Holokaustin kiistämisen politiikat

Kansanmurhan voidaan katsoa jo määritelmällisesti olevan poliittisen alaan kuuluva tapahtuma, määrittäähän YK:n asiaa koskeva päätöslauselma nro 260 pyrkimykseksi "jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain". Tunnusmerkkien täyttämiseksi tarvitaan selkeä intentio ja suunnitelmallisuus, mikä jokseenkin väistämättä vaatii taustalleen poliittisten toimijoiden yhteistyötä, ja joidenkin tuhottaviksi aiottujen ryhmien määrittely jo sinänsä on poliittinen teko. Samoin säännöllisesti politikoinnin kohteena on kiista itse määrittelystä, siitä mikä hävitystyö on oikeutettu nimikkeeseen kansanmurha.

Politikoinnin kohteina kansanmurhien osalta ovat olleet jatkuvasti myös niiden erilaiset muistamistavat. Yksi tähän liittyvä ilmiö on kansanmurhien kokonaisvaltainen tai osittainen kiistäminen. Holokausti on tässä vain yksi monien joukossa: niin Armenian kuin aboriginaalienkin kansanmurhalla on omat kiistäjänsä. Voidaan sanoa että aina löytyy taho jolla on joko poliittinen tai muu motiivi kansanmurhan kiistämiseen. Useimmiten syyt ovat poliittisia, ja holokaustin kiistäminen kuuluu ainakin pääosin tähän joukkoon.

Yksi keskeinen elementti holokaustin kiistämisessä on ollut ilmeinen antisemitismi, ja tähän kytkeytyen Israelin, sekä usein myös USA:n vastainen politiikka. Vaikkakin tätä kytköstä voidaan tarkastella tyypillisenä salaliittoteoriana, on kiistäjien argumentaatiossa havaittavissa myös selkeämmin poliittisia aspekteja, etenkin kun huomioidaan maailmanlaajuisen holokausti-tietoisuudenkin lähteneen leviämään suoraan Israeliin kytkeytyvän poliittisen kehityksen myötä.

Hyvin yleisesti holokausti-tietoisuuden katsotaan lähteneen kasvuun eritoten Israelin ja arabimaiden välisten konfliktien myötä, sodat nostivat esiin erityisesti amerikkalaisen juutalaisyhteisön keskuudessa koko kansan häviämisen mahdollisuuden. Esimerkiksi Peter Novickin mukaan tämä hävityksen mahdollisuus nosti huomattavasti kiinnostusta myös aiempiin katastrofeihin. Toisaalta juuri USA:n tuki Israelille nosti esiin myös tähän kytkeytyvän holokaustin kiistämisen: Austin J. App esitti 1973 USA:n tuen Israelille johtuvan "tiedostamattomasta syyllisyydentunnosta", vaikkakin samalla ristiriitaisesti syytti USA:ta osalliseksi holokaustimyytin kehittelyssä.

Kenties eksplisiittisimmin holokaustin kiistämisen kytkee Israel-politiikkaansa ranskalainen Roger Garaudy. Hän, islamiin kääntynyt ex-kommunisti, näkee holokaustin pyrkimyksenä legitimoida Israelin valtion olemassaolo. Kuten itä-blokin maat erityisesti 1960-luvulla, myös Garaudy näkee Hitlerin toimet kolonialismin jatkumossa. Hänen esityksensä mukaan kaasukammiot ja tuhoamisleirit ovat vain tietoinen pyrkimys häivyttää näkyvistä muiden kolonialistien omat rikokset kohottamalla yksi kansanmurha uniikkiin asemaan. Garaudy ei juurikaan pyri esittelemään historiallista todistusaineistoa kansanmurhaa vastaan vaan kiistäminen toimii yhtenä osana hänen anti-sionistista ja Palestiinaa tukevaa agendaansa. Koska suuri joukko palestiinalaisia ja heidän tukijoitaan kiistää Israelin valtion legitimiteetin ja legaalisuuden, ei liene yllättävää että heidän joukoistaan löydämme suuren joukon holokaustin kiistäjiäkin.

Yksi mielenkiintoisimmista "tunnustuksista" tämän holokaustin kiistämisen poliittisen agendan suhteen on ollut Mark Weberin "kääntymys". Weber on entinen holokaustin kiistäjien instituutin (Institute for Historical Review) johtaja ja ollut viime vuosina yksi keskeisimmistä revisionisteista. Viime vuoden alussa Weber kuitenkin myönsi että miljoonia juutalaisia tuhoutui sodan aikana, useiden maiden juutalaisväestö hävisi ja useita pienempiä ja suurempia juutalaisyhteisöjä hävitettiin. Todettuaan revisionismin saavutukset vähäisiksi Weber haluaa kääntää huomion siihen minkä hän kokee kasvavaksi trendiksi, Israelin kritiikkiin. Juutalais-sionistisen vaikutusvallan paljastaminen ei onnistu holokaustin kiistämisen kautta ja nämä kysymykset tulisikin erottaa toisistaan, hänen mukaansa revisionismi on ollut pikemminkin este juutalaisten vaikutusvallan paljastamisessa. Suurin osa revisionisteista on kylläkin irtisanoutunut Weberin näkemyksistä mutta silti hänen todistuksensa valottaa mielenkiintoisella tavalla holokaustin kiistämisen poliittisia tarkoitusperiä.

Saksassa holokaustin kiistäjien argumentaatiossa näkyy jossain määrin laajempi äärioikeistolainen tai uusnatsistinen agenda. Kiistäjien taustalla toimi aina viime vuosikymmeniin asti myös joitakin entisiä natsihallinnon toimijoita; mainittavimpia tapauksia on äärioikeistolaista julkaisutaloa pyörittänyt Helmut Sündermann, joka oli sodan aikana hallituksen lehdistöpäällikkö ja myös valtiopäiväedustaja, sekä Wehrmachtin kenraalimajuri Ernst Otto Remer. Keskeistä saksalaisessa liikkeessä on ollut oikeudenkäyntien kritiikki ja rikosten kokonaisvaltaisen kiistämisen ohella niiden relativointi.

Poliittiselta kannalta kenties kiinnostavinta on holokaustin kiistämisen kytkökset äärioikeistolaisiin puolueisiin. Vaikkakin merkittävimmät äärioikeiston toimijat pyrkivät pidättäytymään erossa ekplisiittisestä holokaustin kiistämisestä, vaikuttaa taustalla myös pyrkimys käyttää kiistämistä politiikan välineenä. Tällöin kohteena näyttäisi olevan erityisesti liberaali ajattelumalli. Ehkäpä selkeimmin tämä tuli ilmi entisen Republikaner-puolueen jäsenen Germar Rudolfin oikeudenkäynnissä, jonka yhteydessä esitettiin hänen kirjoittamansa lausuma, lausuma joka heijastelee hyvin myös äärioikeistolaisten puolueitten ajatusmalleja:

"Holokausti- ja kaasukammiouskomuksen esittäminen saksalaisen ja kansainvälisen politiikan ydinkysymyksenä ei ole vaikeaa. Kaikki sodanjälkeisen politiikan dogmit perustuvat sille - liberalismi, suvaitsevaisuus, parlamentaarinen demokratia, ihmisten tasa-arvo, monikulttuurisuus jne"


Antiliberalismin ja antisionismin voineekin katsoa muodostavan holokaustin kiistämisen poliittisen ytimen. Luonnollisesti motiivit vaihtelevat jonkin verran maittain ja kiistäjien poliittisten taustojenkin mukaan, huomattavaa on että holokaustin kiistäjien keskuudesta löytyy niin äärioikeiston kuin -vasemmistonkin edustajia. Yhtenä erikoisuutena voinee mainita varhemmin Punaisessa armeijakunnassa toimineen Horst Mahlerin siirtyminen äärioikeiston ja holokaustin kiistäjien leiriin. Huomioiden molempien militantin ja antiliberaalin taustan, kytkös ei kuitenkaan kenties ole niinkään yllättävä kuin se aluksi saattaa kuulostaa.