Joukkosurman jälkien tuhoaminen, osa 2

Kirjoitin tässä blogissa aiemmin holokaustin kiistäjä Carlo Mattognon näkemyksistä ns. Aktion 1005:stä, operaatiota jossa saksalaiset pyrkivät hävittämään juutalaisten joukkohautoja.

Kuten edellisessä blogissani mainitsin, Holocaust Controversies -blogissa on runsaasti aineistoa koskien 1005-operaatioita, mm. tietoja brittien nappaamista poliisisanomista:

http://holocaustcontroversies.blogspot.fi/2006/05/sonderkommando-1005-in-pro-decodes.html

Kiistäjien operaatiota koskevista lausumista voineekin vielä nostaa esille väitteen hautojen löytämisestä. Kuten em. HC-blogissakin mainitaan, brittien nappaamista sanomista käy ilmi kyselyt hautojen sijainnista. Silti Mattogno & Graf kirjoittavat teoksessaan Treblinka, että

"ilman tuhansia karttoja, mihin nuo haudat olisi merkitty, olisi selvästi ollut mahdotonta paikantaa tuhansia joukkohautoja [--], mutta yhdessäkään Einsatzgruppen raportissa tai muuallakaan ei ole mainittu sellaisista kartoista, eikä sellaisia karttoja ole löydetty voittajien nappaamien saksalaisdokumenttien joukostakaan".

Mitä ilmeisimmin karttoja ei todella haudoista vielä ampumisaikaan laadittu, oletuksena on kenties ollut ettei niitä mihinkään erityisesti tarvita. Tätä kuvaa brittitiedustelun sähkeetkin; jälkikäteen hautoja jouduttiin etsimään mm. paikallisten asukkaiden avulla.

Toisin kuin M&G olettavat, dokumentteja joissa hautojen paikkoja käydään läpi, on kuitenkin olemassa. Muun muassa tässä Oldenbourg Verlagin dokumenttikokoelmassa, sen osassa seitsemän (s. 623), löytyy saksalaisraportti juutalaisten joukkohaudoista Liettuassa. Raportin on laatinut Trakain piirilääkäri, ja siinä hän reagoi Vilnan alueen komissaarin pyyntöön saattaa tietoon joukkohautojen sijainnit. Raportissa viitataan ministeriön määräykseen, ja raportin perusteella syy hautojen kartoittamiseen on pääasiassa niiden mahdolliset terveyshaitat. 1005-operaatiohan ei edes tuolloin ollut varsinaisesti käynnistynyt Liettuassa.

Raportissa, joka on päivätty 8.7.1942, piirilääkäri kuvaa joitain joukkohautoja toimialueellaan. Esimerkiksi hauta Semeliskisissä on tällainen:

"1km Semeliskisistä pohjoiseen metsässä, 50 m tieltä, 2 km Strawa joesta hiekkaisella kumpareella, on 30 m pitkä juutalaisten joukkohauta. Viettää Semeliskisin suuntaan".

Raportissaan piirilääkäri selostaa myös hautojen tulleen aluksi kalkituksi, ja myöhemmin niiden päälle laitettiin kloorikalkkia ja lisää maata.

Ns. Jägerin raportissa on myös maininta Semeliskisin operaatiosta. Siinä on kirjattuna surmatuksi 6.10.1941 yhteensä 962 juutalaista.

Eräs todistaja, Meier Korn, kuvaa joukkohautaa hyvin vastaavasti kuin piirilääkärikin:

"Maanantaina, 6. lokakuuta 1941, Sukkotin ensimmäisenä päivänä, poliisi ja partisaanit ajoivat juutalaiset Semeliskisistä. He pakottivat heidät ryhmiin, ajoivat heidät jalkaisin täsmälleen kilometrin päähän kylästä, ja ampuivat kaikki. Saman he tekivät Vievisin ja Zasliaisin juutalaisille. Hauta sijaitsee metsässä, ei kovin kaukana kylästä"

Myös 1005-operaation käynnistyttyä on arkistoihin jäänyt jälkiä hautojen sijaintien kartoittamisesta. Dieter Pohlin artikkelissa teoksessa Shoah in Ukraine, s. 54, kerrotaan kartoituksesta seuraavasti:

"3. elokuuta 1943 Rivnen KdS [turvallisuuspalvelun ja SD:n johtaja] lähetti kiertokirjeen santarmiosastoille Volhynia-Podoliassa, kysyen listaa joukkohaudoista heidän toimialueillaan. Noin 200 paikkaa ilmeisesti raportoitiin."

Pohlin mukaan karttapiirros haudoista löytyi saksalaisten dokumenttien joukosta, ja se on nykyään Saksan liittotasavallan arkistossa (mt. n. 203, s. 73).

Kuten nämäkin esimerkit osoittavat, tietoja hautojen sijainnista saatiin monin tavoin: niitä kartoitettiin kesällä 1942 ministerikäskyn nojalla, 1943 turvallisuuspalvelun aloitteesta karttoja laatien, ja lisäksi tarvittaessa paikallisiltakin kysyen.

"On tieteellisesti todistettu ettei kaasutuksia tapahtunut"...

.. tai näin ainakin holokaustin kiistäjät haluavat usein antaa ymmärtää. Blogeissaan ja keskustelupalstoilla he esittävät tämän tästä, että Auschwitzin leirin kaasukammioiden "tieteellinen" tutkimus on paljastanut, ettei kaasutuksia voinut tapahtua, koska jäämiä syaanivedystä ei ole löydettävissä.

Tällä tutkimuksella viitataan saksalaisen holokaustin kiistäjän, laitaoikeistolaisen Die Republikaner-puolueen entisen jäsenen Germar Rudolfin tunnettujen uusnatsien, kuten Otto Ernst Remerin tuella laatimaan julkaisuun, jota kutsutaan useimmiten Rudolfin raportiksi. Kemiaakin opiskellut Rudolf laati näennäisesti tieteellisen raportin Auschwitzin leiriltä salaa ottamiensa näytteiden analyysin pohjalta.

Raportissa väitetään, että "kemiallis-fysikaalisin perustein todistajien väittämät joukkokaasutukset sinihapolla väitetyissä Auschwitzin "kaasukammioissa" eivät voineet tapahtua". Tätä väittämää on sittemmin toisteltu holokaustin kiistäjien toimesta jatkuvasti. Rudolfin esitys on otettu kiistattomana, tieteellisenä todisteena holokaustia vastaan.

Väitteet ovat luonnollisesti saaneet runsaasti kritiikkiä osakseen, ja Rudolf itsekin on sittemin ehdottomasta kannastaan luopunut. Jo melko varhain hän totesi, ettei kemian avulla voida asiaa varmuudella ratkaista, "kemia ei ole tiede jonka avulla voidaan varmuudella vahvistaa tai kumota väitteet holokaustista". Viimeisimmässä julkaisussaan aiheesta hän toteaa yhdessä toisen kiistäjän kanssa, että "käytetty metodi ei tarjoa luotettavia tuloksia syaniditasoille jotka ovat lähellä havaintojen raja-arvoja".

Samoin hän toteaa laboratorioiden analyysimenetelmien olleen mahdollisesti epäluotettavia eikä tarvittaviin kalibrointeihin ja uusintatesteihin ollut mahdolllisuutta. Miksi hänen tutkimuksessaan kaasukammioista otetut näytteet osoittivat melko alhaisia arvoja, on hänen mukaansa selvitettävä tieteellisesti. Näin ei hänen mukaansa toistaiseksi ole, ja tulokset eivät ole merkitseviä. Rudolfin tuoreimpia kommentteja aiheesta löytyy tästä artikkelista:

http://inconvenienthistory.com/archive/2013/volume_5/number_1/differential_exposure_of_brickwork_to_hydrogen_cyanide.php

Rudolfin varhaisempaa raporttia lukiessa ei voi tulla muuhun kuin samaan johtopäätökseen, mihin hän sittemmin päätyi: tehdyt tutkimukset ja menetelmät eivät anna asiasta riittävää kuvaa, jotta niiden pohjalta voitaisiin päätelmiä syaanivedyn käytöstä tehdä.

Raportissaan Rudolf keskittyy tutkimaan pysyviä, rautaioneihin sitoutuneita syaanivetyjäämiä. Rudolf ei raportissaan onnistu tyydyttävällä tavalla selittämään sitä, miksi joissain olosuhteissa jäämät ovat havaittavia, joissain eivät. Esimerkiksi hänen yhtenä testinä kaasuttamassaan tiilessä ei havaittu lainkaan jäämiä, vaikka tiiltä kaasutettiin 16 tuntia.

Sitävastoin hänen esimerkkinään ottamassaan tapauksessa, jossa kirkon seiniä käsiteltiin vain kertaalleen syaanivedyllä, jäi silmin nähtäviä jäämiä ja preussinsinistä muodostui seiniin. Yksikin kaasutuskerta voi siis soveltuvissa olosuhteissa aikaansaada huomattavia jäämiä, joissain tilanteissa niitä ei taas ole lainkaan. Ainakin kertaalleen kaasutetuista parakeistakaan ei tilastollisesti merkittäviä jäämiä löytynyt, vaikka kertaalleen kaasutetussa kirkossa siis jäämät olivat silmin nähtäviä.

Tutkimuksen luotettavuus on hyvin kyseenalainen myös toisella tapaa. Rudolfin raportissa ei ole yhtään täysin selkeää kontrollinäytettä, josta tiedettäisiin ettei se ole altistunut syaanivedylle. Ainoan sellaisen näytteensä, käsittelemättömän tiilen, hän onnistui oman arvelunsa mukaan pilaamaan sotkemalla sen syaanivetyä sisältäviin näytteisiin. Vertailua ei siis ole voitu tehdä otettujen näytteiden ja varmuudella syaanivetyä sisältämättömien näytteiden välillä.

Ongelmallisin kohta raportissa koskee itse jäämien muodostumisprosessia. Rudolf ei kykene tyydyttävästi selittämään sitä, minkälaisissa olosuhteissa hänen etsimäänsä preussinsineä ja rautaan sitoutunutta syaaniyhdistettä muodostuisi käsiteltävään materiaaliin. Hän olettaa tiettyjä arvoja esimerkiksi ph-arvon suhteen, muttei myöskään kykene osoittamaan toteutuisivatko nämä edellytyksen kaasukammioissa.

Nykyään nähtävillä olevat kammioiden seinät ovat olleet ilmastolle altiina vuosikymmeniä, ja kammioiden räjäytyskin on tehnyt omaa tuhoansa. Siten alkuperäisen seinän tarkka koostumus on lähinnä pääteltävä dokumenttien ja todistajanlausuntojen perusteella. Seinien säännöllinen kalkitseminen on esimerkiksi voinut vaikuttaa epäedullisesti jäämien syntymisen kannalta. Varmaa tietoa tästä on melko mahdotonta saada, ja siten Rudolfin päätelmät ovat pitkälti tyhjän päällä. Tieteellinen todistus se ei asiasta millään muotoa ole.

Rudolfin raportin ensimmäinen versio vuodelta 1993 löytyy täältä: http://www.vho.org/D/rga1/rga.html

Mattogno, Kues ja Graf: 1500 sivua hölynpölyä

Tätä blogia ei ole aikoihin päivitetty, mutta viimeisin holokaustin kiistäjien tuotos ansainnee kommenttinsa. Kuten tässäkin blogissa on kerrottu, julkaistiin vuonna 2011 kritiikki Carlo Mattognon, Thomas Kuesin ja Jürgen Grafin Aktion Reinhard-leirejä koskevista teoksista.

Kritiikissä selvitettiin muun muassa kiistäjäkolmikon puutteellista ymmärrystä tapahtumista ja kehnoa tietämystä asiaa käsittelevästä tutkimuksesta sekä heidän keinojaan vääristellä historiaa. Kuten tuossakin kritiikissä todettiin, on kyseisellä kiistäjäkolmikolla taipumus kirjoittaa erittäin laajoja, epäkoherentteja esityksiä aiheestaan. Nyt kyseiset kiistäjät näyttävät laittaneen vieläkin paremmaksi julkaisemalla yli 1500 sivuisen, sinne tänne polveilevan ja jokseenkin lukukelvottoman sepustuksen "vastauksenaan". Kuten alkuperäisen kritiikin kirjoittajatkin toteavat, pyrkii "vastaus" lähinnä epätoivon vimmalla nimittelemään ja syyttelemään kriitikkojaan, ja esittämään täysin tuulesta temmattuja väitteitä plagiaatiosta.

Ilmeisesti väite arkistoviitteiden plagioinnista johtuu vain silkasta harmistuksesta/kateudesta sen johdosta, että jotkut ovat osanneet hakea arkistosta tietoja ja kykenevät aineistojen laajamittaiseen analyysiin historiatieteen menetelmien avulla. 1500-sivuinen opus kertoo omaa karua kieltään siitä, mikä on heidän omien tutkimustensa taso: teoksessa on vain muutama hajanainen arkistoviite, ja nekin useimmat jo moneen kertaan samojen kirjoittajien teoksissa aiemminkin käytettyjä. Samoin "vastauksen" kirjallisuusluettelo kertoo lähinnä hyvin pintapuolisesta perehtymisestä aiheeseen: työssä viitataan ainoastaan reiluun 400 teokseen. Tämä on käsittämättömän pieni määrä kirjallisuutta käytettynä noin laajassa teoksessa. Siten lukuisat teesit jäävät väistämättä vain epätoivoisiksi huitaisuiksi ilmaan, ja esimerkiksi väitteidensä kannalta oleellinen Stalinin ja hänen toimiensa tutkimus kuitataan yhdellä kirjallisuusviitteellä. Tässäkään kohden ei siis kirjoittajakolmikko ole aiheeseensa kyennyt/osannut/viitsinyt perehtyä.

Lisää kommentteja "vastauksesta" löytyy Holocaust Controversies-sivustolta, jonne oletettavasti jatkossakin päivitetään kritiikin tekijöiden kommentteja uusimmasta kiistäjätuotoksesta.

Kiistäjäkolmikon "vastaus" löytyy täältä: http://holocausthandbooks.com/dl/28-tecoar-long.pdf

Uusi kiistäjäkäännynnäinen: Carlo Mattogno

Holokaustin kiistäjien joukossa aina ajoittain jotkut näyttävät ainakin osittain tulleen kiistämisensä kanssa siihen pisteeseen, että havaitsevat juttujensa perustuvan jokseenkin ei millekään. Tunnettu tapaus on David Irvingin soutaminen ja huopaaminen kiistämisen ja vähättelyn ja myöntämisen välillä. Nykyään hän näyttää, sen ohella että pitää ns. Aktion Reinhardt -leirejä totena, myöntävän pienimuotoiset kaasutukset myös Auschwitzissa:

http://www.fpp.co.uk/docs/Irving/RadDi/2012/Brittni.html

Toinen tunnettu käänynnäinen on ollut holokaustin kiistäjien instituuttia johtanut Mark Weber, jonka kääntymyksestä mainitsin aiemmin täällä:

http://holokausti.blogspot.fi/2010/07/holokaustin-kiistamisen-politiikat.html

Käännynnäisten joukkoon voisi jossain määrin tunnetuista nimistä lisätä myös muun muassa kiistäjien keskeisissä julkaisuissa kirjoittaneen Charles D. Provanin, joka omien laskelmiensa kautta tuli päätelmään että todistajien kertomukset pitävät paikkansa:

http://old.post-gazette.com/headlines/20010304provan2.asp

Netissä laajalti levinneen videon Auschwitzista julkaissut juutalainen kiistäjä David Cole kuuluu myös käännynnäisiin. Jo ennen kiistäjäliikkeeseen täydellistä pesäeron tekemistään Cole oli todennut, ettei kaikissa tapauksissa kistämiselle ole perusteita. Tästä hän otti rajusti yhteen Robert Faurissonin kanssa, joka edelleen pitää kiinni siitä, ettei tuolloin puheena olleessa Natzweiler-Struthofin kaasukammiossa surmattu ketään:

http://www.nizkor.org/ftp.cgi/people/c/cole.david/cole-vs-faurisson-struthof

Natzweileriin liittyy myös tuorein tapaus. Tällä kertaa kyseessä on yksi johtavista kiistäjistä, kenties liikkeen tunnetuin kirjoittelija italialainen Carlo Mattogno. Mattogno toki on muutoinkin revisioinut ortodoksisimman kiistäjälinjan näkemyksiä, todeten mm. tuoreessa haastattelussaan että "revisionismi ei kiistä että toisen maailmansodan aikana toteutettiin itäisen Euroopan juutalaisten joukkosurma". Sen hän näyttää edelleen kiistävän, että kyseessä oli suunnitelmallinen ja myös kaasuvaunujen avulla toteutettu murhatyö.

Mattognon tuoreimmassa kirjajulkaisussa hän kuitenkin menee askeleen pidemmälle. Viime vuonna julkaistussa kirjassaan Schiffbruch: Vom Untergang der Holocaust-Orthodoxie Mattogno myöntää Colen tavoin, että todistusaineisto Natzweilerin kaasutusten osalta on sitä luokkaa, ettei sitä ole mahdollista kiistää. Kiistäjälle ominaisella tavalla hän ei toki kaikkea allekirjoita, vaan pyrkii todistelemaan että kaasu jolla 86 juutalaisvangin surmaaminen toteutettiin, ei ollut syaanivetyä vaan "todennäköisesti murhat toteutettiin fosgeenilla". Käänteenä tämän myöntäminen on kuitenkin kiistäjien kannalta merkittävä, onhan kiistäjäliikkeen kulmakivenä ollut juurikin kaasukammioitten olemassaolon ja niissä toteutettujen surmien kaikkinainen kiistäminen.

Mattognon linjanmuutos on yllätys myös hänen kääntäjälleen ja kirjoittajakumppanilleen Jürgen Grafille, joka kuitenkin toteaa, että "dokumentit eivät jätä epäilykselle sijaa".

Kiistäjien linja näyttääkin ainakin isoimpien nimien osalta nykyään liudentuneen kohti sitä kantaa, että joukkomurhia kylläkin tapahtui, muttei siinä mittakaavassa mitä on annettu ymmärtää. Ehdottomasta linjasta näyttäisi jäävän pitämään kiinni lähinnä joukko nettifanaatikkoja, ja muutama vanhemman polven kirjoittelija, kuten Robert Faurisson.

Linjan muutos näyttäisi liittyvän siihen, että kiistäjäliike on viime vuodet mennyt kohtuullisen selkeää alamäkeä sen suhteen, mitä tulee uusien toimijoiden värväämiseen. Julkaisujen tuottaminen on jäänyt lähinnä vain Mattognon hartioille, ja hänkin on viime vuodet lähinnä kierrättänyt vanhaa materiaaliaan. Nyt hänenkin luopuessa ehdottomasta linjastaan, voinee olettaa kiistäjäliikkeessä hajaannuksen kasvavan samalla kun sen toimijamäärä laskee. Siinä se toteuttaisi muiden ääriliikkeiden kohdalla todettua vähittäisen hajaantumisen logiikkaa.

Sampo Ahto Beevoria lukemassa

Satuin lukemaan Sampo Ahton varsin kriittisen arvion brittihistorioitsija Anthony Beevorin teoksesta Toinen maailmansota viimeisimmästä Sotilasaikakauslehdestä (10/2012, 50-54). Ahto näyttäisi kritiikissään sortuvan useissa kohdin vastaaviin erheisiin, mistä tämä Beevoria syyttää. Beevorin teos on epäilemättä osan kritiikistä myös ansainnut, erityisesti siltä osin mitä tulee köykäiseen ja osin vanhentuneeseenkin lähdeaineistoon. Mutta osa Ahton kommenteista vaikuttaa kertovan enemmän hänestä kuin Beevorista.

Ensimmäisenä kiinnitti huomioni kirjoituksessa esille otettu Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin muistelmateos. Ahto esittää sen olevan lähteenä lähinnä kelvottoman, ja toteaa seuraavaa:

Hösshän joutui käsittelyn kohteeksi, jollaiseen verrattuna menetelmät Guantanamossa ovat olleet pelkkää leikkiä. Käsittelyn seurauksena hän oli valmis tunnustamaan vaikka paholaisen isäkseen.

Ahto viittaa tässä luonnollisesti erityisesti ns. revisionistisessa kirjallisuudessa esitettyihin väitteisiin Hössiä kohdanneesta kidutuksesta. Ja on totta, että häntä kohdeltiin väkivaltaisesti häntä pidättämään tulleiden brittisotilaiden toimesta, ja että ensimmäiset tiedot hänestä - erityisesti henkilöllisyyden selvittämiseksi - pumpattiin ulos keinoin, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Tämän nojalla ei kuitenkaan voi hänen elämäkertansa tietoja kuitata arvottomiksi. Hössin kertoma on todennettu useimmilta osin paikkaansapitäväksi sekä dokumentein että muiden todistajien voimalla, useaan otteeseen ja useiden eri maiden oikeusistuimissa. Oikeudellisessa mielessä väkivallan käyttö voi hänen todistuksensa arvoa vähentää, muttei se tee siitä historiallisesti arvotonta.

Ahto jättää myös mainitsematta, että väitetty kidutus tapahtui brittien toimesta, kun taas hänen muistelmansa on kirjoitettu Puolassa. Hän myös itse mainitsee brittisotilaiden lyöneen häntä ensimmäisen kuulustelun aikana, muttei kerro vastaavaa myöhemmästä kohtelustaan. Muistelmat on kirjoitettu lokakuun 1946 ja huhtikuun 1947 välisenä aikana Puolassa, siis suhteellisen paljon hänen vangitsemisensa jälkeen.

Ongelmallinen on myös toinen väite koskien hänen tunnustustensa sisältöä. Sikäli kun hän "oli valmis tunnustamaan vaikka paholaisen isäkseen", esitti hän sekä kuulusteluissa että elämäkerrassaan huomattavan paljon varaumia kuulustelijoidensa väitteisiin, osin jopa täysin kumoten nämä. Esimerkiksi koskien surmattujen sotavankien määrää, Höss kiisti kuulustelijoiden hänelle tarjoamat luvut:

I cannot give you any numbers. When I was interrogated at Minden, the interrogator told me that the total number certainly must have been somewhere in the neighborhood of 100,000, but I said that I did not think they were that many, that is impossible; that there was certainly not that many, but I also stress the fact I cannot give any definite figures.

(lähde: http://www.mazal.org/archive/H%D6SS/TEXT/HOS2-008.htm)

Samoin koskien surmattujen juutalaisten määrää, Höss kiistää esitetyt luvut vedoten Eichmannin hänelle kertomiin määriin:

The reasons why I remember the number, two and one-half million, is because it was repeatedly told to me that Auschwitz was to have exterminated four or five million, but that was not so.

(lähde: http://www.mazal.org/archive/H%D6SS/TEXT/HOS2-014.htm)

Muistelmissaan hän korjasi näitäkin lukuja alaspäin, tehden tällä kertaa itse laskemia luvuista:

I regard a total of two and a half million as far too high. Even Auschwitz had limits to its destructive possibilities. Figures given by former prisoners are figments of the imagination and lack any foundation.

(lähde: http://fotos.fotoflexer.com/b26910e6baf40d9ff247b3541e39d78b.jpg)

Tämänkin valossa väite siitä, että hänelle olisi kidututettuna saneltu mitä tulee kertoa, on katteeton.

Revisionistisilla linjoilla Ahto liikkuu myös kommentoidessaan Beevorin esitystä Dresdenin uhriluvuista. Samalla Ahto tulee esittäneeksi virheellistä tietoa uhrilukuja tutkineen komitean työstä, ja esittää vieläpä harhaanjohtavaa tietoa lähteestään. Ahto kertoo seuraavaa:

[e]dellä mainittu komitea sivuutti suvereenisti keväällä 1945 laaditun arvion Dresdenin uhriluvuista. Arvion mukaan 35 000 vainajaa oli pystytty identifioimaan, 50 000 olisi todennäköisesti vielä identifioitavissa korujen ja vihkisormusten perusteella ja 168 000 ruumiin tunnistaminen olisi mahdotonta.

Väite siitä, että komitea sivuutti tuon arvion kokonaan, ei pidä paikkaansa. Rolf-Dieter Müllerin arvio kyseisistä luvuista on edelleen saatavilla komitean verkkosivuilta:

http://dresden.de/media/pdf/infoblaetter/Hist_Ref_Mueller.pdf

Müllerin esityksestä käy myös ilmi, että Ahton esittämä "keväällä 1945 laadittu arvio" on itseasiassa pelkkää muistitietoa, ja laadittu vasta 1980-luvun lopulla. Kyseessä on Dresdenissä Wehrmachtin tehtävissä toimineen Erhardt Matthesin kertomus, jossa hän myös väittää tiedottaneensa luvut Hitlerin bunkkeriin tämän toiseksi viimeisenä elinpäivänä. Kuten Müller toteaa, kertomus ei siltäkään osin vaikuta uskottavalta, bunkkerissa oli muutakin tehtävää kuin kantaa huolta Dresdenin useamman kuukauden takaisista tapahtumista.

Müller toteaa lisäksi, että bunkkerissa ei noin korkeista luvuista oltu kuultukaan, vaan puhuttiin kymmenesosasta tuosta luvusta. Tämän vahvistaa mm. kyseisen päivän iltaan asti bunkkerissa ollut Bernd Freytag von Loringhoven, jonka tehtävänä oli valmistella Hitlerille esitettävät raportit.

Ahto on mielestään löytänyt myös muutaman virheellisen sitaatin Beevorin tekstistä. Yhtenä niistä hän esittää lausuman Goebbelsin päiväkirjoista:

Beevor väittää Hitlerin sanoneen Goebbelsille, että "jos Saksan kansa osoittautuisi heikoksi, se ei ansaitsisi muuta kuin tulla vahvemman kansan hävittämiseksi (sic!), eikä kukaan voisi tuntea myötätuntoa sitä kohtaan".

Ahto kertoo että hänellä on "propagandatohtorin päiväkirja" hyllyssään, eikä hänen mukaansa Hitler sano mitään tuollaista. Uskallan epäillä väitettä. Kyseessä on siis 29 osainen teossarja, joka käsittää yli 16 000 sivua tekstiä. Ahto puhuu yhdestä kirjasta, joten hänellä on ilmeisesti jokin vanhoista, suppeista laitoksista, ei täysimittainen, reilun 2500 euron hintainen päiväkirja.

Alkuperäinen saksankielinen teksti löytyy mm. tästä lehdestä, Martin Mollin artikkelista (s. 252), http://www.ifz-muenchen.de/heftarchiv/2001_2.pdf, ja se kuuluu näin: "Würde das deutsche Volk aber einmal schwach werden, so verdiente es nichts anderes, als von einem stärkeren Volke ausgelöscht zu werden; dann könne man mit ihm auch kein Mitleid haben."

Käännös Beevorilla vastaa melko hyvin originaalia. Se, että katkelmaa ei löydy siitä tiivistelmästä mikä Ahtolla on hyllyssään, ei liene Beevorin vika.

Ahto siis suhtautuu kriittisesti muun muassa Beevorin lähteisiin. Tämä on sikäli oikeutettua, että Beevorin kirjassa lähteitä ylipäätään on annettu niukalti, ja niitä on hieman yksipuolisesti lähinnä brittiläisistä julkaisuista. Ahto ampuu kuitenkin kritiikissään omaan nilkkaansa, kirjoittaessaan loppujen lopuksi melko hutiloidun arvostelun, joka ei ole laisinkaan vapaa myöskään siitä mistä hän Beevoria myös syyttää: voimakkaasta asenteellisuudesta.

Ahtolle "todellisuutta" on muun muassa vanhat sudeettisaksalaisten arviot karkotettujen uhrimääristä sodan jälkeen, ei esimerkiksi saksalainen nykytutkimus, jota hän nimittää "itseruoskinnaksi"; jopa sotahistoriallisen tutkimuslaitoksen "päätehtävä näyttää olevan oman maan entisten armeijoiden tekojen kyseenalaistaminen ja aiempien vastustajien vastaavien tekojen ymmärtäminen"; "todellisuudeksi" kelpaavat luonnollisesti myös Speerin arviot Hitlerin rauhaisasta ja tasapainoisesta luonteesta. Melko asenteellista, sanoisin.

Joukkosurman jälkien tuhoaminen, Aktion 1005, ja holokaustin kiistäjät

Tässä blogissa on jo pariin otteeseen viitattu Paul Blobelin johtamaan operaatioon Aktion 1005, jonka tarkoituksena oli hävittää jäljet joukkohaudoista. Aiemmat kirjoitukset täällä:

http://holokausti.blogspot.com/2010/01/luumylly-chelmnossa.html

http://holokausti.blogspot.com/2010/01/missa-on-ne-joukkohaudat.html

Holokaustin kiistäjä Carlo Mattogno on pitänyt operaatiota fiktiona, kiistäen mm. että sen johtaja Paul Blobel olisi ollut Chelmnossa polttamassa ruumiita, ja esittää myös vast'ikään englanniksi julkaistussa teoksessaan Chelmnon leiristä (Chelmno: A German camp in history and propaganda), että Blobel ei olisi kyseisellä leirillä koskaan vieraillutkaan. Mattogno kirjoittaa, että "Blobelin väitettyä toimintaa Chelmnossa ei tue yksikään dokumentti" (mt. 76). Aiemmassa Treblinkaa koskevassa kirjassa, joka on kirjoitettu yhdessä Jürgen Grafin kanssa, esitetään ettei 1005-operaatioista ole lainkaan myöskään dokumenttitodisteita, ja että "Sonderkommando 1005 oli neuvostoliittolaisten keksintöä".

Ensin mainittu väite on selkeästi virheellinen, jopa hänen oman kirjansa valossa: Mattogno esittää kirjansa liitteenä kopion dokumentista (dok. 6a, s. 157), Blobelin kirjeen jossa hän pyytää gettohallintoa maksamaan laskun koskien "Sonderkommando Kulmhofin" tilaamaa moottoria. Blobel siis kytkeytyy tuon dokumentin kautta Kulmhofiin eli Chelmnoon sekä sen Sonderkommandoon.

Myös jälkimmäinen väite, ettei 1005-yksiköistä olisi mitään dokumentteja, on ilmeisen virheellinen. Esimerkiksi joulukuulta 1943 on olemassa dokumentti, jossa Liettuan poliisin ja turvallisuuspalvelun johtaja raportoi vankien paosta Kaunasin linnakkeesta numero yhdeksän (Fort IX):

"illan tunteina 25.12.43 karkasi 64 linnake yhdeksässä pidettyä työläistä hankkeesta (Unternehmen) 1005 B. Välittömästi käynnistetyissä etsinnöissä onnistuttiin samaan kiinni 37 karkulaista, joista 5 ammuttiin heidän paetessaan"

Tuosta paosta jääneet muut asiakirjat valottavat asiaa lisää. Yksikön johtoa syytettiin vakavasta huolimattomuudesta, ja asia katsottiin niin tärkeäksi, että Kaltenbrunner kirjoitti siitä useaan otteeseen Himmlerille. Tämän kirjoituksen alussa on esitetty yhden sivun faksimile tästä aiheesta, Kaltenbrunnerin kolmas helmikuuta 1944 päivätystä kirjeestä Himmlerille. Dokumentissa kerrotaan mm. että "Sonderkommando 1005:n komentaja Obersturmbannfüher Radif, sekä tehtävään asetettu vahtijoukkojen komentaja santarmimestari Apelt" on pidätetty. Tuossa yhteydessä siis peräti kahdessa dokumentissa esiintyy yksikkö 1005.

Myöskin Shmuel Spectorin artikkelissa "Aktion 1005 - Effacing the Murder of Millions", joka epäilemättä on tuttu Mattognolle, esitetään katkelma tiedustelu-upseerin dokumentista Pinskistä vuonna 1944, jossa kerrotaan, että "Sonderkommando 1005 saapui suorittamaan erityistoimia armeijan alueella Reichsführer-SS:n [Himmler] erityismääräyksestä". Tämän lisäksi mm. Auschwitz varuskuntamääräysten jakelulistassa 24/1944 on maininta Sonderkommando 1005:sta.

Mattognoa voinee hyvin syyttää "huolimattomuudesta" väitteidensä suhteen. Spectorin artikkeli on julkaistu alunperin jo vuonna 1990, ja Chelmno kirjassaan Mattogno siihen jopa viittaa. Treblinka kirja on alunperin julkaistu 2004, korjattu laitos on julkaistu 2005, ja lisäksi 2010 se on julkaistu uudelleen The Barnes Review'n toimesta. Väitteet ovat silti samoja, ja Spectorin artikkeli loistaa poissaolollaan viitteissä. Mattognon kirjoittajakumppani Graf on tässä artikkelissaan vielä vuosi sitten toistanut väitteen siitä, ettei Blobelin toimista ole jäänyt mitään dokumenttimateriaalia.

Toisin kuin Mattogno haluaa esittää, saksalaisiakin dokumentteja siis löytyy. Lisäksi yksiköstä on runsaasti sekä silminnäkijöiden, siinä työskennelleiden, sekä toimintaa johtaneiden saksalaisten todistuksia. Dokumentteja toiminnasta on myös gettojen ja muiden juutalaisyhteisöjen kokoamina raportteina, eri vastarintaliikkeiden raporteissa, sekä muissa aikalaisteksteissä, kuten päiväkirjoissa.

Runsaasti tekstejä koskien Kaunasin tapahtumia, sekä dokumentteja ja todistuksia aiheesta, on julkaistu Alex Faitelsonin verkkosivulla:

http://faitelson.bsmart.co.il/htmls/article_list.aspx?C2003=12127&BSP=12121&BSS2=12127

Myös Holocaust Controversies -blogissa on runsaasti aineistoa koskien 1005-operaatioita sekä Mattognon väitteistä niitä koskien. Kiinnostavaa on havaita mm. että operaatioista löytyy viitteitä brittien nappaamista poliisisanomista:

http://holocaustcontroversies.blogspot.fi/2006/05/sonderkommando-1005-in-pro-decodes.html

Holocaust Controversies: Belzec, Sobibor, Treblinka. Holocaust Denial and Operation Reinhard. A Critique of the Falsehoods of Mattogno, Graf and Kues.

Holocaust Controversies -sivusto on julkaissut uuden laajan tutkimuksensa ns. holokaustin kiistäjien näkemyksistä koskien kolmea Aktion Reinhard -tuhoamisleiriä, Belzecia, Sobiboria ja Treblinkaa. Laajan lähdeaineiston nojalla kirjoittajat osoittavat kiistäjien näkemyksien onttouden, ja ilmeiset virheellisyydet ja vääristelyt heidän tulkinnoissaan. Teksti julkaistaan aluksi artikkeli kerrallaan, ja myöhemmin kokonaisena tiedostona. Työtä voi hyvin suositella kaikille holokaustin kiistäjien näkemyksistä kiinnostuneille:


Holocaust Controversies: Belzec, Sobibor, Treblinka. Holocaust Denial and Operation Reinhard. A Critique of the Falsehoods of Mattogno, Graf and Kues.

Holokausti ja siihen käytetyt resurssit

Usein kuulee esitettävän että holokausti ei voi pitää paikkaansa sen vuoksi että siihen olisi kulunut valtava määrä saksalaisen sotatalouden kipeästi tarvitsemia resursseja ja siten sen toimeenpano olisi ollut täysin vastoin kaikkea järkeä. Tämä väittämä ei vastaa kaikilta osin todellisuutta, vaikka epäilemättä holokausti myös söi paljon resursseja (esimerkiksi työvoiman tarve ja juutalaisten hävittäminen olivat ristiriitaisia tavoitteita, ja tämä synnytti kitkaa hallinnossa, kuten olen aiemmin tässä blogissa esittänyt).

Yksi kysymys on juutalaiskuljetuksiin käytetty rautatiekapasiteetti, on esitetty että juutalaiskuljetukset vievät resursseja välttämättömiltä Wehrmachtin kuljetuksilta. Jos sivuutetaan holokaustin kiistäjien esitysten epäloogisuus sen osalta että myös väitetty juutalaisten siirtäminen itään vaatisi kuljetuskapasiteettia, ja itse asiassa vaatisi sitä enemmän kuin kuljetukset Puolaan koska matkakin olisi pidempi mentäessä pidemmälle itään, niin jää kuitenkin kysymys siitä paljonko resursseja sitten kuljetuksiin kului ja aiheuttiko tämä vaikeuksia muissa kuljetuksissa.

Käytettyjen junien määrä on tosiasiassa häviävän pieni suhteessa muuhun liikenteeseen. Artikkelissaan "A Public Enterprise in the Service of Mass Murder: The Deutsche Reichsbahn and the Holocaust" (Holocaust and Genocide Studies 2001 15(1):33-46) Alfred C. Mierzejewski mainitsee että kuljetuksiin tuhoamisleireille käytettiin yhteensä kaikkien sotavuosien aikana noin 2000 junaa. Reichbahnin päivittäinen junaliikenne koostui vuosina 1941-1942 noin 30 000 junasta per päivä, sodan loppupuolella tämä määrä putosi noin 25 000 junaan. Juutalaisten erityisjunia (Sonderzug) oli päivittäin keskimäärin vain vajaa kaksi. Tätä voi verrata myös vaikkapa Hampurin alueen evakuointiin kesällä 1943: siihen operaatioon oli käytettävissä päivittäin keskimäärin 48 junaa.

Yleisen käsityksen vastaisesti juutalaiskuljetukset eivät myöskään olleet korkealla prioriteettilistalla: niiden sallittiin kulkea vasta muun junaliikenteen mentyä ja erityisesti kaikki sotilasliikenne meni niiden edelle. Himmler joutui myös vaatimaan lisää junia juutalaiskuljetuksiin joten mitenkään automaattisesti he eivät saaneet junia käyttönsä; tämäkin on yksi esimerkki kuljetusten suhteellisen alhaisesta prioriteetista.

Entäpä sitten ruumiitten hävittäminen, miten suuren osan esimerkiksi Auschwitzin krematoriot veivät Saksan hiilen ja koksin kulutuksesta? Tiedot kulutetusta hiilestä ja koksista ovat hyvin epämääräisiä johtuen lähteiden aukkoisuudesta, tietoja hiilikuljetuksista ei ole säilynyt kokonaisuudessaan. David Irving on väittänyt että polttoainetta olisi tarvittu jopa 30 kiloa per poltettava ruumis. Vaikka tämä arvio on erittäin kyseenalainen, voimme ottaa sen tässä esimerkiksi. Tällöin polttoainetta oli siis tarvittu miljoonan ruumiin hävittämiseen 30 miljoonaa kiloa, tai 30 000 tonnia. Tämä siis vuosivälillä 1940-1945. Edellä mainittu Mierzejewski kertoo kirjassaan The collapse of the German war economy, 1944-1945 että esimerkiksi pelkästään huhtikuussa 1944 Saksa tuotti ruskohiiltä 20 852 tuhatta tonnia (taulukko sivulla 190). Koko Auschwitzin toiminta-aikanaan tarvitsema polttoaineenmäärä olisi siis hyvin yläkanttiin esitettyjen laskelmienkin valossa vain tuhannesosa kuukausittaisesta ruskohiilen tuotannosta. Ja tämä siis vain ruskohiilen osalta, hiilen kokonaistuotanto oli vielä yli kaksinkertainen tähän verrattuna.

Muita mahdollisia resurssiongelmia on tietysti operaatioiden vaatima saksalaistyövoima. Tunnettua on että suuri osa leirien vartijoista oli muita kuin saksalaisia, ja erityisesti Puolan tuhoamisleireillä työllistettiin sotavankien keskuudesta rekrytoituja ns. Trawnikin miehiä, joita ei luonnollisestikaan voitu ajatella rintamapalvelukseen. Kaikkiaan Treblinka, Sobibor ja Belzec toimivat hyvin pienellä miehityksellä. Esimerkiksi Treblinkan henkilökunta koostui kaikkiaan vain 150 SS-miehestä ja ukrainalaisesta.

Kannattanee myös muistaa että holokausti ei ollut pelkästään menoerä. Aktion Reinhardt operaation juutalaisten tuhoamisleirit Puolassa, tuottivat arvoesineinä ja vaatteina ja käteisenä rahana yli 700 miljoonaa dollaria nykykurssilla laskettuna. Ks. Aktion Reinhard Economics. Toinen huomionarvoinen seikka on kulutuksen väheneminen, "ylimääräisten suiden poistaminen" vapautti ruokavarantoja saksalaisten omaan käyttöön. Puolan juutalaisten tuhoaminen mahdollisti suurten ruoka-ainemäärien kuljetuksen sieltä Saksaan, ja vuoden 1942 kuluessa nämä kuljetukset moninkertaistuivatkin.

Holokaustin kiistäminen ja historioitsijat

Holokaustin kiistämistä voi hyvällä syyllä pitää myös eräänlaisena pseudotieteenä. Vaikkakin suurin osa ilmiöstä ja sen piirissä tuotetusta materiaalista koostuukin lähinnä erilaisista antisemiittisistä purkauksista ja ääriliikkeiden ideologisista pamfleteista, ovat jotkut sen piirissä vaikuttaneista henkilöistä pyrkineet myös historiatieteeltä ulkoisesti näyttäviin tuotoksiin. Tällaisissa jossain määrin vakavammin otettavissa yrityksissä, joista voinee viime vuosien keskeisimpänä ja ylivoimaisesti aktiivisimpana kirjoittajana mainita italialaisen Carlo Mattogon, käytetään myös valikoidusti sekä todistajanlausuntoja että arkistolähteitä pyrkimyksessä kiistää historiallisen aineiston osoittama kansanmurha.

Huolimatta pyrkimyksistä ainakin näennäiseen tieteellisyyteen, on holokaustin kiistäminen jotakuinkin täysin sivuutettu akateemisten tutkijoiden taholta. Tämä ei sinällään yllätä, sillä kiistäminen ei täytä historiallisen tutkimuksen vaateita edes lähteidenkäyttönsä osalta. Mitään selkeätä vaihtoehtoista tulkintaa tapahtumainkululle ei myöskään kiistäjien taholta ole kyetty esittämään, vaan on lähinnä keskitytty etsimään aukkoja tai epätäsmällisyyksia jo tehdystä tutkimuksesta.

Mutta miten sitten historioitsijoitten tulisi asiaan reagoida? Holokaustin kiistäminen itsessään on tietysti jollain tapaa kiinnostava tutkimuskohde, mutta kuulunee enemmän politiikantutkimuksen alueelle. Kiistäjien väittämiä on toki pyritty kumoamaan melkoisen laajaltikin, mutta lähinnä harrastelijoiden voimin. Aktiivisin yksittäinen ryhmä lienee Holocaust Controversies -ryhmä, joka koostuu historian harrastajista sekä yhdestä uransa alkuvaiheessa olevasta akateemisesta tutkijasta. Blogissa esitetty kritiikki on herättänyt keskustelua paitsi verkossa pyörivien kiistäjien taholta, myös julkaisutoimintaa harjoittavien, vakavammin otettavien toimijoiden taholta. Tästä esimerkkinä Carlo Mattognon ja blogin jäsenten välillä käydyt debatit (viimeisimmästä mielipiteenvaihdosta ks. Mattognon kommentaari blogin kirjoituksiin "The “Special Treatment” of Registered Auschwitz Inmates" ja Sergey Romanovin vastine "Mattogno's special treatment of evidence continues").

Blogin jäseniin kuuluvan Exeterin yliopiston historioitsijan Nick Terryn ohella kirjoittakunnassa on vieraillut myös krakovalaishistorioitsija Joachim Neander. Hänen ja Mattogon välille kirvonnut debatti kertoo selkeästi eron tieteellisen tutkimuksen ja kiistäjien näkemysten välillä. Neander osoittaa että Mattognon esitys on historiatieteen näkökulmasta kelvoton, koska hän jättää tarkoitushakuisesti omien väitteidensä kanssa ristiriidassa olevan aineiston työnsä ulkopuolelle hyläten kestämättömin perustein myös silminnäkijöiden kertomukset.

Etabloituneiden akateemisten tutkijoiden parissa kommentit holokaustin kiistäjien esityksiin ovat kaikkiaan kuitenkin olleet harvemmassa, liki olemattomia. Poikkeuksen tekevät lähinnä oikeusjuttujen yhteydessä tuotetut tekstit: erityisesti Irvingin oikeudenkäynti Deborah Lipstadtia vastaan tuotti useampiakin historioitsijoitten melko yksityiskohtaisia esityksiä holokaustin kiistämistä vastaan. Irving syytti Lipstadtia herjauksesta tämän väitettyä että Irving ei ole kelvollinen historioitsija, puolustuksekseen Liptadt joutui osoittamaan Irvingin metodien kelvottomuuden ja hänen kustantajansa Penguin kokosi ryhmän asiantuntijoita antamaan asiasta lausuntonsa. Nämä asiantuntijaraportit on luettavissa Holocaust Denial on Trial-sivustolla.

Erityisesti Deborah Lipstadt on esittänyt että kiistäjien kanssa ei tulisi käydä debattia, koska se kohottaisi näiden väitteet tasa-arvoiseen asemaan legitiiminä teoriana:

"Whenever the plans include inviting a denier I categorically decline to appear. As I make clear in these pages the deniers want to be thought of as the "other side." Simply appearing with them on the same stage accords them that status. [--] Refusal to debate the deniers thwarts their desire to enter the conversation as a legitimate point of view." (Lipstadt, Denying Holocaust, 5-6.)

Lipstadt ei esitä kiistäjien julkaisujen kieltämistä, mutta vastapuolella ei ole mitään velvollisuutta myöskään osallistua niiden levittämiseen:

"It is one thing to state that a country allows free speech, as does the United States in its constitution. That gives deniers the right to say what they wish. But it does not obligate newspapers to print letters or columns by deniers. Some student newspapers misunderstood the First Amendment and assumed it obligated them to print this material. It does not." http://www.jcpa.org/phas/phas-11.htm

Tämä Lipstadtin kanta on luonnollisesti ärsyttänyt kiistäjiä. Tosiasia kuitenkin lienee että kiistäjät eivät ole tähän päivään mennessä kyenneet esittämään sellaista teoriaa jolla olisi riittävää tietellistä painoarvoa tullakseen akateemisen debatin osaksi. Kiistäjien yritykset ovat liikkuneet lähinnä sinne ja tänne, ilman erityistä fokusta. Ei ole tiedossa että mikään heidän esittämänsä uusi tulkinta tai edes detalji olisi tullut osaksi akateemista historiankirjoitusta, huolimatta jo vuosikymmeniä jatkuneesta ponnistelusta. Historiaa toki revisoidaan holokaustin osalta jatkuvasti, akateemisen tutkimuksen(kin) puolella. Esimerkiksi Majdanekin leirin uhrien lukumääräarvio on tarkentunut vuosien mittaan Neuvostoliiton tutkijoiden esittämistä miljoonaluvuista alle sataan tuhanteen. Tähän ei kuitenkaan ole mitään osuutta historialliseksi revisionismiksikin itseään kutsuvalla kiistäjäliikkeellä, vaan kyse on leirimuseon omista arkistotietoihin perustuvista tutkimuksista.

Historioitsijoitten tulisikin keskittyä kiistäjien epämääräisten yritysten sijaan tutkimaan holokaustin historiaa entistä tarkemmin ja revisioida historiaa siltä osin kun se tieteellisen tutkimuksen nojalla näyttää olevan välttämätöntä. Paras vastaus kiistäjille on tarkka ja yksityiskohtainen tutkimus.

Holokaustin kiistämisen politiikat

Kansanmurhan voidaan katsoa jo määritelmällisesti olevan poliittisen alaan kuuluva tapahtuma, määrittäähän YK:n asiaa koskeva päätöslauselma nro 260 pyrkimykseksi "jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain". Tunnusmerkkien täyttämiseksi tarvitaan selkeä intentio ja suunnitelmallisuus, mikä jokseenkin väistämättä vaatii taustalleen poliittisten toimijoiden yhteistyötä, ja joidenkin tuhottaviksi aiottujen ryhmien määrittely jo sinänsä on poliittinen teko. Samoin säännöllisesti politikoinnin kohteena on kiista itse määrittelystä, siitä mikä hävitystyö on oikeutettu nimikkeeseen kansanmurha.

Politikoinnin kohteina kansanmurhien osalta ovat olleet jatkuvasti myös niiden erilaiset muistamistavat. Yksi tähän liittyvä ilmiö on kansanmurhien kokonaisvaltainen tai osittainen kiistäminen. Holokausti on tässä vain yksi monien joukossa: niin Armenian kuin aboriginaalienkin kansanmurhalla on omat kiistäjänsä. Voidaan sanoa että aina löytyy taho jolla on joko poliittinen tai muu motiivi kansanmurhan kiistämiseen. Useimmiten syyt ovat poliittisia, ja holokaustin kiistäminen kuuluu ainakin pääosin tähän joukkoon.

Yksi keskeinen elementti holokaustin kiistämisessä on ollut ilmeinen antisemitismi, ja tähän kytkeytyen Israelin, sekä usein myös USA:n vastainen politiikka. Vaikkakin tätä kytköstä voidaan tarkastella tyypillisenä salaliittoteoriana, on kiistäjien argumentaatiossa havaittavissa myös selkeämmin poliittisia aspekteja, etenkin kun huomioidaan maailmanlaajuisen holokausti-tietoisuudenkin lähteneen leviämään suoraan Israeliin kytkeytyvän poliittisen kehityksen myötä.

Hyvin yleisesti holokausti-tietoisuuden katsotaan lähteneen kasvuun eritoten Israelin ja arabimaiden välisten konfliktien myötä, sodat nostivat esiin erityisesti amerikkalaisen juutalaisyhteisön keskuudessa koko kansan häviämisen mahdollisuuden. Esimerkiksi Peter Novickin mukaan tämä hävityksen mahdollisuus nosti huomattavasti kiinnostusta myös aiempiin katastrofeihin. Toisaalta juuri USA:n tuki Israelille nosti esiin myös tähän kytkeytyvän holokaustin kiistämisen: Austin J. App esitti 1973 USA:n tuen Israelille johtuvan "tiedostamattomasta syyllisyydentunnosta", vaikkakin samalla ristiriitaisesti syytti USA:ta osalliseksi holokaustimyytin kehittelyssä.

Kenties eksplisiittisimmin holokaustin kiistämisen kytkee Israel-politiikkaansa ranskalainen Roger Garaudy. Hän, islamiin kääntynyt ex-kommunisti, näkee holokaustin pyrkimyksenä legitimoida Israelin valtion olemassaolo. Kuten itä-blokin maat erityisesti 1960-luvulla, myös Garaudy näkee Hitlerin toimet kolonialismin jatkumossa. Hänen esityksensä mukaan kaasukammiot ja tuhoamisleirit ovat vain tietoinen pyrkimys häivyttää näkyvistä muiden kolonialistien omat rikokset kohottamalla yksi kansanmurha uniikkiin asemaan. Garaudy ei juurikaan pyri esittelemään historiallista todistusaineistoa kansanmurhaa vastaan vaan kiistäminen toimii yhtenä osana hänen anti-sionistista ja Palestiinaa tukevaa agendaansa. Koska suuri joukko palestiinalaisia ja heidän tukijoitaan kiistää Israelin valtion legitimiteetin ja legaalisuuden, ei liene yllättävää että heidän joukoistaan löydämme suuren joukon holokaustin kiistäjiäkin.

Yksi mielenkiintoisimmista "tunnustuksista" tämän holokaustin kiistämisen poliittisen agendan suhteen on ollut Mark Weberin "kääntymys". Weber on entinen holokaustin kiistäjien instituutin (Institute for Historical Review) johtaja ja ollut viime vuosina yksi keskeisimmistä revisionisteista. Viime vuoden alussa Weber kuitenkin myönsi että miljoonia juutalaisia tuhoutui sodan aikana, useiden maiden juutalaisväestö hävisi ja useita pienempiä ja suurempia juutalaisyhteisöjä hävitettiin. Todettuaan revisionismin saavutukset vähäisiksi Weber haluaa kääntää huomion siihen minkä hän kokee kasvavaksi trendiksi, Israelin kritiikkiin. Juutalais-sionistisen vaikutusvallan paljastaminen ei onnistu holokaustin kiistämisen kautta ja nämä kysymykset tulisikin erottaa toisistaan, hänen mukaansa revisionismi on ollut pikemminkin este juutalaisten vaikutusvallan paljastamisessa. Suurin osa revisionisteista on kylläkin irtisanoutunut Weberin näkemyksistä mutta silti hänen todistuksensa valottaa mielenkiintoisella tavalla holokaustin kiistämisen poliittisia tarkoitusperiä.

Saksassa holokaustin kiistäjien argumentaatiossa näkyy jossain määrin laajempi äärioikeistolainen tai uusnatsistinen agenda. Kiistäjien taustalla toimi aina viime vuosikymmeniin asti myös joitakin entisiä natsihallinnon toimijoita; mainittavimpia tapauksia on äärioikeistolaista julkaisutaloa pyörittänyt Helmut Sündermann, joka oli sodan aikana hallituksen lehdistöpäällikkö ja myös valtiopäiväedustaja, sekä Wehrmachtin kenraalimajuri Ernst Otto Remer. Keskeistä saksalaisessa liikkeessä on ollut oikeudenkäyntien kritiikki ja rikosten kokonaisvaltaisen kiistämisen ohella niiden relativointi.

Poliittiselta kannalta kenties kiinnostavinta on holokaustin kiistämisen kytkökset äärioikeistolaisiin puolueisiin. Vaikkakin merkittävimmät äärioikeiston toimijat pyrkivät pidättäytymään erossa ekplisiittisestä holokaustin kiistämisestä, vaikuttaa taustalla myös pyrkimys käyttää kiistämistä politiikan välineenä. Tällöin kohteena näyttäisi olevan erityisesti liberaali ajattelumalli. Ehkäpä selkeimmin tämä tuli ilmi entisen Republikaner-puolueen jäsenen Germar Rudolfin oikeudenkäynnissä, jonka yhteydessä esitettiin hänen kirjoittamansa lausuma, lausuma joka heijastelee hyvin myös äärioikeistolaisten puolueitten ajatusmalleja:

"Holokausti- ja kaasukammiouskomuksen esittäminen saksalaisen ja kansainvälisen politiikan ydinkysymyksenä ei ole vaikeaa. Kaikki sodanjälkeisen politiikan dogmit perustuvat sille - liberalismi, suvaitsevaisuus, parlamentaarinen demokratia, ihmisten tasa-arvo, monikulttuurisuus jne"


Antiliberalismin ja antisionismin voineekin katsoa muodostavan holokaustin kiistämisen poliittisen ytimen. Luonnollisesti motiivit vaihtelevat jonkin verran maittain ja kiistäjien poliittisten taustojenkin mukaan, huomattavaa on että holokaustin kiistäjien keskuudesta löytyy niin äärioikeiston kuin -vasemmistonkin edustajia. Yhtenä erikoisuutena voinee mainita varhemmin Punaisessa armeijakunnassa toimineen Horst Mahlerin siirtyminen äärioikeiston ja holokaustin kiistäjien leiriin. Huomioiden molempien militantin ja antiliberaalin taustan, kytkös ei kuitenkaan kenties ole niinkään yllättävä kuin se aluksi saattaa kuulostaa.