Hitler ja keskitysleirit

Hitlerin jälkeenjääneissä puheissa, joita on tallentunut julkisista puheista aina pöytäkeskusteluihin saakka, keskitysleirit esiintyvät suhteellisen harvoin. Kuitenkin jo hyvin varhain hän tapasi uhkailla poliittisia vastustajiaan leireillä. Jo syyskuun 20. päivä 1920 hän viittasi brittien keskitysleireihin puoluepuheessaan Münchenissä. Juutalaiset ja keskitysleirit yhdistyivät hänen Völkischer Beobachteriin 13.3.1921 kirjoittamassaan artikkelissa, kenties ensi kertaa julkisesti:

"Kansamme kunnian häpäiseminen juutalaisten taholta estetään, jos välttämätöntä, säilömällä heidän provokaattorinsa keskitysleireille.Lyhyesti sanoen, kansamme puhdistetaan kaikesta myrkyllisestä ylhäältä alas. Sillä vain puhdas kansa voi kestää tulevat vaikeat ajat"

(Eberhardt Jäckel, Axel Kuhn, 1980, Hitler Sämtliche Aufzeichnungen 1905-1924, 341)

18. syyskuuta 1922 Hitler toisti uhkauksensa juutalaisille kansankiihottajille Münchenissä pidetyssä puolueen kokoontumisessa:

"Kauhistuttavaa asuntopulaa täytyy helpottaa ankarin keinoin, antamalla asuntoja niille jotka ne ansaitsevat. Eisner sanoi 1918 että meillä ei ole oikeutta vaatia vankiemme palautusta. Kansan joka ajattelee noin (Eisner sanoi vain sen mitä kaikki juutalaiset ajattelivat) täytyy kokea se millaista on elää keskitysleirissä! Ääriaineksiin täytyy käyttää äärimmäisiä menetelmiä. Meidän täytyy ehkäistä juutalaisten materialistinen saastutus, juutalainen rutto, pitämällä yllä idealismimme liekkiä."

(Jäckel, Kuhn, 690)

Valtaannousun jälkeen keskitysleirit uskottiin Himmlerin harteille, ja Hitler käsitteli niitä enää satunnaisesti, vaikka ne julkinen asia olivatkin. Ensimmäisen leirin perustamisesta Baijeriin, Dachauhun siis, ilmoitettiin jopa lehdistölle. Samoin lehdistö pääsi niille ajoittain myös vierailemaan. Lehdistötiedote koskien opposition tukahduttamista puolueessa kertoo myös julkisesti leireistä ja Führerin käskystä sinne toimittamiseksi:

"Berliini, kesäkuun 29., 1933

NSDAP:n valtakunnallinen lehdistötoimisto ilmoittaa seuraavaa:
entiset puoluetoverit evp. kapteeni Cordemann, evp. kapteeni von Marwitz, evp. kapteeni Wolf ja evp. kapteeni Zucker, kaikki Berliinistä, ovat yrittäneet sähkein ja puhelimitse soittaa Gauleitereille, kauppakamareihin, liikeyrityksiin jne, riistääkseen Führeriltä vapauden tehdä tarpeelliset päätökset. Führerin määräyksellä heidät erotettiin välittömästi viroistaan ja erotettiin puolueesta. Kanslerin määräyksellä heidät pidätettiin ja lähetettiin keskitysleirille"

(Max Domarus, The Complete Hitler: A Digital Desktop Reference to His Speeches & Proclamations, 1932-1945, 341)

Vielä 1941 Hitler palasi leiriteemaan, ja tällä kertaa poikkeuksellisen avoimella tavalla puhuen. Hitler tapasi 21.6.1941 päämajassaan marsalkka Kvaternikin Kroatiasta. Hitler puhui Kvaternikille heidän toimistaan rikollisten ja epäsosiaalisten ainesten kitkemiseksi. Tässä yhteydessä hän puhui seuraavasti:

"Voidaan toimia vain yhdellä tavalla: tuhota heidät! Tähän valtiolla on oikeus; sillä, kun yhtäällä arvokkaat ihmiset asettavat rintamalla henkensä alttiiksi, olisi rikos suojella konnia. Heidät täytyy hävittää tai - jos he eivät ole yleisvaarallisia - sulkea keskitysleirille, josta he eivät enää tule pääsemään pois."

(Andreas Hillgruber 1967, Staätsmänner und Diplomaten Bei Hitler: Vertrauliche Aufzeichnungen Über Unterredungen Mit Vertretern des Auslandes, 611)

Syyskuussa 1941 Hitler muisteli vuoden 1918 tapahtumia ja katsoi keskitysleirit aseeksi sellaisen kehityksen nujertamisessa:

"Olen määrännyt Himmlerin, jos on syytä jonain päivänä pelätä ongelmia kotirintamalla, likvidoimaan kaiken minkä hän löytää keskitysleireiltä. Siten vallankumous riistetään yhdellä iskulla johtajistaan"

(Hugh Trevor-Roper 2000, Hitler's Table Talk, 1941-1944 His Private Conversations, 29)

Samaan teemaan Hitler palasi useaan otteeseen vielä myöhemminkin. 7.4.1942 Hitler esitti päivälliskeskustelussa seuraavaa:

"Jos vähäisinkään mellakointiyritys puhkeaisi tällä hetkellä missään koko valtakunnassa, toimisin välittömästi. Tekisin näin: a. Samana päivänä kaikki opposition johtajat, mukaanlukien katolisen puolueen johto, pidätettäisiin ja teloitettaisiin. b. Kaikki keskitysleirien asukkaat ammuttaisiin kolmen päivän sisällä. c. Kaikki rikolliset listoillamme, ja ei väliä ovatko he vankilassa vai vapaina, ammuttaisiin samassa ajassa."

(Trevor-Roper, 409)

"Ennaltaehkäisyn" ja "uudelleenkoulutuksen" ohella eräs leirien tehtävistä oli sotatalouden tukeminen, ja tämä näkyi myös Hitlerin puheissa. Siten viimeisenä katkelmana leirien taloudellista merkitystä ja pelotevaikutusta ruotiva pätkä Hitlerin keskustelusta 5.6.1942:

"Kymmenen tai viisitoistatuhatta ammattimaista laiskuria jotka vaeltelivat Saksassa valtaannousumme aikana, ja joilla ei ollut aikomusta ottaa vakituista työtä vaikka Saksan teollisuus oli alkanut toimia, on laitettu keskitysleireille. On naurettavaa yrittää toimia normaalein menetelmin tämänkaltaisen saastan kanssa. Pelko leirille joutumisesta on tuottanut mainioita tuloksia ja se on myös suuresti vauhdittanut suunnatonta teollista toimintaamme aseteollisuuden tarpeisiin."

(Trevor-Roper, 559)

Suurmufti: "Tappakaa juutalaiset!"

Jeffrey Herf esittelee Viertelsjahrshefte für Zeitgeschichte -lehden uusimmassa numerossa (Heft 2, April 2010, 259-286) mielenkiintoista, ja aiemmin hyvin vähälle huomiolle jäänyttä aineistoa: saksalaisten propagandalähetyksiä arabimaissa sodan aikana. Saksalaiset pyrkivät yllyttämään arabeja kapinaan liittoutuneita vastaan, ja yhtenä aseena tässä oli kiihottaminen sotaan Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän juutalaisia vastaan. Kaikkiaan alueella arvioitiin olevan tuolloin noin 700 000 juutalaista. Ennen Afrikan sotaretken karilleajoa oli suunniteltu myös siellä itärintaman tapaista Einsatzgruppe-toimintaa. Kiihotustyö juutalaisia vastaan jatkui näiden suunnitelmien luhistumisesta huolimatta aina sodan lopulle asti.

Poimin tähän pari mielenkiintoista katkelmaa noista radiolähetyksistä, ensimmäisenä radiolähetys 7.7.1942 kello 20.15:

"Luotettavat lähteet Kairossa sanovat, että suuri määrä juutalaisia jotka asuvat Egyptissä, näiden joukossa puolalaisia, kreikkalaisia, armenialaisia ja vapaan Ranskan asukkaita, ovat saaneet haltuunsa revolvereita ja ammuksia. Jotkut Kairon juutalaiset ovat pyytäneet brittiviranomaisilta myös konetuliaseita asettaakseen ne talojensa katoille. Tämän aseidenjaon tarkoitus on auttaa egyptiläisiä vastaan viimeiseen asti kun brittien on pakko jättää Egypti. Erään listan mukaan aseiden jako koski joitakin tuhansia juutalaisia, jotka asuvat Egyptissä, sekä Kairossa asuvia ulkomaalaisia.

Huomioiden tämän barbaarisen brittien toiminnan pidämme parhaana että egyptiläiset nousevat yhtenä miehenä ja tappavat juutalaiset ennen kuin näille tulee mahdollisuus pettää egyptiläiset, ja jotta egyptiläinen kansakunta säilyy. Egyptiläisen velvollisuus on hävittää juutalaiset ja tuhota heidän omaisuutensa. Egypti ei voi koskaan unohtaa että juutalaiset ovat ajaneet Ison-Britannian imperialistista politiikkaa arabimaissa, ja että he ovat kaiken sen epäterveen lähde mitä idän maihin on tullut. Juutalaiset pyrkivät kaikkien arabimaiden herruuteen, mutta heidän tulevaisuutensa riippuu brittien voitosta. Siksi Iso-Britannia pyrkii varjelemaan heidän kohtaloaan, ja siksi he näitä myös aseistavat arabien tappamiseksi ja brittiläisen imperiumin pelastamiseksi.

Teidän täytyy tappaa juutalaiset, ennen kuin nämä avaavat tulen teitä kohti. Tappakaa juutalaiset jotka ovat riistäneet omaisuutenne ja jotka suunnittelevat iskua turvallisuuttanne kohtaan. Syyrian, Irakin ja Palestiinan arabit, mitä odotatte? Juutalaiset sunnittelevat häpäistä naisenne,surmata lapsenne ja hävittää teidät. Muslimiuskon mukaan on elämänne puolustaminen velvollisuus, jonka voi toteuttaa vain hävittämällä juutalaiset. Tämä on paras tilaisuutenne hävittää tuo saastainen rotu, joka ryöstää oikeutenne ja tuo maahanne tuhoa ja kurjuutta. Tappakaa juutalaiset, sytyttäkää heidän omaisuutensa tuleen, tuhotkaa heidän kauppansa, tuhotkaa nämä pirulliset brittiläisen imperialismin apurit. Teidän ainoa toivonne on tuhota juutalaiset ennen kuin nämä tuhoavat teidät."

Toisena katkelmana itsensä Jerusalemin suurmuftin, Haj Aminin kehoitus tappaa juutalaiset, julistus radiolähetyksessä 4.3.1944 kello 12.30:

"Kukaan ei olisi voinut uskoa että 140 miljoonasta amerikkalaisesta tulisi juutalaisten työrukkanen [--] Miten amerikkalaiset voisivat kehdata juutalaistaa Palestiinan kun arabit yhä elävät? [--] Amerikkalaisten pahat aikomukset arabeja kohtaan ovat nyt selvät, ja ei ole epäilystäkään siitä, että he pyrkivät juutalaisen imperiumin pystyttämiseen arabimaailmaan. Yli 400 miljoonaa arabia vastustaa tätä rikollista toimintaa [-] Arabit! Nouskaa yhtenä miehenä ja taistelkaa pyhien oikeuksienne puolesta. Tappakaa juutalaiset, missä ikinä he ovatkaan. Sitä haluaa jumala, historia ja uskontonne. Se palvelee kunniaanne, jumala on kanssanne."

Tuhoamisleirit sotavankien kertomana

Saksalaiset sotavangit keskustelivat vankeudessa Englannissa hyvinkin usein kokemuksistaan ja näkemistään tai kuulemistaan tuhotöistä ja joukkomurhista. Vangit puhuivat myös Puolan tuhoamisleireistä, ja näitä tietoja tallentui paitsi kuulusteluissa, myös koska britit kuuntelivat salaa vankien keskusteluja. Seuraavassa katkelma Stephen Tyasin artikkelista "Allied Intelligence Agencies and the Holocaust: Information Acquired from German Prisoners of War", joka ilmestyi keväällä 2008 Holocaust and Genocide Studies -lehdessä:

Tunisiassa elokuun 13 1943 vangittu kersantti kertoi salaakuunneltuna toiselle vangille että hän oli kuullut "17000 juutalaista oli teurastettu lähellä Litzmannstadtia [Lodz] - miehiä, naisia ja lapsia, ilman epäröintiä. Kaikkien uhrien täytyi riisuuntua alasti ennen tappamista. Heidän turkiksensa, ja jalokivensä (70 paunaa kultaa oli kertätty) meni ylemmille teurastajille ja alemmat ottivat loput"

Vuoden 1944 aikana vangitut sotilaat mainitsivat usein tuhoamisleirit jotka SS oli pystyttänyt vallatun Puolan alueelle. Esimerkiksi salaa nauhoitetussa keskustelussa vangittu lentäjä mainitsi ampumiset Lublinissa (Majdanek), kaivinkoneiden käytön joukkohautojen valmistamiseksi ja uhrien ruumitten polttamisen. Jotkut raportit mainitsevat jopa Auschwitzin kaasutukset. Surullisimman tarinan kertoo sotilas joka oli vartijana Auschwitzissa kun kuljetusta Kreikasta purettiin. Sotilas näki kun SS-mies potki raskaana olevaa kreikanjuutalaista naista mahaan, aiheuttaen välittömän keskenmenon. Missään raportissa ei ole mainittuna että armeijan yksiköitä olisi ollut vartiotehtävissä Auschwitz-Birkenaun rampilla, mutta lyhyt kuvaus vaikuttaa uskottavalta.

Kaksi vastaavaa tapausta on mainittu USA:n armeijan kuulustelupöytäkirjoissa: Luftwaffen kersantti Josef Thul oli osa joukkoa joka lähetettiin Buchenwaldista Auschwitziin 80 muun vartijan kanssa kesäkuussa 1944 saattamaan 8000 juutalaista takaisin Buchenwaldiin pakkotyöhön. Muutaman Auschwitzissa viettämänsä päivän aikana Thul todisti kahden unkarilaiskuljetuksen saapumista ja heidän toimittamistaan kaasukammioihin, sekä myöhempää krematointia.

Samoin Fritz Buchholz, entinen saksalainen poliittinen vanki joka oli Auscwitzissa syyskuusta 1941 tammikuulle 1945, oli liitetty Wehrmachtin yksikköön korpraalin arvoisena. Hänet vangittiin keskisessä Saksassa maaliskuun 31. 1945. Kuulusteluiden aikana Buchholz kertoi yksityiskohtia kaasukammioista ja niiden tuhoamisesta räjähtein joulukuussa 1944, sekä viimeisen krematorion tuhoamisesta "18 tammikuuta 1945" (sic - tammikuun 26, 1945) juuri ennen leirin lopullista evakuointia.

Buchholz raportoi myös että "vartijoiden arvion mukaan, niiden jotka työskentelivät krematorioissa, noin 4 ja puoli miljoonaa juutalaista ja 17000 romania oli tuhottu leirillä sen perustamisesta joulukuulle 1944. Unkarilaispogromien aikaan rovioita oli rakennettu vankitulvan "hoitamiseksi"". Buchholzin antama luku on yllättävän lähellä paisuteltua neljän miljoonan lukua joka mainittiin Hoettlin ja Eichmannin välisissä keskusteluissa.

Toinen surmien todistaja on itävaltalainen entinen vanki Jan Leitner,joka oli leirillä joulukuusra 1941 joulukuulle 1943, sittemmin lähetetty Buchenwaldiin ja lopulta työskenteli SS:n rautatierakennusyksikössä. Kun yksikkö oli Kölnissä tämä tsekin kansalainen pakeni amerikkalaisten puolelle. Maaliskuussa 1945 hän kertoi tietoja puolalaisten päivittäisistä teloituksista Auschwitzissa, kaasukammioiden toiminnasta ja kreikkalaisten (toukokuussa 1945) ja ranskalaisten (kesä- ja heinäkuussa 1943) kuljetusten saapumisesta.

Juutalaisten surmaamiset sota-ajan oikeudessa

Yksi usein holokaustiin liittyvissä teksteissä siteerattu oikeusjuttu on ollut Max Täubnerin tuomio SS-oikeudessa. Oikeus tuomitsi Täubnerin juutalaisten surmaamisesta, koska tämä oli toiminut kurittomasti ja oikeus totesi, vaikkakin juutalaisten surmaaminen sen mukaan sinänsä oli oikeutettua ja heidät tuli tuhota, sen kuitenkin kuuluvan erityisille sitä tarkoitusta varten perustetuille yksiköille.

Täubnerin tapaus on yksi monista saksalaisissa oikeuksissa käsitellyistä juutalaisten surmaamista koskevista tapauksista. Lukuisat muutkin ovat paljon puhuvia perusteluissaan.

Ralf Koppitzin tapaus on yksi tällainen. Sonderführer Koppitz pidätettiin helmikuussa 1942 epäiltynä 18 vuotiaan juutalaisen ryöstömurhasta. Koppitz tuomittiin kolmen kuukauden pituiseen vankeuteen. Tuomiota voi pitää melkoisen kevyenä. Oikeuden pöytäkirjoista voimme lukea muun muassa, että "ampuessaan juutalaista hän ei katsonut toimineensa lainvastaisesi" ja että "hän ei ole kiistänyt ampumista koska katsoi tekevänsä isänmaallisen teon". Täubnerin tapaan siis myös Koppitz katsoi että juutalaisten surmaaminen kuului hyväksyttäviin ja isänmaallisiin tekoihin.

Toinen mielenkiintoinen tapaus on Todt-organisaatioon kuuluneen Johann Meissleinin oikeudenkäynti Proskurovissa kesällä 1942. Meissleinia syytettiin käskystä kahden sairaan juutalaisnaisen surmaamiseksi. Oikeuden mukaan syytetty sanoi todistajalle T. että ”tämän täytyy huolehtia että naiset menevät pois kadulta ja tehdä näille mitä haluaa”. Oikeus jatkoi, että ”syytettä yllytyksestä murhaan, joka on esitetty syytteessä, ei voida edellä esitetyn perusteella pitää perusteltuna [--] Juutalaisten ampumisen toimeenpano on kuitenkin yksinomaisesti poliisin ja SS.n tehtävä. OT:n jäsenet eivät ole millään tavoin valtuutettuja antamaan sellaisia käskyjä.” Meisslein tuomittiin valtuuksiensa ylittämisestä kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen.

Alwin Weisheitin tapaus on yksi erikoisimmista. Häntä syytettiin muun muassa Balabanovkan kylässä suoritetusta 75 juutalaisen taposta, joukossa naisia ja lapsia joista nuorimmat kaksi vuotiaita. Jo ennen jutun käsittelyä tuli ilmi mielenkiintoisia näkemyksiä. Otto Schweinsberger, kansallissosialisteihin ja SA:han kuulunut sotatuomari halusi päästä mukaan jutun käsittelyyn, ja esitti että tuomiota "ei tulisi antaa murhasta, vaan toimivallan ylityksestä, koska syytetyllä ei ollut oikeutta päättää siitä mitä juutalaisille tapahtui"

Tuomioistuin kuitenkin katsoi Weisheitin syylliseksi mm. tappoon, joskin löysi useita lieventäviä asianhaaroja. Tuomioistuimen mukaan ”syytetty ei ole toiminut murhanhimosta, vaan on toiminut siinä ajatuksessa, että juutalaiset täytyy eliminoida, jotta tulevaisuudessa estetään se vaara, että juutalaiset löytäisivät yhteyden lähistöllä oleviin partisaaneihin. Samoin ei ole olemassa myöskään muita alhaisia syitä syytetyn taholta. Hän ei ole myöskään syyllistynyt erityiseen julmuuteen, sillä senkaltaisissa joukkoampumisissa ei voida välttyä siltä että naiset ja lapset itkevät ja anovat armoa.”

Weisheitin juttu otettiin kuitenkin vielä ylemmän oikeusasteen käsiteltäväksi. Uudessa tuomiossa rangaistus koveni, mutta syytteeseen ei enää sisällytetty juutalaisten ampumista vaan mm. alaisen pahoinpitely, kolme raiskauksen yritystä ja julmuus eläimiä kohtaan.

Nämä muutamat esimerkit osoittavat että suhtautuminen ampumisiin, ilman valtuuksiakin tapahtuneisiin, oli yleensä hyvin lievä ja oikeudet olivat kiinnostuneita lähinnä niiden muista vaikutuksista, kuten vaikutuksista sotilaskuriin. "Harrastustoimintana" tapahtuneet juutalaissurmat kuvastavat myöskin sitä että juutalaisvastainen propaganda oli ainakin osaan joukoista iskostunut niin hyvin että nämä katsoivat juutalaisten olevan vapaata riistaa kaikille ja kaikkialla.

Führergeburtstag

Hitlerin syntymäpäivä sattui tälle päivälle. Valtakautensa aikana se oli suuri juhlapäivä, ja tuolloin häntä muistettiin monin tavoin.

Vuonna 1943 toimitti tilastotieteilijä Richard Korherr Hitlerille nähtäväksi Himmlerin toimeksiannosta laatimansa raportin juutalaiskysymyksen ratkaisua koskien. Kuuluisa raportti selvitti sen paljonko Euroopasta on "evakuoitu" pois juutalaisia siihen asti. Raportti faksimilenä online täällä:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/index.php

Hitlerin syntymäpäivää edeltänyt ilta oli myös päivä jolloin Hitler-Jugendin uudet jäsenet otettiin mukaan organisaatioon.

Hitlerin 50-vuotispäivänä 1939 vapautettiin suuri joukko keskitysleirivankeja. 1942 politiikka oli toisenlainen: RSHA:n eli valtakunnanturvallisuuden pääviraston käskystä ammuttiin esimerkiksi kuolinkirjojen mukaan Mauthausenissa alkaen kello 11.20 50 vankia kahden minuutin välein. Kuolinkirjaan on lisäksi merkitty teksti "auf Befehl vom RSHA erschossen".

Viimeistä syntymäpäivää vietettiin jo koruttomammissa merkeissä, Berliinin raunioiden keskellä. Ihmisraunioksi muuttuneen Hitlerin lääkärin, tohtori Morellin päiväkirjan mukaan Hitler puolestaan sai viimeisenä syntymäpäivänään seuraavan koktailin: "Strophantose, Betabion forte i.v. plus Harmin s.c.". Hamrin oli vapinan taltuttamiseksi eli Parkinsonin hoitoon, Strophantose sydänvaivoihin. Betabion on B-vitamiinivalmiste jota käytettiin mm. erilaisiin kipuihin kuten iskiaksen hoitoon.

Marijampole: joukkohauta

Niin sanottu Jägerin raportti kertoo Liettuan Marijampolesta seuraavaa:

"1.9.41 Mariampole 1763 Juden, 1812 Jüdinnen, 1404 Judenkinder, 109 Geisteskranke, 1 deutsche Staatsangehörige, die mit einem Juden verheiratet war, 1 Russin"

Eli siis 1763 juutalaismiestä, 1812 naista, 1404 juutalaislasta, 109 mielisairasta, 1 Saksan kansalainen joka oli naimisissa juutalaisen kanssa, 1 venäläinen.

Yhteensä 5090 henkeä.

Nämä surmatyön uhrit haudattiin Šešupė -joen mutkan (kartta, nro 10) tienoille.

Kaupungin historiaa tutkineen Joseph Rosinin mukaan elokuussa 1941 saksalaiset pakottivat nuoret juutalaismiehet kaivamaan laajoja kaivantoja joen lähistölle. Kuun lopulla juutalaiset määrättiin valmistautumaan gheton muodostamiseen ja käskettiin kokoontua joen lähistölle, jossa oli parakit valmiina operaatioon. Ensimmäinen syyskuuta Marijampolen juutalaiset surmattiin, yhdessä muiden sinne tuotujen kanssa, kaikkiaan 7000-8000 juutalaista ja noin 1000 muiden kansallisuuksien edustajaa. Kaikki haudattiin 8 kaivantoon, joista jokainen oli noin 70 metriä pitkä, 3 metriä leveä ja 2 metriä syvä. Joukkosurma alkoi kello 10 aamulla ja kesti iltapäivään kello neljään. Surmaajat olivat Rosinin mukaan pääasiassa liettualaisia.

Rosinin mukaan siis paikalle tuotiin muidenkin kylien ja kaupunkien juutalaisia. Jägerin raportissa mainittu uhrimäärä on Rosinin esittämää pienempi, joten siitä kenties puuttuu lähikylät. Rosinin tieto perustunee kuitenkin lähinnä silminnäkijätiedoille, joten se voi myös siksi heittää. Neuvostoliiton tutkimuskomissio päätyi syyskuussa 1944 lukuun 7700 teloituksiin osallistuneen liettualaispoliisi Herman Pavlaitisin tietojen perusteella.

Marijampolen juutalaisten kokoamisesta on myös joitakin valokuvia.

1996 päätettiin alue tutkia muistomerkin pystyttämistä varten. Ensimmäiset kaivaustulokset olivat negatiivia, ja uutisoinnissa kerrottiin ettei hautoja löytynyt. Paikka oli väärä. Kuten Roberto Mühlenkamp on selvittänyt, kaivauksia kuitenkin jatkettiin, ja joukkohautojen sijainti saatiin selville, se oli 100 metriä sivussa ensimmäisestä kaivauspaikasta. Arkeologien tarkoituksena oli selvittää vain hautojen alue, jotta sen päälle ei kaavoitettaisi tai rakennettaisi, joten uhrimäärää siinä ei selvitetty.

Tutkimus ei kuitenkaan selvittänyt hauta-aluetta täysin tarkkaan, sillä osa haudoista oli myös rakennusten alla, jäänteet olivat säilyneet betonin alla. Noiden neuvostoaikaisten rakennusten purkutöissä paljastui lisää jäänteitä ja myös sadevesi huuhtoi niitä lisää esille. Vuonna 2008 työt alueella keskeytettiin. Jäännösten säilömiseksi ne haudattiin niille sijoilleen ja päälle kaadettiin lisää maata.

Uutisia aiheesta:

Baltic Times 15.8.2008
Jewish Telegraphic Agency 15.8.2008

Sonderweg ja historioitsijoiden kiista natsismin synnystä

1980-luvulla käytiin läntisessä Saksassa kuuluisa historiakiista, niin kutsuttu Historikerstreit. Siinä Länsi-Saksan johtavat historioitsijat taittoivat peistä erityisesti siitä mikä oli natsismin nousun ja holokaustin perimmäinen selittävä tekijä. Keskustelussa muodostui jakolinjoja jotka heijastuvat myös nykykeskusteluun, joskin välittäviä tulkintojakin on myöhemmin noussut runsaasti.

Keskeisiä kysymyksiä kiistassa oli se että syntyikö natsismi luonnollisena jatkumona Saksan siihenastisesta kehityksestä; ts. oliko kyseessä ns. Sonderweg eli saksalaisten erityistie, vai oliko se poikkeus tai sivupolku saksalaisessa historiassa, tai kenties lähinnä reaktio ulkoisiin olosuhteisiin ja ulkoisiin tekijöihin.

Toinen teemaa sivuava kysymys oli kysymys natsismin ja holokaustin luonteesta: ensinnäkin oliko holokausti ja antisemiittinen ideologia vain johdon päähänpinttymä vai uskoiko ja osallistuiko siihen kansan suuri osa tai jopa enemmistö, ja toisaalta, kehittyikö ajatus juutalaisten hävittämisestä ajan myötä ja eri vaihtoehtojen harkinnan kautta vai oliko joukkomurha jo alun perinkin kansallissosialismin ja Hitlerin toimien ohjenuorana. Kysymykset kietoutuvat monella tapaa toisiinsa. Tarkastelen tässä paria keskustelussa esitettyä näkökulmaa.

Opa war kein Nazi

Saksalaisten tietoisuus holokaustista ja laajemmin natsien tavoitteista on edelleen ristiriitoja herättävä kysymys. Tiedetään että Mein Kampf ylsi miljoonapainoksiin ja sitäkin kautta siis Hitlerin ideologia tunnettiin; toisaalta miten teosta luettiin ja mikä painoarvo annettiin esimerkiksi sen antisemitismille, on jo toinen kysymys.

Sonderweg-teesin kenties laajimmin tunnettu versio on Daniel J. Goldhagenin kynästä, jos kohta se laadittiinkin vasta keskustelun Saksassa jo laannuttua. Goldhagen niputtaa tulkinnassaan yhteen saksalaisen tradition ja holokaustin suoraviivaisella tavalla. Goldhagenin mukaan holokaustin takana oli erityisesti vuosisatainen antisemitismin traditio saksalaisessa kulttuurissa ja saksalaiset hyväksyivät innokkaasti juutalaisvainot. Hänen mukaansa saksalaisille erityinen antisemitismi oli siis natsien menestyksen ja holokaustin takana.

Goldhagenin teesi on jokseenkin yksimielisesti tyrmätty liian yksinkertaistavana ja yksipuolisena. Näkemys ei esimerkiksi vastaa tapahtumain todellista kulkua siltä osin että kehitys kohti holokaustia oli suhteellisen hidas ja useista tekijöistä riippuvainen, ei pelkästään seurausta Hitlerin tai muiden intentiosta hävittää kaikki juutalaiset. Samoin se sivuuttaa saksalaisten vastarinnan, vaikka vastarinta suhteellisen marginaalinen ilmiö olikin.

Useimpien historioitsijoiden suosiman näkemyksen mukaan pääosa saksalaisista oli korkeintaan myötäjuoksijoita, ja antisemitismi ei näytellyt keskeisintä roolia natsien valtaannousussakaan. Esimerkiksi Christopher Browningin analyysin mukaan natsit tietoisesti asettivat anti-semiittisen ohjelmansa syrjemmälle vaalikampanjoissaan. Hänen mukaansa saksalaiset äänestivät Hitleriä lukuisista syistä, muun muassa taloudellisista, ja useimmilla syy oli muu kuin antisemitismi. Browningin päätelmän mukaan saksalaisista tuli antisemiittejä kansallissosialistisen hallinnon kautta ja avulla, ei päinvastoin.

Samoin Michael Mayer on osoittanut Hitlerin puheita analysoiden, että puolueen antisemiittistä ohjelmaa ohjattiin tarkoituksellisesti taka-alalle 1920-luvun puolivälin jälkeen. Liiallisen antisemitismin katsottiin vaikuttaneen vaalitulokseen negatiivisesti, joten etualalle nousi propagointi kommunismia ja marxismia vastaan, jotka kylläkin alusta lähtien oli esitetty kytköksissä juutalaisuuteen. Kysymys siis oli selkeästä taktiikanvaihdoksesta, joka purikin hyvin 1930-luvun alun vaaleissa puolueen moninkertaistaessa ääniosuutensa. Taktiikanvaihdos on yksi osoitus kansallissosialistien poliittisesta pelisilmästä. Puolue myös korosti tarpeen mukaan radikaaliuttaan tai konservatiivisuuttaan, yleisön ja paikan mukaan.

Puolueen antisemitismi siis arvattavasti tunnettiin ja tiedostettiin, mutta sille ei ainakaan ennen valtaannousua laitettu kovin suurta painoarvoa äänestysvalintoja tehtäessä. Hitler osasi vedellä oikeista naruista, ja niitä naruja oli muitakin kuin vain juutalaisvastaisuus. Antisemitismi ei myöskään ollut pelkästään saksalainen ilmiö, joten senkään vuoksi se ei ainoana tai edes pääasiallisena selittävän tekijänä sovellu kansallissosialismin synnyn ja menestyksen selittäjäksi. Luonnollisesti myöskään vuonna 1933 äänestävä ei pystynyt näkemään mihin radikaaliin lopputulokseen kansallissosialistinen hallinto johtaisi kymmenen vuoden kuluttua.

Kansallissosialismi reaktiona bolsevismiin

Varhemmin, erityisesti 1960-luvulla, Sonderweg-teesillä korostettiin pääsääntöisesti yhteiskunnallis-rakenteellisia tekijöitä ja saksalaisen kansallisvaltion muodostumisen ongelmia ideologian sijaan, ja näiden tulkintojen mukaan erityisesti myöhäsyntyinen kansallinen yhtenäisyys ja liberalismin heikkous ajoivat Saksan etsimään omaa tietänsä autoritaarisesta hallintomuodosta. Eräänä varianttina Barrington Mooren klassinen taloudellis-deterministinen tulkinta esittää että maakysymys eli vapaiden talonpoikien puute ja porvariston puute johtivat fasismiin.

Teesin oikeistolaisten kriitikkojen mukaan syyt natsismin nousuun löytyvät kuitenkin muualta kuin Saksan omasta kehityksestä. Christian Strieflerin mukaan natsismi pääasiassa reagoi kommunistien muodostamaan uhkaan. Hän näkee esimerkiksi SA:n eräänlaisena legalismin ja järjestysvallan puolustajana tilanteessa mitä hän kuvaa ”rajoitetuksi sisällissodaksi”. Kommunismi nähdään siis kumouksellisena, natsismi sitä vastustavana ja järjestystä ylläpitävänä voimana. Useimmat historioitsijat kuitenkin kiistävät nämä tulkinnat. SA:n ideologiaa ja toimia on mahdoton nähdä pelkästään vallitsevaa järjestystä ylläpitävänä, voidaan pikemminkin nähdä sen olleen kommunistien kanssa samassa rintamassa Weimarin hallintoa vastaan.

Ohjeissaan Berliinin SA-joukoille vuonna 1927 silloinen Berliinin Gauleiter Joseph Goebbels korostaakin legalismin tilannesidonnaisuutta. Tilanteessa jossa kommunisteilla on kadut hallussaan ja SA vielä kehittymässä ei kannata haastaa poliisijoukkoja, vaan taipua toistaiseksi heidän tahtoonsa ja suunnata toimenpiteet kommunisteihin. Taistelut kommunisteja vastaan myös kohottivat SA:n tunnettuutta ja suosiota. Goebbels kirjoitti: ”Tällä hetkellä kaikki vastarinta poliisia ja valtiota vastaan on mieletöntä, koska olette aina heikompia kuin he. Ei ole väliä kuka on oikeassa, valtiolla on voimaa vastata. Kun ei ole muuta keinoa, alistukaa voimaan, ja muistakaa että hyvityksen aika on tulossa.” Legalismi oli siis lähinnä osa taktiikkaa. SA:n hyökkäykset eivät myöskään kohdistuneet pelkästään kommunisteihin.

SA-joukkojen jäsenistö oli kirjavaa joukkoa. Osaa veti mukaansa ideologian sijaan myös yhteisöllisyys ja soppakulhot. Konrad Heidenin klassisen kuvauksen mukaan joukot istuivat iskuryhmien keskuksissa apaattisina olutkolpakoiden ääressä odottaen soppatykkilounastaan, kuitenkin valmiina marssimaan kun käsky kävi, sillä minne ikinä he marssivatkin, ”se saattoi olla vain kohti parempaa”. Taloudelliset olot ovat tässä tulkinnassa keskeinen selittävä syy.

Gulag Auschwitzin esikuvana?

Eräs keskeisimmistä Sonderweg-teesin opponoijista, Ernst Nolte, puolestaan on katsonut että kansallissosialismi otti oppinsa pääasiassa idästä ja muun muassa keskitysleirit ovat saaneet innoituksensa Gulag-järjestelmästä, Gulag on Nolten mukaan ”alkuperäisempi” kuin Auschwitz, kaasukammioita lukuunottamatta.

Samoin Strieflerin tapaan hän myös katsoo että kansallissosialismi on ensisijaisesti reaktiota bolsevismiin. Nolten mukaan Gulag on paitsi organisoinniltaan myös loogisestikin Auschwitzin alkuperä, ei rotuopit, ja hänen mukaansa ei ole epäilystäkään että ”Auschwitz ei ole rotuvihan tuotosta, vaan on antikommunismin äärimmäinen muoto”. Rotuoppi on seurausta luokkasodasta Nolten logiikassa sikäli että taistelussa bolsevismia vastaan tarvittiin tehokas, äärimmäinen uhkakuva, ja sellainen voitiin luoda juutalaisesta ja juutalaisuudesta bolsevismin ytimenä.

Historiallisesti väittämä Auschwitzista neuvostomallin mukaan luotuna on vähintäänkin epäilyttävä, sillä natsien omissakin kirjoituksissa viittaussuhde on kuitenkin pääasiassa buurisodan aikaisiin brittiläisiin leireihin, viittaukset Gulagiin järjestelmän esikuvana edes puolueen tai SS:n sisäisissä aineistoissa ovat liki olemattomia. Samoin leirijärjestelmä oli tuttu Saksassa jo ennen natsien valtaannousuakin, ja Weimarin tasavallan leirit itäjuutalaisille 1920-luvun alussa olivat yksi myöhemmän systeemin innoittaja. Näihin leireihin kohdistuvat myös Hitlerin ensimmäiset tunnetut leiriviittaukset. Varhemmin leirejä oli myös Saksan afrikkalaisissa siirtokunnissa, erityisesti hereroille.

Tukea Nolten väittämä neuvostoliittolaisesta esikuvasta saa lähinnä Auschwitzin komendantin, Rudolf Hössin muistelmalausunnosta, jossa hän esittää hänelle lähetetyn leirin perustamisvaiheessa aineistoa Gulag-järjestelmää koskien. Viittaus on hyvin epämääräinen eikä ole saanut muualta vahvistusta. Höss, vuosikausia eri leireillä työskennelleenä, tuskin kuitenkaan tarvitsi oppeja enää tuossa vaiheessa. Samoin Auschwitzin historia on monipolvisempi kuin Nolten rinnastus antaisi ymmärtää – osansa siinä näytteli niin itäalueitten uudelleen germanisointi kuin teollisuuden tarpeetkin, kuten muun muassa Sybille Steinbacher, Deborah Dwork ja Robert Van Pelt ovat myöhemmin osoittaneet.

Mitä sitten tulee näkemykseen antisemitismistä tarvittavana vastapainona bolsevistiselle luokkaopille, tämän kytköksen osoittaminen jää nähdäkseni Noltelta osoittamatta. Totta on että se saattoi myöhemmin täyttää myös sitä tehtävää, mutta tällaiseen kytkökseen ei alkujaan ole kyllä viitteitä. Sinällään Nolten pyrkimys löytää ”rationaalinen ydin” kansallissosialismista ja myös sen rotuopeista on mielenkiintoinen. Kuitenkin kun Nolte laventaa näkemystään universalismin ja partikularismin vastakkainasetteluksi, jossa kansallissosialismi toimii ylipäätään yhtenä antiuniversalismin ilmentymänä, katoaa kenties jo näkyvistä kaikki sen erityispiirteet.

Yleisemmällä tasolla voinee todeta että kansallissosialismin ideologia ja syntysyyt eivät ole palautettavissa pelkästään ulkoisiin tai sisäisiin syihin tai muuhunkaan yksittäiseen tekijään. Samoin voinee muistaa että sen ideologiaa ei koskaan esitetty missään yhtenäisessä asussa, ja tilannetekijät sanelivat kaikkien muiden hallintojen tapaan senkin päätöksiä ja päätelmiä suuressa määrin. Ja puolueen sisäinen, osin julkisestikin käyty linjakamppailu päättyi vasta 1920-luvun lopulla. Erityisesti siihen asti suhde bolsevismiin oli lähinnä epämääräinen ja puhujasta riippuvainen. Kun Nolte etsii kansallissosialismin rationaalista ydintä, voisikin sitä pitää lähinnä Sisyfoksen työnä.

Historiapolitiikkana Nolten esitys pyrkii nostamaan saksalaiset esiin yhtenä sodan uhreista, ja kumoamaan holokaustin sille siunatusta uniikin tapahtuman asemasta.

Tietysti loputon yksityiskohtainen analysointi ja yksittäisten kehityskulkujen dekonstruktio voi johtaa jonkinlaiseen kokonaiskuvan katoamiseen, mutta vaaransa ovat yleistyksilläkin ja kokonaiskuvat ovat aina tekijänsä konstruktioita, ja tässä tapauksessa myös siirtoja historiapolitiikan kentällä. Simppelit selitykset, yhden syyn etsiminen, on aina houkuttavaa, mutta harva enää sellaisen nimiin vannoo.

Tähän loppuun voinee ottaa lyhyesti lueteltuna ne keskeisimmät tekijät, jotka erään tuoreimmista kattavista holokaustin historioista laatinut Saul Friedländer mainitsee kirjansa ensimmäisessä osassa holokaustin mahdollistaneina tekijöinä: taustalla oli usean vuosikymmenen mittainen ideologinen radikalisaatio nationalismin ja anti-marxismin saralla, teollisen tappamisen uudet muodot ensimmäisen maailmansodan synnyttäminä, ja kasvava teknologinen ja byrokraattinen kontrolli modernin valtion toimesta sekä vuosisatainen antisemitismi; käyttövoimana Hitler, puolueapparaatti, ja lopulta myös kansa joka ainakin passivisuudellaan suvaitsi antisemiittisen politiikan. Friedländer näkee nämä kaikki toisiinsa vaikuttaneina tekijöinä osassa prosessia joka johti lopulta Auschwitziin, holokausti ja kansallissosialismi ylipäätään oli monen asian summa.

Sinällään Nolten esittämä yksinkertaistava rinnastuskin on tietysti osin provokaatio, historiataistelun tuoksinassa syntynyt, ja ideologisia ja praktillisia yhteyksiä Gulagin ja keskitysleirien välillä voisi toki laajemminkin tutkia. Isolla pensselillä vedetyt puheenvuorot lähinnä haastavatkin tarkempiin tutkimuksiin. Samoin moni muukin kiistan nostama teesi kuuluu niihin joita edelleen tutkitaan, tai joita ainakin soisi edelleen tutkia. Hyödyllinen kiista on ollut erityisesti siinä että se on monipuolistanut historiakuvaa, ja sekä natsien politiikat että holokaustikin näyttäytyvät huomattavasti monipolvisemmilta ilmiöiltä kuin aiemmin oli tiedostettu ainakaan suuren yleisön keskuudessa.