Birkenaun krematorioiden 2 ja 3 kapasiteetti

Vuonna 1941 päätettiin Auschwitzin leirin yhteyteen rakentaa suuri sotavankileiri, KGL Birkenau, jonka vankimääräksi kaavailtiin 100 000. Alusta asti oli selvää, että pääleirin vanhan krematorion kapasiteetti, noin 300 päivässä, ei tule riittämään laajennetun leirin tarpeisiin.

Lokakuussa 1941 laadittiinkin ensimmäiset suunnitelmat suuremman krematorion rakentamiseksi. Sen oli tarkoitus sijaita vanhan krematorion vierellä. Tämän krematorion uunien määräksi tulisi viisi kolmipesäistä Topf & Söhne yhtiön rakentamaa uunia. Lisäksi suunnitelmiin kuului myöhemmin krematorio myös Birkenauhun, jonka uunimäärä ei ole tiedossa. Tilaus pääleirin uuneista tehtiin nopeasti, jo 22. lokakuuta, ja hanke todettin tilauskirjeessä kiireelliseksi. Sotavankien määrähän oli kasvanut tuossa vaiheessa jo valtavaksi. Keväällä 1942 luovuttiin ajatuksesta rakentaa uusi krematorio pääleirille, ja viisi kolmipesäistä uunia päätettiin rakentaa Birkenauhun.

Suunnitelmista voi päätyä jo jonkinlaiseen arvioon krematorion kapasiteetista. Ensimmäisissä suunnitelmissa leirin kokoa oli tarkoitus kasvattaa noin 20 tuhannesta 130 tuhanteen. Pääleirin vankimääräkin siis kasvaisi 10 tuhannella. Ennakoitua kasvua vankimäärässä oli siis yhteensä 110 000 tuhatta ja leirin vankimäärä yli kuusinkertaistuisi.

On luonnollista olettaa, että myös krematointikapasiteetti kasvaisi vastaavassa määrin, eli 300 päivittäisestä tuhkauksesta lähelle kahta tuhatta. 30.10.1941 laaditussa raportissa tehokkuutta arvioitiin seuraavasti: "Se käsittää 5 kappaletta uuneja, joissa jokaisessa kolme kahden miehen uunipesää, jolloin yhdessä tunnissa voidaan tuhkata 60 miestä". Yhtä uunipesää kohden lukumääräksi tulisi neljä ruumista tunnissa, ja kokonaiskapasiteetti olisi siten kohotettu vastaamaan leirin koon kasvua.

Topfin insinöörin Kurt Prüferin muistiossa puhelusta SS:n rakennusosaston kanssa 8.9.1942 mainitaan kuitenkin maltillisempi määrä uunien kapasiteetiksi: Prüferin mukaan viisi kolmipesäistä uunia kykenisi tuhkaamaan 800 ruumista vuorokaudessa, kun aiemmat uunit pystyivät 250 päivävauhtiin. Tehokkuus kasvaisi siten "vain" noin nelinkertaiseksi.

Jonkinlaiseen käsitykseen vastaavan uunin tehokkuudesta pääsee myös Buchenwaldin tietojen avulla. Siellä käytössä oli vastaavanlaiset kolmipesäiset Topf-yhtiön uunit, joita leirillä oli kaksi kappaletta. Nuo kaksi uunia, kuusi uunipesää, polttivat Buchenwaldin krematorion johtajan ilmoituksen mukaan 9.1.1945 kello 12.00 mennessä 187 ruumista (Schnabel, Macht ohne Moral, 346). 24 tunnissa pystyttiin siis kahdella uunilla polttamaan vähintään kaksinkertainen määrä, 374 ruumista. Viidellä uunilla polttomääräksi tulisi 935 ruumista.

Prüferin laskelmassa yksi uunipesä tuhkaisi reilut kaksi ruumista tunnissa, Buchenwaldissa pystyttiin reiluun kahteen ja puoleen. Suhteessa pääleirin vanhoihin uuneihin kolmipesäiset olivat siis hieman tehokkaampia. Sitävastoin sekä lokakuussa 1941 että 28.6.1943 tehdyn laskelman mukaan kapasiteetti olisi peräti 1440 ruumista per päivä, eli neljä ruumista tunnissa. Toisin kuin Buchenwaldin luvut, tuo luku ei perustu kovinkaan pitkäaikaiseen käyttöön, ja siten sitä voi pitää lähinnä arviona maksimitehosta poltettaessa useita ruumiita yhtäaikaisesti. Oletettavasti laskelma on laadittu lokakuun 1941 muistion pohjalta.

Alemmat luvut on oletettavasti laskettu sille pohjalle, että uuneissa poltettaisiin yksi ruumis kerrallaan. Kuten jo aiemmin on todettu, ja lokakuun 1941 muistiostakin käy ilmi, poltettiin uuneissa myös useampia ruumiita kerrallaan. Tällöin voidaan olettaa että ainakin Prüferin konservativinen arvio 800 tuhkauksesta päivässä ylittyisi.

Selkeästi liioiteltu on neuvostoliittolaisten tutkijoiden 1945 laatima raportti uunien tehokkuudesta. Raportissa todetaan, että "kaikki kymmenen krematoriouunia olivat kolmipesäisiä kahdella generaattorilla. Yhteen pesään lastattiin 3-5 ruumista, ja poltto kesti 20-30 minuuttia. Siispä, kahden krematorion 30 uunipesässä paloi täyteen lastattuna 6000 ruumista päivässä." [Каждая из 10 печей обоих крематориев была 3х ретортная с двумя полугенераторными топками. В одну реторту загружалось от трех до пяти трупов, сжигание которых продолжалось от 20 до 30 минут. Таким образом, в 30 ретортах двух крематориев при полной загрузке сжигалось около 6000 трупов в сутки.] (Polyan, Koch: Отрицание отрицания, или Битва под Аушвицем. Дебаты о демографии и геополитике Холокоста, sivu 373).

1942 päätettiin rakentaa Birkenauhun kaksi krematoriota, krematoriot 1 ja 2, joissa kummassakin viisi kolmipesäistä uunia, sekä vielä lisäksi kaksi krematoriota (K4 ja K5) kahdeksanpesäisillä uuneilla. Krematoriot numero 2 ja 3 olivat peilikuvia toisistaan, ja uunien määrä ja tyyppi olivat identtiset. Edellä esitetyn pohjalta voidaan todeta, että yhteensä niissä pystyttiin parhaimmillaan tuhkaamaan ainakin noin 2000 ruumista per päivä. Nämä, ja muut kaksi 1943 eteenpäin käytössä ollutta krematoriota kykenivät yhdessä tuhkaamaan "normaalioloissa" riittävästi ruumiita, yhteensä kenties noin 3000 tai jopa 3500 ruumista. Kesän 1944 unkarilaisoperaation aikana niidenkään kapasiteetti ei kuitenkaan riittänyt, joten osa ruumiista poltettiin ulkona.

Auschwitzin vanhan krematorion kapasiteetti

Kuinka suurella tehokkuudella ruumiita voitiin Auschwitzin ja muiden leirien krematorioissa tuhkata, ei ole täysin yksiselitteisen selvä, koska kirjanpitoa polttamisesta ei juuri ole säilynyt. Myöskään vertailu nykyaikaisiin krematorioihin ei useastakaan syystä ole kovin järkevää, eritoten polttoprosessien suurten erojen vuoksi. Lisäksi tiedetään että käytössä oli muitakin ruumiitten hävitysmenetelmiä, keskeisimpänä poltto ulkoilmassa (ks. Uusia ilmakuvia Auschwitzista).

Joitakin viitteitä uunien tehokkuudesta saatiin jo aiemmassa kirjoituksessa mainituista dokumenteista: Usean ruumiin polttaminen samanaikaisesti krematoriossa

Insinööri Roman Davidovskin johdolla Auschwitzin uunien toimintaa helmi-toukokuussa 1945 analysoinut neuvostoliittolaisten tutkijoiden ryhmä päätyi olettamaan kaikilla uuneilla yhteensä voidun tuhota noin neljä miljoonaa ruumista niiden käyttöaikana. Arvio perustui kuitenkin useisiin virheellisiin premisseihin, sillä arviossa oletettiin uunien olleen jatkuvasti käytössä ja jossain määrin liioiteltiin yksittäisten uunien tehokkuutta. Pääleirin "vanhan krematorion" eli krematorion numero yksi osalta esitettiin seuraavaa:

"Jokaiseen uunipesään laitettiin 3-5 ruumista, jotka paloivat puolen tunnin ajan, päivässä tuhkattujen ruumiitten määrän ollessa 300-350." [В каждую реторту одновременно загружалось 3–5 трупов, сжигание которых продолжалось полтора часа, а количество сжигаемых в сутки трупов достигало 300–350](Polyan, Koch: Отрицание отрицания, или Битва под Аушвицем. Дебаты о демографии и геополитике Холокоста, sivu 372).

Miten korkeasta tuntilaskelmasta raportin laatijat päätyivät päivälukuun 300-350, ei raportista käy ilmi. Kaikkiaan Davidovskin raportissa arvioidaan kuukaudessa voidun pääleirin krematoriossa tuhkata 9000 ruumista, eli samoin noin 300 per päivä. Tutkijoilla ei ollut juurikaan käytössään dokumentteja, joten arviot perustuivat suurelta osin Sonderkommandon jäsenten todistuksiin. Joitakin uunien tehoista kertovia dokumenttejakin on kuitenkin olemassa, ja niiden valossa Davidovskin arviot pääleiristä eivät ole kovinkaan virheellisiä.

Auschwitzissa, sen pääleirillä, oli vuodesta 1940 käytössä yksi Topf & Söhne yhtiön kaksipesäinen uuni, joiden määrää lisättiin myöhemmin niin, että käytössä oli lopulta kolme kaksipesäistä uunia.

Tuollaisen uunin kapasiteetista kertoo T & S:n kirje 14.7.1941 koskien Mauthauseniin tulevaa vastaavaa uunia, jossa todetaan, että

"Koksikäyttöisessä Topfin kaksipesäisessä polttouunissa voidaan noin 10 tunnissa tuhkata 30-36 ruumista. Tuo määrä voidaan tuhkata päivittäin ilman että uuni ylikuormittuu."

Tunnissa siis pystyttiin tuhkaamaan vajaa kaksi ruumista. Kuten mukana seuranneista käyttöohjeista ilmeni, oli uuneissa tarkoitus tuhkata jatkuvalla syötöllä siten, että vielä edellisen ruumiin jäännösten ollessa palamisprosesissa, voitiin uunin syöttää jo uusi ruumis (Käyttöohjeet). Käyttöohjeessa ja kirjeessä myös suositellaan jatkuvaa, ympärivuorokautista käyttöä uuneille ilman että uunit pääsevät jäähtymään välillä, mikä lisää niiden kestävyyttä. Vuorokausitasolla yksi uuni pystyisi siis tuhkaamaan noin 85, ja kolme uunia noin 260 ruumista.

Nämä luvut vahvistuvat myös toisen dokumentin kautta, Topfin pääinsinöörin Kurt Prüferin 8.9.1942 laatimasta merkinnästä koskien puhelinkeskustelua WVHA:n rakennusosaston kanssa. Dokumentin mukaan Prüfer mainitsi Kronelle Auschwitzin uuneista, että "tällä hetkellä on käytössä kolme kappaletta kaksipesäisiä uuneja, joiden päiväkapasiteetti on 250". Kuusi käytössä ollutta uunipesää pystyivät siis kukin polttamaan noin 1,7 ruumista tunnissa. Huomionarvoista kummassakin dokumentissa on, että ne eivät olleet enää arvioita, vaan tietoja jo suhteellisen pitkään käytössä olleista uuneista.

Kyseisestä uunimallista on tiedossa myös erään samaa uunimallia käyttäneen krematorion itsensä ilmoittamia lukuja. Gusenin leiriä koskien löytyy raportti kunakin päivänä tuhkatuista ruumiista syys-marraskuussa 1941. Parhaimmillaan Gusenin yhdellä kaksipesäisellä uunilla tuhkattiin 94 ruumista. Lisäksi tuhkaus aloitettiin ilmeisesti vasta aamulla, joten polttoon käytetty aika ei olle edes täyttä vuorokautta. Uunin teho, noin kaksi ruumista tunnissa, siis selkeästi ylittää sen, mitä Topf & Söhnen edustajat ilmoittivat. Yhtiön esittämät luvut esittänevätkin turvallisen käytön rajoja, ei maksimitehoja.

Sitävastoin maksimitehoja edustanee Auschwitzin krematorioitten rakennuttamisesta vastaavalle Hans Kammlerille osoitettu, 25.6.1943 kirjattu raportti, jossa pääleirin krematorion kolmen uunin kokonaiskapasiteetiksi ilmoitetaan 340 per päivä. Tunnissa pystyttäisiin polttamaan dokumentin mukaan yhdessä uunipesässä noin 2,4 ruumista. Tähän pääsemiseksi on oletettavasti käytetty myös useamman ruumiin yhtäaikaista tuhkausta.

Neuvostoliittolaisten tutkijoiden arvio tehosta vastaa dokumentoidun tiedon ylälaitaa, mutta ei liene mahdollinen pitkäaikaisessa käytössä. He myös olettivat krematorion toimineen keskeytyksettä kaksi vuotta mainitulla kapasiteetilla. Joka tapauksessa tiedossa on, että 250-340 ruumista vuorokaudessa polttava uuni ei ollut riittävä leirin tarpeisiin. Ruumiita jouduttin pahimman kuolleisuuden ja teloitusten aikoina myös hautaamaan leirin alueelle, mistä ne myöhemmin kaivettiin ylös ja poltettiin. Tuhkausongelman ratkaisi vasta krematorioitten ja uunien määrän radikaali lisääminen, tasolle joka mahdollisti myös kaasukammioissa murhattujen valtavien ihmismäärien tuhkaamisen.

Usean ruumiin polttaminen samanaikaisesti krematoriossa

Kuten lukuisista todistajanlausunnoista käy ilmi, poltettiin keskitysleirien krematorioitten uuneissa tilanteen niin vaatiessa usein monta ruumista samanaikaisesti, yhteen uunipesään työnnettiin siis nipussa useita ruumiita poltettavaksi. Tällä pyrittiin ilmeisesti säästämään sekä aikaa että polttoainetta (säästökeino jota joskus tarjotaan nykyaikaisessakin krematoinnissa).

Lukuisien ruumiitten polttamisesta samanaikaisesti ovat maininneet muun muassa Auschwitzissa ruumiitten polttamisesta vastanneen Sonderkommandon jäsenet Henryk Tauber ja Filip Müller, sekä lukuisat leirin henkilökuntaan kuuluneet saksalaiset. Esimerkiksi Auschwitzin krematorioita 1944 johtanut Erich Mussfeld kertoo näin: "Näissä krematorioissa 3 aikuista ruumista ladattiin yhteen uunipesään. Lisäksi laitettiin lasten ruumiita." (Carlo Mattogno: Auschwitz. Case for Sanity, s. 318).

Myös todelliset asiantuntijat, uunit valmistaneen Topf & Söhne-yhtiön insinöörit vahvistivat tämän kuulusteluissa sodan jälkeen. Näin pääinsinööri Kurt Prüfer 19.3.1946:

"Kerroin tästä Sanderille esimerkkinä, että Auschwitzissa, minun läsnäollessani, kaksi-kolme ruumista laitettin yhteen pesään, ja edes silloin he eivät kyenneet suoriutumaan urakasta, koska keskitysleirillä oli liian paljon ruumiita poltettavaksi" (Kuulustelupöytäkirjoista ks. Sergey Romanov 24.3.2006)

Sonderkommandossa työskennellyt David Olere on myös kuvannut useiden ruumiitten yhtäaikaisen lastauksen eräässä piirroksessaan:



Useiden ruumitten yhtäaikaisesta polttamisesta on myös dokumenttiaineistoa. Jo suunnitteluvaiheessa oletettiin että useita ruumiita poltettaisiin samanaikaisesti. Esimerkiksi raportti 30.10.1941 kertoo suunnitteilla olleesta krematoriosta seuraavasti: "Se käsittää 5 kappaletta uuneja, joissa jokaisessa kolme kahden miehen uunipesää, jolloin yhdessä tunnissa voidaan tuhkata 60 miestä".

Tämä ei myöskään jäänyt vain suunnitelmien asteelle, vaan ruumiita todella poltettiin isommissa erissä. Topf & Söhne-yhtiön Fritz Sander kertoi 14.9.1942 seuraavaa kirjeessään, jossa hän esitti kokonaan uudenlaista liukuhihnaperiaatteella toimivaa uunijärjestelmää:

"Polttouunien suuri tarve keskitysleireillä - mikä viime aikoina on koskenut erityisesti Auschwitzia, ja mikä Prüferin mukaan johti seitsemän kolmipesäisen uunin tilaukseen - sai minut tutkimaan josko nykyinen uunijärjestelmä on oikea edellämainittuihin paikkoihin. Minun nähdäkseni tuhkaus polttouuneissa ei käy rittävän nopeasti jotta suuresta ruumismäärästä päästäisin riittävän lyhyessä ajassa eroon. Tätä korjataan uunien suurella määrällä, sekä täyttämällä yksittäinen uunipesä lukuisilla ruumiilla, poistamatta kuitenkaan perussyytä eli puutteita itse uunijärjestelmässä."

Topf & Söhnen Auschwitziin toimittamiin kolmella polttopesällä varustettuihin uuneihin mahtui enimmiltään arviolta noin 450 kiloa poltettavaa materiaalia per pesä, mikä tarkoittaisi noin kuutta aikuisen ruumista (ks. Mattogno & Deana 2003, 7.2.1).

Mitä ilmeisimmin useiden ruumiitten poltto oli pääasiassa pakottavasta tarpeesta johtuva keino pyrkiä nopeuttamaan polttoprosessia. Sekä vankien todistajanlausunnot, että tekijöiden kertomukset, että myös dokumentit vahvistavat sen, että Auschwitzissa tällaista tarvetta ilmeni säännöllisesti.

Vankileirien saaristo

Jos nyt jotain kirjaa voi suositella, mainostaa, niin tätä. Solženitsynin teos Vankileirien saaristo on vihdoin saatavilla suomeksi yhtenä mammuttimaisena niteenä. Oli hänen omasta filosofiastaan sitten mitä mieltä tahansa, sekä taideteoksena että dokumenttina teos on yksi 1900-luvun kirjallisuuden merkittävimmistä teoksista. Terrorin logiikkaa ja toimintaa on tuskin missään kuvattu yhtä kattavasti, yhtä monesta näkökulmasta.

Kirjan teema on valitettavasti edelleenkin ajankohtainen, vankileirit ja terrori ei maailmasta kadonnut Neuvostoliiton sortumiseen. Ja ei myöskään historian vääristely ja peittely. Venäjälläkin on vielä tilinsä tekemättä tästä asiasta, ja arkistonsa avaamatta. Tietoa aiheesta on tihkunut hetkellisten suojasäiden myötä, mutta valitettavasti edelleenkään ei Venäjällä katsota kovinkaan tärkeäksi selvittää tämän terrorikoneiston kaikkia ulottuvuuksia.

Stalinin terrori koski myös tuhansia suomalaisia. Toivottavasti tämän kirjan julkaisu edesauttaa siinä, että myös valtiovalta ottaisi tehtäväkseen selvittää näiden uhrien kohtalot. Aiemminhan Suomessa on valtioneuvoston vetoavulla selvitelty niin vuosien 1914-1922 suomalaisuhreja, kuin myös toisen maailmansodan aikuisia ihmisluovutuksia ja sotavankikuolemia. Vainojen suomalaisuhreista sitä vastoin ei kattavaa julkaisua tai tutkimusta ole olemassa.

Eila Lahti-Argutina teki mittavan työn kootessaan heidän tietojaan matrikkeliksi teoksessa Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun ja kuvatessaan Uralin alueen joukkosurmia yhdessä Jukka Rislakin kanssa teoksessa Meillä ei kotia täällä. Suomalaisten loikkareiden joukkotuho Uralilla 1938. Tälle työlle kaivattaisiin jatkajaa, sillä tuhojen koko kuva ei vielä ole selvillä.


Martti Anhavan hienot saatesanat teokseen.

Vankileirien saariston verkkosivu, jolta löytyy myös lisämateriaalia aiheesta.

Ilta-Sanomat: "Uusi natsitodiste sulkee holokaustin kiistäjien suut lopullisesti"

Keltaisen lehdistön uutisointi on yleensä mitä on, eikä niihin juuri kannata ottaa kantaa, saati totena niiden väittämiä pitää. Otsikossa mainittu juttu, joka löytyy täältä, ei tee poikkeusta säännöstä.

Jutussa väitetään muun muassa, että "Koillis-Puolassa sijaitsevan Treblinkan keskitysleirissä tapahtuneesta joukkotuhonnasta ei ennen tätä ole löytynyt todisteita". Olisi tietysti mielenkiintoista tietää mitä toimittaja mahtaa tarkoittaa todisteilla. Ilmeisesti leiriltä hengissä selvinneiden sekä leiriä pyörittäneitten saksalaisten todistukset eivät toimittajan mukaan ole todisteita, eivät myöskään dokumentit ja muut kirjalliset lähteet. Oletettavasti "todisteella" tarkoitetaan fyysisiä todisteita, ruumiiden jäänteitä tms.

Ilmeisesti todisteita eivät kuitenkaan jostain syystä ole edes aiemmat tutkimukset, missä todettiin muun muassa näin (venäläisten tutkimus 1944):

"Valtaisa alue leiristä on peittynyt polttojätteistä ja tuhkasta. Tie, joka yhdistää kaksi leiriä ja on kolme kilometriä pitkä, on peittynyt tuhkaan 7-10 sentin verran."

Taikka näin (puolalaisten tutkimus 1945)

"Suurin pommikraateri (useat palaset vahvistivat että kyse oli pommikuopasta) oli enimmillään 6 metriä syvä ja 25 metriä halkaisijaltaan. Sen seinämistä voi havaita suuria määriä tuhkaa ja ihmisjäänteitä."

"Maaperä koostuu hiekan ja tuhkan seoksesta ja on tumman harmaata ja jyvämäistä muodoltaan. Kaivauksen aikana nousi voimakas polton ja mädäntymisen haju. 7,5 metrin syvyydessä saavutettiin pohja, joka koostui sekoittamattomista hiekkakerroksista. Siinä kohden kaivaminen lopetettiin."

"Koillisella sektorilla pintaa peittää kahden hehtaarin alueella hiekka ja tuhka. Tässä seoksessa on lukemattomia ihmisluita, joita usein peittää vielä mädäntynyt ihmiskudos."

"Tutkimuksissa, jotka tehtiin oikeuslääketieteen asiantuntijan avustuksella, pääteltiin että tuhka on epäilyksettä ihmistuhkaa (ihmisluiden poltettuja jäänteitä). Ihmiskallojen tarkastelu paljasti ettei mitään jälkeä "haavoittumisesta" ollut. Sadan metrin säteellä on epämiellyttävä mädäntymisen ja polttamisen katku."

Todiste ei ilmeisesti ole muidenkaan havainnot leirialueelta sodan jälkeen, kuten esimerkiksi tämä puolalaismiehen kuvaus vuodelta 1947:

"Kenttä on kaivettu ja myllätty läpeensä, haudat ovat noin kymmenen metriä syviä, luita lojuu ympäriinsä sekä muita esineitä [--] Ilmassa leijuu mätänevien ruumiitten tuoksu. Haju sai meidät voimaan niin pahoin, että minä ja kollegani jouduimme oksentamaan. [--] Joka puun alle olivat kullan ja korujen saalistajat kaivaneet kuoppia".

Edellämainitun valossa tämä toimittajan lausuma on vähintäänkin kummallinen: "Treblinkan leirissä tapahtuneesta joukkomurhasta on oltu monta mieltä, koska natsit onnistuivat lähtiessään tuhoamaan lähes kaikki merkit sen olemassaolosta." Montaa mieltä joukkosurmasta ei myöskään ole oltu historioitsijoiden parissa, ainoastaan kourallinen omista syistään holokaustin kiistäviä harrastelijoita on aihetta väittänyt jollain tapaa epäselväksi. Siinäkin toimittaja on väärässä, että tämä tutkimus ei tule sulkemaan kiistäjien suita. Ei heidän toiminnassaan mistään todisteista ole kyse.

Ainoa seikka mikä uutisessa pitänee paikkaansa on se, että brittiläisen arkeologin tutkimukset ovat ensimmäinen kerta kun aluetta tutkitaan maaperätutkalla, jolloin saadaan tarkemmin selville hautojen mittasuhteet. Samanlainen tutkimus on suoritettu jo Sobiborissa ja Belzecissa.

Holocaust Controversies: Belzec, Sobibor, Treblinka. Holocaust Denial and Operation Reinhard. A Critique of the Falsehoods of Mattogno, Graf and Kues.

Holocaust Controversies -sivusto on julkaissut uuden laajan tutkimuksensa ns. holokaustin kiistäjien näkemyksistä koskien kolmea Aktion Reinhard -tuhoamisleiriä, Belzecia, Sobiboria ja Treblinkaa. Laajan lähdeaineiston nojalla kirjoittajat osoittavat kiistäjien näkemyksien onttouden, ja ilmeiset virheellisyydet ja vääristelyt heidän tulkinnoissaan. Teksti julkaistaan aluksi artikkeli kerrallaan, ja myöhemmin kokonaisena tiedostona. Työtä voi hyvin suositella kaikille holokaustin kiistäjien näkemyksistä kiinnostuneille:


Holocaust Controversies: Belzec, Sobibor, Treblinka. Holocaust Denial and Operation Reinhard. A Critique of the Falsehoods of Mattogno, Graf and Kues.

Generalplan Ost ja juutalaiset

Yksi keskeisiä päämääriä Saksan sodankäynnissä oli ns. Lebensraumin luominen ja saksalaissukuisten itäisessä Euroopassa asuvien vähemmistökansojen elinolosuhteiden parantaminen ja kokoaminen yhteen. Tätä tarkoitusta varten laadittiin lukuisia suunnitelmia vallattujen itäalueitten uudelleenasuttamiseksi ja suurten väestönsiirtojen toteuttamiseksi. Kokonaissuunnitelma kulki nimellä Generalplan Ost.

Suunnitelmissa pohdittiin hyvinkin tarkkaan eri väestöryhmien sijoittamista ja jopa muutaman tuhannen kokoiset ryhmät huomioitiin. Yksi suuri väestönosa sitävastoin ei kevään 1942 jälkeen laskelmissa ole edes mukana: juutalaiset. Tämän poissulkemisen syyt käyvät kuitenkin ilmi suunnitelmista, joista tässä esillä yksi aikalaiskommentaari.

Tohtori Erhard Wetzel laati laajan tutkielman päiväyksellä 27.4.1942 kommentoiden aiempia suunnitelmia. Teksti on julkaistu Czeslaw Madajczykin toimittamassa kokoelmassa "Vom Generalplan Ost zum Generalsiedlungsplan", jonka sivunumeroihin jäljempänä viitataan. Wetzel työskenteli juutalaisasioista vastaavana virkamiehenä vallattujen itäalueitten ministeriössä ja oli keskeisesti mukana juutalaiskysymysten suunnittelussa. Hän otti osaa Wannseen konferenssia seuranneisin keskeisiin koordinatiokokouksin, ja nimitettiin ministeriössään hallitusneuvokseksi kesällä 1942.

Kirjoituksessaan Wetzel toteaa, että "edempänä suunnitelmassa mainittu juutalaisten uudelleenasuttaminen tulee tarpeettomaksi juutalaiskysymyksen ratkaisun myötä. Mahdollisten vielä sodan päättymisen jälkeen jäljelle jääneitten juutalaisten kuljetus pohjois-Venäjällä tai Siperiassa oleville pakkotyöleireille ei ole mitään ´uudelleenasuttamista`" (60).

Samoin tekstissä kommentoidaan virheitä joita esiintyi aiemmin esitetyn suunnitelman luvuissa: "Vain jos lähdetään siitä, että ne noin 5-6 miljoonaa juutalaista jotka asuvat tällä alueella, on hävitetty (beseitigen) jo ennen evakuointia, päästään suunnitelmassa mainittuun lukuun 45 miljoonaa vierastaustaista" (54).

Pohtiessaan puolalaiskysymyksen ratkaisua Wetzel vielä kertaalleen viittaa juutalaisiin: "Pitäisi olla päivänselvaa, että puolalaiskysymystä ei voida ratkaista siten, että puolalaiset tapettaisiin (liquidieren) juutalaisten tapaan. Sellainen ratkaisu olisi saksalaisten syntinä vielä kaukaiseen tulevaisuuteen asti, ja vähentäisi saamaamme sympatiaa, koska myös muut naapurikansat joutuisivat olettamaan tulevansa ajan mittaan käsitellyksi samalla tavalla" (63).

Myöskin puoli- ja osa-juutalaiset kuuluvat Wetzelin kaavailuissa hävitettävien joukkoon, kuten hän kertoo Venäjän rotuoloja kuvatessaan: "Muut vaaralliset rotuainekset joita on sotkeutunut Venäjän kansaan, eivät lukumääräisesti ole niin merkittäviä, varsinkin kun sekarotuiset juutalaiset hävitetään (ausmerzen) ja tataarinen veri on ollut selvästi voimakkaammin edustettuna aatelissa ja tsaarinajan intellegentsiassa kuin venäläisessä maalaisväestössä"

Wetzel ei siis jätä mitään epäselväksi sen suhteen mikä juutalaisten kohtalona tulee olemaan. Wetzelin tunnettu varhempi kirje viittaa puolestaan juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun toteuttamiskeinoihin, "kaasutuslaitteisiin" joilla voidaan eliminoida juutalaiset. Kirje löytyy englanniksi käännettynä ja alkuperäiskielellä alla olevasta linkistä:

http://www.holocaust-history.org/19411025-wetzel-no365/

Kirjeen autenttisuuden vahvisti Wetzel itse kuulustelussa syyskuussa 1961 Hannoverissa. Wetzel päätyi sodan jälkeen vankeuteen Neuvostoliittoon, mutta sai palata 1950-luvulla Saksaan ja työskenteli sen jälkeen hetken Ala-Saksin sisäministeriössä. Tutkimuksista ja kuulusteluista huolimatta häntä ei enää lännessä tuomittu osallisuudestaan joukkomurhan suunnitteluun. Wetzel puolustautui, kuten moni muukin kansallisosialistien rikoksista syytetty, sillä, että hän joutui vain tottelemaan käskyjä, ja ei ollut päättävässä asemassa.