Ravensbrück – naisten keskitysleiri

Vuonna 1939 käyttöön otettu Ravensbrückin keskitysleiri oli ensimmäinen pelkästään naisvangeille tarkoitettu leiri, jolla oli käytössä sama kurinpitojärjestelmä kuin miestenkin leireillä. Pelkästään naisille tarkoitettuja leirejä toki oli ollut aiemminkin: lokakuusta 1933 toiminut Moringen, sekä sen sulkemisen jälkeen 1938 Lichtenburg, mutta olosuhteet Ravensbrückissa muotoutuivat huomattavasti vaativammiksi, ja myös vankimäärä oli moninkertainen. Ravensbrück oli myös ensimmäinen leiri, joka alusta asti oli suunniteltu pelkästään naisten leiriksi.

1. Leirin perustaminen ja tarkoitus

Järjestelmän alkuvuosina naisvankeja oli vähäinen määrä, Jane Caplanin mukaan kahtena ensimmäisenä Hitlerin hallinnon vuotena naisvankeja oli leireillä noin prosentti kaikista vangeista, kun sitä vastoin Ravensbrückin vankimäärä vastasi alkuvaiheessaankin jo lähes kymmentä prosenttia kaikista leirivangeista. Moringenin leiri oli, huolimatta sen muodollisesta asemasta SS:n alaisuudessa, siviiliviranomaisten hallinnossa, ja leirin henkilökunta, kuten vangitkin, olivat siviiliasuissa. Vankimäärä vaihteli alkuvuosina sadan molemmin puolin, nousten 1937 lähelle viittäsataa. Kohtelu oli miesten leireihin verraten lempeää, ja leirin johtaja Hugo Krack katsoi toimintansa olevan pikemminkin kasvatuksellista kuin rankaisua. Vankien pääosan muodostivat poliittiset vangit vuoteen 1937 asti, ja sitä edespäin suurin ryhmä oli Jehovan todistajat, joita Moringenin leirin loppuvaiheessa oli lähes 90 prosenttia vangeista . Jehovan todistajia kaikista vangeista leirin toiminta-aikana oli noin puolet. Kaikkiaan Moringenin kautta kulki 1350 vankia.

Lokakuusta 1937 alkaen Moringenin vankeja siirrettiin Lichtenburgin leirille. Kasvavan vankimäärän takia Lichtenburg huomattiin kuitenkin alusta asti liian pieneksi, ja leirin laajennussuunnitelmia laadittiin vuoden 1938 kuluessa. Jo samana vuonna tehty päätös keskittää naisvangit Ravensbrückiin kuitenkin keskeytti tämän suunnittelun.

Himmler kertoi vuoden 1937 aikana useaan otteeseen SS-johdolle suunnitelmista leiriverkoston laajentamiseksi. Esimerkiksi marraskuussa puhuessaan leireistä hän esitti kaavailluksi vankimääräksi 20000, mutta totesi ettei ”sodan sattuessa sillä tulla pärjäämään” . Samoin hän esitti jo tammikuussa 1937, että “sodan sattuessa täytyy olla selvää että huomattava määrä epäluotettavia henkilöitä on laitettava sinne [keskitysleireille], jos haluamme estää hyvin epämieluisan kehityksen sodan kuluessa” . Näihin kaavailuihin Lichtenburg oli auttamattomasti liian pieni. Rudolf Hössin mukaan Eicke kaavaili uuden Ravensbrückin leirin kooksi 2000, Pohl jopa 10 000 vankia.

Virallisesti Ravensbrückin leiri otettiin käyttöön toukokuussa 1939, jolloin määrättiin kaikki Lichtenburgin naisvangit sekä mahdollisesti tulevat naisvangit toimitettavaksi Ravensbrückiin. Ensimmäinen vankierä saapui leirille 18.5.1939.

Leirin rakentaminen oli aloitettu marraskuussa 1938, jolloin sinne saapui rakennustöihin 500 miestä Sachsenhausenin keskitysleiriltä. Ravensbrück sijaitsi lähellä pääkaupunkia Berliiniä, noin 80 kilometriä siitä pohjoiseen, ja oli hyvien maantie- ja rautatieyhteyksien päässä. Rajoittuen järveen, jokeen, sekä metsäalueeseen oli leiri suhteellisen hyvin suojattu ulkopuolisten tarkkailulta.

Suunnittelupohja leireille oli jo vakiintunut, ja Ravensbrück suunniteltiin aiempien kokemusten pohjalta symmetrisen mallin mukaan. Portin ympärille oli keskittynyt hallintorakennusten rypäs selleineen ja komendantin toimistoineen. Ensivaiheessaan leirin alue oli noin 150x300 metriä, ja sitä ympäröi nelimetrinen muuri, jonka päällä kulki sähköistetty piikkilanka. Leirin sisällä oli 18 puuparakkia, joista yksi toimi sairaalaparakkina, kaksi varastona ja yksi rangaistusparakkina. Lisäksi oli erillinen pesu- ja keittiörakennus. Loput parakit toimivat majoitustiloina, joissa oli 135 makuupaikkaa.

Toisin kuin useat miestenleirit, Ravensbrück ei ollut alkujaan suunniteltu tuotannollisten näkökohtien mukaan. Lähistöllä ei ollut suuria tehtaita tai raaka-ainevaroja. Pääasiallinen tarkoitus olikin toiminta ”erikoisleirinä” naisvangeille. Leirin tuotantolaitokset laajenivat kuitenkin vuosien mittaan merkittävästi, ja leiri palveli myös sotateollisuutta. Ravensbrück toimi myös koulutuskeskuksena, jossa sai oppinsa muiden leirien yhteyteen perustettujen naistenleirien valvojat. Vuoteen 1942 Ravensbrück oli kuitenkin ainoa itsenäisenä pääleirinä toimiva naisten keskitysleiri, ja muut leirit, kuten Auschwitzin naistenleiri, olivat hallinnollisesti sen alaisia.

2. Vankimäärä, vankiryhmät ja kuolleisuus

Ravensbrückin vankimäärä kasvoi ensimmäisen vuoden reilusta tuhannesta kymmeniin tuhansiini vuosien mittaan. Kaikkiaan leirille toimitettiin sen toiminta-aikana noin 132 000 vankia, joista muutama tuhat oli leirin raskaimpiin rakennustöihin tarkoitettuja miehiä. Suurimmilleen vankimäärä kasvoi vuoden 1944 jälkipuoliskolla, jolloin leirillä oli yhtäaikaisesti reilu 50 000 vankia. Suuria määriä vankeja tuli leirille idän leirien evakuoinnin yhteydessä, ja esimerkiksi pelkästään tammi- helmikuussa 1945 saapui yli 10 000 vankia, joista 3000 Auschwitzista.

Ensi alkuun suurin vankiryhmä oli Jehovan todistajat. Tämä oli peruja Lichtenburgista, ja jo alkuvuonna 1940 heidät oli syrjäyttänyt suurimpana ryhmänä niin sanotut ”epäsosiaaliset” (Asoziale). Tähän mustaa kolmiota leiritunnuksenaan käyttävään ryhmään laskettiin arjalaisvangit, joiden katsottiin käytöksellään tai sosiaalisen asemansa vuoksi olevan vaarallisia muulle yhteiskunnalle. Tällaisia olivat muun muassa asunnottomat, prostituoidut, kerjäläiset ja alkoholistit. Myös romanit laskettiin usein tähän kategoriaan, vaikka luokittelu vaihtelikin.

Suurin yksittäinen ryhmä ”yhteiskuntaan sopeutumattomien” vankien ryhmässä oli vuonna 1939 Itävallan Burgenlandista tulleet romanit, jotka luokiteltiin erikseen kategoriaan ”työtä vieroksuvat” (Arbeitsscheu). Ravensbrückissa romanit joutuivat Auschwitzin tapaan myös lääketieteellisten kokeiden uhriksi. Auschwitzista siirtynyt tohtori Franz Lucas myönsi sterilisoineensa joitakin romaneja myös Ravensbrückissa.

Poliittisten vankien määrä lähti kasvuun sodan myötä. Ensimmäiset puolalaisvangit saapuivat jo vuoden 1939 puolella, mutta joukkokuljetukset alkoivat vasta huhtikuussa 1940. Vuoden 1940 lopulla puolalaiset olivat suurin yksittäinen ryhmä poliittisista vangeista, vastaten noin kahta kolmasosaa heistä, ja lisäksi poliittisten määrä oli kohonnut neljännekseen koko leirin vahvuudesta. Kesään 1941 mennessä poliittisista vangeista oli kasvanut myös jo suurin yksittäinen vankiryhmä. Varsovan kansannousun kukistuttua syksyllä 1944 lisääntyi puolalaisten määrä entisestään.

Juutalaisvankeja leirillä oli alusta alkaen, ja heidän määränsä pysytteli 10 prosentin tienoilla kesään 1944 asti, jolloin erityisesti Unkarin juutalaisia saapui suurempia määriä leirille. Kaikkiaan juutalaisvankeja oli kautta koko leirin historian noin 15 prosenttia . Ajoittain leirillä ei kuitenkaan ollut juuri lainkaan juutalaisvankeja. Vuonna 1942 Ravensbrückin juutalaisvangit siirrettiin asteittain, ja heidät valikoitiin joko eutanasialaitoksiin surmattavaksi, tai kuljetettiin leireille Saksan ulkopuolelle. Himmlerin 29.9.1942 antaman määräyksen mukaisesti Ravensbrückin tuli olla ”juutalaisvapaa” ja jäljellä olleet vangit, joita oli 522, tuli toimittaa Auschwitziin . Vangit saapuivat Auschwitziin 6.10.1942, ja heidät kaikki rekisteröitiin työhön leirille . Juutalaisia saapui kuitenkin leirille edelleen.

Tšekkiläisnaisia leirille oli saapunut isommassa mitassa vuoden 1942 alusta lukien, ja Heydrichin salamurhan jälkeen myös pääosa kostoksi tuhotun Lidicen kylän naisväestöstä tuotiin Ravensbrückiin. Suuria kansallisuusryhmiä tšekkien ja puolalaisten ohella olivat ranskalaiset, hollantilaiset sekä Jugoslavian ja Neuvostoliiton alueen naiset.

Leirille tuotiin alaikäisiäkin vankeja. Alle 16-vuotiaita vankeja oli kaikkiaan ainakin 881. Suurin osa alaikäisistä saapui vuoden 1944 kuluessa Auschwitzin romanileiristä ja naistenleiristä sekä Varsovasta. Vain harva heistä selvisi elossa vapautukseen saakka. Leirillä myös syntyi lapsia, huolimatta raskaudenkeskeyttämisistä sekä kiellosta toimittaa leirille raskaana olevia. Syntyneet lapset toimitettiin aluksi lastenkotiin, mutta kesästä 1944 alkaen heidän annettiin jäädä leiriin. Leirillä syntyneistä lapsista, joita oli noin 500, yli puolet ei selvinnyt ensimmäisiä elinviikkojaan pidempään.

2.1 Työ

Ensimmäisen vuoden aikana vangit työskentelivät lähinnä leirin laajennustöissä, sekä maataloustöissä, joihin heitä vuokrattiin alueen tilallisille. Joulukuussa 1939 aloitti leirillä Waffen-SS:n vaatetustehtaitten räätäliverstas ja ompelimo. Kesällä 1940 verstaat yhdistettiin DAW:n (Saksan varustelutehdas) olkimattokutomon kanssa SS:n omistamaksi yhteisyritykseksi Textil- und Lederwertung mbH (Texled).

Verstaiden yhdistämisvaiheessa yrityksissä työskenteli 141 naista, mikä oli alle 5 prosenttia leirin vankimäärästä. Suurimmilleen työntekijämäärä Texledin tehtailla kasvoi vuonna 1942 yli 5000 käsittäen yli 60 prosenttia leirin kokonaisvankimäärästä. Vaikka tuotot kasvoivat jatkuvasti, uusien koneiden tulo sekä vankien siirtäminen varusteluteollisuuteen vähensi tekstiiliteollisuudessa työskentelevien määrää vajaaseen kolmeen tuhanteen. Vuoteen 1945 mennessä verstaat olivat kasvaneet lukuisia eri osastoja käsittäväksi teollisuuslaitokseksi. Teollisuustoiminnan laajentaminen aiheutti tarpeen kasvattaa myös leirin kokoa, ja leirin asuinparakkien määrä kaksinkertaistui vuoteen 1945 mennessä. Leiriä ympäröivää muuria jatkettiin myös uusien alueitten ympärille.

Poliittisena vankina leirille joutunut Alfredine Nenninger on kuvannut työskentelyolosuhteita Texledin tiloissa seuraavasti:

”Kun astui ensimmäisen kerran suureen halliin, jossa työskenteli 600 vankia leikkauspöytien, käsityö- ja kontrollipöytien äärellä, 13 liukuhihnalla joilla kullakin 26 ompelukonetta, kaikenlaisilla erityis- ja rei’ityslaitteilla ja höyrysilityslaitteilla, uskoi astuneensa helvettiin tai hullujenhuoneelle. Huolimatta koneiden melusta ja paksusta kuumasta ilmasta joka salpasi hengityksen, kuuli joka nurkasta ja suunnasta SS-väen ja valvojien karjunnan ja saattoi todistaa sanoinkuvaamattomia pieksämiskohtauksia.”

Alkujaan vaatteiden korjaus ja valmistus palveli keskitysleirien tarpeita ja käsiteltävänä oli vankien vaatteita. Vuodesta 1942 alkaen valmistettiin ja korjattiin kasvavassa määrin myös Waffen-SS:n vaatteita. Vaikka työnteko tarjosi tilapäisen suojan teloituksilta ja työntekijöitä ei voinut kohdella täysin mielivaltaisesti, oli kohtelu julmaa myös verstailla. Työaika oli 10–12 tuntia päivässä, ja vankien pahoinpitely oli yleistä. Erityisen pelätty työpaikka oli Waffen-SS:n olkikenkien valmistamo. Työ aiheutti haavoja käsiin, ja lisäksi pöly altisti aliravitut työläiset keuhkosairauksille. Siellä työskentelikin pääasiassa leirin vankihierarkian alin osa, romanit sekä Lidicen naiset.

Waffen-SS:n vaatetyöpaja toimi yhtenä osana myös juutalaisten tuhoamisen taloudenpitoa: Lubliniin ja Auschwitziin kerääntyneestä materiaalista piti erotella ”poissiirrettyjen” juutalaisten jättämät turkistuotteet ja lähettää ne Ravensbrückiin jalostettavaksi.

Ensimmäisenä SS:n ulkopuolisena yhtiönä leirillä aloitti Siemens & Halske, jonka parakkeja alettiin rakentaa kesäkuussa 1942. Siemensin verstailla leirin välittömässä läheisyydessä alettiin valmistaa elokuussa 1942 elektronisia laitteita, erityisesti viestintälaitteita sotavoimien tarpeisiin. 20 tuotantohallissa työskenteli noin 2500 vankia. Vuonna 1944 Siemens perusti oman leirinsä Ravensbrückin kupeeseen, jolloin työntekijät myös majoittuivat Siemensin tiloissa.

Vuodesta 1943 alkaen otettiin uusi malli käyttöön: sen sijaan että yritykset sijoittautuisivat lähelle leiriä, perustettiin alaleirejä varusteluteollisuuden laitosten läheisyyteen. Suurimmalla alaleirillä työskenteli yli 4000 vankia. Ravensbrückista siirrettiin vankeja myös muiden leirien lähistöllä sijaitseville alaleireille. Puutteellisen dokumentaation vuoksi ei voida tarkkaan sanoa alaleirien määrää. Varmasti ei tiedetä, mikä leiri oli minkä pääleirin alaisuudessa, mutta Ravensbrückin alaleirien määrä oli noin 20.

Naisvangit joutuivat työskentelemään myös kesästä 1942 alkaen eri keskitysleireille pystytetyissä leiribordelleissa. Ravensbrück toimi rekrytointikeskuksena leiribordelleihin, mutta myös muihin SS:n ja Wehrcmachtin bordelleihin. Leiriltä ”tilattiin” naisvankeja, ja joissain tapauksissa tilannut taho kävi itse valikoimassa naiset leiriltä. Bordelleihin pyrittiin samaan ”vapaaehtoisia” lupauksilla paremmista työoloista, mutta kertomatta tarkkaan komennuksen sisältöä. Myös vapautusta lupailtiin, vaikka todellisuudessa ”komennuksen” päätyttyä vanki yleensä palautettiin sille leirille mistä hän oli lähtenyt.

2.2 Kuolleisuus ja teloitukset

Ravensbrückin leirin kuolleisuuslukuja on useiden muiden leirien tapaan hankala arvioida dokumenttien vähyyden vuoksi. Ainoa kuolleisuudesta kertova dokumenttitieto on elokuulta 1942. WVHA:n tilasto ko. kuulta kertoo Ravensbrückissa kuolleen 38 vankia. Kuten Bernhard Strebel toteaa, on luku alhainen muihin leireihin suhteutettuna. Alhaisesta kuolleisuudesta kertoo myös se, että ensimmäinen, kahdella uunilla varustettu krematorio leirille rakennettiin vasta huhtikuussa 1943, ja uuneja lisättiin yhdellä vuoden 1944 lopulla. Ennen oman krematorion rakentamista ruumiit vietiin Fürstenbergin kaupungin krematorioon.

Yksi syy alhaiseen kuolleisuuteen on siinä, että heikkokuntoisia vankeja toimitettiin eutanasialaitokseen surmattavaksi. Syksystä 1941 alkaen vierailu leirillä lääkärikomissio, joka valikoi leirin vankeja lähetettäväksi Bernburgin laitokseen surmattavaksi. Tohtori Friedrich Mennecken johtama lääkäriryhmä ennätti valikoida ”erityiskäsittelyyn” (Sonderbehandlung) noin 1600 vankia, ennen kuin nimellä ”Aktion 14f13” tunnettu leirivankien harvennusoperaatio lopetettiin. Mennecken toimet tunnetaan suhteellisen tarkasti, sillä säilyneitten arviointikaavakkeiden ohella paljastavaa aineistoa on hänen kirjeissään; hän kertoi avoimesti kirjeissä vaimolleen operaation kulusta. Näin hyväntuulisesti hän kuvasi tapahtumia Ravensbrückissa kirjeessään 20.11.1941:

”Työ luistaa, koska pääosa on jo täytetty ja minä lisään vain diagnoosin, keskeiset oireet jne. [--] Dr. Sonntag istuu vieressä ja kertoo minulle leirin olosuhteista, ryhmänjohtaja tuo potilaita tänne – se sujuu moitteettomasti. Syön leirillä; tänään oli lounaalla kasinolla linssikeittoa pekonin kera, jälkiruoaksi omelettia. Viideltä lopetin, söin kasinolla illallista (Dr. Sonntagin kanssa): 3 lajia makkaraa, voita, leipää, olutta. [--] Vuoteessani nukun loistavasti, se on kuin Hilmershausenissa. [--] Toivottavasti sinulla menee yhtä hyvin kuin minulla; voin erinomaisesti!”

Kuolleisuus kasvoi vankimäärän lisääntyessä, ja erityisesti kun leirille tulvi väkeä idän leireiltä. Leirin kapasiteetti oli riittämätön vankitulvan vastaanottamiseksi. Jo kesästä 1944 asti oli leirin majoituskapasiteetti ollut riittämätön, ja saapuvia vankeja pidettiin elokuusta alkaen keskellä leiriä sijaitsevassa sotilasteltassa, jossa ei aluksi ollut minkäänlaisia saniteettitiloja, eikä lämmitystä. Tarpeet tehtiin teltan ulkopuolelle kaivetun kuopan äärellä.

Syksyllä 1944 neljännes kaikista leirin parakeista oli sairaalakäytössä. Sairaalaparakit eivät olleet kuitenkaan hoitoa varten, vaan niihin eristettiin sairaat muista vangeista. Vuoden 1945 kolmena ensimmäisenä kuukautena kuoli 4000 vankia ”luonnollisiin syihin”, eli heitä ei suoranaisesti tapettu vaan heidän annettiin kuolla nälkään ja tauteihin. Leirin johto yritti epätoivoisesti helpottaa tilannetta myös siirrättämällä vankeja muihin leireihin, ja sairaita vankeja koottiin lähistöllä sijaitsevaan Uckermarkin leiriin. Uckermarkissa olosuhteet olivat huollon täydellisesti puuttuessa jopa pahemmat kuin pääleirillä.

Leirijohdon kertoman mukaan vankimäärää pyrittiin aluksi vähentämään myös ampumalla heitä 50 ryhmissä, mutta tämä oli liian hidas menetelmä. Vankileirin johtaja Johann Schwarzhuber todisti sodan jälkeen leirin komendantin Fritz Suhrenin kertoneen hänelle että ampuminen ”ei toimi riittävän nopeasti. Meidän täytyy käyttää jotain muuta menetelmää”. Tästä johtuen otettiin vuoden 1945 alkukuukausina käyttöön myös kaasukammio. Täsmällistä ajankohtaa sen rakentamiselle ei ole pystytty määrittämään, mutta kaasukammion käyttöönotto on dokumentoitu vankien salassa pitämän listan avulla, johon on 8.2.1945 koottu lähetettyjen vankien nimet merkinnällä ”poistumiset Uckermark (ensimmäinen kaasutus)” . Vangeilta pyrittiin salaamaan leiriltä poimittujen kohtalo listaamalla sairaat, rivistä poistetut vangit kuljetetuksi Mittwerda – nimiseen parantolaan. Tällaista laitosta ei todellisuudessa ollut olemassakaan.

Kaasukammiona toimi yksi leirin varastoparakeista. Kaasutusoperaatiota on kuvannut Schwarzhuber seuraavasti:

”Olin yhdessä kaasutuksessa läsnä. 150 naista pakotettiin yhdellä kertaa kaasukammioon. Hauptscharführer Moll käski naiset riisuuntumaan, ja kertoi heille että heille suoritetaan täidentorjunta. Sitten heidät ajettiin kaasutustilaan, ja ovi suljettiin. Miespuolinen vanki kiipesi katolle kaasunaamarilla varustautuneena, ja heitti pienestä aukosta, jonka hän heti sulki, yhden kaasupurkin sisälle. Kuulin valitusta ja itkua. Kahden tai kolmen minuutin kuluttua tilassa tuli hiljaista. Olivatko naiset kuolleet vai pyörtyneet, en osaa sanoa. En ollut tilaa tyhjennettäessä paikalla.”

Myöhemmin Schwarzhuber vielä tarkensi kertomustaan:

”2300-2400 ihmistä kaasutettiin Ravensbrückissa. Kaasukammio oli noin 9x4,5 metriä ja sinne mahtui noin 150 ihmistä. Kaasukammio oli noin viiden metrin päässä krematoriosta. Vankien täytyi riisuutua pienessä vajassa, joka oli noin kolmen metrin päässä kammiosta, ja heidät vietiin pienen huoneen kautta kaasutustilaan.”

Schwarzhuberilla oli oletettavasti jonkinasteista kokemusta kaasulla surmaamisista aiemminkin, hänen toimittuaan kolme vuotta eri tehtävissä Auschwitzissa. Schwarzhuberista hänen esimiestensä toimesta tehdyssä arviossa todetaan häntä kutsutun Auschwitzissa jatkuvasti ”erikoistoimenpiteisiin, jotka hän aina hoiti täsmällisesti ja uskollisesti”. Hänen mainitsemansa Otto Moll puolestaan johti aiemmin Auschwitzin krematorioita ja tunnettiin vankien keskuudessa brutaaliudestaan.

Yksi ”Mittwerdan” lista, päiväyksellä 6.4.1945 ja sisältäen 496 naisvangin nimet, on säilynyt, ja sen perusteella on voitu todeta että enemmistö kaasukammioon joutuneista oli yli 40 vuotta, ja pääosa heistä oli toimitettu leirille viimeisen puolen vuoden aikana. 71 heistä oli tullut Auschwitzista. Leirin kirjurien mukaan olemattomaan parantolaan, siis kaasukammioon, toimitettiin 3660 vankia. Yksi kuljetus vietiin leirille saavuttuaan suoraan kaasukammioon, joten kaasulla surmattujen kokonaismäärä on noin 5000-6000 tuhatta.

Kaikkiaan leirillä kuoli 20000–30000 vankia. Näistä noin 20000 kuoli ”luonnollisesti”. Leirikirjanpidon puuttuessa luvut pohjautuvat kuljetustilastoihin, yksittäisiin leirin vahvuudesta kertoviin dokumentteihin, ja leirin henkilökunnan, sekä todistajien, erityisesti kirjureina työskentelevien naisten kertomuksiin.

3. Leirin henkilökunta

Ravensbrück oli miesten leirien tapaan organisoitu viiteen osastoon: Komendantintoimisto adjutantteineen, poliittinen osasto (Gestapo), vankileiri, hallinto ja leirilääkäri. Leirin ensimmäisenä johtajana toimi Günther Tamaschke, joka oli hoitanut tehtävää jo Lichtenburgissa. Häntä seurasi johtajana hänen sijaisensa Max Koegel tammikuusta 1940 alkaen. Koegelin siirryttyä Majdanekiin tuli leirin komendantiksi Fritz Suhren, joka hoiti tehtävää elokuusta 1942 aina leirin sulkemiseen asti, huhtikuulle 1942.

Leirin vartiointi erosi sikäli muista leireistä, että SS:n Totenkopf –osastot hoitivat vartiointia vain leirin ulkopuolella. Vankileirin muurin sisäpuolella vartiointitehtävät oli uskottu naisvartijoille. Nämä naisvartijat eivät olleet SS:n jäseniä, vaan kuuluivat erilliseen SS:n tehtävissä avustavaan naisosastoon. He olivat kuitenkin miesten tapaan SS:n tuomiovallan alaisuuteen. Naisvartijoita johti ylivalvoja (Oberaufseherin), joka puolestaan toimi vankileirin johtajan alaisuudessa.

Ensimmäisenä ylivalvojana toimi Johanna Langefeld, joka vapautettiin tehtävästään ja toimitettiin SS-oikeuden eteen maaliskuussa 1943, hänen jouduttuaan konfliktiin esimiestensä kanssa. Todistajien mukaan Langefeld kohteli vankeja suhteellisen inhimillisesti ja kieltäytyi lyömästä näitä. Langefeld toimi 1942 tilapäisesti myös Auschwitzissa, jolloin hänen tehtävään oli johtaa sinne sijoitettavan naistenleirin perustamista. Tuolloin hänen sijaisenaan toimi Maria Mandl. Samanaikaisesti Langefeldin kanssa ylivalvojana toimi myös Emma Zimmer, joka siirtyi 1942 Auschwitziin, jossa hän toimi vuoteen 1945 asti. Langefeldia seurasivat ylimpänä naisvalvojana Dorothea Binz, Anna Klein-Plaubel, ja viimeisenä ylivalvojana Luise Brunner.

Tiedot valvojien määrästä ovat puutteellisia. Tiedetään kuitenkin, että 1939 leirillä toimi kaksi ylivalvojaa, sekä 83 valvojaa. Tammikuussa 1945 naisvalvojia oli 546, ja miesvartijoita 1008. Kaikkiaan leiriltä tiedetään nimeltä 2857 valvojaa, mutta tämäkin tieto on osin puutteellinen ja sisältää myös lyhyemmän aikaa leirillä koulutuksessa olleita naisia. Ravensbrück toimi alkuvuodesta 1942 koulutusleirinä, jolloin muillekin leireille alettiin perustaa naisosastoja.

4. Leirin vapautus ja Ravensbrück sodan jälkeen

Ravensbrückin leiriä evakuoitiin kuumeisesti kevään 1945 aikana. Vangeille siirto muille leireille ei tuonut juurikaan helpotusta oloihin, koska kaoottinen tila vallitsi kaikkialla Saksassa. Vankikuljetuksissa joskus päiväkausia kestävillä junamatkoilla ja pitkillä jalkamarsseilla kuoli myös runsaasti vankeja. Huhtikuun lopulla 1945 jäljellä olleet 20 000 vankia aloittivat jalkamarssin kohti Saksan sisäosia. Ensimmäisten neuvostojoukkojen saapuessa leirille 30.4.1945 leirillä oli vielä 2000 vankia, huolimatta siitä että marssikyvyttömät oli leirin johdon kertoman mukaan käsketty surmata.

Evakuoinnin yhteydessä joitakin vankeja vaihdettiin saksalaisiin internoituihin Kansainvälisen Punaisen Ristin toimesta. Myös joitakuita pitkäaikaisvankeja vapautettiin. Yli 5000 vankia onnistuttiin vapauttamaan Ruotsin Punaisen Ristin ja kreivi Bernadotten toimesta.

Leirin vapauttamisen jälkeen leirin henkilökunta joutui oikeuden eteen brittien toimesta, ja seitsemässä oikeudenkäynnissä Hampurissa vv. 1946–1948 oli syytettynä yhteensä 38 leirin vartiokuntaan, lääkäreihin ja johtoon kuulunutta henkilöä. Heistä noin puolet sai kuolemantuomion. Pienempiä oikeudenkäyntejä järjestettiin myöhemminkin, ja lisäksi Ravensbrückin henkilökuntaa oli tuomiolla jo mm. Bergen-Belsenin oikeudenkäynnissä 1945. Leirin komendantti Suhren tuomittiin ensin amerikkalaisessa oikeusistuimessa Baijerissa, ja 1950 ranskalaisten toimesta kuolemaan Rastattissa pidetyssä sotaoikeuden istunnossa.

Oikeudenkäynnit pitivät Ravensbrückin jossain määrin julkisuudessa, samoin kuin entisten leirivankien muistelmakirjat. Historiantutkimuksessa leiri sitä vastoin jäi sivummalle, ja leirin historian kirjoittaminenkin jäi paljolti entisten leirivankien hoidettavaksi. Entisen leirivangin etnologi Germaine Tillionin kuvaus on sittemmin noussut klassikon asemaan. 1990-luvulta alkaen, rautaesiripun sorruttua, on kiinnostus leiriä kohtaan kuitenkin selkeästi kasvanut. DDR:n aikaan leiri oli antifasististen rituaalien näyttämönä, tosin se oli silloinkin sivummalla päähuomion kohdistuessa Buchenwaldiin ja sen sankareihin . Vuosivälillä 1984-1990 leirin entisen SS-päämajan tiloissa toimi ”antifasistisen vastarinnan” museo, 1990 eteenpäin museossa on muistettu Ravensbrückin naisuhreja.

Kirjallisuus:

Ino Arndt (1970):”Das Frauenkonzentrationslager Ravensbrück”. Studien zur Geschichte der Konzentrationslager Schriftenreihe der Vierteljahrshefte für Zeitgeschichte, Band 21.

Simone Barck (2003): Antifa Geschichte(n): Eine literarische Spurensuche in der DDR der 1950er und 1960er Jahre, Köln: Böhlau Verlag.

Tatiana Berenstein et al. (toim.) (1960): Faschismus - Getto - Massenmord. Dokumentation über die Ausrottung und Widerstand der Juden in Polen während des zweiten Weltkrieges. Berlin: Rütten & Loening.

Jane Caplan (2006), ”Introduction”, teoksessa Gabriele Herz: The Women’s Camp in Moringen: a memoir of imprisonment in Germany. Berghahn Books, ss. 1-58.

Danuta Czech (2002): Kalendarium. Gli avvenimenti nel campo di concentramento di Auschwitz-Birkenau 1939 – 1945. Online: http://www.associazioni.milano.it/aned/kalendarium/index.htm.

Klaus Drobisch, Günther Wieland (1993): System der NS-Konzentrationslager 1933-1939. Berlin: Akademie Verlag.

Denise Dufournier (1948): Ravensbrück: the women's camp of death. London: G. Allen & Unwin.

Jürgen Harder ja Hans Hesse (2001): “Female Jehovah's Witnesses in Moringen Women's Concentration Camp: Women’s Resistance in Nazi Germany”, teoksessa Hans Hesse (toim.): Persecution and Resistance of Jehovah's Witnesses During the Nazi-Regime: 1933-1945, Bremen: Edition Temmen, ss. 36-59.

Annette Leo (2006): “Ravensbrück – Stammlager”, teoksessa Wolfgang Benz, Barbara Distel: Der Ort des Terrors. Geschichte der nationalsozialistischen Konzentrationslager, Band 4: Flossenbürg, Mauthausen, Ravensbrück. München: C.H. Beck Verlag, ss. 471-608.

Jack G. Morrison (2000): Ravensbrück: everyday life in a women's concentration camp, 1939-45. Princeton (NJ): Markus Wiener Publishers.

Karin Orth (1999): Das System der nationalsozialistischen Konzentrationslager: Eine politische Organisationsgeschichte, Hamburg: Hamburger Edition.

Jan Erik Schulte (2001): Zwangsarbeit und Vernichtung: Das Wirtschaftsimperium der SS. Oswald Pohl und das SS-Wirtschafts-Verwaltungshauptamt 1933-1945, Paderborn: Verlag Ferdinand Schöningh.

Silke Schäfer (2002): Zum Selbstverständnis von Frauen im Konzentrationslager. Das Lager Ravensbrück.TU-Berlin.

Robert Sommer (2006): Der Sonderbau. Die Errichtung von Bordellen in den nationalsozialistischen Konzentrationslagern. Morrisville (NC): Lulu.com.

Julia Stelter, Ulrike Wegehaupt (2009)“Überblick zum KZ-Standort Lichtenburg” teoksessa Stefan Hördler, Sigfrid Jacobeit (toim.): Dokumentations - und Gedenkort KZ Lichtenburg: Konzeption einer neuen Dauerausstellung für Werkstattgebäude und Bunker. Berlin: Lit. Verlag, ss. 83-90.

Reinhard Strebel (2011): “Die Gaskammer im Konzentrationslager Ravensbrück Anfang 1945” teoksessa Neue Studien zu nationalsozialistischen Massentötungen durch Giftgas, Berlin: Metropol Verlag, ss. 277-287.

Reinhard Strebel (2002): “Ravensbrück – das zentrale Frauenkonzentrationslager”, teoksessa . Herbert, Ulrich; Karin Orth; Christoph Dieckmann (Hrsg.): Die nationalsozialistischen Konzentrationslager. Entwicklung und Struktur. Frankfurt am Main: Fischer Verlag, ss. 215-258.

Stanislav Zámecnik (2007): Das war Dachau, Frankfurt am Main: Fischer Verlag.

Auschwitzin dokumentit: Bunasta kuolemaan lähetetyt

Auschwitzin keskitysleirillä pidettiin monenlaisia tilastoja ja listoja vangeista, kuolinkirjoista ja kuljetuslistoista työvoimatilastoihin ja sairaaloiden listauksiin. Usein, kuten todistajatkin ovat todenneet, kiusallista aineistoa myös hävitettiin. Esimerkiksi Auschwitzin pääleirillä ns. poliittisella osastolla työskennellyt Jenny Spritzer on maininnut teoksessaan Ich war Nummer 10291 - Als Sekretärin in Auschwitz (s. 42), että myös niiden kuljetusten mukana jotka vietiin suoraan kaasukammioon, tuli aina myös vankilista, mutta "ne siirrettiin heti arkistoon kellariin, ja poltettiin myöhemmin".

Dokumentaatiossa on siis runsaasti aukkoja, ja suurimpia niistä on juurikin listaukset siitä, ketkä lähetettiin kaasukammioihin ja paljonko krematorioissa poltettiin ruumiita. Kaikkea ei kuitenkaan onnistuttu hävittämään, ja jäljelle jääneiden tilastojen ja listojen pohjaltakin voi havaita monenlaista mielenkiintoista. Yksi, monessa tapauksessa paljon puhuva dokumenttisarja koskee Auschwitz I:n eli pääleirin ruumishuonetta. Toisin kuin Birkenaussa, tämän ruumishuoneen päivittäiset listat ovat osin säilyneet. Listat säilyivät vankien ansiosta, jotka salakuljettivat kyseiset listat ulos leiristä.

Samoin on säilynyt suuri joukko listoja, joissa kerrotaan niistä vangeista, jotka lähetettiin pääleirin sairaalaan Auschwitzin leiriltä numero III Monowitzista (marraskuulle 1943 asti leiri oli nimeltään Buna). Kaikkiaan listoissa mainitaan Monowitzin sairaalasta siirretyn 7295 vankia pääleirin ja Birkenaun sairaaloihin. Listoissa mainitaan yleensä myös vangin sairaus, joista yleisin, lähes 40 % tapauksista, oli "ruumiinheikkous", Körperschwäche. Toiseksi yleisimpänä mainitaan erilaiset hengitystiesairaudet. Nämä vangit eivät olleet siis riittävän hyvässä kunnossa työskennelläkseen leirin yhteydessä olleilla IG Farbenin tehtailla.

Tässä yksi esimerkki listasta, 20.11.1942 "HKB Bunasta" eli Bunan vankisairaalasta siirrettiin seitsemän vankia Auschwitziin:

Listassa on kerrottu vankien nimet ja numerot sekä sairaudet.

Listaa on mahdollista verrata samanaikaisiin muihin dokumentteihin. Pääleirin ruumishuonekirjan mukaan seuraavana päivänä kuoli yhteensä 70 vankia (ko. päivän lista löytyy Auschwitzin museon julkaisusta Oś, toukokuu 2012, nro. 49, s. 3). Myös alaleirien kuolleet vangit kuljetettiin pääleirin ruumishuoneelle kirjaamista varten. Listassa on merkittynä missä vanki on kuollut, ja Monowitzissa kuolleiden kohdalla siten merkintä Buna. Tällaisia merkintöjä on listassa seitsemän. Tässä yksi kohta listasta:

Merkinnät ovat valitettavan epäselviä, ja listassa ei mainita muuta kuin numerot. Verrattaessa edellisenä päivänä Auschwitziin siirrettyjen numeroihin, voidaan havaita, että tuossa kohdassa mainitaan sillä olevista numeroista 69345, 69376, 69450 ja 70117. Toisaalla listassa, saman päivän kohdalla mainitaan lisää vastaavia numeroita:

Tuosta voimme havaita numerot 69375 ja 72548. Täten siis seitsemästä Auschwitziin 20.11.1942 siirretystä löytyy kuusi seuraavana päivänä leirin ruumishuoneelta. Melkoisen erikoista, sikälikin että potilaat näyttäisivät kärsineen lähinnä erilaisista murtumista.

Vastaavanlaisia tapauksia näyttäisi olevan enemmänkin. Antoni Makowski esittää artikkelissaan Monowitzin sairaalasta (s. 137) teoksessa Hefte von Auschwitz 15 tämän listan 11.2.1943 Auschwitziin Bunasta siirretyistä:

Artikkelin seuraavalla sivulla hän esittää faksimilen ruumishuonekirjasta, ja siitä käy ilmi, että yhdeksän kymmenestä näistä "yleisestä ruumiinheikkoudesta" kärsivistä kuoli heti seuraavana päivänä siirtonsa jälkeen. Yhtä lukuunottamatta vangit ovat juutalaisia.

Tämän listan 13.1.1943 Auschwitziin siirretyistä on puolestaan Piotr Setkiewicz esittänyt Hefte von Auschwitzin numerossa 22 (s. 76):

Pääasiassa "yleisestä ruumiinheikkoudesta" kärsineistä kymmenestä vangista jokainen on päätynyt seuraavana päivänä ruumishuoneelle. Listan vangit ovat yhtä lukuunottamatta juutalaisia. Auschwitzin tietokannan perusteella listan vangit näyttäisivät olleen pääosin 30-40 vuotiaita. Varhaiten tulleet heistä ovat saapuneet leirille lokakuun lopulla 1942, siis alle kaksi kuukautta ennen kuolemaansa.

Vastaavia tapauksia lienee löydettävissä lukuisia lisääkin. Näidenkin esimerkkien valossa toiminta näyttää melko ilmeiseltä: vankeja toimitettiin Bunasta Auschwitziin suurelta osin vain kuolemaan ja leirin sairaala oli, kuten todistajat sitä kuvasivat, vain "krematorion eteinen". Lukuisat vangit ovat leirin lääkäreitten ohella todistaneet, että Auschwitzin leirillä työkyvyttömiä vankeja surmattiin säännöllisesti (leirin lääkäreitten todistuksia, ks. esim. Entress, Kremer). Myös Heinrich Kinnan kuljetusraportti, joka ajoittuu samaan ajanjaksoon tässä kuvattujen listojen kanssa, vahvistaa tämän: "Vajaamieliset, idiootit, vammaiset ja sairaat täytyy pikimmiten poistaa likvidoimalla leirin taakan helpottamiseksi". Nämäkin listat viittaavat selkeästi siihen.

Surmaamismenetelmänä Auschwitzissa käytettiin yleisesti fenoliruiskeita. Se, että vankeja surmattiin myös muilla leireillä phenoli-ruiskein, on vahvistettu myös saksalaisdokumentein. Syyskuussa 1944 SS-tuomari Konrad Morgen laati syytekirjelmän Buchenwaldin komendanttia Karl Otto Kochia, ja lääkäriä Waldemar Hovenia vastaan, ja kirjelmässä todetaan selväsanaisesti mm. että "Buchenwaldin leirivankilassa surmattiin noin 160 vankia pääasiassa piikittämällä fenolia suoneen komendantti Kochin tai jonkun muun käskystä.":

Auschwitzin rampilla: Josef Erberin haastattelu

Josef Erber, ent. Houstek (1897-1987) tuomittiin 1965 Frankfurtissa elinkautiseen vankeuteen osallisuudesta juutalaisten joukkomurhaan. Hän työskenteli Auschwitzin leirin poliittisella osastolla, ja otti osaa vankien valikointiin leirin rampilla. Hänet vapautettiin vuonna 1986. Erber oli Auschwitzissa marraskuusta 1940 aina sen evakuointiin 1945 asti. Ebbe Demant haastatteli häntä Schwalmstadttin vankilassa Hessenissä vuonna 1979.

Erberin, sekä Auschwitzin Rapportführerin Oswald Kadukin ja leirin sairaanhoitajan Josef Klehrin haastattelut löytyvät saksaksi videoina täältä:

Deutsche Mörder berichten von Auschwitz. Teil 1.

Deutsche Mörder berichten von Auschwitz. Teil 2.

Deutsche Mörder berichten von Auschwitz. Teil 3.

_________________________________________________

Tässä käännöskatkelmia Erberin haastattelusta.

Milloin tulitte Auschwitziin

ERBER: Liityin SS-joukkoihin, tosin Berliinissä Ja koska olin kotoisin Sudeettialueelta, kysyttiin meiltä eräänä päivänä kuka oli Sleesiasta ja niin edelleen, olisimme siellä lähempänä kotoa, ja voisimme saada siirron Berliinistä. Ja niin tulimme Auschwitziin.

Oliko siellä jo vankeja kun tulitte? Paljonko pystyitte vastaanottamaan päivässä?

E: Niin, se riippuu. Ensin oli pelkästään, oli vain vähän, ei tullut isoja kuljetuksia. Kuljetukset alkoivat 1942, jolloin ns. RSHA-kuljetukset tulivat.

Mitä ne ovat?

E: Valtakunnan turvallisuusvirastosta [Reichssicherheitshauptamt], kuljetuksia, jotka tulivat ulkomailta jne. Ne olivat käytännössä pelkkiä juutalaiskuljetuksia.

Ja ne kaikki rekisteröitiin?

E: Ei, niitä ei rekisteröity. Vain ne rekisteröitiin, jotka otettiin leirille.

Ja muut, joita ei otettu leirille?

E: Muut, niin sanotulta rampilta… Ja kun juna saapui kuljetuksen kera, täytyi kuljetuksenjohtajan kirjata ja koota ihmiset laskettavaksi. Olin silloin poliittisella osastolla, ja olin mukana vastaanottamassa. Minun täytyi silloin, kun olin työssä rampilla, vahvistaa luku joka oli tuotu, niin ja niin monta. Ja kun oli laskettu, koko kuljetuksesta annettiin vahvistus, siis kuljetuksenjohtajalle annettiin vahvistus että hän on toimittanut kuljetuksen. Ja sitten heidän täytyi poistua rampilta, siis myös vartijat jotka he toivat mukanaan. Ja sitten aloitti lääkäri valikoinnin.

Mitä se tarkoittaa?

E: Siis kartoitusta. Esimerkiksi nuoria työkykyisiä miehiä työhön. Ja muiden täytyi mennä kaasukammioon.

Suoraan rampilta kaasukammioon?

E: Suoraan rampilta pois. Heidät kuitenkin vielä kertaalleen laskettiin, sillä Berliini halusi meiltä, että tismalleen laskettiin, ja myös eritellysti oliko miehiä vai naisia.

Silloin kai myös hajotettiin perheitä? Eikö siellä ollut mitään kauhistuttavia kohtauksia?

E: Kyllä, tarkoitan, he puhuivat keskenään, ja niin poispäin, mutta se kävi kaikkiaan sujuvasti. Koska oli aina ihmisiä jotka siellä olivat ja sanoivat: No, tule vain mukaan ja niin edelleen.

Miten suuri oli kuljetuskapasiteetti? Paljonko ihmisiä saapui rampille?

E: Hyvin vaihtelevasti. Saattoi olla kaksisataa, tai vain yksi vaunullinen, saattoi olla kaksituhatta.

Miten suuri oli niiden määrä, joiden täytyi mennä työhön, ja niiden, jotka heitettiin suoraan kaasukammioihin?

E: Voi arvioida että työhön menevien määrä oli 30 prosenttia.

Ja 70 prosenttia kaasukammioihin?

E: Ja 70 prosenttia meni pois. Tarkoitan, se oli hyvin ikävä asia. Mutta emme saaneet puhua siitä, ja mistään. Sillä meistä, me olimme jo 1941 pyytäneet siirtoa. Minä yritin sitä kolme kertaa, ja 1942, en tiedä, oliko se elokuussa vai syyskuussa, tuli Führerin käsky: palvelu Auschwitzissa on rintamapalvelusta. Se tarkoitti, että kuka on siellä, ei voi anoa pois. Sillä rintamalta ei voi sotilas anoa pois.

Koitteko itsenne sotilaiksi?

E: Kyllä, meidät oli suoraan värvätty ja niin poispäin.

Niin, sotilaallisilla tehtävillä ymmärretään yleensä jotain muuta. Rintamapalvelusta tai kotirintamlla sotilaiden koulutusta.

E: Kyllä, mutta kuka saattoi kieltäytyä?

Mitä en täysin ymmärrä, on että sieltä ei ylipäätään ollut mitään mahdollisuutta päästä pois. Voitteko selventää tätä?

E: Kyllä, katsokaas, oli jo alussa sanottu: Seis, keskitysleireistä, jos me päästämme väkeä pois, puhuttaisiin liikaa. Oletan että se oli syynä.

Tapettiinko myös pääleirillä vankeja?

E: Kyllä, ja luulen että se oli 1941. Mutta siitä olen kuullut vasta myöhemmin. Siellä oli parakki 11, se oli niin sanottu bunkkeri, sen alakerros oli tiivistetty ja ihmisiä kaasutettiin, ensimmäistä kertaa missä ylipäätään sinihappovalmisteilla kaasutettiin.

Ja näittekö miten ihmisiä ammuttiin “mustan seinän” luona?

E: En. En ollut koskaan siellä. Tiedän toki että missä musta seinä on, mutta minulla ei ollut ampumisten kanssa mitään tekemistä, koska olin vastaanotossa.

Kuulitteko että ihmisiä ammuttiin?

E: Kyllä, sinne tuli 41 ja 42, tuli joka viikko pikaoikeus, joka silloin oli, ja he määräsivät kuolemantuomioita silloin Auschwitzissa.

Millainen oli päivänne yleensä?

E: Tavallisesti… Ensin olin Auschwitzin kirjaamossa, ja työskentelin siellä, siis, minun täytyi mennä sinne, esimerkiksi, kun ammuttiin karatessa tai oli itsemurha. Lääkintämies tuli mukaan, sekä valokuvaaja tunnistuspalvelusta, ja yksi poliittiselta osastolta. Silloin täytyi ampuja vahvistaa, kuolleen nimi ja numero, ja piti tehdä pakokuvaus. Lääkintämies vahvisti kuoleman, ja valokuvaaja otti kuvan kuolleesta.

Oliko vankeja jotka tahtoivat kuolla?

E: Kyllä, sillä ympärillä oli sähköaita. He juoksivat lankoihin.

Mitä teitte illalla? Palvelu päättyi kuudelta, seitsemältä?

E: Ei ollut säänneltyä palvelusaikaa. Sillä tuli kuljetuksia, ja ne eivät tulleet päivällä, ne tulivat ehkä illalla tai yöllä. Silloin herätettiin, ja piti mennä sinne.

Miksi teidät tuomittiin?

E: No, sain esimerkiksi ensiksi viisikymmentä kertaa elinkautisen, koska oikeus katsoi, että hän oli viisikymmentä kertaa rampilla, ja halusi vielä ylimääräistä… Ja minulla oli, koska käytännössä ihmiset piti laskea kolmeen kertaan, minulla ei ollut lainkaan aikaa.

Mitä luulette, miten arvioitte, paljonko ihmisiä, sinä aikana kun olitte Auschwitzissa, joita pystyitte havainnoimaan, paljonko siellä tapettiin, kaasutettiin?

E: No, se voi olla minun arvioni mukaan lähes puoli miljoonaa.

Mitä ruumille tehtiin?

E: Aivan aluksi ne haudattiin. Kaasutetut ihmiset. Mutta jonkin ajan kuluttua ilmaantui veristä vettä. Se kohotti hautoja. Silloin ne kaivettiin taas ylös, ja poltettiin. Ja sitä varten olivat krematoriot. Ne oli otettu käyttöön 1943. Neljä kappaletta.

Ja huomasiko, kajastuksesta tai muista seikoista, että siellä poltettiin ihmisiä?

E: Kyllä, ensin uuneista, sillä ne olivat jopa 1500-1800 asteisia. Se on, kuten esimerkiksi posliinitehtaasa, kuten ennen poltettiin posliinia, siellä oli kaasusta yhdestä kahteen metriä korkeat liekit, ja samoin se oli siellä. Sitten haistoi ihmisten polton hajun, sen voi haistaa jopa ratapihalla asti.

Tunsitteko koskaan olevanne kuin helvetissä?

E: Kyllä, se oli raskasta kaikille, ei vain vangeille, henkilökunnalle. Sillä meidän täytyi, me emme yksikertaisesti voineet esim. lähteä, ei voinut sanoa, niin, nyt en tykkää enää yhtään, menen muualle, tai jotain. Siellähän oli sotilaallinen kuri siellä.

Miten eroaa nykyinen vankilanne siitä tilanteesta, joka Auschwitzissa vallitsi?

E: No jaa, siis täällä minulla on sellini, ja se on kaikkialla samanlaista. Tiedättekö, he olivat luonnollisesti, heillä, siellä ei ollut lukittuja ovia. He saattoivat, kun he tulivat työkomennukselta, kävellä leirikaduilla, saattoivat puhua keskenään, ja myös muiden parakkien asukkien kanssa, jne.

ADL ärsyyntyi krematoriohankkeesta Majdanekissa

Puolalainen hautaustoimisto on suunnitellut rakentavansa krematorion vain 300 metrin päähän Majdanekin keskitysleiristä. Ymmärrettävästi tämä on aiheuttanut ärtymystä eri puolilla maailmaa, onhan krematorioista muodostunut jonkinlainen natsien hirmuvallan symboli.

Yksi asiaan puuttuneista on ADL (Anti-Defamation League), joka lausunnossaan korostaa alueen pyhyyttä: "Jo pelkkä ajatus siitä että yhtiö harkitsee sijoittavansa krematoriolaitoksen pyhälle maaperälle, joka on omistettu niille jotka kärsivät sanomattomissa määrin, ja niille sadoille tuhansille juutalaisille ja muille jotka surmattiin sen porttien sisällä, on tuomittava".

ADL korostaa vielä, että "SS surmasi satoja tuhansia juutalaisia Majdanekin kaasukammioissa".

On tietysti ymmärrettävää että hanke herättää ärsyyntymistä, ja että ADL, anti-semitismiä vastustavana järjestönä korostaa alueen merkitystä juutalaisille. Jotta historialliset faktat kuitenkin pysyisivät kohdallaan, olisi syytä korjata muutama virhe kannanotoissa. YLE:n uutinen aiheesta näyttäisikin olevan jonkin verran tolkullisempi:

"Arviot leirillä surmattujen määrästä vaihtelevat kymmenistä tuhansista satoihin tuhansiin.

Natsit surmasivat vankeja kaasukammioissa tai teloittamalla, minkä lisäksi heitä kuoli nälkään ja tauteihin."

Tuorein tutkimus Majdanekin leiristä on vahvistanut, että Majdanekin kokonaisuhrimäärä on ollut noin 80 000 henkeä, joista juutalaisia noin 60 000. Jo Raul Hilbergin monumentaalisessa tutkimuksessa The Destruction of the European Jews vuodelta 1961 päädyttiin samaan mittaluokkaan. Hilberg arvioi surmattujen juutalaisten määräksi noin 55 000. Kaikkiaan leirillä oli sen vajaan kolmen toimintavuotensa aikana vangittuna yhteensä noin 250 000 ihmistä.

Majdanekin leiri, virallisesti "Konzentrationslager Lublin", oli operaatio Reinhardtin keskuspiste, jonne koottiin tuhoamisleireillä surmattujen juutalaisten tavaroita lähetettäväksi edelleen Saksaan ja muihin maihin joissa niille katsottiin olevan vielä käyttöä. Tämän vuoksi 1944 leiriltä löydettiin mm. massiiviset kenkävarastot, ja tämä oli yksi syy siihen miksi leirin kuviteltiin olleen huomattavan mittava surmaamislaitos. Myöhempi tutkimus on siis lukuja tarkentanut vahvasti alaspäin.

Myös kaasukammioiden käytöstä on saatu tarkempaa tietoa. Tomasz Kranzin tutkimuksen Extermination of Jews at the Majdanek Concentration Camp perusteella voi arvioida että leirin kaasukammioissa surmattujen määrä on murto-osa kokonaiskuolleisuudesta, oletettavasti mittaluokassa alle 10 000.

Leirin uhrimäärästä antaa jonkinlaisen käsityksen myös vuonna 2000 julki tullut sähkösanoma, ns. Höflen sähke, jossa kerrotaan eri tuhoamisleireille kuljetetuista. Raportista käy ilmi, että vuoden 1942 loppuun mennessä Majdanek oli vastaanottanut 24733 juutalaista. Raporttia ovat käsitelleet Peter Witte ja Stephen Tyas vuonna 2001 julkaistussa artikkelissaan "A New Document on the Deportation and Murder of Jews during "Einsatz Reinhardt" 1942".

Majdanek on merkittävä osa holokaustia. Sen merkitys ei kuitenkaan ole siinä, että se itsessään olisi ollut merkittävän mittaluokan tuhoamisleiri, vaan siinä, että se on ollut tuhoamistoiminnan kenties keskeisin logistinen keskus. Sen kautta kuljetettiin vankeja eteenpäin tuhoamisleireille, siellä järjesteltiin surmatuilta anastettu omaisuus, ja Lublinissa toimi myös tuhoamisleirien komentokeskus.

Auschwitzin "intressivyöhyke", Interessengebiet

Auschwitzin leirin ympärillä oli aikanaan suljettu vyöhyke, joka oli huomattavasti laajempi kuin nykyinen museon alue. Tällä intressivyöhykkeellä oli runsaasti myös leirin toimintoja ja mm. erilaisia työpajoja joissa vangit työskentelivät.

Tähän vuonna 1941 laadittuun karttaan, johon myöhemmin on täydennetty Birkenaun sijainti, on merkitty vyöhykkeen alue sen pohjoiselta osalta:

Nykyisin leirillä vierailtaessa tullaan merkitylle leirin alueelle vasta museon parkkipaikan jälkeen, mikä sijaitsee aivan sen kuuluisan Arbeit Macht Frei-portin vierellä, vaikka historiallisella leirialueella onkin todellisuudessa oltu jo hyvän tovin ennen sitä.

Auschwitzin vyöhykettä on tutkittu verrattain vähän. Kattavinta tutkimusta aiheesta on tehnyt Marek Rawecki teoksessaan Strefa Auschwitz-Birkenau. Tuo teos on nykyään hankalasti saatavilla, mutta Raweckin alueelta julkaisemia valokuvia, joissa näytetään laitosten nykytila, on saatavilla verkosta täältä:

http://www.panoramio.com/user/5245060/tags/Auschwitz%20Zone

Hiatoriallisia kuvia alueelta löytyy leirin rakennuttajien toimesta vuosina 1941-1943 kootusta "Bauleitung-albumista", joka on esillä Yad Vashemin sivuilla:

http://collections.yadvashem.org/photosarchive/en-us/103212-container.html

Hitler ja keskitysleirit

Hitlerin jälkeenjääneissä puheissa, joita on tallentunut julkisista puheista aina pöytäkeskusteluihin saakka, keskitysleirit esiintyvät suhteellisen harvoin. Kuitenkin jo hyvin varhain hän tapasi uhkailla poliittisia vastustajiaan leireillä. Jo syyskuun 20. päivä 1920 hän viittasi brittien keskitysleireihin puoluepuheessaan Münchenissä. Juutalaiset ja keskitysleirit yhdistyivät hänen Völkischer Beobachteriin 13.3.1921 kirjoittamassaan artikkelissa, kenties ensi kertaa julkisesti:

"Kansamme kunnian häpäiseminen juutalaisten taholta estetään, jos välttämätöntä, säilömällä heidän provokaattorinsa keskitysleireille.Lyhyesti sanoen, kansamme puhdistetaan kaikesta myrkyllisestä ylhäältä alas. Sillä vain puhdas kansa voi kestää tulevat vaikeat ajat"

(Eberhardt Jäckel, Axel Kuhn, 1980, Hitler Sämtliche Aufzeichnungen 1905-1924, 341)

18. syyskuuta 1922 Hitler toisti uhkauksensa juutalaisille kansankiihottajille Münchenissä pidetyssä puolueen kokoontumisessa:

"Kauhistuttavaa asuntopulaa täytyy helpottaa ankarin keinoin, antamalla asuntoja niille jotka ne ansaitsevat. Eisner sanoi 1918 että meillä ei ole oikeutta vaatia vankiemme palautusta. Kansan joka ajattelee noin (Eisner sanoi vain sen mitä kaikki juutalaiset ajattelivat) täytyy kokea se millaista on elää keskitysleirissä! Ääriaineksiin täytyy käyttää äärimmäisiä menetelmiä. Meidän täytyy ehkäistä juutalaisten materialistinen saastutus, juutalainen rutto, pitämällä yllä idealismimme liekkiä."

(Jäckel, Kuhn, 690)

Valtaannousun jälkeen keskitysleirit uskottiin Himmlerin harteille, ja Hitler käsitteli niitä enää satunnaisesti, vaikka ne julkinen asia olivatkin. Ensimmäisen leirin perustamisesta Baijeriin, Dachauhun siis, ilmoitettiin jopa lehdistölle. Samoin lehdistö pääsi niille ajoittain myös vierailemaan. Lehdistötiedote koskien opposition tukahduttamista puolueessa kertoo myös julkisesti leireistä ja Führerin käskystä sinne toimittamiseksi:

"Berliini, kesäkuun 29., 1933

NSDAP:n valtakunnallinen lehdistötoimisto ilmoittaa seuraavaa:
entiset puoluetoverit evp. kapteeni Cordemann, evp. kapteeni von Marwitz, evp. kapteeni Wolf ja evp. kapteeni Zucker, kaikki Berliinistä, ovat yrittäneet sähkein ja puhelimitse soittaa Gauleitereille, kauppakamareihin, liikeyrityksiin jne, riistääkseen Führeriltä vapauden tehdä tarpeelliset päätökset. Führerin määräyksellä heidät erotettiin välittömästi viroistaan ja erotettiin puolueesta. Kanslerin määräyksellä heidät pidätettiin ja lähetettiin keskitysleirille"

(Max Domarus, The Complete Hitler: A Digital Desktop Reference to His Speeches & Proclamations, 1932-1945, 341)

Vielä 1941 Hitler palasi leiriteemaan, ja tällä kertaa poikkeuksellisen avoimella tavalla puhuen. Hitler tapasi 21.6.1941 päämajassaan marsalkka Kvaternikin Kroatiasta. Hitler puhui Kvaternikille heidän toimistaan rikollisten ja epäsosiaalisten ainesten kitkemiseksi. Tässä yhteydessä hän puhui seuraavasti:

"Voidaan toimia vain yhdellä tavalla: tuhota heidät! Tähän valtiolla on oikeus; sillä, kun yhtäällä arvokkaat ihmiset asettavat rintamalla henkensä alttiiksi, olisi rikos suojella konnia. Heidät täytyy hävittää tai - jos he eivät ole yleisvaarallisia - sulkea keskitysleirille, josta he eivät enää tule pääsemään pois."

(Andreas Hillgruber 1967, Staätsmänner und Diplomaten Bei Hitler: Vertrauliche Aufzeichnungen Über Unterredungen Mit Vertretern des Auslandes, 611)

Syyskuussa 1941 Hitler muisteli vuoden 1918 tapahtumia ja katsoi keskitysleirit aseeksi sellaisen kehityksen nujertamisessa:

"Olen määrännyt Himmlerin, jos on syytä jonain päivänä pelätä ongelmia kotirintamalla, likvidoimaan kaiken minkä hän löytää keskitysleireiltä. Siten vallankumous riistetään yhdellä iskulla johtajistaan"

(Hugh Trevor-Roper 2000, Hitler's Table Talk, 1941-1944 His Private Conversations, 29)

Samaan teemaan Hitler palasi useaan otteeseen vielä myöhemminkin. 7.4.1942 Hitler esitti päivälliskeskustelussa seuraavaa:

"Jos vähäisinkään mellakointiyritys puhkeaisi tällä hetkellä missään koko valtakunnassa, toimisin välittömästi. Tekisin näin: a. Samana päivänä kaikki opposition johtajat, mukaanlukien katolisen puolueen johto, pidätettäisiin ja teloitettaisiin. b. Kaikki keskitysleirien asukkaat ammuttaisiin kolmen päivän sisällä. c. Kaikki rikolliset listoillamme, ja ei väliä ovatko he vankilassa vai vapaina, ammuttaisiin samassa ajassa."

(Trevor-Roper, 409)

"Ennaltaehkäisyn" ja "uudelleenkoulutuksen" ohella eräs leirien tehtävistä oli sotatalouden tukeminen, ja tämä näkyi myös Hitlerin puheissa. Siten viimeisenä katkelmana leirien taloudellista merkitystä ja pelotevaikutusta ruotiva pätkä Hitlerin keskustelusta 5.6.1942:

"Kymmenen tai viisitoistatuhatta ammattimaista laiskuria jotka vaeltelivat Saksassa valtaannousumme aikana, ja joilla ei ollut aikomusta ottaa vakituista työtä vaikka Saksan teollisuus oli alkanut toimia, on laitettu keskitysleireille. On naurettavaa yrittää toimia normaalein menetelmin tämänkaltaisen saastan kanssa. Pelko leirille joutumisesta on tuottanut mainioita tuloksia ja se on myös suuresti vauhdittanut suunnatonta teollista toimintaamme aseteollisuuden tarpeisiin."

(Trevor-Roper, 559)

Birkenaun krematorio II tammi-helmikuussa 1945

Kuvassa neuvostoliittolainen tutkimusryhmä tarkastelee krematorion raunioita välittömästi leirin vapauttamisen jälkeen. Kuva on peräisin alkuperäisistä kuvausryhmän otoksista heti leirin vapautuspäivältä.

Krematorioista oli tuohon mennessä poistettu muun muassa uunit, ilmastointiputket sekä kaikki muukin tuhoamistoimintaan viittaava, irrotettavissa oleva kalusto. Ilmastointiputket löytyivät kuitenkin leirin lastauslaiturin tienoilta. Uunit oli tarkoitus lähettää eteenpäin Mauthauseniin ja Gross-Roseniin, kuten eräs leirin alueelta sodan jälkeen löytynyt, Sonderkommandon jäsenen kirjoittama käsikirjoituskin todentaa. Samoin tästä on dokumenttiaineistoa, Topfin kirjeaineistoa vuodelta 1945, josta esimerkkinä Mauthausenin rakennustoimistolle 10.2.1945 lähetty kirje:

"Uusrakennus krematorio (erityisrakennelma)

Liitteessä lähetämme rakennusmestari Kochin kautta piirustuksen nro D 61 654. Tämä piirustus esittää puolta kokonaislaitoksesta. Keskimmäinen osa päärakennuksesta sisältää kaksi kertaa viisi kappaletta kolmipesäistä uunia. [--] Liittenä oleva luonnos olettaa, että kaikki KL Auchwitzista toimitetut osat löytävät uutta käyttöä. Tämä käsittää niin uunien rautaosat kuin ilmastointilaitteistonkin"

Kirjeen ajankohdasta voimme päätellä että pääosa kalustosta oli joko varastoituna jonnekin muuanne, tai SS:n rakennustoimisto ja Topf eivät olleet tietoisia että ne jäivät osin Auschwitziin. Uunien myöhemmästä kohtalosta ei ole täsmällistä tietoa.

Neuvostojoukkojen kuvaama materiaali Auschwitzin vapautuksen ajalta on suhteellisen vähäistä, tai ainakin sitä on säilynyt vähän. Valokuva-aineistoa ensi päiviltä on sitten jo enemmän, myös puolalaisten kuvaamana. Tämä sivusto esittelee Henryk Makarewiczin kuvaamasta filmistä still-kuvia, itse filmiä en ole verkosta tai muualtakaan löytänyt:

http://www.scrapbookpages.com/AuschwitzScrapbook/History/Articles/Liberation.html

Varhainen kuva-aineisto on sikäli oleellista todistusaineistoa, että sen perusteella pystymme rakentamaan kuvan siitä miten Auschwitzia koskeva aineisto kerättiin ja miten ja missä vaiheessa se päätyi julkisuuteen. Erityisen mielenkiintoista on, että NL:on joukkojen kuvaamassa materiaalissa esitellään myös lukuisia leirin ja krematorioitten piirustuksia.

Toisaalta aineisto myös kertoo siitä, miten neuvostoliittolaiset käsittivät Auschwitzin ja keskitysleirit ylipäätään: huomion kohteena on vankien kohtelu, lääketieteelliset kokeet, sekä omaisuuden varastaminen. Itse tuhoamiskoneisto on sivualalla. Neuvostoliitossa omaksutun virallisen näkemyksen mukaan, jonka Dimitrov luonnosteli Kominternissa 1930-luvulla, fasismi ja natsismi ovat kapitalismin ääri-ilmiöitä, sen loogiseen päätepisteensä kärjistetty muoto. Tällöin tulkinnoissa asettuu etusijalle työvoiman äärimmäinen riisto ja materiaalin hyödyntäminen kaikin mahdollisin tavoin; tästä kertovat muun muassa filmissäkin laajalti esitetyt, saksalaisten keräämät huiskasat, tekohampaat ja silmälasit. Samoin tähän tulkintaan sopii käsitys saippuanvalmistuksesta ja ihmistuhkan käyttö lannoitteena. Toisin kuin läntisissä tulkinnoissa, NL:on näkemyksessä arvoesineet, vaatteet ja muu vastaava ei ollut tuhotyön sivutuote vaan itsetarkoitus.

Dachaun kaasukammio

Dachaun keskitysleiri perustettiin heti natsien valtaannousun jälkeen pääasiassa poliittisille vastustajille; maaliskuussa 1933 Münchener Neueste Nachrichten tiedotti asiasta kertoen mm. että "keskiviikkona avattiin Dachaun lähellä ensimmäinen keskitysleiri". Kuten virallinen tiedonantokin antaa ymmärtää, kyse tosiaan oli ensimmäisestä leiristä ja verkosto laajenisi tulevaisuudessa.

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?02

Aivan ensimmäinen Dachaukaan ei kuitenkaan ollut; jo kuun alussa oli KZ Nohraan tuotu satakunta vankia. Nohra oli kuitenkin vain lyhytaikainen leiri monen muun tavoin, sitä ylläpidettiin vain muutaman viikon. (Drobisch, Wieland) Siten Dachaun voi katsoa varsinaisen leirijärjestelmän alkupisteeksi.

http://www.judentum.net/geschichte/nohra.htm

Heti leirin käynnistyttyä Theodor Eicke määräsi hirttorangaistuksen melkoisen mitättömistäkin rikoksista, sillä kuten hän ohjeistuksessaan kertoi, ”toleranssi on heikkoutta”.

Leirin vangit joutuivat myös lääketieteellisten ja muiden kokeiden uhriksi. Esimerkiksi Sigmund Rascher pyysi 15.5.1941 Himmleriltä erilaisiin korkeuskokeisiin vankeja; kirjeessä mainitaan mm. että ”koe, jossa tietenkin koehenkilöt saattavat kuolla, tehtäisiin minun avustuksellani”.

Alkuvuosina Dachaun kuolleisuus säilyi siedettävänä, mutta heti sodan alussa kuolleisuus lähti sellaiseen nousuun, 1940 yli 1500 vankia ja 1941 jo 2500 (Bad Arolsenin epätäydellisten arkistojen mukaan), että leiriin oli pakko rakentaa krematorio.

Aluksi ruumiit siis haudattiin tällaisiin joukkohautoihin:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?05

Ensimmäinen krematorio rakennettiin 1940, uudistettu laitos 1942. Uudistettua laitosta kutsuttiin rakennussuunnitelmissa nimellä ”Baracke X”. Projektisuunnitelma 17.3.1942 toteaa myös, että rakennus suojataan katseilta joka suunnalta. Heinäkuun 27. päivän rakennusmääräys 1942 toteaa, että ”rakennustyössä ei voida käyttää ulkopuolista työvoimaa”. Uusi krematorio otettiin käyttöön alkuvuodesta 1943, vanha säilytettiin reservinä.

Krematorion yhteyteen rakennettiin myös neljä desinfektiohuonetta ja viides suurempi kammio joka oletettavasti oli tarkoitettu peruuttamattomasti työkyvyttömien vankien surmaamiseen kaasulla. Koekäyttöä pidemmälle tuo viidennen kammion suunniteltu käyttö ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin koskaan edennyt. Leiriltä oli kuitenkin jo syksyllä 1941 viety työkyvyttömiksi ja invalideiksi arvioituja vankeja Hartheimin eutanasialaitokseen surmattaviksi operaatiossa nimeltä Aktion 14f13.

Aktion 14f13 toteutettiin niin että lääkäriryhmä kiersi leirejä laatimassa vangeista arvioita, ja näiden perusteella valitut vangit toimitettiin eutanasialaitoksiin. Erään ryhmässä toimineen lääkärin, Friedrich Mennecken laatimia arvioita on myös säilynyt lukuisia. Mennecke kirjoitti lyhyet arvionsa vankipotrettien taakse:

http://nuremberg.law.harvard.edu/php/pflip.php?caseid=HLSL_NMT01&docnum=2359&numpages=23&startpage=1

Mennecken kirjeenvaihto vaimonsa kanssa kertoo lääkärien toimien tarkoituksesta. Mennecke kirjoitti esimerkiksi marraskuussa 1941 Bielefeldistä että "tämänpäiväinen aktiviteettini koostui melkoisesta määrästä kuolinkandidaatteja".

Vuoden 1942 aikana huhuttiin jo laajalti saksalaisten kaasukammioista mm. Auschwitzissa, niistä oli raportoitu myös lehdissä; ensimmäiset kaasutuskokeilut oli raportoinut Puolan pakolaishallitus kesällä 1942, vastarintaliikkeiden lehdet kertoivat myöhemmin syksyllä syaanivedyllä tehdyistä kaasutuksista.

Huhuja liikkui myös Dachaussa liittyen käynnissä olevaan rakennusprojektiin. Karel Kasák, Dachaun vanki, toteaa päiväkirjassaan marraskuussa 1942, että ”krematoriota laajennetaan kuumeisesti. Sinne rakennetaan ilmeisesti kammio ihmisten halvaksi ja hiljaiseksi tappamiseksi kaasulla”. Toinen vanki, Edgar Kupfer-Koberwitz, kirjoitti 6.2.1943, että sinne tulee neljä pienempää kaasukammiota, joihin johdetaan putket, sekä yksi suurempi maanalainen kaasukammio. Vankina ollut kardinaali Kozlowiecki oli saanut rakentajilta sellaista informaatiota, että krematoriossa oli neljä desinfiointikammiota sekä suurempi kammio, joka oli rakennussuunnitelmissa merkitty ”teloituskammioksi”.

Suuremman kammion testaamisesta on myös todistajanlausuntoja; jo mainitut Kozlowiecki ja Kasák puhuvat syksyllä 1943 tehdystä kaasutuskokeesta 20 henkisesti sairaalla. Aiemmin mainittu tohtori Rascher puolestaan pyysi kirjeitse Himmleriltä elokuussa 1942 lupaa testata taistelukaasuja rakenteilla olevassa kammiossa ”käyttäen henkilöitä jotka on joka tapauksessa sinne määrätty”:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?43

Vanki Ludwik Walkowiak kertoo, että rakennustyöt keskeytyivät syyskuun puolivälissä viideksi päiväksi, ja ”tuona aikana viisi ihmistä murhattiin kaasukammiossa, joka ilmeisesti oli siis jo käyttökelpoinen”. Syyskuussa 1942 Strassburgin anatomisessa instituutissa taistelukaasujen vaikutuksia eläviin organismeihin tutkinut professori Hirt sai viiden ihmisen sydän- ja keuhkopreparaatit Dachausta. Leirillä työskennellyt tohtori Frantisek Bláha kertoi 3.5.1945, että Rascher oli 1944 määrännyt hänet suorittamaan tutkimuksen kokeen uhreille, jotka makasivat suuremmassa kammiossa.

Kaikki nuo mainitut viisi krematorioon rakennettua huonetta ovat säilyneet. Tältä näyttää nykyään desinfiointikammioitten sisäänkäynti:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?27

Kaasukammioksi kuvatussa huoneessa näytti tältä, kun liittoutuneet saapuivat leirille:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?24

Pienemmissä kammioissa ei ole minkäänlaista tuuletusjärjestelmää, isommassa puolestaan katolle johtavat tuuletusaukot:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?32

Suurempi kammio oli varustettu peseytymistilasta kertovalla kyltillä, joskaan kammion suihkut eivät olleet toimintakelpoisia:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?36

Suuremmassa kammiossa oli myös tämänkaltaiset ulkoa avattavat ja suljettavat luukut:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?38

Sisältäpäin nämä luukut oli suojattu ristikolla:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?41

Kammion edessä oli mitä ilmeisimmin myös eräänlainen katseilta suojaava aitaus:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?42

Jos kohta liittoutuneet leiriä vapauttaessaan, paljolti huhujen vieminä ja mitä ilmeisimmin myös leirin rakenteen ja kauhistuttavien olosuhteiden johdosta, päätyivät siihen tulokseen että Dachaun leirin kammio toimi massateloituskammiona, siitä ei pätevää todistetta ole olemassa. Amerikkalaissotilaan kirje kesältä 1945 kuvaa leirin aiheuttamaa järkytystä:

http://www.history.ucsb.edu/faculty/marcuse/dachau/visits/459brud/index.html

Samaa järkytystä kuvastavat myös muiden vapauttamisessa mukana olleiden kertomukset, sekä ensimmäiset lehtijutut aiheesta:

http://www.45thinfantrydivision.com/index14.htm

Tutkijat ovat jokseenkin yksimielisiä siitä, että kammiota testattiin muutamaan otteeseen, mutta laajemmasta käytöstä ei ole varmuutta. Tämän totesivat myös sekä Nürnbergin oikeusistuin, että myös myöhemmät Dachau-oikeudenkäynnit. Myöskään leirin SS ei missään yhteydessä väittänyt tai myöntänyt kuulusteluissa että kammiota olisi käytetty massateloituksiin.

Mauthausenin kaasukammio

Mauthausenin keskitysleiri perustettiin kesällä 1938, ensimmäinen vankikuljetus sinne saapui elokuun 8. päivä Dachausta. 5. toukokuuta 1945 saapuivat amerikkalaisjoukot leirille. Tuolla välin leiri oli ehtinyt olla majoituspaikkana noin 190 000 vangille. Näistä noin 95 000 ei ehtinyt nähdä sodan loppuvan.

Vuotta 1941 voi pitää eräänä käännekohtana leirin historiassa. Tammikuussa Mauthausen oli luokiteltu ainoana leirinä kolmanteen kategoriaan, jonka mukaan leirille tuli toimittaa ainoastaan sellaisia vankeja, joiden kohdalla ei ole toivetta "uudelleensopeutumisesta" yhteiskuntaan. Leirikuolleisuus tuplaantui absoluuttisissa luvuissa vuodesta 1940, jos kohta prosentuaalisesti kuolleisuus säilyi edellisvuoden tasolla, jopa hieman laski. Kuukausitasolla kuolleisuudessa tapahtui selkeä käänne ylöspäin kesän aikana, ja elokuussa alkoivat työkyvyttömien kuljetukset Hartheimin eutanasialaitokseen. Syksyllä leirille saapuivat ensimmäiset venäläiset sotavangit. Kaasukammion rakennussuunnitelmat lähtivät liikkeelle lokakuussa. (Michel Fabreguet: "Entwicklung und Veränderung der Funktionen des Konzentrationslager Mauthausen"; teoksessa Herbert, Dieckmann, Orth; NS-Konzentrationslager; Fischer Verlag 2002; 202-204.)

Leirin tapahtumat eivät jääneet sivullisiltakaan huomaamatta, Mauthausenin poliisipiiri sai 27. syyskuuta 1941 valituskirjeen paikalliselta maanviljelijältä Eleonore Gusenbauerilta:

"Mauthausenin keskitysleirillä Wienergrabenin työkohteessa ammutaan jatkuvasti vankeja, joista huonosti osutut elävät vielä pitkään ja joutuvat makaamaan kuolleiden vieressä tunteja tai jopa puoli päivää. Asumukseni sijaitsee kukkulalla lähellä Wienergrabenia, ja silloin joutuu usein tahtomattaankin todistajaksi sellaisille rikoksille. Olen jo sairaalloinen ja sellaiset näyt saavat hermoni riekaleiksi, etten voi enää kestää tätä. Pyydänkin teitä huolehtimaan, että sellaiset epäihmismäiset toimet lakkaavat, tai ainakin että niitä tehdään sellaisessa paikassa joka ei ole näkysällä."

(Saul Friedländer; Das Dritte Reich und die Juden, BD. 2; Verlag C.H. Beck 2006; 324.)

Mauthausenin kaasukammio rakennettiin krematorion ja sairaalarakennuksen välille maan alle. Se valmistui keväällä 1942. Vajaan viidentoista neliömetrin kokoisen kammion viereisessä huoneessa oli järjestelmä zyklon-b -kaasun syöttöä varten. Kiteet lämmitettiin kaasun nopean haihtumisen takaamiseksi, ja kaasu kulkeutui putkea pitkin kaasukammioon. Ennen leirin vapauttamista olivat saksalaiset purkaneet kaasutussysteemin, mutta se löytyi leirin alueelta. Alla kuva kaasunsyöttölaitteesta:



Kaasutuksen uhreja tarkkailtiin kammion oven kurkistusaukon kautta, ja kun viimeisetkin elonmerkit olivat häipyneet, noin 10-15 minuutin kuluttua, käynnistettiin koneellinen tuuletus. Tuuletusta jatkettiin noin tunnin verran, jonka jälkeen varmistettiin kaasutesterillä ettei kammioon ole jäänyt kaasua ja työntekijät voivat siirtää ruumiit krematorioon poltettavaksi. Tuuletus hoidettiin siis koneellisesti „Elektror“ -merkkisen moottorin voimalla, jonka teho oli 1,5 hv/1,1 KW. Kuvassa leirin alueelta löydetty kaasukammion tuuletuslaite vuonna 1945, nykyään se on leirin museossa näytteillä:



(NARA, Records of the Office of Strategic Services, RG 226 Entry 190 7/2/04 Box 4.)

Mauthausenin vanki Wilhelm Ornstein, joka työskenteli krematoriossa, on kuvannut kaasutusprosessia seuraavasti:

"Uhreille kerrottiin että heidät viedään suihkuun tai täidenpuhdistukseen. En tiedä tiesivätkö he mikä kohtalo heitä odotti, mutta uskon että ainakin leirin vangeilla oli käsitys siitä mitä heille tapahtuisi, vaikka he toivoivatkin säästyvänsä tältä kohtalolta. Tämä on kuitenkin vain spekulaatiota osaltani. Kun kaasutus oli käynnistetty, ja vangit kuolleet, Roth [krematorion johtaja] käynnisti tuulettimen poistaakseen kaasun kaasukammiosta. Tämä kesti jonkin aikaa - saattoi olla tunnin tai kaksi. Sitten Roth tai joku meistä hänen käskystään avasi teloitushuoneen puolelle johtavan oven ja ruumiit kuljetettiin kylmävarastoon. Sen jälkeen meidän täytyi puhdistaa ja desinfioida kaasukammio Rothin käskystä. Jos ruumiit olivat olleet jonkin aikaa kaasukammiossa, oli niitä erittäin vaikea siirtää, sillä ne olivat usein kankeita ja täysin toisiinsa kietoutuneita. Tästä syystä hän määräsi joskus vanhoja vankeja auttamaan kammion siivouksessa. Paitsi silloin kun se ei ollut käytössä tai valmiina käyttöön, kaasukammio oli aina lukossa."

http://en.mauthausen-memorial.at/db/admin/de/show_article.php?carticle=375&topopup=1

Viimeinen todennettu kaasutus kammiossa tapahtui 28.4.1945, jolloin siinä surmattiin 43 itävaltalaista poliittista vankia. Kaasutuslaitteisto purettiin seuraavana päivänä. (Florian Freund, "Tötungen durch Giftgas in Mauthausen und Gusen"; teoksessa Brigitte Bailer/Wolfgang Benz/Wolfgang Neugebauer (Hrsg.), Wahrheit und "Auschwitzlüge", Wien 1995, 129)

Kaikkiaan kaasukammiossa surmattiin ainakin 3455 vankia.

Fred Leuchterin tutkimusten mukaan kaasukammion seinästä otetut näytteet todentavat syanidijäämiä 32mg/kg. Tämä on 1/30 osa siitä mitä todettiin Auschwitzin täidenpuhdistuskammioissa. (Leuchter, Faurisson, Rudolf, Leuchter Reports, Theses and Dissertations Press 2005, 141.) Kaasukammio oli kerrallaan alttiina kaasulle korkeintaan kaksi tuntia kun täidenpuhdistuskammio puolestaan on ollut alttiina kaasulle noin vuorokauden kerrallaan ja sitä lienee käytetty lähes päivittäin.

Täten näyteanalyysi viittaisi useampaan kaasutukseen kuin on tähän asti todennettu.

Raportti Auschwitzista

Heinrich Kinna

Zamosc, 16.12.42

SS-Untersturmführer

Raportti

644 puolalaisen kuljetuksesta työleiri Auschwitziin 10.12.1942

Kuljetus alkoi 10.12. kello 16.00 Zamoscista. Perille Auschwitziin saavuttiin 12.12. kello 23.00.

644 puolalaisesta puuttuu yhteensä 14 henkilöä.

3 henkilöä, nimittäin:

B i a l y Karoline os. Batzdorf, s. 14.1.oo
" Poika Czeslaw " 17.2.26
S e d z i m i r s k a Michalina " 19.2.22

pakenivat suoraa tietä kuljetustauon aikana ratapihalla Krakovassa puolaisen rautatievirkailijan avustamana, joka aukaisi lukitun vaununoven. Pakoa helpotti vallitseva pimeys ja se tapahtui hetkellä jolloin kiertovartio oli toisessa päässä junaa. Välittömästi käynnistetyt etsintätoimet jäivät tuloksettomiksi. Loppujen puuttuvien 11 henkilön on täytynyt, sikäli kun lastauksen aikana Zamoscissa otettu luku täsmää, hypätä liikkuvasta junasta vaunujen yläosan aukkojen kautta.

Onkin suositeltavaa että jatkossa ilman luukkuja olevat aukot varmistetaan piikkilangalla. Luovutus tapahtui Auschwitzissa 13.12.42 ilman nimenhuutoa.

Kuljetus tapahtui suunnitelman mukaisesti lukuunottamatta 14 henkilön satunnaista karkaamista ja kuljetuksen myöhästymistä.

Ohjeiden mukaisesti keskusteltiin leirin komendantin edustajan, SS-Haupsturmführer Haumeierin kanssa leirin johdon toiveista ja mahdollisista II:s tapauksista kuljetuksessa.

II:s tapauksen suhteen huomautettiin, että RSHA:n ohjeiden mukaisesti Zamoscissa toimitettiin perheittäin arviointi ja sen mukaisesti heidät jaoteltiin ryhmiin. Edellä mainitun RSHA:n ohjeistuksen kautta syntyy mahdollisesti tilanne, jossa rodullisesti kelvolliselta näyttäviä ihmisiä ei kuitenkaan periaatteessa voida ajatella kuuluvaksi arviointiryhmä II:een. Sellaisessa tapauksessa täytyy II:s tapauksiksi luokitellut ihmiset vielä kertaalleen arvioida ja huomioon ottaen heidän työkykynsä tuoda kyseessä olevan toimipaikan tietoon.

Työkykyisyyttä koskien SS-Hauptsturmführer Haumeier huomautti, että tulisi toimittaa vain työkykyisiä puolalaisia jotta vältetään kaikki tarpeeton leirin kuormitus ja edestakainen liikenne. Vajaamieliset, idiootit, vammaiset ja sairaat täytyy pikimmiten poistaa likvidoimalla leirin taakan helpottamiseksi. Mutta nämä toimenpiteet ovat sikäli hankalia, että RSHA:n mukaan juutalaisiin käytettyjen keinojen sijaan täytyy puolalaisten kuolla luonnollisesti. Sen vuoksi on leirijohdon toivomus, että pidätytään työkyvyttömien toimittamista.

Auschwitziin siirrettyjen puolalaisten matkatavarat täytyy rajoittaa minimiin, eli paikalle kuljetetuilla tulee olla vain matkalle välttämättömät käsimatkatavarat. Mitään muita matkatavaroita, kuten patjoja, vaatteita, lakanoita, ei saa epidemiavaaran vuoksi tuoda leiriin eikä niillä sitäpaitsi ole leirioloissa edes käyttöä, sillä ne kuuluvat jo parakkien varustukseen. Tämän perusteella ehdotetaankin, että kaikki tavarat jätetään jatkossa Zamosciin perustellen sitä myöhemmällä perästä lähettämisellä, jolloin ne voidaan ottaa muissa toimipaikoissa käyttöön. Koskien kuljetusten ilmoittamista, pyytää leirihallinto ilmoittamaan sähkeitse miehet ja naiset erikseen.

Kinna

SS-Untersturmsführer
________________________

Aktion Zamosc käynnissä joulukuussa 1942



Himmler oli julistanut virallisesti 12.11.1942 Zamoscin ensimmäiseksi saksalaiseksi asutusalueeksi kenraalikuvernementissa. Evakuoinnit alueella olivat alkaneet kuitenkin jo aiemmin, ja kestivät alkusyksystä 1942 aina syksyyn 1943.

Evakuointileirin lääkäri, tohtori Josef Rembacz kuvasi evakuointia ja valikointia sodan jälkeen:

”Puolalaiset Zamoscin alueelta pakkoevakuoitiin lokakuussa 1942. Minä, yhdessä muiden Skierbiszowon (jossa työskentelin terveysviraston lääkärinä) puolalaisten kanssa, tulimme uudelleenasutusleirille Zamosciin. Komissio, jossa oli useita jäseniä, suoritti rodullisen valikoinnin leirillä. SS-Obersturmführer Rill johti komissiota. Väki jaettiin neljään ryhmään.

Ryhmä 3 koostui sekarotuisista – tämä ryhmä ohjattiin työviraston komission eteen ja perheet hajoitettiin, joko työhön Saksaan tai esimerkiksi pienet lapset määrätyksi ajaksi keskushoitolaan. Ryhmä neljä, perinnöllisesti ja lainsäädännöllisesti raskautetut (romanit, juutalaiset, mongolit), toimitettiin tuntemattomaan paikkaan, ilmeisesti Auschwitziin. Tiedän, että tämä väki ei palannut.”

Kesäkuun 1943 loppuun mennessä oli Zamoscissa arvioitu rodullisesti 16,618 evakuoitua, joista 426 katsottiin uudelleensaksalaistamiskelpoisiksi, 9,658 päätettiin kuljettaa joko Saksaan tai he jäivät työvoimaksi paikan päälle, ja 3,399 päätyi työleiri Auschwitziin tai katosi ”lepokoteihin”. Kesän antipartisaanitoimien seurauksena kasvoi kokonaismäärä liki 50,000 evakuoituun.

(Isabel Heinemann, Rasse, Siedlung, deutsches Blut, Wallstein 2003, 410)

Keskitysleiri

Keskitysleirien historiasta on kirjoitettu paljonkin, silti sen määrittely ja siihen liittyvä käsitteistö on jokseenkin sekavaa. Sanakirjamääritelmän mukaan, yhden sellaisen, keskitysleiri on leiri johon kootaan ei-sotaakäyviä ulkomaalaisia, poliittisia vastustajia, rodullisia vihollisia ja niin edelleen. Jotkut määritelmät esittävät myös sotavankileirit keskitysleireinä.

Jonkinlainen yksimielisyys näyttäisi olevan siitä, että keskitysleirit ilmestyivät ensi kerran käyttöön 1800-luvun jälkipuoliskolla. Toinen buurisota on yleinen viittauskohde englanninkielisen termin ensikäytölle, espanjankielinen maailma tutustui leireihin jo muutamaa vuotta aiemmin Kuubassa.

Eräänlaisena idean isänä voi kai pitää Teneriffan markiisia, Valeriano Weyleria. 1896 hän määräsi toimessaan sotajoukkojen päällikkönä ja Kuuban kenraalikuvernöörinä siviiliväestön (uudelleen)keskitettäväksi alueille joilla he eivät voisi toimia sissien apuna.

C.W. Russell, USA:n oikeusministeriön attasea, tutustui siviiliväestön keskitysalueisiin, ja kauhisteli näkemäänsä:

"The spectacle at the Fossos and Jacoba houses, of women and children emaciated to skeletons and suffering from diseases produced by starvation, was sickening. In Sagua I saw some sick and emaciated little girls in a children's hospital, started three days before by charitable Cubans, and saw a crowd of miserable looking reconcentrados with tin buckets and other receptacles getting small allowances of food doled out to them in a yard. In the same city, in an old sugar warehouse, I saw stationed around the inside walls the remnants of twenty or thirty Cuban families."

(Trumbull White, Our War With Spain For Cuba's Freedom, Kessinger Publishers 2004, 191)

On arveltu että britit ottivat keskitysleirit käyttöön buurisodassa juuri Weylerin esimerkin innoittamina.

Buurisodan leiripolitiikka herätti myös pahennusta Yhdysvalloissa. New York Times uutisoi sodanvastaisesta tilaisuudesta 8. joulukuuta 1901, jossa pääpuhuja Bourke Cockran käytti mm. seuraavia sanankäänteitä:

"In the resolution it was urged that the use of American ports and waters be henceforth denied to vessels operating under British charter for the augmentation of supplies of war, and that the President of these United States employ every possible means to bring to an end the horrors of concentration camps and a warfare which by its unexampled ferocity and enormous cost of life and treasure has astounded the civilized world."

Tuo presidentti oli muuan Theodore Roosevelt. Huolimatta yksityisesti ilmaistusta sympatiasta buuritasavaltojen puolesta, oli Rooseveltin kädet sidottu USA:n sotkeuduttua samaan aikaan sotaan Filippiineillä.

Buurisodassa leirien strateginen tarkoitus oli sama kuin Kuubassakin eli siviiliväestön tuen ehkäisy vastapuolen sotavoimille. Tässä tarkoituksessa leireille koottiin myös naisia ja lapsia:



Leirijärjestelmä kehittyi myöhemmin erityisesti Neuvostoliitossa, jossa työleirien järjestelmä laajeni koko maan kattavaksi Neuvostovallan ensi vuosina. Järjestelmä tuli myöhemmin tunnetuksi akronyymillä Gulag.

Rauhanajan leirejä oli myös Weimarin Saksassa, jossa leireille koottiin erityisesti ensimmäisen maailmansodan melskeistä hajaantuneita itä-Euroopan juutalaisia. Preussin hallituksen päätöksellä 27. joulukuuta 1919 "rikolliset itäjuutalaiset" määrättiin keskitettäviksi erityisiin leireihin. Keskitysleirin nimellä kulkeneet Stargard ja Cottbus toimivat tuhansien juutalaisten asuinpaikkana vuoteen 1923, jolloin kiusallisen julkisuuden paineesta leirit lakkautettiin. (Klaus Drobisch, Günther Wieland, System der NS-Konzentrationslager, Akademie Verlag 1993, 20.)

Kansallissosialistien valtaannousun myötä otettiin keskitysleirijärjestelmä uudelleen käyttöön; sen mahdollistivat Weimarin tasavallan aikaiset poikkeustila-asetukset. Ensimmäisenä leirinä mainitaan usein Dachau, joskin samanaikaisesti syntyi useitakin vastaavia pidätyskeskuksia. Varsinaisesti saksalaisen keskitysleirijärjestelmän voi katsoa syntyneen kun leirien hallinto keskitettiin ja leiriohjesäännöt yhdenmukaistettiin Dachaussa hyväksi havaitun mallin mukaiseksi vuoteen 1936 mennessä.

Nykyään keskitysleirillä ymmärretään useimmiten juuri saksalaisen mallin mukaista leiriä. Käsitteenä se eli vielä hetken muidenkin käytössä, kunnes se varattiin sodan jälkeen pelkästään saksalaisille.

Kuitenkin vielä 1942 myös amerikkalaisia leirejä saatettiin ajoittain nimittää keskitysleireiksi, kuten tässä San Francisco Newsin jutussa 2. maaliskuuta 1942:

"A new evacuation order which may affect 200,000 Pacific Coast enemy aliens and their American-born children was awaited today as governors of states between the Rocky Mountains and the Mississippi — with one exception — announced they would permit Japanese aliens to live only in concentration camps if they were moved inland."

Leirielämää Puolassa sodan jälkeen

Maailmansota ei Euroopassakaan monen osalta päättynyt toukokuussa 1945. Voidaan sanoa, että itäisen Euroopan osalta sota päättyi vasta 1990-luvulla, jos kohta mitään paluuta sotaa edeltävään tilaan ei tietenkään ole olemassakaan.

Puolassa sijaitseville leireille sodan loppuminen ja "vapautus" merkitsi monesti vain sitä, että leirit otettiin uusiokäyttöön ja niille suljettiin sekä poliittisia vastustajia että saksalaisia sotavankeja. Sama ilmiöhän toistui myös itäisessä Saksassa. Myös juutalaiset joutuivat pogromien uhriksi, jälleen kerran.

Monelle saksalaisten ylläpitämän leirin asukkaalle vapautus tarkoittikin vain sitä, että leirielämä jatkui vartijoiden vain vaihtuessa. Jotkut leirivangit puolestaan siirtyivät vartiopuolelle.

Czeslaw Geborski oli yksi lukuisista saksalaisten leireille sulkemista puolalaisista. Hän joutui työleirille, mutta onnistui pakenemaan ja liittyi myöhemmin kommunistiseen vastarintaliikkeeseen. Heinäkuussa 1945 hän siirtyi Lambinowicen leirin komendantiksi vartioimaan saksalaisvankeja. Paikka oli aiemmin tunnettu nimellä Stalag VIII-B ja paikkakunnan saksalainen nimi oli Lamsdorf.

Leirillä menehtyi puolalaishallinnon aikana arviolta 1000-1500 vankia. Geborski joutui jättämään väärinkäytössyytösten vuoksi tehtävänsä lokakuussa ja hänet asetettiin syytteeseen toimistaan leirillä. Syytteistä kuitenkin pian luovuttiin. 1956 aloitettiin uusi tutkinta ja jälleen syytteistä luovuttiin.

2000 -luvulla Geborski joutui vielä kerran kohtaamaan syytteet, tällä kertaa aika armahti. Geborski oli liian heikossa kunnossa oikeuskäsittelyyn, ja juttu raukesi vuonna 2005. Geborski kuoli seuraavana vuonna.

Syytekohdista keskeisin oli syyttäjän mukaan 48 ihmisen kuoleman aiheuttaminen:

"The main charge we are bringing against him is that he ordered a building in the camp to be burned down, killing 48 people. As people tried to escape the flames, he personally shot them or had them flung back inside."

http://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/poland/1376828/Polish-man-accused-of-%27war-crimes%27-against-the-Germans.html

Toinen tunnettu vainotusta vainoojaksi siirtynyt oli Salomon Morel. Morel oli omien sanojensa mukaan vankina myös Auschwitzissa, joskin puolalaislähteet kiistävät tämän. Hän toimi yös kommunistisessa vastarintaliikkeessä.

Sodan jälkeen Morelista tuli niin sanotun Zgodan työleirin komendantti. Paikalla sijaitsi aiemmin Auschwitzin alaleiri Eintrachtshütte. Ainakin 1,855 vankia menetti henkensä leirillä leirin toiminta-aikana helmikuun ja marraskuun välillä 1945. Kaikkiaan leirillä arvioidaan olleen noin 10 000 vankia.

Morel asui Puolassa vuoteen 1992, jolloin hänen toimensa leirillä tulivat julkisuuteen. Puola yritti turhaan saada Morelia luovutetuksi ja vastaamaan syytteisiin. Israel vetosi rikosten vanhenemiseen ja totesi Morelin olevan lähinnä uhri. Morel kuoli vuonna 2007 Tel Avivissa.

Puolalaistutkijoiden mukaan Morel syyllistyi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan, ja mm. seuraaviin:

1. Vankien nälkiinnyttämiseen
2. Perusterveydenhuollon ja riittävien hygieenis-sanitaaristen olosuhteiden eväämiseen
3. Siihen että hän salli tautien leviämisen
4. Siihen että hän salli ja toteutti itse useita kidutuksen muotoja sekä vankien pahoinpitelyn

Kaikkiaan Puolan leireillä kuoli sodan jälkeen niille vangituista noin 110 000 vangista 15-20 prosenttia.