Holokaustin kiistäminen ja historioitsijat

Holokaustin kiistämistä voi hyvällä syyllä pitää myös eräänlaisena pseudotieteenä. Vaikkakin suurin osa ilmiöstä ja sen piirissä tuotetusta materiaalista koostuukin lähinnä erilaisista antisemiittisistä purkauksista ja ääriliikkeiden ideologisista pamfleteista, ovat jotkut sen piirissä vaikuttaneista henkilöistä pyrkineet myös historiatieteeltä ulkoisesti näyttäviin tuotoksiin. Tällaisissa jossain määrin vakavammin otettavissa yrityksissä, joista voinee viime vuosien keskeisimpänä ja ylivoimaisesti aktiivisimpana kirjoittajana mainita italialaisen Carlo Mattogon, käytetään myös valikoidusti sekä todistajanlausuntoja että arkistolähteitä pyrkimyksessä kiistää historiallisen aineiston osoittama kansanmurha.

Huolimatta pyrkimyksistä ainakin näennäiseen tieteellisyyteen, on holokaustin kiistäminen jotakuinkin täysin sivuutettu akateemisten tutkijoiden taholta. Tämä ei sinällään yllätä, sillä kiistäminen ei täytä historiallisen tutkimuksen vaateita edes lähteidenkäyttönsä osalta. Mitään selkeätä vaihtoehtoista tulkintaa tapahtumainkululle ei myöskään kiistäjien taholta ole kyetty esittämään, vaan on lähinnä keskitytty etsimään aukkoja tai epätäsmällisyyksia jo tehdystä tutkimuksesta.

Mutta miten sitten historioitsijoitten tulisi asiaan reagoida? Holokaustin kiistäminen itsessään on tietysti jollain tapaa kiinnostava tutkimuskohde, mutta kuulunee enemmän politiikantutkimuksen alueelle. Kiistäjien väittämiä on toki pyritty kumoamaan melkoisen laajaltikin, mutta lähinnä harrastelijoiden voimin. Aktiivisin yksittäinen ryhmä lienee Holocaust Controversies -ryhmä, joka koostuu historian harrastajista sekä yhdestä uransa alkuvaiheessa olevasta akateemisesta tutkijasta. Blogissa esitetty kritiikki on herättänyt keskustelua paitsi verkossa pyörivien kiistäjien taholta, myös julkaisutoimintaa harjoittavien, vakavammin otettavien toimijoiden taholta. Tästä esimerkkinä Carlo Mattognon ja blogin jäsenten välillä käydyt debatit (viimeisimmästä mielipiteenvaihdosta ks. Mattognon kommentaari blogin kirjoituksiin "The “Special Treatment” of Registered Auschwitz Inmates" ja Sergey Romanovin vastine "Mattogno's special treatment of evidence continues").

Blogin jäseniin kuuluvan Exeterin yliopiston historioitsijan Nick Terryn ohella kirjoittakunnassa on vieraillut myös krakovalaishistorioitsija Joachim Neander. Hänen ja Mattogon välille kirvonnut debatti kertoo selkeästi eron tieteellisen tutkimuksen ja kiistäjien näkemysten välillä. Neander osoittaa että Mattognon esitys on historiatieteen näkökulmasta kelvoton, koska hän jättää tarkoitushakuisesti omien väitteidensä kanssa ristiriidassa olevan aineiston työnsä ulkopuolelle hyläten kestämättömin perustein myös silminnäkijöiden kertomukset.

Etabloituneiden akateemisten tutkijoiden parissa kommentit holokaustin kiistäjien esityksiin ovat kaikkiaan kuitenkin olleet harvemmassa, liki olemattomia. Poikkeuksen tekevät lähinnä oikeusjuttujen yhteydessä tuotetut tekstit: erityisesti Irvingin oikeudenkäynti Deborah Lipstadtia vastaan tuotti useampiakin historioitsijoitten melko yksityiskohtaisia esityksiä holokaustin kiistämistä vastaan. Irving syytti Lipstadtia herjauksesta tämän väitettyä että Irving ei ole kelvollinen historioitsija, puolustuksekseen Liptadt joutui osoittamaan Irvingin metodien kelvottomuuden ja hänen kustantajansa Penguin kokosi ryhmän asiantuntijoita antamaan asiasta lausuntonsa. Nämä asiantuntijaraportit on luettavissa Holocaust Denial on Trial-sivustolla.

Erityisesti Deborah Lipstadt on esittänyt että kiistäjien kanssa ei tulisi käydä debattia, koska se kohottaisi näiden väitteet tasa-arvoiseen asemaan legitiiminä teoriana:

"Whenever the plans include inviting a denier I categorically decline to appear. As I make clear in these pages the deniers want to be thought of as the "other side." Simply appearing with them on the same stage accords them that status. [--] Refusal to debate the deniers thwarts their desire to enter the conversation as a legitimate point of view." (Lipstadt, Denying Holocaust, 5-6.)

Lipstadt ei esitä kiistäjien julkaisujen kieltämistä, mutta vastapuolella ei ole mitään velvollisuutta myöskään osallistua niiden levittämiseen:

"It is one thing to state that a country allows free speech, as does the United States in its constitution. That gives deniers the right to say what they wish. But it does not obligate newspapers to print letters or columns by deniers. Some student newspapers misunderstood the First Amendment and assumed it obligated them to print this material. It does not." http://www.jcpa.org/phas/phas-11.htm

Tämä Lipstadtin kanta on luonnollisesti ärsyttänyt kiistäjiä. Tosiasia kuitenkin lienee että kiistäjät eivät ole tähän päivään mennessä kyenneet esittämään sellaista teoriaa jolla olisi riittävää tietellistä painoarvoa tullakseen akateemisen debatin osaksi. Kiistäjien yritykset ovat liikkuneet lähinnä sinne ja tänne, ilman erityistä fokusta. Ei ole tiedossa että mikään heidän esittämänsä uusi tulkinta tai edes detalji olisi tullut osaksi akateemista historiankirjoitusta, huolimatta jo vuosikymmeniä jatkuneesta ponnistelusta. Historiaa toki revisoidaan holokaustin osalta jatkuvasti, akateemisen tutkimuksen(kin) puolella. Esimerkiksi Majdanekin leirin uhrien lukumääräarvio on tarkentunut vuosien mittaan Neuvostoliiton tutkijoiden esittämistä miljoonaluvuista alle sataan tuhanteen. Tähän ei kuitenkaan ole mitään osuutta historialliseksi revisionismiksikin itseään kutsuvalla kiistäjäliikkeellä, vaan kyse on leirimuseon omista arkistotietoihin perustuvista tutkimuksista.

Historioitsijoitten tulisikin keskittyä kiistäjien epämääräisten yritysten sijaan tutkimaan holokaustin historiaa entistä tarkemmin ja revisioida historiaa siltä osin kun se tieteellisen tutkimuksen nojalla näyttää olevan välttämätöntä. Paras vastaus kiistäjille on tarkka ja yksityiskohtainen tutkimus.