1980-luvulla käytiin läntisessä Saksassa kuuluisa historiakiista, niin kutsuttu Historikerstreit. Siinä Länsi-Saksan johtavat historioitsijat taittoivat peistä erityisesti siitä mikä oli natsismin nousun ja holokaustin perimmäinen selittävä tekijä. Keskustelussa muodostui jakolinjoja jotka heijastuvat myös nykykeskusteluun, joskin välittäviä tulkintojakin on myöhemmin noussut runsaasti.
Keskeisiä kysymyksiä kiistassa oli se että syntyikö natsismi luonnollisena jatkumona Saksan siihenastisesta kehityksestä; ts. oliko kyseessä ns. Sonderweg eli saksalaisten erityistie, vai oliko se poikkeus tai sivupolku saksalaisessa historiassa, tai kenties lähinnä reaktio ulkoisiin olosuhteisiin ja ulkoisiin tekijöihin.
Toinen teemaa sivuava kysymys oli kysymys natsismin ja holokaustin luonteesta: ensinnäkin oliko holokausti ja antisemiittinen ideologia vain johdon päähänpinttymä vai uskoiko ja osallistuiko siihen kansan suuri osa tai jopa enemmistö, ja toisaalta, kehittyikö ajatus juutalaisten hävittämisestä ajan myötä ja eri vaihtoehtojen harkinnan kautta vai oliko joukkomurha jo alun perinkin kansallissosialismin ja Hitlerin toimien ohjenuorana. Kysymykset kietoutuvat monella tapaa toisiinsa. Tarkastelen tässä paria keskustelussa esitettyä näkökulmaa.
Opa war kein Nazi
Saksalaisten tietoisuus holokaustista ja laajemmin natsien tavoitteista on edelleen ristiriitoja herättävä kysymys. Tiedetään että Mein Kampf ylsi miljoonapainoksiin ja sitäkin kautta siis Hitlerin ideologia tunnettiin; toisaalta miten teosta luettiin ja mikä painoarvo annettiin esimerkiksi sen antisemitismille, on jo toinen kysymys.
Sonderweg-teesin kenties laajimmin tunnettu versio on Daniel J. Goldhagenin kynästä, jos kohta se laadittiinkin vasta keskustelun Saksassa jo laannuttua. Goldhagen niputtaa tulkinnassaan yhteen saksalaisen tradition ja holokaustin suoraviivaisella tavalla. Goldhagenin mukaan holokaustin takana oli erityisesti vuosisatainen antisemitismin traditio saksalaisessa kulttuurissa ja saksalaiset hyväksyivät innokkaasti juutalaisvainot. Hänen mukaansa saksalaisille erityinen antisemitismi oli siis natsien menestyksen ja holokaustin takana.
Goldhagenin teesi on jokseenkin yksimielisesti tyrmätty liian yksinkertaistavana ja yksipuolisena. Näkemys ei esimerkiksi vastaa tapahtumain todellista kulkua siltä osin että kehitys kohti holokaustia oli suhteellisen hidas ja useista tekijöistä riippuvainen, ei pelkästään seurausta Hitlerin tai muiden intentiosta hävittää kaikki juutalaiset. Samoin se sivuuttaa saksalaisten vastarinnan, vaikka vastarinta suhteellisen marginaalinen ilmiö olikin.
Useimpien historioitsijoiden suosiman näkemyksen mukaan pääosa saksalaisista oli korkeintaan myötäjuoksijoita, ja antisemitismi ei näytellyt keskeisintä roolia natsien valtaannousussakaan. Esimerkiksi Christopher Browningin analyysin mukaan natsit tietoisesti asettivat anti-semiittisen ohjelmansa syrjemmälle vaalikampanjoissaan. Hänen mukaansa saksalaiset äänestivät Hitleriä lukuisista syistä, muun muassa taloudellisista, ja useimmilla syy oli muu kuin antisemitismi. Browningin päätelmän mukaan saksalaisista tuli antisemiittejä kansallissosialistisen hallinnon kautta ja avulla, ei päinvastoin.
Samoin Michael Mayer on osoittanut Hitlerin puheita analysoiden, että puolueen antisemiittistä ohjelmaa ohjattiin tarkoituksellisesti taka-alalle 1920-luvun puolivälin jälkeen. Liiallisen antisemitismin katsottiin vaikuttaneen vaalitulokseen negatiivisesti, joten etualalle nousi propagointi kommunismia ja marxismia vastaan, jotka kylläkin alusta lähtien oli esitetty kytköksissä juutalaisuuteen. Kysymys siis oli selkeästä taktiikanvaihdoksesta, joka purikin hyvin 1930-luvun alun vaaleissa puolueen moninkertaistaessa ääniosuutensa. Taktiikanvaihdos on yksi osoitus kansallissosialistien poliittisesta pelisilmästä. Puolue myös korosti tarpeen mukaan radikaaliuttaan tai konservatiivisuuttaan, yleisön ja paikan mukaan.
Puolueen antisemitismi siis arvattavasti tunnettiin ja tiedostettiin, mutta sille ei ainakaan ennen valtaannousua laitettu kovin suurta painoarvoa äänestysvalintoja tehtäessä. Hitler osasi vedellä oikeista naruista, ja niitä naruja oli muitakin kuin vain juutalaisvastaisuus. Antisemitismi ei myöskään ollut pelkästään saksalainen ilmiö, joten senkään vuoksi se ei ainoana tai edes pääasiallisena selittävän tekijänä sovellu kansallissosialismin synnyn ja menestyksen selittäjäksi. Luonnollisesti myöskään vuonna 1933 äänestävä ei pystynyt näkemään mihin radikaaliin lopputulokseen kansallissosialistinen hallinto johtaisi kymmenen vuoden kuluttua.
Kansallissosialismi reaktiona bolsevismiin
Varhemmin, erityisesti 1960-luvulla, Sonderweg-teesillä korostettiin pääsääntöisesti yhteiskunnallis-rakenteellisia tekijöitä ja saksalaisen kansallisvaltion muodostumisen ongelmia ideologian sijaan, ja näiden tulkintojen mukaan erityisesti myöhäsyntyinen kansallinen yhtenäisyys ja liberalismin heikkous ajoivat Saksan etsimään omaa tietänsä autoritaarisesta hallintomuodosta. Eräänä varianttina Barrington Mooren klassinen taloudellis-deterministinen tulkinta esittää että maakysymys eli vapaiden talonpoikien puute ja porvariston puute johtivat fasismiin.
Teesin oikeistolaisten kriitikkojen mukaan syyt natsismin nousuun löytyvät kuitenkin muualta kuin Saksan omasta kehityksestä. Christian Strieflerin mukaan natsismi pääasiassa reagoi kommunistien muodostamaan uhkaan. Hän näkee esimerkiksi SA:n eräänlaisena legalismin ja järjestysvallan puolustajana tilanteessa mitä hän kuvaa ”rajoitetuksi sisällissodaksi”. Kommunismi nähdään siis kumouksellisena, natsismi sitä vastustavana ja järjestystä ylläpitävänä voimana. Useimmat historioitsijat kuitenkin kiistävät nämä tulkinnat. SA:n ideologiaa ja toimia on mahdoton nähdä pelkästään vallitsevaa järjestystä ylläpitävänä, voidaan pikemminkin nähdä sen olleen kommunistien kanssa samassa rintamassa Weimarin hallintoa vastaan.
Ohjeissaan Berliinin SA-joukoille vuonna 1927 silloinen Berliinin Gauleiter Joseph Goebbels korostaakin legalismin tilannesidonnaisuutta. Tilanteessa jossa kommunisteilla on kadut hallussaan ja SA vielä kehittymässä ei kannata haastaa poliisijoukkoja, vaan taipua toistaiseksi heidän tahtoonsa ja suunnata toimenpiteet kommunisteihin. Taistelut kommunisteja vastaan myös kohottivat SA:n tunnettuutta ja suosiota. Goebbels kirjoitti: ”Tällä hetkellä kaikki vastarinta poliisia ja valtiota vastaan on mieletöntä, koska olette aina heikompia kuin he. Ei ole väliä kuka on oikeassa, valtiolla on voimaa vastata. Kun ei ole muuta keinoa, alistukaa voimaan, ja muistakaa että hyvityksen aika on tulossa.” Legalismi oli siis lähinnä osa taktiikkaa. SA:n hyökkäykset eivät myöskään kohdistuneet pelkästään kommunisteihin.
SA-joukkojen jäsenistö oli kirjavaa joukkoa. Osaa veti mukaansa ideologian sijaan myös yhteisöllisyys ja soppakulhot. Konrad Heidenin klassisen kuvauksen mukaan joukot istuivat iskuryhmien keskuksissa apaattisina olutkolpakoiden ääressä odottaen soppatykkilounastaan, kuitenkin valmiina marssimaan kun käsky kävi, sillä minne ikinä he marssivatkin, ”se saattoi olla vain kohti parempaa”. Taloudelliset olot ovat tässä tulkinnassa keskeinen selittävä syy.
Gulag Auschwitzin esikuvana?
Eräs keskeisimmistä Sonderweg-teesin opponoijista, Ernst Nolte, puolestaan on katsonut että kansallissosialismi otti oppinsa pääasiassa idästä ja muun muassa keskitysleirit ovat saaneet innoituksensa Gulag-järjestelmästä, Gulag on Nolten mukaan ”alkuperäisempi” kuin Auschwitz, kaasukammioita lukuunottamatta.
Samoin Strieflerin tapaan hän myös katsoo että kansallissosialismi on ensisijaisesti reaktiota bolsevismiin. Nolten mukaan Gulag on paitsi organisoinniltaan myös loogisestikin Auschwitzin alkuperä, ei rotuopit, ja hänen mukaansa ei ole epäilystäkään että ”Auschwitz ei ole rotuvihan tuotosta, vaan on antikommunismin äärimmäinen muoto”. Rotuoppi on seurausta luokkasodasta Nolten logiikassa sikäli että taistelussa bolsevismia vastaan tarvittiin tehokas, äärimmäinen uhkakuva, ja sellainen voitiin luoda juutalaisesta ja juutalaisuudesta bolsevismin ytimenä.
Historiallisesti väittämä Auschwitzista neuvostomallin mukaan luotuna on vähintäänkin epäilyttävä, sillä natsien omissakin kirjoituksissa viittaussuhde on kuitenkin pääasiassa buurisodan aikaisiin brittiläisiin leireihin, viittaukset Gulagiin järjestelmän esikuvana edes puolueen tai SS:n sisäisissä aineistoissa ovat liki olemattomia. Samoin leirijärjestelmä oli tuttu Saksassa jo ennen natsien valtaannousuakin, ja Weimarin tasavallan leirit itäjuutalaisille 1920-luvun alussa olivat yksi myöhemmän systeemin innoittaja. Näihin leireihin kohdistuvat myös Hitlerin ensimmäiset tunnetut leiriviittaukset. Varhemmin leirejä oli myös Saksan afrikkalaisissa siirtokunnissa, erityisesti hereroille.
Tukea Nolten väittämä neuvostoliittolaisesta esikuvasta saa lähinnä Auschwitzin komendantin, Rudolf Hössin muistelmalausunnosta, jossa hän esittää hänelle lähetetyn leirin perustamisvaiheessa aineistoa Gulag-järjestelmää koskien. Viittaus on hyvin epämääräinen eikä ole saanut muualta vahvistusta. Höss, vuosikausia eri leireillä työskennelleenä, tuskin kuitenkaan tarvitsi oppeja enää tuossa vaiheessa. Samoin Auschwitzin historia on monipolvisempi kuin Nolten rinnastus antaisi ymmärtää – osansa siinä näytteli niin itäalueitten uudelleen germanisointi kuin teollisuuden tarpeetkin, kuten muun muassa Sybille Steinbacher, Deborah Dwork ja Robert Van Pelt ovat myöhemmin osoittaneet.
Mitä sitten tulee näkemykseen antisemitismistä tarvittavana vastapainona bolsevistiselle luokkaopille, tämän kytköksen osoittaminen jää nähdäkseni Noltelta osoittamatta. Totta on että se saattoi myöhemmin täyttää myös sitä tehtävää, mutta tällaiseen kytkökseen ei alkujaan ole kyllä viitteitä. Sinällään Nolten pyrkimys löytää ”rationaalinen ydin” kansallissosialismista ja myös sen rotuopeista on mielenkiintoinen. Kuitenkin kun Nolte laventaa näkemystään universalismin ja partikularismin vastakkainasetteluksi, jossa kansallissosialismi toimii ylipäätään yhtenä antiuniversalismin ilmentymänä, katoaa kenties jo näkyvistä kaikki sen erityispiirteet.
Yleisemmällä tasolla voinee todeta että kansallissosialismin ideologia ja syntysyyt eivät ole palautettavissa pelkästään ulkoisiin tai sisäisiin syihin tai muuhunkaan yksittäiseen tekijään. Samoin voinee muistaa että sen ideologiaa ei koskaan esitetty missään yhtenäisessä asussa, ja tilannetekijät sanelivat kaikkien muiden hallintojen tapaan senkin päätöksiä ja päätelmiä suuressa määrin. Ja puolueen sisäinen, osin julkisestikin käyty linjakamppailu päättyi vasta 1920-luvun lopulla. Erityisesti siihen asti suhde bolsevismiin oli lähinnä epämääräinen ja puhujasta riippuvainen. Kun Nolte etsii kansallissosialismin rationaalista ydintä, voisikin sitä pitää lähinnä Sisyfoksen työnä.
Historiapolitiikkana Nolten esitys pyrkii nostamaan saksalaiset esiin yhtenä sodan uhreista, ja kumoamaan holokaustin sille siunatusta uniikin tapahtuman asemasta.
Tietysti loputon yksityiskohtainen analysointi ja yksittäisten kehityskulkujen dekonstruktio voi johtaa jonkinlaiseen kokonaiskuvan katoamiseen, mutta vaaransa ovat yleistyksilläkin ja kokonaiskuvat ovat aina tekijänsä konstruktioita, ja tässä tapauksessa myös siirtoja historiapolitiikan kentällä. Simppelit selitykset, yhden syyn etsiminen, on aina houkuttavaa, mutta harva enää sellaisen nimiin vannoo.
Tähän loppuun voinee ottaa lyhyesti lueteltuna ne keskeisimmät tekijät, jotka erään tuoreimmista kattavista holokaustin historioista laatinut Saul Friedländer mainitsee kirjansa ensimmäisessä osassa holokaustin mahdollistaneina tekijöinä: taustalla oli usean vuosikymmenen mittainen ideologinen radikalisaatio nationalismin ja anti-marxismin saralla, teollisen tappamisen uudet muodot ensimmäisen maailmansodan synnyttäminä, ja kasvava teknologinen ja byrokraattinen kontrolli modernin valtion toimesta sekä vuosisatainen antisemitismi; käyttövoimana Hitler, puolueapparaatti, ja lopulta myös kansa joka ainakin passivisuudellaan suvaitsi antisemiittisen politiikan. Friedländer näkee nämä kaikki toisiinsa vaikuttaneina tekijöinä osassa prosessia joka johti lopulta Auschwitziin, holokausti ja kansallissosialismi ylipäätään oli monen asian summa.
Sinällään Nolten esittämä yksinkertaistava rinnastuskin on tietysti osin provokaatio, historiataistelun tuoksinassa syntynyt, ja ideologisia ja praktillisia yhteyksiä Gulagin ja keskitysleirien välillä voisi toki laajemminkin tutkia. Isolla pensselillä vedetyt puheenvuorot lähinnä haastavatkin tarkempiin tutkimuksiin. Samoin moni muukin kiistan nostama teesi kuuluu niihin joita edelleen tutkitaan, tai joita ainakin soisi edelleen tutkia. Hyödyllinen kiista on ollut erityisesti siinä että se on monipuolistanut historiakuvaa, ja sekä natsien politiikat että holokaustikin näyttäytyvät huomattavasti monipolvisemmilta ilmiöiltä kuin aiemmin oli tiedostettu ainakaan suuren yleisön keskuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti