ADL ärsyyntyi krematoriohankkeesta Majdanekissa

Puolalainen hautaustoimisto on suunnitellut rakentavansa krematorion vain 300 metrin päähän Majdanekin keskitysleiristä. Ymmärrettävästi tämä on aiheuttanut ärtymystä eri puolilla maailmaa, onhan krematorioista muodostunut jonkinlainen natsien hirmuvallan symboli.

Yksi asiaan puuttuneista on ADL (Anti-Defamation League), joka lausunnossaan korostaa alueen pyhyyttä: "Jo pelkkä ajatus siitä että yhtiö harkitsee sijoittavansa krematoriolaitoksen pyhälle maaperälle, joka on omistettu niille jotka kärsivät sanomattomissa määrin, ja niille sadoille tuhansille juutalaisille ja muille jotka surmattiin sen porttien sisällä, on tuomittava".

ADL korostaa vielä, että "SS surmasi satoja tuhansia juutalaisia Majdanekin kaasukammioissa".

On tietysti ymmärrettävää että hanke herättää ärsyyntymistä, ja että ADL, anti-semitismiä vastustavana järjestönä korostaa alueen merkitystä juutalaisille. Jotta historialliset faktat kuitenkin pysyisivät kohdallaan, olisi syytä korjata muutama virhe kannanotoissa. YLE:n uutinen aiheesta näyttäisikin olevan jonkin verran tolkullisempi:

"Arviot leirillä surmattujen määrästä vaihtelevat kymmenistä tuhansista satoihin tuhansiin.

Natsit surmasivat vankeja kaasukammioissa tai teloittamalla, minkä lisäksi heitä kuoli nälkään ja tauteihin."

Tuorein tutkimus Majdanekin leiristä on vahvistanut, että Majdanekin kokonaisuhrimäärä on ollut noin 80 000 henkeä, joista juutalaisia noin 60 000. Jo Raul Hilbergin monumentaalisessa tutkimuksessa The Destruction of the European Jews vuodelta 1961 päädyttiin samaan mittaluokkaan. Hilberg arvioi surmattujen juutalaisten määräksi noin 55 000. Kaikkiaan leirillä oli sen vajaan kolmen toimintavuotensa aikana vangittuna yhteensä noin 250 000 ihmistä.

Majdanekin leiri, virallisesti "Konzentrationslager Lublin", oli operaatio Reinhardtin keskuspiste, jonne koottiin tuhoamisleireillä surmattujen juutalaisten tavaroita lähetettäväksi edelleen Saksaan ja muihin maihin joissa niille katsottiin olevan vielä käyttöä. Tämän vuoksi 1944 leiriltä löydettiin mm. massiiviset kenkävarastot, ja tämä oli yksi syy siihen miksi leirin kuviteltiin olleen huomattavan mittava surmaamislaitos. Myöhempi tutkimus on siis lukuja tarkentanut vahvasti alaspäin.

Myös kaasukammioiden käytöstä on saatu tarkempaa tietoa. Tomasz Kranzin tutkimuksen Extermination of Jews at the Majdanek Concentration Camp perusteella voi arvioida että leirin kaasukammioissa surmattujen määrä on murto-osa kokonaiskuolleisuudesta, oletettavasti mittaluokassa alle 10 000.

Leirin uhrimäärästä antaa jonkinlaisen käsityksen myös vuonna 2000 julki tullut sähkösanoma, ns. Höflen sähke, jossa kerrotaan eri tuhoamisleireille kuljetetuista. Raportista käy ilmi, että vuoden 1942 loppuun mennessä Majdanek oli vastaanottanut 24733 juutalaista. Raporttia ovat käsitelleet Peter Witte ja Stephen Tyas vuonna 2001 julkaistussa artikkelissaan "A New Document on the Deportation and Murder of Jews during "Einsatz Reinhardt" 1942".

Majdanek on merkittävä osa holokaustia. Sen merkitys ei kuitenkaan ole siinä, että se itsessään olisi ollut merkittävän mittaluokan tuhoamisleiri, vaan siinä, että se on ollut tuhoamistoiminnan kenties keskeisin logistinen keskus. Sen kautta kuljetettiin vankeja eteenpäin tuhoamisleireille, siellä järjesteltiin surmatuilta anastettu omaisuus, ja Lublinissa toimi myös tuhoamisleirien komentokeskus.

Birkenaun krematorioiden 2 ja 3 kapasiteetti

Vuonna 1941 päätettiin Auschwitzin leirin yhteyteen rakentaa suuri sotavankileiri, KGL Birkenau, jonka vankimääräksi kaavailtiin 100 000. Alusta asti oli selvää, että pääleirin vanhan krematorion kapasiteetti, noin 300 päivässä, ei tule riittämään laajennetun leirin tarpeisiin.

Lokakuussa 1941 laadittiinkin ensimmäiset suunnitelmat suuremman krematorion rakentamiseksi. Sen oli tarkoitus sijaita vanhan krematorion vierellä. Tämän krematorion uunien määräksi tulisi viisi kolmipesäistä Topf & Söhne yhtiön rakentamaa uunia. Lisäksi suunnitelmiin kuului myöhemmin krematorio myös Birkenauhun, jonka uunimäärä ei ole tiedossa. Tilaus pääleirin uuneista tehtiin nopeasti, jo 22. lokakuuta, ja hanke todettin tilauskirjeessä kiireelliseksi. Sotavankien määrähän oli kasvanut tuossa vaiheessa jo valtavaksi. Keväällä 1942 luovuttiin ajatuksesta rakentaa uusi krematorio pääleirille, ja viisi kolmipesäistä uunia päätettiin rakentaa Birkenauhun.

Suunnitelmista voi päätyä jo jonkinlaiseen arvioon krematorion kapasiteetista. Ensimmäisissä suunnitelmissa leirin kokoa oli tarkoitus kasvattaa noin 20 tuhannesta 130 tuhanteen. Pääleirin vankimääräkin siis kasvaisi 10 tuhannella. Ennakoitua kasvua vankimäärässä oli siis yhteensä 110 000 tuhatta ja leirin vankimäärä yli kuusinkertaistuisi.

On luonnollista olettaa, että myös krematointikapasiteetti kasvaisi vastaavassa määrin, eli 300 päivittäisestä tuhkauksesta lähelle kahta tuhatta. 30.10.1941 laaditussa raportissa tehokkuutta arvioitiin seuraavasti: "Se käsittää 5 kappaletta uuneja, joissa jokaisessa kolme kahden miehen uunipesää, jolloin yhdessä tunnissa voidaan tuhkata 60 miestä". Yhtä uunipesää kohden lukumääräksi tulisi neljä ruumista tunnissa, ja kokonaiskapasiteetti olisi siten kohotettu vastaamaan leirin koon kasvua.

Topfin insinöörin Kurt Prüferin muistiossa puhelusta SS:n rakennusosaston kanssa 8.9.1942 mainitaan kuitenkin maltillisempi määrä uunien kapasiteetiksi: Prüferin mukaan viisi kolmipesäistä uunia kykenisi tuhkaamaan 800 ruumista vuorokaudessa, kun aiemmat uunit pystyivät 250 päivävauhtiin. Tehokkuus kasvaisi siten "vain" noin nelinkertaiseksi.

Jonkinlaiseen käsitykseen vastaavan uunin tehokkuudesta pääsee myös Buchenwaldin tietojen avulla. Siellä käytössä oli vastaavanlaiset kolmipesäiset Topf-yhtiön uunit, joita leirillä oli kaksi kappaletta. Nuo kaksi uunia, kuusi uunipesää, polttivat Buchenwaldin krematorion johtajan ilmoituksen mukaan 9.1.1945 kello 12.00 mennessä 187 ruumista (Schnabel, Macht ohne Moral, 346). 24 tunnissa pystyttiin siis kahdella uunilla polttamaan vähintään kaksinkertainen määrä, 374 ruumista. Viidellä uunilla polttomääräksi tulisi 935 ruumista.

Prüferin laskelmassa yksi uunipesä tuhkaisi reilut kaksi ruumista tunnissa, Buchenwaldissa pystyttiin reiluun kahteen ja puoleen. Suhteessa pääleirin vanhoihin uuneihin kolmipesäiset olivat siis hieman tehokkaampia. Sitävastoin sekä lokakuussa 1941 että 28.6.1943 tehdyn laskelman mukaan kapasiteetti olisi peräti 1440 ruumista per päivä, eli neljä ruumista tunnissa. Toisin kuin Buchenwaldin luvut, tuo luku ei perustu kovinkaan pitkäaikaiseen käyttöön, ja siten sitä voi pitää lähinnä arviona maksimitehosta poltettaessa useita ruumiita yhtäaikaisesti. Oletettavasti laskelma on laadittu lokakuun 1941 muistion pohjalta.

Alemmat luvut on oletettavasti laskettu sille pohjalle, että uuneissa poltettaisiin yksi ruumis kerrallaan. Kuten jo aiemmin on todettu, ja lokakuun 1941 muistiostakin käy ilmi, poltettiin uuneissa myös useampia ruumiita kerrallaan. Tällöin voidaan olettaa että ainakin Prüferin konservativinen arvio 800 tuhkauksesta päivässä ylittyisi.

Selkeästi liioiteltu on neuvostoliittolaisten tutkijoiden 1945 laatima raportti uunien tehokkuudesta. Raportissa todetaan, että "kaikki kymmenen krematoriouunia olivat kolmipesäisiä kahdella generaattorilla. Yhteen pesään lastattiin 3-5 ruumista, ja poltto kesti 20-30 minuuttia. Siispä, kahden krematorion 30 uunipesässä paloi täyteen lastattuna 6000 ruumista päivässä." [Каждая из 10 печей обоих крематориев была 3х ретортная с двумя полугенераторными топками. В одну реторту загружалось от трех до пяти трупов, сжигание которых продолжалось от 20 до 30 минут. Таким образом, в 30 ретортах двух крематориев при полной загрузке сжигалось около 6000 трупов в сутки.] (Polyan, Koch: Отрицание отрицания, или Битва под Аушвицем. Дебаты о демографии и геополитике Холокоста, sivu 373).

1942 päätettiin rakentaa Birkenauhun kaksi krematoriota, krematoriot 1 ja 2, joissa kummassakin viisi kolmipesäistä uunia, sekä vielä lisäksi kaksi krematoriota (K4 ja K5) kahdeksanpesäisillä uuneilla. Krematoriot numero 2 ja 3 olivat peilikuvia toisistaan, ja uunien määrä ja tyyppi olivat identtiset. Edellä esitetyn pohjalta voidaan todeta, että yhteensä niissä pystyttiin parhaimmillaan tuhkaamaan ainakin noin 2000 ruumista per päivä. Nämä, ja muut kaksi 1943 eteenpäin käytössä ollutta krematoriota kykenivät yhdessä tuhkaamaan "normaalioloissa" riittävästi ruumiita, yhteensä kenties noin 3000 tai jopa 3500 ruumista. Kesän 1944 unkarilaisoperaation aikana niidenkään kapasiteetti ei kuitenkaan riittänyt, joten osa ruumiista poltettiin ulkona.

Auschwitzin vanhan krematorion kapasiteetti

Kuinka suurella tehokkuudella ruumiita voitiin Auschwitzin ja muiden leirien krematorioissa tuhkata, ei ole täysin yksiselitteisen selvä, koska kirjanpitoa polttamisesta ei juuri ole säilynyt. Myöskään vertailu nykyaikaisiin krematorioihin ei useastakaan syystä ole kovin järkevää, eritoten polttoprosessien suurten erojen vuoksi. Lisäksi tiedetään että käytössä oli muitakin ruumiitten hävitysmenetelmiä, keskeisimpänä poltto ulkoilmassa (ks. Uusia ilmakuvia Auschwitzista).

Joitakin viitteitä uunien tehokkuudesta saatiin jo aiemmassa kirjoituksessa mainituista dokumenteista: Usean ruumiin polttaminen samanaikaisesti krematoriossa

Insinööri Roman Davidovskin johdolla Auschwitzin uunien toimintaa helmi-toukokuussa 1945 analysoinut neuvostoliittolaisten tutkijoiden ryhmä päätyi olettamaan kaikilla uuneilla yhteensä voidun tuhota noin neljä miljoonaa ruumista niiden käyttöaikana. Arvio perustui kuitenkin useisiin virheellisiin premisseihin, sillä arviossa oletettiin uunien olleen jatkuvasti käytössä ja jossain määrin liioiteltiin yksittäisten uunien tehokkuutta. Pääleirin "vanhan krematorion" eli krematorion numero yksi osalta esitettiin seuraavaa:

"Jokaiseen uunipesään laitettiin 3-5 ruumista, jotka paloivat puolen tunnin ajan, päivässä tuhkattujen ruumiitten määrän ollessa 300-350." [В каждую реторту одновременно загружалось 3–5 трупов, сжигание которых продолжалось полтора часа, а количество сжигаемых в сутки трупов достигало 300–350](Polyan, Koch: Отрицание отрицания, или Битва под Аушвицем. Дебаты о демографии и геополитике Холокоста, sivu 372).

Miten korkeasta tuntilaskelmasta raportin laatijat päätyivät päivälukuun 300-350, ei raportista käy ilmi. Kaikkiaan Davidovskin raportissa arvioidaan kuukaudessa voidun pääleirin krematoriossa tuhkata 9000 ruumista, eli samoin noin 300 per päivä. Tutkijoilla ei ollut juurikaan käytössään dokumentteja, joten arviot perustuivat suurelta osin Sonderkommandon jäsenten todistuksiin. Joitakin uunien tehoista kertovia dokumenttejakin on kuitenkin olemassa, ja niiden valossa Davidovskin arviot pääleiristä eivät ole kovinkaan virheellisiä.

Auschwitzissa, sen pääleirillä, oli vuodesta 1940 käytössä yksi Topf & Söhne yhtiön kaksipesäinen uuni, joiden määrää lisättiin myöhemmin niin, että käytössä oli lopulta kolme kaksipesäistä uunia.

Tuollaisen uunin kapasiteetista kertoo T & S:n kirje 14.7.1941 koskien Mauthauseniin tulevaa vastaavaa uunia, jossa todetaan, että

"Koksikäyttöisessä Topfin kaksipesäisessä polttouunissa voidaan noin 10 tunnissa tuhkata 30-36 ruumista. Tuo määrä voidaan tuhkata päivittäin ilman että uuni ylikuormittuu."

Tunnissa siis pystyttiin tuhkaamaan vajaa kaksi ruumista. Kuten mukana seuranneista käyttöohjeista ilmeni, oli uuneissa tarkoitus tuhkata jatkuvalla syötöllä siten, että vielä edellisen ruumiin jäännösten ollessa palamisprosesissa, voitiin uunin syöttää jo uusi ruumis (Käyttöohjeet). Käyttöohjeessa ja kirjeessä myös suositellaan jatkuvaa, ympärivuorokautista käyttöä uuneille ilman että uunit pääsevät jäähtymään välillä, mikä lisää niiden kestävyyttä. Vuorokausitasolla yksi uuni pystyisi siis tuhkaamaan noin 85, ja kolme uunia noin 260 ruumista.

Nämä luvut vahvistuvat myös toisen dokumentin kautta, Topfin pääinsinöörin Kurt Prüferin 8.9.1942 laatimasta merkinnästä koskien puhelinkeskustelua WVHA:n rakennusosaston kanssa. Dokumentin mukaan Prüfer mainitsi Kronelle Auschwitzin uuneista, että "tällä hetkellä on käytössä kolme kappaletta kaksipesäisiä uuneja, joiden päiväkapasiteetti on 250". Kuusi käytössä ollutta uunipesää pystyivät siis kukin polttamaan noin 1,7 ruumista tunnissa. Huomionarvoista kummassakin dokumentissa on, että ne eivät olleet enää arvioita, vaan tietoja jo suhteellisen pitkään käytössä olleista uuneista.

Kyseisestä uunimallista on tiedossa myös erään samaa uunimallia käyttäneen krematorion itsensä ilmoittamia lukuja. Gusenin leiriä koskien löytyy raportti kunakin päivänä tuhkatuista ruumiista syys-marraskuussa 1941. Parhaimmillaan Gusenin yhdellä kaksipesäisellä uunilla tuhkattiin 94 ruumista. Lisäksi tuhkaus aloitettiin ilmeisesti vasta aamulla, joten polttoon käytetty aika ei olle edes täyttä vuorokautta. Uunin teho, noin kaksi ruumista tunnissa, siis selkeästi ylittää sen, mitä Topf & Söhnen edustajat ilmoittivat. Yhtiön esittämät luvut esittänevätkin turvallisen käytön rajoja, ei maksimitehoja.

Sitävastoin maksimitehoja edustanee Auschwitzin krematorioitten rakennuttamisesta vastaavalle Hans Kammlerille osoitettu, 25.6.1943 kirjattu raportti, jossa pääleirin krematorion kolmen uunin kokonaiskapasiteetiksi ilmoitetaan 340 per päivä. Tunnissa pystyttäisiin polttamaan dokumentin mukaan yhdessä uunipesässä noin 2,4 ruumista. Tähän pääsemiseksi on oletettavasti käytetty myös useamman ruumiin yhtäaikaista tuhkausta.

Neuvostoliittolaisten tutkijoiden arvio tehosta vastaa dokumentoidun tiedon ylälaitaa, mutta ei liene mahdollinen pitkäaikaisessa käytössä. He myös olettivat krematorion toimineen keskeytyksettä kaksi vuotta mainitulla kapasiteetilla. Joka tapauksessa tiedossa on, että 250-340 ruumista vuorokaudessa polttava uuni ei ollut riittävä leirin tarpeisiin. Ruumiita jouduttin pahimman kuolleisuuden ja teloitusten aikoina myös hautaamaan leirin alueelle, mistä ne myöhemmin kaivettiin ylös ja poltettiin. Tuhkausongelman ratkaisi vasta krematorioitten ja uunien määrän radikaali lisääminen, tasolle joka mahdollisti myös kaasukammioissa murhattujen valtavien ihmismäärien tuhkaamisen.

Usean ruumiin polttaminen samanaikaisesti krematoriossa

Kuten lukuisista todistajanlausunnoista käy ilmi, poltettiin keskitysleirien krematorioitten uuneissa tilanteen niin vaatiessa usein monta ruumista samanaikaisesti, yhteen uunipesään työnnettiin siis nipussa useita ruumiita poltettavaksi. Tällä pyrittiin ilmeisesti säästämään sekä aikaa että polttoainetta (säästökeino jota joskus tarjotaan nykyaikaisessakin krematoinnissa).

Lukuisien ruumiitten polttamisesta samanaikaisesti ovat maininneet muun muassa Auschwitzissa ruumiitten polttamisesta vastanneen Sonderkommandon jäsenet Henryk Tauber ja Filip Müller, sekä lukuisat leirin henkilökuntaan kuuluneet saksalaiset. Esimerkiksi Auschwitzin krematorioita 1944 johtanut Erich Mussfeld kertoo näin: "Näissä krematorioissa 3 aikuista ruumista ladattiin yhteen uunipesään. Lisäksi laitettiin lasten ruumiita." (Carlo Mattogno: Auschwitz. Case for Sanity, s. 318).

Myös todelliset asiantuntijat, uunit valmistaneen Topf & Söhne-yhtiön insinöörit vahvistivat tämän kuulusteluissa sodan jälkeen. Näin pääinsinööri Kurt Prüfer 19.3.1946:

"Kerroin tästä Sanderille esimerkkinä, että Auschwitzissa, minun läsnäollessani, kaksi-kolme ruumista laitettin yhteen pesään, ja edes silloin he eivät kyenneet suoriutumaan urakasta, koska keskitysleirillä oli liian paljon ruumiita poltettavaksi" (Kuulustelupöytäkirjoista ks. Sergey Romanov 24.3.2006)

Sonderkommandossa työskennellyt David Olere on myös kuvannut useiden ruumiitten yhtäaikaisen lastauksen eräässä piirroksessaan:



Useiden ruumitten yhtäaikaisesta polttamisesta on myös dokumenttiaineistoa. Jo suunnitteluvaiheessa oletettiin että useita ruumiita poltettaisiin samanaikaisesti. Esimerkiksi raportti 30.10.1941 kertoo suunnitteilla olleesta krematoriosta seuraavasti: "Se käsittää 5 kappaletta uuneja, joissa jokaisessa kolme kahden miehen uunipesää, jolloin yhdessä tunnissa voidaan tuhkata 60 miestä".

Tämä ei myöskään jäänyt vain suunnitelmien asteelle, vaan ruumiita todella poltettiin isommissa erissä. Topf & Söhne-yhtiön Fritz Sander kertoi 14.9.1942 seuraavaa kirjeessään, jossa hän esitti kokonaan uudenlaista liukuhihnaperiaatteella toimivaa uunijärjestelmää:

"Polttouunien suuri tarve keskitysleireillä - mikä viime aikoina on koskenut erityisesti Auschwitzia, ja mikä Prüferin mukaan johti seitsemän kolmipesäisen uunin tilaukseen - sai minut tutkimaan josko nykyinen uunijärjestelmä on oikea edellämainittuihin paikkoihin. Minun nähdäkseni tuhkaus polttouuneissa ei käy rittävän nopeasti jotta suuresta ruumismäärästä päästäisin riittävän lyhyessä ajassa eroon. Tätä korjataan uunien suurella määrällä, sekä täyttämällä yksittäinen uunipesä lukuisilla ruumiilla, poistamatta kuitenkaan perussyytä eli puutteita itse uunijärjestelmässä."

Topf & Söhnen Auschwitziin toimittamiin kolmella polttopesällä varustettuihin uuneihin mahtui enimmiltään arviolta noin 450 kiloa poltettavaa materiaalia per pesä, mikä tarkoittaisi noin kuutta aikuisen ruumista (ks. Mattogno & Deana 2003, 7.2.1).

Mitä ilmeisimmin useiden ruumiitten poltto oli pääasiassa pakottavasta tarpeesta johtuva keino pyrkiä nopeuttamaan polttoprosessia. Sekä vankien todistajanlausunnot, että tekijöiden kertomukset, että myös dokumentit vahvistavat sen, että Auschwitzissa tällaista tarvetta ilmeni säännöllisesti.

Tuhoamisleirit sotavankien kertomana

Saksalaiset sotavangit keskustelivat vankeudessa Englannissa hyvinkin usein kokemuksistaan ja näkemistään tai kuulemistaan tuhotöistä ja joukkomurhista. Vangit puhuivat myös Puolan tuhoamisleireistä, ja näitä tietoja tallentui paitsi kuulusteluissa, myös koska britit kuuntelivat salaa vankien keskusteluja. Seuraavassa katkelma Stephen Tyasin artikkelista "Allied Intelligence Agencies and the Holocaust: Information Acquired from German Prisoners of War", joka ilmestyi keväällä 2008 Holocaust and Genocide Studies -lehdessä:

Tunisiassa elokuun 13 1943 vangittu kersantti kertoi salaakuunneltuna toiselle vangille että hän oli kuullut "17000 juutalaista oli teurastettu lähellä Litzmannstadtia [Lodz] - miehiä, naisia ja lapsia, ilman epäröintiä. Kaikkien uhrien täytyi riisuuntua alasti ennen tappamista. Heidän turkiksensa, ja jalokivensä (70 paunaa kultaa oli kertätty) meni ylemmille teurastajille ja alemmat ottivat loput"

Vuoden 1944 aikana vangitut sotilaat mainitsivat usein tuhoamisleirit jotka SS oli pystyttänyt vallatun Puolan alueelle. Esimerkiksi salaa nauhoitetussa keskustelussa vangittu lentäjä mainitsi ampumiset Lublinissa (Majdanek), kaivinkoneiden käytön joukkohautojen valmistamiseksi ja uhrien ruumitten polttamisen. Jotkut raportit mainitsevat jopa Auschwitzin kaasutukset. Surullisimman tarinan kertoo sotilas joka oli vartijana Auschwitzissa kun kuljetusta Kreikasta purettiin. Sotilas näki kun SS-mies potki raskaana olevaa kreikanjuutalaista naista mahaan, aiheuttaen välittömän keskenmenon. Missään raportissa ei ole mainittuna että armeijan yksiköitä olisi ollut vartiotehtävissä Auschwitz-Birkenaun rampilla, mutta lyhyt kuvaus vaikuttaa uskottavalta.

Kaksi vastaavaa tapausta on mainittu USA:n armeijan kuulustelupöytäkirjoissa: Luftwaffen kersantti Josef Thul oli osa joukkoa joka lähetettiin Buchenwaldista Auschwitziin 80 muun vartijan kanssa kesäkuussa 1944 saattamaan 8000 juutalaista takaisin Buchenwaldiin pakkotyöhön. Muutaman Auschwitzissa viettämänsä päivän aikana Thul todisti kahden unkarilaiskuljetuksen saapumista ja heidän toimittamistaan kaasukammioihin, sekä myöhempää krematointia.

Samoin Fritz Buchholz, entinen saksalainen poliittinen vanki joka oli Auscwitzissa syyskuusta 1941 tammikuulle 1945, oli liitetty Wehrmachtin yksikköön korpraalin arvoisena. Hänet vangittiin keskisessä Saksassa maaliskuun 31. 1945. Kuulusteluiden aikana Buchholz kertoi yksityiskohtia kaasukammioista ja niiden tuhoamisesta räjähtein joulukuussa 1944, sekä viimeisen krematorion tuhoamisesta "18 tammikuuta 1945" (sic - tammikuun 26, 1945) juuri ennen leirin lopullista evakuointia.

Buchholz raportoi myös että "vartijoiden arvion mukaan, niiden jotka työskentelivät krematorioissa, noin 4 ja puoli miljoonaa juutalaista ja 17000 romania oli tuhottu leirillä sen perustamisesta joulukuulle 1944. Unkarilaispogromien aikaan rovioita oli rakennettu vankitulvan "hoitamiseksi"". Buchholzin antama luku on yllättävän lähellä paisuteltua neljän miljoonan lukua joka mainittiin Hoettlin ja Eichmannin välisissä keskusteluissa.

Toinen surmien todistaja on itävaltalainen entinen vanki Jan Leitner,joka oli leirillä joulukuusra 1941 joulukuulle 1943, sittemmin lähetetty Buchenwaldiin ja lopulta työskenteli SS:n rautatierakennusyksikössä. Kun yksikkö oli Kölnissä tämä tsekin kansalainen pakeni amerikkalaisten puolelle. Maaliskuussa 1945 hän kertoi tietoja puolalaisten päivittäisistä teloituksista Auschwitzissa, kaasukammioiden toiminnasta ja kreikkalaisten (toukokuussa 1945) ja ranskalaisten (kesä- ja heinäkuussa 1943) kuljetusten saapumisesta.

Birkenaun krematorio II tammi-helmikuussa 1945

Kuvassa neuvostoliittolainen tutkimusryhmä tarkastelee krematorion raunioita välittömästi leirin vapauttamisen jälkeen. Kuva on peräisin alkuperäisistä kuvausryhmän otoksista heti leirin vapautuspäivältä.

Krematorioista oli tuohon mennessä poistettu muun muassa uunit, ilmastointiputket sekä kaikki muukin tuhoamistoimintaan viittaava, irrotettavissa oleva kalusto. Ilmastointiputket löytyivät kuitenkin leirin lastauslaiturin tienoilta. Uunit oli tarkoitus lähettää eteenpäin Mauthauseniin ja Gross-Roseniin, kuten eräs leirin alueelta sodan jälkeen löytynyt, Sonderkommandon jäsenen kirjoittama käsikirjoituskin todentaa. Samoin tästä on dokumenttiaineistoa, Topfin kirjeaineistoa vuodelta 1945, josta esimerkkinä Mauthausenin rakennustoimistolle 10.2.1945 lähetty kirje:

"Uusrakennus krematorio (erityisrakennelma)

Liitteessä lähetämme rakennusmestari Kochin kautta piirustuksen nro D 61 654. Tämä piirustus esittää puolta kokonaislaitoksesta. Keskimmäinen osa päärakennuksesta sisältää kaksi kertaa viisi kappaletta kolmipesäistä uunia. [--] Liittenä oleva luonnos olettaa, että kaikki KL Auchwitzista toimitetut osat löytävät uutta käyttöä. Tämä käsittää niin uunien rautaosat kuin ilmastointilaitteistonkin"

Kirjeen ajankohdasta voimme päätellä että pääosa kalustosta oli joko varastoituna jonnekin muuanne, tai SS:n rakennustoimisto ja Topf eivät olleet tietoisia että ne jäivät osin Auschwitziin. Uunien myöhemmästä kohtalosta ei ole täsmällistä tietoa.

Neuvostojoukkojen kuvaama materiaali Auschwitzin vapautuksen ajalta on suhteellisen vähäistä, tai ainakin sitä on säilynyt vähän. Valokuva-aineistoa ensi päiviltä on sitten jo enemmän, myös puolalaisten kuvaamana. Tämä sivusto esittelee Henryk Makarewiczin kuvaamasta filmistä still-kuvia, itse filmiä en ole verkosta tai muualtakaan löytänyt:

http://www.scrapbookpages.com/AuschwitzScrapbook/History/Articles/Liberation.html

Varhainen kuva-aineisto on sikäli oleellista todistusaineistoa, että sen perusteella pystymme rakentamaan kuvan siitä miten Auschwitzia koskeva aineisto kerättiin ja miten ja missä vaiheessa se päätyi julkisuuteen. Erityisen mielenkiintoista on, että NL:on joukkojen kuvaamassa materiaalissa esitellään myös lukuisia leirin ja krematorioitten piirustuksia.

Toisaalta aineisto myös kertoo siitä, miten neuvostoliittolaiset käsittivät Auschwitzin ja keskitysleirit ylipäätään: huomion kohteena on vankien kohtelu, lääketieteelliset kokeet, sekä omaisuuden varastaminen. Itse tuhoamiskoneisto on sivualalla. Neuvostoliitossa omaksutun virallisen näkemyksen mukaan, jonka Dimitrov luonnosteli Kominternissa 1930-luvulla, fasismi ja natsismi ovat kapitalismin ääri-ilmiöitä, sen loogiseen päätepisteensä kärjistetty muoto. Tällöin tulkinnoissa asettuu etusijalle työvoiman äärimmäinen riisto ja materiaalin hyödyntäminen kaikin mahdollisin tavoin; tästä kertovat muun muassa filmissäkin laajalti esitetyt, saksalaisten keräämät huiskasat, tekohampaat ja silmälasit. Samoin tähän tulkintaan sopii käsitys saippuanvalmistuksesta ja ihmistuhkan käyttö lannoitteena. Toisin kuin läntisissä tulkinnoissa, NL:on näkemyksessä arvoesineet, vaatteet ja muu vastaava ei ollut tuhotyön sivutuote vaan itsetarkoitus.