierung) Libaussa. 1/14 santarmivirkailijan saapuminen koontipaikasta Dresdenissä. Kahden henkilön pidätys sotasatamassa varkauden takia. 67 juutalaisen teloitus Windaussa.
24.9.1941 37 juutalaisen teloitus Libaussa.
25.9.1941 123 juutalaisen teloitus Libaussa. 82 poliittisen vangin (kommunisteja)vangitseminen.
26.9.1941 183 juutalaisen teloitus Windaussa ja 80 poliittisen vangin (juutalaisia ja kommunisteja) pidätys.
29.9.1941 11 kommunistiasunnon etsintä ja 4 pidätystä Libaussa.
30.9.1941 21 juutalaisen teloitus ja 83 poliittisen henkilön vangitseminen Libaussa.
3.10.1941 37 juutalaisen teloitus ja 98 poliittisen henkilön pidätys Libaussa. Turvallisuuspoliisiosaston tekemä ratsia, 3 pidätystä.
4.10.1941 18 juutalaisen ja 2 kommunistin teloitus Libaussa sekä 18 kommunistin pidätys.
8.10.1941 27 kommunistin pidätys sekä 36 juutalaisen teloitus Libaussa. Wehrmachtin osasto joutui kahden latvialaisen hyökkäyksen kohteeksi. Heidät ammuttiin paikan päällä.
11.10.1941 67 juutalaisen ja 6 kommunistin teloitus Windaussa.
16.10.1941 13 venäläistä vankia tuotu Goldingeniin ja toimitettu pakkotyöleirille.
22.10.1941 38 edellispäivänä paenneen venäläisvangin pidätys Frauenburgin luona ja näiden toimitus Libaun keskitysleirille.
24.10.1941 Tuotiin 16 venäläistä vankia ja toimitettiin nämä Libaun keskitysleirille.
30.11.1941 Libaun sokeritehtaalta toimitettiin 8 venäläistä sotavankia Libaun keskusvankilaan työstä kieltäytymisen vuoksi.
1.11.1941 123 juutalaisen teloitus Prekulnissa ja Weinodenissa. Piirit Libau-Land sekä Hasenpoth ovat siten vapaat juutalaisista (Judenfrei).
5.11.1941 Libausta Windauhun ulottuvan rannikkovartion perustaminen latvialaisista poliiseista.
6.11.1941 2 juutalaisen ja 2 kommunistin teloitus Libaussa.
7.11.1941 Päiväoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.
8.11.1941 Erityisoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.
9.11.1941 Erityisoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.
10.11.1941 26 kommunistin ja 30 juutalaisen teloitus turvallisuuspoliisin toimesta.
17.11.1941 Talsenissa avasivat mielisairaat teloitettujen kommunistien haudat ja ryöstivät näiden vaatteet. Tekijät otettiin kiinni.
19.11.1941 Entisen Latvian tasavallan itsenäisyyspäivä 18.11.1941 sujui ilman häiriöitä.
24.11.1941 Kenraalikomissaarin tutustumismatka Libauhun. Turvatoimia tiukennettiin.
26.11.1941 Kenraalikomissaarin tutustumismatkan päättyy ja paluu Riikaan.
15.12.1941 15.12.41 ammuttiin Wehrmachtin edustaja sotasatamassa tuntemattoman tekijän toimesta. Juutalaisoperaation alku. Samana päivänä ammuttiin 270 juutalaista sotavankialueella Libaun lähellä olevalla rannalla. Kolmen Wehrmachtin edustajan pidätys, jotka olivat läheisissä suhteissa juutalaisnaisiin.
16.12.1941 Juutalaisoperaatio jatkui. Libaun keskitysleirin siirto Frauenburgiin. 26 juutalaisjärjestöihin kuuluvan pidätys. 425 kg lihaa ja 40 kg läskiä takavarikoitu hintavalvonnan takia.
17.12.1941 Juutalaisoperaation päättyminen. Yhteensä ammuttiin 2746 juutalaista. Kuurinmaa on siten vapaa juutalaisista, poislukien 350 juutalaista käsityöläistä jotka tarvitaan välttämättömiin töihin.
18.12.1941 Alkaen 17.12.41 lomakielto. Terveystilanne on hyvä. Ammustenkulutusta ainoastaan juutalaisoperaatioiden vuoksi. 6000 ammusta.
19.12.1941 Pilkkukuumetta Windaun siviiliväestössä ja Grobinin vankileirillä.
20.12.1941 Libaun puistoalueelta löydettiin Wehrmachtin edustaja kuolleena ampumahaavan vuoksi. Selvitysten perusteella kyseessä itsemurha.
21.12.1941 Santarmiosaston ja turvallisuuspoliisin joulujuhla Libaussa.
23.12.1941 Kolmen varkauteen syyllistyneen sotavangin ampuminen Talsenissa.
Toisena dokumentaationa otteita turvallisuuspoliisin Libaun toimipisteen raporteista, jotka SS-Untersturmführer Kügler lähetti edellisen sotapäiväkirjan pitäjälle, SS:n ja poliisin aluejohtajalle tohtori Dietrichille. Nämäkin dokumentit löytyvät liittotasavallan arkistosta, BA R 70, Sowjetunion/20.
2. lokakuuta 1941:
Libaun vankiloissa olevien poliittisten vankien lukumäärä on 719, näistä keskitys- tai työleireillä 199 [--] Libaussa asuvien, työtehtäviin soveltumattomien vanhojen juutalaisten ja juutalaisnaisten eliminointi on käynnissä. Ajalla 25.9.-2.10.41 on teloitettu 241 Libaun juutalaista asukasta. Samaan aikaan toimeenpantujen pidätysten yhteydessä huolestutti juutalaisten piiristä jälleen kuullut huhut joiden mukaan odotetun englantilaisten ja venäläisten maihinnousun jälkeen juutalaiset tulevat kostamaan. Romanien saatua kiellon asua rannikkoalueella ovat he asettuneet Hasenpothiin ja Goldingeniin. Latvialaisviranomaiset pyytävät apua.
3. marraskuuta 1941:
Libaun vankiloissa istuvien vankien määrä on 692, näistä 266 keskitys- tai vankileireillä. Kertomusaikana (17.10.41 lähtien) on Hasenpothissa ja useilla muilla paikkakunnilla toteutettu juutalaisvastaisia operaatioita. Yhteensä on 712 juutalaista teloitettu, näistä Hasenpothissa 386. Siten on koko tämä piiri vapaa juutalaisista.
3. tammikuuta 1942:
Libaun keskitysleirin siirryttyä Frauenburgiin on täkäläisissä vankiloissa 295 poliittista vankia. Ajanjaksolla 14.-16.12.41 on Libaussa teloitettu 2754 henkilöä, ja näistä 23 kommunisteja ja 2731 juutalaisia. Täällä vielä elävien juutalaisten kokonaisluku voidaan antaa poliisialueiden toimesta seuraavaksi tapahtuvan rekisteröinnin jälkeen. Nämä Libaun juutalaisten teloitukset ovat yhä edelleen puheenaiheena paikallisen väestön keskuudessa. Usein valitellaan juutalaisten kohtaloa, ja on kuultavissa hyvin vähän positiivisia kommentteja juutalaisten hävittämisestä. On levinnyt huhu jonka mukaan teloituksia kuvattiin jotta saataisiin materiaalia jota voitaisiin käyttää latvialaisia poliisiosastoja vastaan. Tämän materiaalin sanotaan todistavan että latvialaiset, eivätkä saksalaiset, olivat teloitusten takana. On odotettavissa että juutalaiskysymyksen hoito aiheuttaa edelleen levottomuutta Libaussa. Libaussa on kolme Wehrmachtin jäsentä pidätetty näiden oltua läheisissä suhteissa juutalaisnaisiin.
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Hitler ja keskitysleirit
Hitlerin jälkeenjääneissä puheissa, joita on tallentunut julkisista puheista aina pöytäkeskusteluihin saakka, keskitysleirit esiintyvät suhteellisen harvoin. Kuitenkin jo hyvin varhain hän tapasi uhkailla poliittisia vastustajiaan leireillä. Jo syyskuun 20. päivä 1920 hän viittasi brittien keskitysleireihin puoluepuheessaan Münchenissä. Juutalaiset ja keskitysleirit yhdistyivät hänen Völkischer Beobachteriin 13.3.1921 kirjoittamassaan artikkelissa, kenties ensi kertaa julkisesti:
"Kansamme kunnian häpäiseminen juutalaisten taholta estetään, jos välttämätöntä, säilömällä heidän provokaattorinsa keskitysleireille.Lyhyesti sanoen, kansamme puhdistetaan kaikesta myrkyllisestä ylhäältä alas. Sillä vain puhdas kansa voi kestää tulevat vaikeat ajat"
(Eberhardt Jäckel, Axel Kuhn, 1980, Hitler Sämtliche Aufzeichnungen 1905-1924, 341)
18. syyskuuta 1922 Hitler toisti uhkauksensa juutalaisille kansankiihottajille Münchenissä pidetyssä puolueen kokoontumisessa:
"Kauhistuttavaa asuntopulaa täytyy helpottaa ankarin keinoin, antamalla asuntoja niille jotka ne ansaitsevat. Eisner sanoi 1918 että meillä ei ole oikeutta vaatia vankiemme palautusta. Kansan joka ajattelee noin (Eisner sanoi vain sen mitä kaikki juutalaiset ajattelivat) täytyy kokea se millaista on elää keskitysleirissä! Ääriaineksiin täytyy käyttää äärimmäisiä menetelmiä. Meidän täytyy ehkäistä juutalaisten materialistinen saastutus, juutalainen rutto, pitämällä yllä idealismimme liekkiä."
(Jäckel, Kuhn, 690)
Valtaannousun jälkeen keskitysleirit uskottiin Himmlerin harteille, ja Hitler käsitteli niitä enää satunnaisesti, vaikka ne julkinen asia olivatkin. Ensimmäisen leirin perustamisesta Baijeriin, Dachauhun siis, ilmoitettiin jopa lehdistölle. Samoin lehdistö pääsi niille ajoittain myös vierailemaan. Lehdistötiedote koskien opposition tukahduttamista puolueessa kertoo myös julkisesti leireistä ja Führerin käskystä sinne toimittamiseksi:
"Berliini, kesäkuun 29., 1933
NSDAP:n valtakunnallinen lehdistötoimisto ilmoittaa seuraavaa:
entiset puoluetoverit evp. kapteeni Cordemann, evp. kapteeni von Marwitz, evp. kapteeni Wolf ja evp. kapteeni Zucker, kaikki Berliinistä, ovat yrittäneet sähkein ja puhelimitse soittaa Gauleitereille, kauppakamareihin, liikeyrityksiin jne, riistääkseen Führeriltä vapauden tehdä tarpeelliset päätökset. Führerin määräyksellä heidät erotettiin välittömästi viroistaan ja erotettiin puolueesta. Kanslerin määräyksellä heidät pidätettiin ja lähetettiin keskitysleirille"
(Max Domarus, The Complete Hitler: A Digital Desktop Reference to His Speeches & Proclamations, 1932-1945, 341)
Vielä 1941 Hitler palasi leiriteemaan, ja tällä kertaa poikkeuksellisen avoimella tavalla puhuen. Hitler tapasi 21.6.1941 päämajassaan marsalkka Kvaternikin Kroatiasta. Hitler puhui Kvaternikille heidän toimistaan rikollisten ja epäsosiaalisten ainesten kitkemiseksi. Tässä yhteydessä hän puhui seuraavasti:
"Voidaan toimia vain yhdellä tavalla: tuhota heidät! Tähän valtiolla on oikeus; sillä, kun yhtäällä arvokkaat ihmiset asettavat rintamalla henkensä alttiiksi, olisi rikos suojella konnia. Heidät täytyy hävittää tai - jos he eivät ole yleisvaarallisia - sulkea keskitysleirille, josta he eivät enää tule pääsemään pois."
(Andreas Hillgruber 1967, Staätsmänner und Diplomaten Bei Hitler: Vertrauliche Aufzeichnungen Über Unterredungen Mit Vertretern des Auslandes, 611)
Syyskuussa 1941 Hitler muisteli vuoden 1918 tapahtumia ja katsoi keskitysleirit aseeksi sellaisen kehityksen nujertamisessa:
"Olen määrännyt Himmlerin, jos on syytä jonain päivänä pelätä ongelmia kotirintamalla, likvidoimaan kaiken minkä hän löytää keskitysleireiltä. Siten vallankumous riistetään yhdellä iskulla johtajistaan"
(Hugh Trevor-Roper 2000, Hitler's Table Talk, 1941-1944 His Private Conversations, 29)
Samaan teemaan Hitler palasi useaan otteeseen vielä myöhemminkin. 7.4.1942 Hitler esitti päivälliskeskustelussa seuraavaa:
"Jos vähäisinkään mellakointiyritys puhkeaisi tällä hetkellä missään koko valtakunnassa, toimisin välittömästi. Tekisin näin: a. Samana päivänä kaikki opposition johtajat, mukaanlukien katolisen puolueen johto, pidätettäisiin ja teloitettaisiin. b. Kaikki keskitysleirien asukkaat ammuttaisiin kolmen päivän sisällä. c. Kaikki rikolliset listoillamme, ja ei väliä ovatko he vankilassa vai vapaina, ammuttaisiin samassa ajassa."
(Trevor-Roper, 409)
"Ennaltaehkäisyn" ja "uudelleenkoulutuksen" ohella eräs leirien tehtävistä oli sotatalouden tukeminen, ja tämä näkyi myös Hitlerin puheissa. Siten viimeisenä katkelmana leirien taloudellista merkitystä ja pelotevaikutusta ruotiva pätkä Hitlerin keskustelusta 5.6.1942:
"Kymmenen tai viisitoistatuhatta ammattimaista laiskuria jotka vaeltelivat Saksassa valtaannousumme aikana, ja joilla ei ollut aikomusta ottaa vakituista työtä vaikka Saksan teollisuus oli alkanut toimia, on laitettu keskitysleireille. On naurettavaa yrittää toimia normaalein menetelmin tämänkaltaisen saastan kanssa. Pelko leirille joutumisesta on tuottanut mainioita tuloksia ja se on myös suuresti vauhdittanut suunnatonta teollista toimintaamme aseteollisuuden tarpeisiin."
(Trevor-Roper, 559)
"Kansamme kunnian häpäiseminen juutalaisten taholta estetään, jos välttämätöntä, säilömällä heidän provokaattorinsa keskitysleireille.Lyhyesti sanoen, kansamme puhdistetaan kaikesta myrkyllisestä ylhäältä alas. Sillä vain puhdas kansa voi kestää tulevat vaikeat ajat"
(Eberhardt Jäckel, Axel Kuhn, 1980, Hitler Sämtliche Aufzeichnungen 1905-1924, 341)
18. syyskuuta 1922 Hitler toisti uhkauksensa juutalaisille kansankiihottajille Münchenissä pidetyssä puolueen kokoontumisessa:
"Kauhistuttavaa asuntopulaa täytyy helpottaa ankarin keinoin, antamalla asuntoja niille jotka ne ansaitsevat. Eisner sanoi 1918 että meillä ei ole oikeutta vaatia vankiemme palautusta. Kansan joka ajattelee noin (Eisner sanoi vain sen mitä kaikki juutalaiset ajattelivat) täytyy kokea se millaista on elää keskitysleirissä! Ääriaineksiin täytyy käyttää äärimmäisiä menetelmiä. Meidän täytyy ehkäistä juutalaisten materialistinen saastutus, juutalainen rutto, pitämällä yllä idealismimme liekkiä."
(Jäckel, Kuhn, 690)
Valtaannousun jälkeen keskitysleirit uskottiin Himmlerin harteille, ja Hitler käsitteli niitä enää satunnaisesti, vaikka ne julkinen asia olivatkin. Ensimmäisen leirin perustamisesta Baijeriin, Dachauhun siis, ilmoitettiin jopa lehdistölle. Samoin lehdistö pääsi niille ajoittain myös vierailemaan. Lehdistötiedote koskien opposition tukahduttamista puolueessa kertoo myös julkisesti leireistä ja Führerin käskystä sinne toimittamiseksi:
"Berliini, kesäkuun 29., 1933
NSDAP:n valtakunnallinen lehdistötoimisto ilmoittaa seuraavaa:
entiset puoluetoverit evp. kapteeni Cordemann, evp. kapteeni von Marwitz, evp. kapteeni Wolf ja evp. kapteeni Zucker, kaikki Berliinistä, ovat yrittäneet sähkein ja puhelimitse soittaa Gauleitereille, kauppakamareihin, liikeyrityksiin jne, riistääkseen Führeriltä vapauden tehdä tarpeelliset päätökset. Führerin määräyksellä heidät erotettiin välittömästi viroistaan ja erotettiin puolueesta. Kanslerin määräyksellä heidät pidätettiin ja lähetettiin keskitysleirille"
(Max Domarus, The Complete Hitler: A Digital Desktop Reference to His Speeches & Proclamations, 1932-1945, 341)
Vielä 1941 Hitler palasi leiriteemaan, ja tällä kertaa poikkeuksellisen avoimella tavalla puhuen. Hitler tapasi 21.6.1941 päämajassaan marsalkka Kvaternikin Kroatiasta. Hitler puhui Kvaternikille heidän toimistaan rikollisten ja epäsosiaalisten ainesten kitkemiseksi. Tässä yhteydessä hän puhui seuraavasti:
"Voidaan toimia vain yhdellä tavalla: tuhota heidät! Tähän valtiolla on oikeus; sillä, kun yhtäällä arvokkaat ihmiset asettavat rintamalla henkensä alttiiksi, olisi rikos suojella konnia. Heidät täytyy hävittää tai - jos he eivät ole yleisvaarallisia - sulkea keskitysleirille, josta he eivät enää tule pääsemään pois."
(Andreas Hillgruber 1967, Staätsmänner und Diplomaten Bei Hitler: Vertrauliche Aufzeichnungen Über Unterredungen Mit Vertretern des Auslandes, 611)
Syyskuussa 1941 Hitler muisteli vuoden 1918 tapahtumia ja katsoi keskitysleirit aseeksi sellaisen kehityksen nujertamisessa:
"Olen määrännyt Himmlerin, jos on syytä jonain päivänä pelätä ongelmia kotirintamalla, likvidoimaan kaiken minkä hän löytää keskitysleireiltä. Siten vallankumous riistetään yhdellä iskulla johtajistaan"
(Hugh Trevor-Roper 2000, Hitler's Table Talk, 1941-1944 His Private Conversations, 29)
Samaan teemaan Hitler palasi useaan otteeseen vielä myöhemminkin. 7.4.1942 Hitler esitti päivälliskeskustelussa seuraavaa:
"Jos vähäisinkään mellakointiyritys puhkeaisi tällä hetkellä missään koko valtakunnassa, toimisin välittömästi. Tekisin näin: a. Samana päivänä kaikki opposition johtajat, mukaanlukien katolisen puolueen johto, pidätettäisiin ja teloitettaisiin. b. Kaikki keskitysleirien asukkaat ammuttaisiin kolmen päivän sisällä. c. Kaikki rikolliset listoillamme, ja ei väliä ovatko he vankilassa vai vapaina, ammuttaisiin samassa ajassa."
(Trevor-Roper, 409)
"Ennaltaehkäisyn" ja "uudelleenkoulutuksen" ohella eräs leirien tehtävistä oli sotatalouden tukeminen, ja tämä näkyi myös Hitlerin puheissa. Siten viimeisenä katkelmana leirien taloudellista merkitystä ja pelotevaikutusta ruotiva pätkä Hitlerin keskustelusta 5.6.1942:
"Kymmenen tai viisitoistatuhatta ammattimaista laiskuria jotka vaeltelivat Saksassa valtaannousumme aikana, ja joilla ei ollut aikomusta ottaa vakituista työtä vaikka Saksan teollisuus oli alkanut toimia, on laitettu keskitysleireille. On naurettavaa yrittää toimia normaalein menetelmin tämänkaltaisen saastan kanssa. Pelko leirille joutumisesta on tuottanut mainioita tuloksia ja se on myös suuresti vauhdittanut suunnatonta teollista toimintaamme aseteollisuuden tarpeisiin."
(Trevor-Roper, 559)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
