Saksalaiset sotavangit keskustelivat vankeudessa Englannissa hyvinkin usein kokemuksistaan ja näkemistään tai kuulemistaan tuhotöistä ja joukkomurhista. Vangit puhuivat myös Puolan tuhoamisleireistä, ja näitä tietoja tallentui paitsi kuulusteluissa, myös koska britit kuuntelivat salaa vankien keskusteluja. Seuraavassa katkelma Stephen Tyasin artikkelista "Allied Intelligence Agencies and the Holocaust: Information Acquired from German Prisoners of War", joka ilmestyi keväällä 2008 Holocaust and Genocide Studies -lehdessä:
Tunisiassa elokuun 13 1943 vangittu kersantti kertoi salaakuunneltuna toiselle vangille että hän oli kuullut "17000 juutalaista oli teurastettu lähellä Litzmannstadtia [Lodz] - miehiä, naisia ja lapsia, ilman epäröintiä. Kaikkien uhrien täytyi riisuuntua alasti ennen tappamista. Heidän turkiksensa, ja jalokivensä (70 paunaa kultaa oli kertätty) meni ylemmille teurastajille ja alemmat ottivat loput"
Vuoden 1944 aikana vangitut sotilaat mainitsivat usein tuhoamisleirit jotka SS oli pystyttänyt vallatun Puolan alueelle. Esimerkiksi salaa nauhoitetussa keskustelussa vangittu lentäjä mainitsi ampumiset Lublinissa (Majdanek), kaivinkoneiden käytön joukkohautojen valmistamiseksi ja uhrien ruumitten polttamisen. Jotkut raportit mainitsevat jopa Auschwitzin kaasutukset. Surullisimman tarinan kertoo sotilas joka oli vartijana Auschwitzissa kun kuljetusta Kreikasta purettiin. Sotilas näki kun SS-mies potki raskaana olevaa kreikanjuutalaista naista mahaan, aiheuttaen välittömän keskenmenon. Missään raportissa ei ole mainittuna että armeijan yksiköitä olisi ollut vartiotehtävissä Auschwitz-Birkenaun rampilla, mutta lyhyt kuvaus vaikuttaa uskottavalta.
Kaksi vastaavaa tapausta on mainittu USA:n armeijan kuulustelupöytäkirjoissa: Luftwaffen kersantti Josef Thul oli osa joukkoa joka lähetettiin Buchenwaldista Auschwitziin 80 muun vartijan kanssa kesäkuussa 1944 saattamaan 8000 juutalaista takaisin Buchenwaldiin pakkotyöhön. Muutaman Auschwitzissa viettämänsä päivän aikana Thul todisti kahden unkarilaiskuljetuksen saapumista ja heidän toimittamistaan kaasukammioihin, sekä myöhempää krematointia.
Samoin Fritz Buchholz, entinen saksalainen poliittinen vanki joka oli Auscwitzissa syyskuusta 1941 tammikuulle 1945, oli liitetty Wehrmachtin yksikköön korpraalin arvoisena. Hänet vangittiin keskisessä Saksassa maaliskuun 31. 1945. Kuulusteluiden aikana Buchholz kertoi yksityiskohtia kaasukammioista ja niiden tuhoamisesta räjähtein joulukuussa 1944, sekä viimeisen krematorion tuhoamisesta "18 tammikuuta 1945" (sic - tammikuun 26, 1945) juuri ennen leirin lopullista evakuointia.
Buchholz raportoi myös että "vartijoiden arvion mukaan, niiden jotka työskentelivät krematorioissa, noin 4 ja puoli miljoonaa juutalaista ja 17000 romania oli tuhottu leirillä sen perustamisesta joulukuulle 1944. Unkarilaispogromien aikaan rovioita oli rakennettu vankitulvan "hoitamiseksi"". Buchholzin antama luku on yllättävän lähellä paisuteltua neljän miljoonan lukua joka mainittiin Hoettlin ja Eichmannin välisissä keskusteluissa.
Toinen surmien todistaja on itävaltalainen entinen vanki Jan Leitner,joka oli leirillä joulukuusra 1941 joulukuulle 1943, sittemmin lähetetty Buchenwaldiin ja lopulta työskenteli SS:n rautatierakennusyksikössä. Kun yksikkö oli Kölnissä tämä tsekin kansalainen pakeni amerikkalaisten puolelle. Maaliskuussa 1945 hän kertoi tietoja puolalaisten päivittäisistä teloituksista Auschwitzissa, kaasukammioiden toiminnasta ja kreikkalaisten (toukokuussa 1945) ja ranskalaisten (kesä- ja heinäkuussa 1943) kuljetusten saapumisesta.
maanantai 31. toukokuuta 2010
torstai 22. huhtikuuta 2010
Juutalaisten surmaamiset sota-ajan oikeudessa
Yksi usein holokaustiin liittyvissä teksteissä siteerattu oikeusjuttu on ollut Max Täubnerin tuomio SS-oikeudessa. Oikeus tuomitsi Täubnerin juutalaisten surmaamisesta, koska tämä oli toiminut kurittomasti ja oikeus totesi, vaikkakin juutalaisten surmaaminen sen mukaan sinänsä oli oikeutettua ja heidät tuli tuhota, sen kuitenkin kuuluvan erityisille sitä tarkoitusta varten perustetuille yksiköille.
Täubnerin tapaus on yksi monista saksalaisissa oikeuksissa käsitellyistä juutalaisten surmaamista koskevista tapauksista. Lukuisat muutkin ovat paljon puhuvia perusteluissaan.
Ralf Koppitzin tapaus on yksi tällainen. Sonderführer Koppitz pidätettiin helmikuussa 1942 epäiltynä 18 vuotiaan juutalaisen ryöstömurhasta. Koppitz tuomittiin kolmen kuukauden pituiseen vankeuteen. Tuomiota voi pitää melkoisen kevyenä. Oikeuden pöytäkirjoista voimme lukea muun muassa, että "ampuessaan juutalaista hän ei katsonut toimineensa lainvastaisesi" ja että "hän ei ole kiistänyt ampumista koska katsoi tekevänsä isänmaallisen teon". Täubnerin tapaan siis myös Koppitz katsoi että juutalaisten surmaaminen kuului hyväksyttäviin ja isänmaallisiin tekoihin.
Toinen mielenkiintoinen tapaus on Todt-organisaatioon kuuluneen Johann Meissleinin oikeudenkäynti Proskurovissa kesällä 1942. Meissleinia syytettiin käskystä kahden sairaan juutalaisnaisen surmaamiseksi. Oikeuden mukaan syytetty sanoi todistajalle T. että ”tämän täytyy huolehtia että naiset menevät pois kadulta ja tehdä näille mitä haluaa”. Oikeus jatkoi, että ”syytettä yllytyksestä murhaan, joka on esitetty syytteessä, ei voida edellä esitetyn perusteella pitää perusteltuna [--] Juutalaisten ampumisen toimeenpano on kuitenkin yksinomaisesti poliisin ja SS.n tehtävä. OT:n jäsenet eivät ole millään tavoin valtuutettuja antamaan sellaisia käskyjä.” Meisslein tuomittiin valtuuksiensa ylittämisestä kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen.
Alwin Weisheitin tapaus on yksi erikoisimmista. Häntä syytettiin muun muassa Balabanovkan kylässä suoritetusta 75 juutalaisen taposta, joukossa naisia ja lapsia joista nuorimmat kaksi vuotiaita. Jo ennen jutun käsittelyä tuli ilmi mielenkiintoisia näkemyksiä. Otto Schweinsberger, kansallissosialisteihin ja SA:han kuulunut sotatuomari halusi päästä mukaan jutun käsittelyyn, ja esitti että tuomiota "ei tulisi antaa murhasta, vaan toimivallan ylityksestä, koska syytetyllä ei ollut oikeutta päättää siitä mitä juutalaisille tapahtui"
Tuomioistuin kuitenkin katsoi Weisheitin syylliseksi mm. tappoon, joskin löysi useita lieventäviä asianhaaroja. Tuomioistuimen mukaan ”syytetty ei ole toiminut murhanhimosta, vaan on toiminut siinä ajatuksessa, että juutalaiset täytyy eliminoida, jotta tulevaisuudessa estetään se vaara, että juutalaiset löytäisivät yhteyden lähistöllä oleviin partisaaneihin. Samoin ei ole olemassa myöskään muita alhaisia syitä syytetyn taholta. Hän ei ole myöskään syyllistynyt erityiseen julmuuteen, sillä senkaltaisissa joukkoampumisissa ei voida välttyä siltä että naiset ja lapset itkevät ja anovat armoa.”
Weisheitin juttu otettiin kuitenkin vielä ylemmän oikeusasteen käsiteltäväksi. Uudessa tuomiossa rangaistus koveni, mutta syytteeseen ei enää sisällytetty juutalaisten ampumista vaan mm. alaisen pahoinpitely, kolme raiskauksen yritystä ja julmuus eläimiä kohtaan.
Nämä muutamat esimerkit osoittavat että suhtautuminen ampumisiin, ilman valtuuksiakin tapahtuneisiin, oli yleensä hyvin lievä ja oikeudet olivat kiinnostuneita lähinnä niiden muista vaikutuksista, kuten vaikutuksista sotilaskuriin. "Harrastustoimintana" tapahtuneet juutalaissurmat kuvastavat myöskin sitä että juutalaisvastainen propaganda oli ainakin osaan joukoista iskostunut niin hyvin että nämä katsoivat juutalaisten olevan vapaata riistaa kaikille ja kaikkialla.
Täubnerin tapaus on yksi monista saksalaisissa oikeuksissa käsitellyistä juutalaisten surmaamista koskevista tapauksista. Lukuisat muutkin ovat paljon puhuvia perusteluissaan.
Ralf Koppitzin tapaus on yksi tällainen. Sonderführer Koppitz pidätettiin helmikuussa 1942 epäiltynä 18 vuotiaan juutalaisen ryöstömurhasta. Koppitz tuomittiin kolmen kuukauden pituiseen vankeuteen. Tuomiota voi pitää melkoisen kevyenä. Oikeuden pöytäkirjoista voimme lukea muun muassa, että "ampuessaan juutalaista hän ei katsonut toimineensa lainvastaisesi" ja että "hän ei ole kiistänyt ampumista koska katsoi tekevänsä isänmaallisen teon". Täubnerin tapaan siis myös Koppitz katsoi että juutalaisten surmaaminen kuului hyväksyttäviin ja isänmaallisiin tekoihin.
Toinen mielenkiintoinen tapaus on Todt-organisaatioon kuuluneen Johann Meissleinin oikeudenkäynti Proskurovissa kesällä 1942. Meissleinia syytettiin käskystä kahden sairaan juutalaisnaisen surmaamiseksi. Oikeuden mukaan syytetty sanoi todistajalle T. että ”tämän täytyy huolehtia että naiset menevät pois kadulta ja tehdä näille mitä haluaa”. Oikeus jatkoi, että ”syytettä yllytyksestä murhaan, joka on esitetty syytteessä, ei voida edellä esitetyn perusteella pitää perusteltuna [--] Juutalaisten ampumisen toimeenpano on kuitenkin yksinomaisesti poliisin ja SS.n tehtävä. OT:n jäsenet eivät ole millään tavoin valtuutettuja antamaan sellaisia käskyjä.” Meisslein tuomittiin valtuuksiensa ylittämisestä kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen.
Alwin Weisheitin tapaus on yksi erikoisimmista. Häntä syytettiin muun muassa Balabanovkan kylässä suoritetusta 75 juutalaisen taposta, joukossa naisia ja lapsia joista nuorimmat kaksi vuotiaita. Jo ennen jutun käsittelyä tuli ilmi mielenkiintoisia näkemyksiä. Otto Schweinsberger, kansallissosialisteihin ja SA:han kuulunut sotatuomari halusi päästä mukaan jutun käsittelyyn, ja esitti että tuomiota "ei tulisi antaa murhasta, vaan toimivallan ylityksestä, koska syytetyllä ei ollut oikeutta päättää siitä mitä juutalaisille tapahtui"
Tuomioistuin kuitenkin katsoi Weisheitin syylliseksi mm. tappoon, joskin löysi useita lieventäviä asianhaaroja. Tuomioistuimen mukaan ”syytetty ei ole toiminut murhanhimosta, vaan on toiminut siinä ajatuksessa, että juutalaiset täytyy eliminoida, jotta tulevaisuudessa estetään se vaara, että juutalaiset löytäisivät yhteyden lähistöllä oleviin partisaaneihin. Samoin ei ole olemassa myöskään muita alhaisia syitä syytetyn taholta. Hän ei ole myöskään syyllistynyt erityiseen julmuuteen, sillä senkaltaisissa joukkoampumisissa ei voida välttyä siltä että naiset ja lapset itkevät ja anovat armoa.”
Weisheitin juttu otettiin kuitenkin vielä ylemmän oikeusasteen käsiteltäväksi. Uudessa tuomiossa rangaistus koveni, mutta syytteeseen ei enää sisällytetty juutalaisten ampumista vaan mm. alaisen pahoinpitely, kolme raiskauksen yritystä ja julmuus eläimiä kohtaan.
Nämä muutamat esimerkit osoittavat että suhtautuminen ampumisiin, ilman valtuuksiakin tapahtuneisiin, oli yleensä hyvin lievä ja oikeudet olivat kiinnostuneita lähinnä niiden muista vaikutuksista, kuten vaikutuksista sotilaskuriin. "Harrastustoimintana" tapahtuneet juutalaissurmat kuvastavat myöskin sitä että juutalaisvastainen propaganda oli ainakin osaan joukoista iskostunut niin hyvin että nämä katsoivat juutalaisten olevan vapaata riistaa kaikille ja kaikkialla.
tiistai 20. huhtikuuta 2010
Führergeburtstag
Hitlerin syntymäpäivä sattui tälle päivälle. Valtakautensa aikana se oli suuri juhlapäivä, ja tuolloin häntä muistettiin monin tavoin.
Vuonna 1943 toimitti tilastotieteilijä Richard Korherr Hitlerille nähtäväksi Himmlerin toimeksiannosta laatimansa raportin juutalaiskysymyksen ratkaisua koskien. Kuuluisa raportti selvitti sen paljonko Euroopasta on "evakuoitu" pois juutalaisia siihen asti. Raportti faksimilenä online täällä:
http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/index.php
Hitlerin syntymäpäivää edeltänyt ilta oli myös päivä jolloin Hitler-Jugendin uudet jäsenet otettiin mukaan organisaatioon.
Hitlerin 50-vuotispäivänä 1939 vapautettiin suuri joukko keskitysleirivankeja. 1942 politiikka oli toisenlainen: RSHA:n eli valtakunnanturvallisuuden pääviraston käskystä ammuttiin esimerkiksi kuolinkirjojen mukaan Mauthausenissa alkaen kello 11.20 50 vankia kahden minuutin välein. Kuolinkirjaan on lisäksi merkitty teksti "auf Befehl vom RSHA erschossen".
Viimeistä syntymäpäivää vietettiin jo koruttomammissa merkeissä, Berliinin raunioiden keskellä. Ihmisraunioksi muuttuneen Hitlerin lääkärin, tohtori Morellin päiväkirjan mukaan Hitler puolestaan sai viimeisenä syntymäpäivänään seuraavan koktailin: "Strophantose, Betabion forte i.v. plus Harmin s.c.". Hamrin oli vapinan taltuttamiseksi eli Parkinsonin hoitoon, Strophantose sydänvaivoihin. Betabion on B-vitamiinivalmiste jota käytettiin mm. erilaisiin kipuihin kuten iskiaksen hoitoon.
Vuonna 1943 toimitti tilastotieteilijä Richard Korherr Hitlerille nähtäväksi Himmlerin toimeksiannosta laatimansa raportin juutalaiskysymyksen ratkaisua koskien. Kuuluisa raportti selvitti sen paljonko Euroopasta on "evakuoitu" pois juutalaisia siihen asti. Raportti faksimilenä online täällä:
http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/index.php
Hitlerin syntymäpäivää edeltänyt ilta oli myös päivä jolloin Hitler-Jugendin uudet jäsenet otettiin mukaan organisaatioon.
Hitlerin 50-vuotispäivänä 1939 vapautettiin suuri joukko keskitysleirivankeja. 1942 politiikka oli toisenlainen: RSHA:n eli valtakunnanturvallisuuden pääviraston käskystä ammuttiin esimerkiksi kuolinkirjojen mukaan Mauthausenissa alkaen kello 11.20 50 vankia kahden minuutin välein. Kuolinkirjaan on lisäksi merkitty teksti "auf Befehl vom RSHA erschossen".
Viimeistä syntymäpäivää vietettiin jo koruttomammissa merkeissä, Berliinin raunioiden keskellä. Ihmisraunioksi muuttuneen Hitlerin lääkärin, tohtori Morellin päiväkirjan mukaan Hitler puolestaan sai viimeisenä syntymäpäivänään seuraavan koktailin: "Strophantose, Betabion forte i.v. plus Harmin s.c.". Hamrin oli vapinan taltuttamiseksi eli Parkinsonin hoitoon, Strophantose sydänvaivoihin. Betabion on B-vitamiinivalmiste jota käytettiin mm. erilaisiin kipuihin kuten iskiaksen hoitoon.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Marijampole: joukkohauta
Niin sanottu Jägerin raportti kertoo Liettuan Marijampolesta seuraavaa:
"1.9.41 Mariampole 1763 Juden, 1812 Jüdinnen, 1404 Judenkinder, 109 Geisteskranke, 1 deutsche Staatsangehörige, die mit einem Juden verheiratet war, 1 Russin"
Eli siis 1763 juutalaismiestä, 1812 naista, 1404 juutalaislasta, 109 mielisairasta, 1 Saksan kansalainen joka oli naimisissa juutalaisen kanssa, 1 venäläinen.
Yhteensä 5090 henkeä.
Nämä surmatyön uhrit haudattiin Šešupė -joen mutkan (kartta, nro 10) tienoille.
Kaupungin historiaa tutkineen Joseph Rosinin mukaan elokuussa 1941 saksalaiset pakottivat nuoret juutalaismiehet kaivamaan laajoja kaivantoja joen lähistölle. Kuun lopulla juutalaiset määrättiin valmistautumaan gheton muodostamiseen ja käskettiin kokoontua joen lähistölle, jossa oli parakit valmiina operaatioon. Ensimmäinen syyskuuta Marijampolen juutalaiset surmattiin, yhdessä muiden sinne tuotujen kanssa, kaikkiaan 7000-8000 juutalaista ja noin 1000 muiden kansallisuuksien edustajaa. Kaikki haudattiin 8 kaivantoon, joista jokainen oli noin 70 metriä pitkä, 3 metriä leveä ja 2 metriä syvä. Joukkosurma alkoi kello 10 aamulla ja kesti iltapäivään kello neljään. Surmaajat olivat Rosinin mukaan pääasiassa liettualaisia.
Rosinin mukaan siis paikalle tuotiin muidenkin kylien ja kaupunkien juutalaisia. Jägerin raportissa mainittu uhrimäärä on Rosinin esittämää pienempi, joten siitä kenties puuttuu lähikylät. Rosinin tieto perustunee kuitenkin lähinnä silminnäkijätiedoille, joten se voi myös siksi heittää. Neuvostoliiton tutkimuskomissio päätyi syyskuussa 1944 lukuun 7700 teloituksiin osallistuneen liettualaispoliisi Herman Pavlaitisin tietojen perusteella.
Marijampolen juutalaisten kokoamisesta on myös joitakin valokuvia.
1996 päätettiin alue tutkia muistomerkin pystyttämistä varten. Ensimmäiset kaivaustulokset olivat negatiivia, ja uutisoinnissa kerrottiin ettei hautoja löytynyt. Paikka oli väärä. Kuten Roberto Mühlenkamp on selvittänyt, kaivauksia kuitenkin jatkettiin, ja joukkohautojen sijainti saatiin selville, se oli 100 metriä sivussa ensimmäisestä kaivauspaikasta. Arkeologien tarkoituksena oli selvittää vain hautojen alue, jotta sen päälle ei kaavoitettaisi tai rakennettaisi, joten uhrimäärää siinä ei selvitetty.
Tutkimus ei kuitenkaan selvittänyt hauta-aluetta täysin tarkkaan, sillä osa haudoista oli myös rakennusten alla, jäänteet olivat säilyneet betonin alla. Noiden neuvostoaikaisten rakennusten purkutöissä paljastui lisää jäänteitä ja myös sadevesi huuhtoi niitä lisää esille. Vuonna 2008 työt alueella keskeytettiin. Jäännösten säilömiseksi ne haudattiin niille sijoilleen ja päälle kaadettiin lisää maata.
Uutisia aiheesta:
Baltic Times 15.8.2008
Jewish Telegraphic Agency 15.8.2008
"1.9.41 Mariampole 1763 Juden, 1812 Jüdinnen, 1404 Judenkinder, 109 Geisteskranke, 1 deutsche Staatsangehörige, die mit einem Juden verheiratet war, 1 Russin"
Eli siis 1763 juutalaismiestä, 1812 naista, 1404 juutalaislasta, 109 mielisairasta, 1 Saksan kansalainen joka oli naimisissa juutalaisen kanssa, 1 venäläinen.
Yhteensä 5090 henkeä.
Nämä surmatyön uhrit haudattiin Šešupė -joen mutkan (kartta, nro 10) tienoille.
Kaupungin historiaa tutkineen Joseph Rosinin mukaan elokuussa 1941 saksalaiset pakottivat nuoret juutalaismiehet kaivamaan laajoja kaivantoja joen lähistölle. Kuun lopulla juutalaiset määrättiin valmistautumaan gheton muodostamiseen ja käskettiin kokoontua joen lähistölle, jossa oli parakit valmiina operaatioon. Ensimmäinen syyskuuta Marijampolen juutalaiset surmattiin, yhdessä muiden sinne tuotujen kanssa, kaikkiaan 7000-8000 juutalaista ja noin 1000 muiden kansallisuuksien edustajaa. Kaikki haudattiin 8 kaivantoon, joista jokainen oli noin 70 metriä pitkä, 3 metriä leveä ja 2 metriä syvä. Joukkosurma alkoi kello 10 aamulla ja kesti iltapäivään kello neljään. Surmaajat olivat Rosinin mukaan pääasiassa liettualaisia.
Rosinin mukaan siis paikalle tuotiin muidenkin kylien ja kaupunkien juutalaisia. Jägerin raportissa mainittu uhrimäärä on Rosinin esittämää pienempi, joten siitä kenties puuttuu lähikylät. Rosinin tieto perustunee kuitenkin lähinnä silminnäkijätiedoille, joten se voi myös siksi heittää. Neuvostoliiton tutkimuskomissio päätyi syyskuussa 1944 lukuun 7700 teloituksiin osallistuneen liettualaispoliisi Herman Pavlaitisin tietojen perusteella.
Marijampolen juutalaisten kokoamisesta on myös joitakin valokuvia.
1996 päätettiin alue tutkia muistomerkin pystyttämistä varten. Ensimmäiset kaivaustulokset olivat negatiivia, ja uutisoinnissa kerrottiin ettei hautoja löytynyt. Paikka oli väärä. Kuten Roberto Mühlenkamp on selvittänyt, kaivauksia kuitenkin jatkettiin, ja joukkohautojen sijainti saatiin selville, se oli 100 metriä sivussa ensimmäisestä kaivauspaikasta. Arkeologien tarkoituksena oli selvittää vain hautojen alue, jotta sen päälle ei kaavoitettaisi tai rakennettaisi, joten uhrimäärää siinä ei selvitetty.
Tutkimus ei kuitenkaan selvittänyt hauta-aluetta täysin tarkkaan, sillä osa haudoista oli myös rakennusten alla, jäänteet olivat säilyneet betonin alla. Noiden neuvostoaikaisten rakennusten purkutöissä paljastui lisää jäänteitä ja myös sadevesi huuhtoi niitä lisää esille. Vuonna 2008 työt alueella keskeytettiin. Jäännösten säilömiseksi ne haudattiin niille sijoilleen ja päälle kaadettiin lisää maata.
Uutisia aiheesta:
Baltic Times 15.8.2008
Jewish Telegraphic Agency 15.8.2008
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Sonderweg ja historioitsijoiden kiista natsismin synnystä
1980-luvulla käytiin läntisessä Saksassa kuuluisa historiakiista, niin kutsuttu Historikerstreit. Siinä Länsi-Saksan johtavat historioitsijat taittoivat peistä erityisesti siitä mikä oli natsismin nousun ja holokaustin perimmäinen selittävä tekijä. Keskustelussa muodostui jakolinjoja jotka heijastuvat myös nykykeskusteluun, joskin välittäviä tulkintojakin on myöhemmin noussut runsaasti.
Keskeisiä kysymyksiä kiistassa oli se että syntyikö natsismi luonnollisena jatkumona Saksan siihenastisesta kehityksestä; ts. oliko kyseessä ns. Sonderweg eli saksalaisten erityistie, vai oliko se poikkeus tai sivupolku saksalaisessa historiassa, tai kenties lähinnä reaktio ulkoisiin olosuhteisiin ja ulkoisiin tekijöihin.
Toinen teemaa sivuava kysymys oli kysymys natsismin ja holokaustin luonteesta: ensinnäkin oliko holokausti ja antisemiittinen ideologia vain johdon päähänpinttymä vai uskoiko ja osallistuiko siihen kansan suuri osa tai jopa enemmistö, ja toisaalta, kehittyikö ajatus juutalaisten hävittämisestä ajan myötä ja eri vaihtoehtojen harkinnan kautta vai oliko joukkomurha jo alun perinkin kansallissosialismin ja Hitlerin toimien ohjenuorana. Kysymykset kietoutuvat monella tapaa toisiinsa. Tarkastelen tässä paria keskustelussa esitettyä näkökulmaa.
Opa war kein Nazi
Saksalaisten tietoisuus holokaustista ja laajemmin natsien tavoitteista on edelleen ristiriitoja herättävä kysymys. Tiedetään että Mein Kampf ylsi miljoonapainoksiin ja sitäkin kautta siis Hitlerin ideologia tunnettiin; toisaalta miten teosta luettiin ja mikä painoarvo annettiin esimerkiksi sen antisemitismille, on jo toinen kysymys.
Sonderweg-teesin kenties laajimmin tunnettu versio on Daniel J. Goldhagenin kynästä, jos kohta se laadittiinkin vasta keskustelun Saksassa jo laannuttua. Goldhagen niputtaa tulkinnassaan yhteen saksalaisen tradition ja holokaustin suoraviivaisella tavalla. Goldhagenin mukaan holokaustin takana oli erityisesti vuosisatainen antisemitismin traditio saksalaisessa kulttuurissa ja saksalaiset hyväksyivät innokkaasti juutalaisvainot. Hänen mukaansa saksalaisille erityinen antisemitismi oli siis natsien menestyksen ja holokaustin takana.
Goldhagenin teesi on jokseenkin yksimielisesti tyrmätty liian yksinkertaistavana ja yksipuolisena. Näkemys ei esimerkiksi vastaa tapahtumain todellista kulkua siltä osin että kehitys kohti holokaustia oli suhteellisen hidas ja useista tekijöistä riippuvainen, ei pelkästään seurausta Hitlerin tai muiden intentiosta hävittää kaikki juutalaiset. Samoin se sivuuttaa saksalaisten vastarinnan, vaikka vastarinta suhteellisen marginaalinen ilmiö olikin.
Useimpien historioitsijoiden suosiman näkemyksen mukaan pääosa saksalaisista oli korkeintaan myötäjuoksijoita, ja antisemitismi ei näytellyt keskeisintä roolia natsien valtaannousussakaan. Esimerkiksi Christopher Browningin analyysin mukaan natsit tietoisesti asettivat anti-semiittisen ohjelmansa syrjemmälle vaalikampanjoissaan. Hänen mukaansa saksalaiset äänestivät Hitleriä lukuisista syistä, muun muassa taloudellisista, ja useimmilla syy oli muu kuin antisemitismi. Browningin päätelmän mukaan saksalaisista tuli antisemiittejä kansallissosialistisen hallinnon kautta ja avulla, ei päinvastoin.
Samoin Michael Mayer on osoittanut Hitlerin puheita analysoiden, että puolueen antisemiittistä ohjelmaa ohjattiin tarkoituksellisesti taka-alalle 1920-luvun puolivälin jälkeen. Liiallisen antisemitismin katsottiin vaikuttaneen vaalitulokseen negatiivisesti, joten etualalle nousi propagointi kommunismia ja marxismia vastaan, jotka kylläkin alusta lähtien oli esitetty kytköksissä juutalaisuuteen. Kysymys siis oli selkeästä taktiikanvaihdoksesta, joka purikin hyvin 1930-luvun alun vaaleissa puolueen moninkertaistaessa ääniosuutensa. Taktiikanvaihdos on yksi osoitus kansallissosialistien poliittisesta pelisilmästä. Puolue myös korosti tarpeen mukaan radikaaliuttaan tai konservatiivisuuttaan, yleisön ja paikan mukaan.
Puolueen antisemitismi siis arvattavasti tunnettiin ja tiedostettiin, mutta sille ei ainakaan ennen valtaannousua laitettu kovin suurta painoarvoa äänestysvalintoja tehtäessä. Hitler osasi vedellä oikeista naruista, ja niitä naruja oli muitakin kuin vain juutalaisvastaisuus. Antisemitismi ei myöskään ollut pelkästään saksalainen ilmiö, joten senkään vuoksi se ei ainoana tai edes pääasiallisena selittävän tekijänä sovellu kansallissosialismin synnyn ja menestyksen selittäjäksi. Luonnollisesti myöskään vuonna 1933 äänestävä ei pystynyt näkemään mihin radikaaliin lopputulokseen kansallissosialistinen hallinto johtaisi kymmenen vuoden kuluttua.
Kansallissosialismi reaktiona bolsevismiin
Varhemmin, erityisesti 1960-luvulla, Sonderweg-teesillä korostettiin pääsääntöisesti yhteiskunnallis-rakenteellisia tekijöitä ja saksalaisen kansallisvaltion muodostumisen ongelmia ideologian sijaan, ja näiden tulkintojen mukaan erityisesti myöhäsyntyinen kansallinen yhtenäisyys ja liberalismin heikkous ajoivat Saksan etsimään omaa tietänsä autoritaarisesta hallintomuodosta. Eräänä varianttina Barrington Mooren klassinen taloudellis-deterministinen tulkinta esittää että maakysymys eli vapaiden talonpoikien puute ja porvariston puute johtivat fasismiin.
Teesin oikeistolaisten kriitikkojen mukaan syyt natsismin nousuun löytyvät kuitenkin muualta kuin Saksan omasta kehityksestä. Christian Strieflerin mukaan natsismi pääasiassa reagoi kommunistien muodostamaan uhkaan. Hän näkee esimerkiksi SA:n eräänlaisena legalismin ja järjestysvallan puolustajana tilanteessa mitä hän kuvaa ”rajoitetuksi sisällissodaksi”. Kommunismi nähdään siis kumouksellisena, natsismi sitä vastustavana ja järjestystä ylläpitävänä voimana. Useimmat historioitsijat kuitenkin kiistävät nämä tulkinnat. SA:n ideologiaa ja toimia on mahdoton nähdä pelkästään vallitsevaa järjestystä ylläpitävänä, voidaan pikemminkin nähdä sen olleen kommunistien kanssa samassa rintamassa Weimarin hallintoa vastaan.
Ohjeissaan Berliinin SA-joukoille vuonna 1927 silloinen Berliinin Gauleiter Joseph Goebbels korostaakin legalismin tilannesidonnaisuutta. Tilanteessa jossa kommunisteilla on kadut hallussaan ja SA vielä kehittymässä ei kannata haastaa poliisijoukkoja, vaan taipua toistaiseksi heidän tahtoonsa ja suunnata toimenpiteet kommunisteihin. Taistelut kommunisteja vastaan myös kohottivat SA:n tunnettuutta ja suosiota. Goebbels kirjoitti: ”Tällä hetkellä kaikki vastarinta poliisia ja valtiota vastaan on mieletöntä, koska olette aina heikompia kuin he. Ei ole väliä kuka on oikeassa, valtiolla on voimaa vastata. Kun ei ole muuta keinoa, alistukaa voimaan, ja muistakaa että hyvityksen aika on tulossa.” Legalismi oli siis lähinnä osa taktiikkaa. SA:n hyökkäykset eivät myöskään kohdistuneet pelkästään kommunisteihin.
SA-joukkojen jäsenistö oli kirjavaa joukkoa. Osaa veti mukaansa ideologian sijaan myös yhteisöllisyys ja soppakulhot. Konrad Heidenin klassisen kuvauksen mukaan joukot istuivat iskuryhmien keskuksissa apaattisina olutkolpakoiden ääressä odottaen soppatykkilounastaan, kuitenkin valmiina marssimaan kun käsky kävi, sillä minne ikinä he marssivatkin, ”se saattoi olla vain kohti parempaa”. Taloudelliset olot ovat tässä tulkinnassa keskeinen selittävä syy.
Gulag Auschwitzin esikuvana?
Eräs keskeisimmistä Sonderweg-teesin opponoijista, Ernst Nolte, puolestaan on katsonut että kansallissosialismi otti oppinsa pääasiassa idästä ja muun muassa keskitysleirit ovat saaneet innoituksensa Gulag-järjestelmästä, Gulag on Nolten mukaan ”alkuperäisempi” kuin Auschwitz, kaasukammioita lukuunottamatta.
Samoin Strieflerin tapaan hän myös katsoo että kansallissosialismi on ensisijaisesti reaktiota bolsevismiin. Nolten mukaan Gulag on paitsi organisoinniltaan myös loogisestikin Auschwitzin alkuperä, ei rotuopit, ja hänen mukaansa ei ole epäilystäkään että ”Auschwitz ei ole rotuvihan tuotosta, vaan on antikommunismin äärimmäinen muoto”. Rotuoppi on seurausta luokkasodasta Nolten logiikassa sikäli että taistelussa bolsevismia vastaan tarvittiin tehokas, äärimmäinen uhkakuva, ja sellainen voitiin luoda juutalaisesta ja juutalaisuudesta bolsevismin ytimenä.
Historiallisesti väittämä Auschwitzista neuvostomallin mukaan luotuna on vähintäänkin epäilyttävä, sillä natsien omissakin kirjoituksissa viittaussuhde on kuitenkin pääasiassa buurisodan aikaisiin brittiläisiin leireihin, viittaukset Gulagiin järjestelmän esikuvana edes puolueen tai SS:n sisäisissä aineistoissa ovat liki olemattomia. Samoin leirijärjestelmä oli tuttu Saksassa jo ennen natsien valtaannousuakin, ja Weimarin tasavallan leirit itäjuutalaisille 1920-luvun alussa olivat yksi myöhemmän systeemin innoittaja. Näihin leireihin kohdistuvat myös Hitlerin ensimmäiset tunnetut leiriviittaukset. Varhemmin leirejä oli myös Saksan afrikkalaisissa siirtokunnissa, erityisesti hereroille.
Tukea Nolten väittämä neuvostoliittolaisesta esikuvasta saa lähinnä Auschwitzin komendantin, Rudolf Hössin muistelmalausunnosta, jossa hän esittää hänelle lähetetyn leirin perustamisvaiheessa aineistoa Gulag-järjestelmää koskien. Viittaus on hyvin epämääräinen eikä ole saanut muualta vahvistusta. Höss, vuosikausia eri leireillä työskennelleenä, tuskin kuitenkaan tarvitsi oppeja enää tuossa vaiheessa. Samoin Auschwitzin historia on monipolvisempi kuin Nolten rinnastus antaisi ymmärtää – osansa siinä näytteli niin itäalueitten uudelleen germanisointi kuin teollisuuden tarpeetkin, kuten muun muassa Sybille Steinbacher, Deborah Dwork ja Robert Van Pelt ovat myöhemmin osoittaneet.
Mitä sitten tulee näkemykseen antisemitismistä tarvittavana vastapainona bolsevistiselle luokkaopille, tämän kytköksen osoittaminen jää nähdäkseni Noltelta osoittamatta. Totta on että se saattoi myöhemmin täyttää myös sitä tehtävää, mutta tällaiseen kytkökseen ei alkujaan ole kyllä viitteitä. Sinällään Nolten pyrkimys löytää ”rationaalinen ydin” kansallissosialismista ja myös sen rotuopeista on mielenkiintoinen. Kuitenkin kun Nolte laventaa näkemystään universalismin ja partikularismin vastakkainasetteluksi, jossa kansallissosialismi toimii ylipäätään yhtenä antiuniversalismin ilmentymänä, katoaa kenties jo näkyvistä kaikki sen erityispiirteet.
Yleisemmällä tasolla voinee todeta että kansallissosialismin ideologia ja syntysyyt eivät ole palautettavissa pelkästään ulkoisiin tai sisäisiin syihin tai muuhunkaan yksittäiseen tekijään. Samoin voinee muistaa että sen ideologiaa ei koskaan esitetty missään yhtenäisessä asussa, ja tilannetekijät sanelivat kaikkien muiden hallintojen tapaan senkin päätöksiä ja päätelmiä suuressa määrin. Ja puolueen sisäinen, osin julkisestikin käyty linjakamppailu päättyi vasta 1920-luvun lopulla. Erityisesti siihen asti suhde bolsevismiin oli lähinnä epämääräinen ja puhujasta riippuvainen. Kun Nolte etsii kansallissosialismin rationaalista ydintä, voisikin sitä pitää lähinnä Sisyfoksen työnä.
Historiapolitiikkana Nolten esitys pyrkii nostamaan saksalaiset esiin yhtenä sodan uhreista, ja kumoamaan holokaustin sille siunatusta uniikin tapahtuman asemasta.
Tietysti loputon yksityiskohtainen analysointi ja yksittäisten kehityskulkujen dekonstruktio voi johtaa jonkinlaiseen kokonaiskuvan katoamiseen, mutta vaaransa ovat yleistyksilläkin ja kokonaiskuvat ovat aina tekijänsä konstruktioita, ja tässä tapauksessa myös siirtoja historiapolitiikan kentällä. Simppelit selitykset, yhden syyn etsiminen, on aina houkuttavaa, mutta harva enää sellaisen nimiin vannoo.
Tähän loppuun voinee ottaa lyhyesti lueteltuna ne keskeisimmät tekijät, jotka erään tuoreimmista kattavista holokaustin historioista laatinut Saul Friedländer mainitsee kirjansa ensimmäisessä osassa holokaustin mahdollistaneina tekijöinä: taustalla oli usean vuosikymmenen mittainen ideologinen radikalisaatio nationalismin ja anti-marxismin saralla, teollisen tappamisen uudet muodot ensimmäisen maailmansodan synnyttäminä, ja kasvava teknologinen ja byrokraattinen kontrolli modernin valtion toimesta sekä vuosisatainen antisemitismi; käyttövoimana Hitler, puolueapparaatti, ja lopulta myös kansa joka ainakin passivisuudellaan suvaitsi antisemiittisen politiikan. Friedländer näkee nämä kaikki toisiinsa vaikuttaneina tekijöinä osassa prosessia joka johti lopulta Auschwitziin, holokausti ja kansallissosialismi ylipäätään oli monen asian summa.
Sinällään Nolten esittämä yksinkertaistava rinnastuskin on tietysti osin provokaatio, historiataistelun tuoksinassa syntynyt, ja ideologisia ja praktillisia yhteyksiä Gulagin ja keskitysleirien välillä voisi toki laajemminkin tutkia. Isolla pensselillä vedetyt puheenvuorot lähinnä haastavatkin tarkempiin tutkimuksiin. Samoin moni muukin kiistan nostama teesi kuuluu niihin joita edelleen tutkitaan, tai joita ainakin soisi edelleen tutkia. Hyödyllinen kiista on ollut erityisesti siinä että se on monipuolistanut historiakuvaa, ja sekä natsien politiikat että holokaustikin näyttäytyvät huomattavasti monipolvisemmilta ilmiöiltä kuin aiemmin oli tiedostettu ainakaan suuren yleisön keskuudessa.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Auschwitzin ensimmäinen vanki
Useimmat Auschwitzin leirin historiikit kertovat leirin historian alkavan 14. kesäkuuta 1940, jolloin ensimmäinen ryhmä vankeja saapui leirille. Tuo vankiryhmä koostui 728 puolalaisesta, joukossa muutama juutalainen. Ryhmä saapui Tarnowin vankilasta, ja he saivat vankinumerot 31-758. Vangit majoitettiin niin sanottuun tupakkamonopolin rakennukseen nykyisen leirialueen lähistölle siihen asti kunnes parakit olivat valmiina.
Tuo vankiryhmä ei kuitenkaan ollut, kuten vankinumeroistakin voi päätellä, aivan ensimmäinen vankijoukko leirillä. Ensimmäiset vangit olivat saksalaisia. Jo vajaata kuukautta aiemmin, 20. toukokuuta 1940, oli leirille tuotu Gerhard Palitzschin johdolla 30 rikollisvankia Sachsenhausenin keskitysleiriltä. Ensimmäinen puolalaisyhmä oli ns. poliittisia vankeja ja vangittu muun muassa osallistumisesta vastarintaliikkeen toimintaan tai sen epäilystä, saksalaiset puolestaan oli vangittu siis sen perusteella että he olivat ammattirikollisia, joko tuomion perusteella tai siksi että SS katsoi heidän talteenottonsa muutoin aiheelliseksi.
Vankinumeron 1 sai Bruno Brodniewicz, jonka muut vangit kertoivat olleen kotoisin ylä-Sleesiasta ja puhuneen jonkin verran puolaa, jotkut sanovat hänen olleen kotoisin Poznanista. Entinen Sachsenhausenin leirinvanhin, Lagerältester Harry Naujocks kertoi muistelmissaan Brodniewiczin olleen Sachsenhausenissa eräs ”vihreiden” eli rikollisvankien johtajista ja myös yhden leiriosan vankien johtaja. Alla Brodniewiczin vankikuva Auschwitzista:
Brodniewiczista tehtiin Auschwitzissa leirinvanhin, virka joka oli ylimpänä vankihierarkiassa. Kuten useat leirikertomukset osoittivat, leirinvanhimman tehtävä oli tasapainoilua muiden vankien edun, oman edun ja SS:n tahdon välillä. Käytännössä tehtävä oli mahdoton hoitaa kaikkia tyydyttävällä tavalla, ja eri vankiryhmienkin välillä oli alituista kamppailua valta-asemista. SS.n puolelta uhkana oli väkivallan ohella siirtäminen muihin toimiin, mikä olisi johtanut suojatun aseman päättymiseen ja tarkoittanut myös todennäköisesti toisten vankien kostoa.
Toimivankien, ns. kapojen käyttö SS:n apuna oli hyväksi havaittu menettely jo useiden vuosien takaa. Himmler kuvasi systeemin pirullista mekaniikkaa näin: ”Hänen tehtävänään on katsoa että työt tulee tehtyä. [--] Jos emme enää ole tyytyväisiä häneen, hän ei ole enää kapo, ja palaa muiden vankien joukkoon. Hän tietää että he pieksävät hänet kuoliaaksi heti ensimmäisenä iltana”
Leirinvanhimpana Brodniewicz toimi muiden vankien todistuksen mukaan selkeästi muiden saksalaisten ja eritoten SS:n eduksi, hän sai vankien keskuudessa lempinimen ”musta kuolema”.
Entinen Puolan armeijan upseeri Witold Pilecki, joka hankkiutui Auschwitzin leirille vapaaehtoisesti organisoidakseen vastarintaa leirillä, kertoi 1943 tapahtuneen pakonsa jälkeen laatimassaan raportissa että Brodniewicz osallistui myös leirin SS:n kanssa teloituksiin sekä muiden vankien pahoinpitelyihin. Brodniewicz oli vihattu jopa joidenkin muiden saksalaisvankien keskuudessa, ja muun muassa leirivanki nro 2, Otto Küsel, lavasti oman pakonsa yhteydessä Brodniewiczin osalliseksi pakoon jättämällä aiheesta kertovan kirjeen SS:n löydettäväksi. Pileckin mukaan Brodniewicz joutui tämän johdosta kolmeksi kuukaudeksi eristetyksi vankibunkkeriin.
SS löysi kuitenkin Brodniwiczille jatkuvasti käyttöä: lähdettyään Auschwitzin pääleiristä Brodniewicz toimi erään Auschwitzin alaleirin, nimeltään Neu-Dachs (Jaworzno), ensimmäisenä leirinvanhimpana kesästä 1943 alkaen. Huhtikuussa 1944 siirrettiin hänet Eintrachthütten leirille, sielläkin hänellä oli numero 1 ja hän oli leirinvanhin. Vielä vuoden 1944 lopulla marraskuussa hän siirtyi kolmannelle Auschwitzin alaleirille Bismarckhütteen, jossa hän jälleen oli samassa toimessa.
Auschwitzin leirin evakuoinnin jälkeen Brodniewicz siirrettiin Mittelbau-Doran leirille, jossa hän otti yhden alaleirin leirinvanhimman tehtävän hoitaakseen. Leirin tyhjentämisen jälkeen hän päätyi Bergen-Belseniin. Luultavasti hän oli yksi niistä noin 200 kaposta, jotka lynkattiin muiden vankien toimesta leirin vapautuksen jälkeen.
Bruno Brodniewicz on tietenkin ensimmäisenä vankina ja leirinvanhimpana erikoistapaus. Saksalaisia tai saksalaissyntyisiä oli runsas määrä myös aivan tavallisina vankeina, ja jopa joitakuita ensimmäisten 30 vangin joukossa tulleistakin muistellaan hyvin positiivisessa sävyssä, yhtenä heistä edellä mainittu Otto Küsel, vanki numero 2.
Joachim Neanderin esittämän arvion mukaan ”puhdasrotuisia” eli arjalaisia saksalaisia oli Auschwitzissa vankina kaikkiaan noin 9000, ja näistä noin 3500 menehtyi.
Tuo vankiryhmä ei kuitenkaan ollut, kuten vankinumeroistakin voi päätellä, aivan ensimmäinen vankijoukko leirillä. Ensimmäiset vangit olivat saksalaisia. Jo vajaata kuukautta aiemmin, 20. toukokuuta 1940, oli leirille tuotu Gerhard Palitzschin johdolla 30 rikollisvankia Sachsenhausenin keskitysleiriltä. Ensimmäinen puolalaisyhmä oli ns. poliittisia vankeja ja vangittu muun muassa osallistumisesta vastarintaliikkeen toimintaan tai sen epäilystä, saksalaiset puolestaan oli vangittu siis sen perusteella että he olivat ammattirikollisia, joko tuomion perusteella tai siksi että SS katsoi heidän talteenottonsa muutoin aiheelliseksi.
Vankinumeron 1 sai Bruno Brodniewicz, jonka muut vangit kertoivat olleen kotoisin ylä-Sleesiasta ja puhuneen jonkin verran puolaa, jotkut sanovat hänen olleen kotoisin Poznanista. Entinen Sachsenhausenin leirinvanhin, Lagerältester Harry Naujocks kertoi muistelmissaan Brodniewiczin olleen Sachsenhausenissa eräs ”vihreiden” eli rikollisvankien johtajista ja myös yhden leiriosan vankien johtaja. Alla Brodniewiczin vankikuva Auschwitzista:
Brodniewiczista tehtiin Auschwitzissa leirinvanhin, virka joka oli ylimpänä vankihierarkiassa. Kuten useat leirikertomukset osoittivat, leirinvanhimman tehtävä oli tasapainoilua muiden vankien edun, oman edun ja SS:n tahdon välillä. Käytännössä tehtävä oli mahdoton hoitaa kaikkia tyydyttävällä tavalla, ja eri vankiryhmienkin välillä oli alituista kamppailua valta-asemista. SS.n puolelta uhkana oli väkivallan ohella siirtäminen muihin toimiin, mikä olisi johtanut suojatun aseman päättymiseen ja tarkoittanut myös todennäköisesti toisten vankien kostoa.
Toimivankien, ns. kapojen käyttö SS:n apuna oli hyväksi havaittu menettely jo useiden vuosien takaa. Himmler kuvasi systeemin pirullista mekaniikkaa näin: ”Hänen tehtävänään on katsoa että työt tulee tehtyä. [--] Jos emme enää ole tyytyväisiä häneen, hän ei ole enää kapo, ja palaa muiden vankien joukkoon. Hän tietää että he pieksävät hänet kuoliaaksi heti ensimmäisenä iltana”
Leirinvanhimpana Brodniewicz toimi muiden vankien todistuksen mukaan selkeästi muiden saksalaisten ja eritoten SS:n eduksi, hän sai vankien keskuudessa lempinimen ”musta kuolema”.
Entinen Puolan armeijan upseeri Witold Pilecki, joka hankkiutui Auschwitzin leirille vapaaehtoisesti organisoidakseen vastarintaa leirillä, kertoi 1943 tapahtuneen pakonsa jälkeen laatimassaan raportissa että Brodniewicz osallistui myös leirin SS:n kanssa teloituksiin sekä muiden vankien pahoinpitelyihin. Brodniewicz oli vihattu jopa joidenkin muiden saksalaisvankien keskuudessa, ja muun muassa leirivanki nro 2, Otto Küsel, lavasti oman pakonsa yhteydessä Brodniewiczin osalliseksi pakoon jättämällä aiheesta kertovan kirjeen SS:n löydettäväksi. Pileckin mukaan Brodniewicz joutui tämän johdosta kolmeksi kuukaudeksi eristetyksi vankibunkkeriin.
SS löysi kuitenkin Brodniwiczille jatkuvasti käyttöä: lähdettyään Auschwitzin pääleiristä Brodniewicz toimi erään Auschwitzin alaleirin, nimeltään Neu-Dachs (Jaworzno), ensimmäisenä leirinvanhimpana kesästä 1943 alkaen. Huhtikuussa 1944 siirrettiin hänet Eintrachthütten leirille, sielläkin hänellä oli numero 1 ja hän oli leirinvanhin. Vielä vuoden 1944 lopulla marraskuussa hän siirtyi kolmannelle Auschwitzin alaleirille Bismarckhütteen, jossa hän jälleen oli samassa toimessa.
Auschwitzin leirin evakuoinnin jälkeen Brodniewicz siirrettiin Mittelbau-Doran leirille, jossa hän otti yhden alaleirin leirinvanhimman tehtävän hoitaakseen. Leirin tyhjentämisen jälkeen hän päätyi Bergen-Belseniin. Luultavasti hän oli yksi niistä noin 200 kaposta, jotka lynkattiin muiden vankien toimesta leirin vapautuksen jälkeen.
Bruno Brodniewicz on tietenkin ensimmäisenä vankina ja leirinvanhimpana erikoistapaus. Saksalaisia tai saksalaissyntyisiä oli runsas määrä myös aivan tavallisina vankeina, ja jopa joitakuita ensimmäisten 30 vangin joukossa tulleistakin muistellaan hyvin positiivisessa sävyssä, yhtenä heistä edellä mainittu Otto Küsel, vanki numero 2.
Joachim Neanderin esittämän arvion mukaan ”puhdasrotuisia” eli arjalaisia saksalaisia oli Auschwitzissa vankina kaikkiaan noin 9000, ja näistä noin 3500 menehtyi.
maanantai 8. helmikuuta 2010
Auschwitz ja Oswiecim
Auschwitz on saksankielinen nimi kaupungille nimeltään Oswiecim. Auschwitz on myös saksalaisten kyseiseen kaupunkiin perustaman keskitysleirin nimi, leirin josta on muodostunut koko holokaustin symboli. Puolalaiset, ja erityisesti kaupungin asukkaat, toivovat että käytettäisiin nimenomaan saksankielistä nimeä leiristä puhuttaessa. Tämä erityisesti sen vuoksi ettei kuviteltaisi leirin olleen puolalaisten ylläpitämä.
Yli 40 000 asukkaan Oswiecimin kaupunki itsessään haluaisi elää tavallistakin elämää nykyään museona toimivan leirin kyljessä. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan helppoa, ja useat paikalliset asukkaat kokevatkin leirin lähinnä rasitteeksi kaupungille. Pääasiassa turismista koituvat tulot menevät Krakovaan, ja leirin olemassolo rajoittaa muun muassa normaalia kaupunkisuunnittelua. Käytännössä Oswiecimista on vaikea löytää aluetta jota ei jollain tapaa leimaisi leirin historia.
Auschwitzin keskitysleirin alue ulottui parhaimmillaan useiden neliökilometrien laajuudelle ja nykyinen kaupunki jääkin leirialueitten väliin. Koko noin kolmen kilometrin matka pääleiriltä Birkenauhun oli myös aikoinaan täynnä leiriin liittyviä rakennuksia. Kaupunki itsessäänkin oli saksalaisten aktiivisten toimien ja suunnitelmien kohteena, siitä oli tarkoitus tehdä eräs saksalaisen väestön asutuksen painopisteistä, "Siedlungszone 1a"; tämä huolimatta siitä että paikkakunnan asujaimisto oli 1939 pääasiassa muita kansallisuuksia kuin saksalaisia, yli puolet juutalaisia. Kaupungin kylkeen oli tarkoitus rakentaa asumuksia, kouluja ja päiväkoteja SS:n tarpeisiin.
Kaupunki oli myös jo 1940 alkaen kahden kilpailevan suunnitelman kohteena: toisaalta SS halusi laajentaa leiriä sen omien asutus- ja tuotantotarpeitten mukaisesti, toisaalta siviilihallinto muokkasi suunnitelmia uudelle saksalaiselle Auschwitzin kaupungille. Leiri ja kaupunki olivat siis tukkanuottasilla alusta alkaen.
Kaavoitusongelmat ovat sodanaikaisen intressivyöhykkeen laajuuden vuoksi jatkuvia. Leirin nykyisen keskipisteen, museona toimivan pääleirin välittömään läheisyyteen 1990-luvun puolivälissä suunnitellun supermarketin rakentamisen torppaamisen voi hyvin ymmärtää, jos kohta pitkällisen oikeuskäsittelyn jälkeen leirin läheisyyteen rakennettiin muun muassa pikaruokaravintoloita. Supermarketin rakentamisen estämisen jotkut kaupunginvaltuutetut näkivät selkeänä haittana kaupungin elinkeinoelmän kehittämiselle.
Estetty on myös esimerkiksi Birkenausta kilometrien päässä sijaitsevaan entiseen nahkatehtaaseen 1999 suunniteltu diskoteekki. Kyseisessä rakennuksessa oli kylläkin joitakin verstaita saksalaishallinnon aikana, ja siellä säilytettiin vangeilta takavarikoitua omaisuutta, mutta se toimi nahkanparkitsemona jo ennen sotaa, ja sijaitsi myös varsinaisen leirialueen ulkopuolella lähellä kaupunkia. Useiden muiden projektien tapaan myös diskoteekki herätti kansainvälistäkin huomiota.
Eräs eniten kiistoja herättäneistä ja analysoiduista kysymyksistä leirialueella oli pari vuosikymmentä sitten Karmeliittaluostarin kohtalo. 1984 joukko nunnia perusti luostarin keskitysleirin aidan kupeessa sijaitsevaan niin sanottuun teatterirakennukseen. Rakennus oli ennen sotaa toiminut Puolan armeijan upseerimessinä, sodan aikana siellä oli säilötty muun muassa Zyklon-b:tä.
Pitkällisen kiistelyn jälkeen nunnat siirtyivät toisiin tiloihin, mutta kiista jäi elämään ristin muodossa: puolalaisen paavin vuonna 1979 tapahtuneen Auschwitzin vierailun yhteydestä jäänyt valtava risti pystytettiin luostarin lähistölle, keskelle leiriaikaista soranottopaikkaa, jossa menehtyi lukuisa joukko vankeja. Risti närästi erityisesti juutalaisyhteisöjä, joiden mielestä katoliset pyrkivät omimaan itselleen keskeisesti juutalaisten kärsimyshistoriaan kuuluvan paikan. Suunnitelmat ristin poistosta nostattivat vastarinnan aallon, paikalle ilmestyi sadoittain pienempiä ristejä, ja tapahtumia varjosti jopa pommiuhkaus. Pienemmät ristit saatiin lopulta poistettua, suurin on edelleen paikoillaan.
Oswiecimin kaupunkialueella harjoitettava kaavoituspolitiikka on siis jatkuvasti luupin alla, mutta sama ei päde lähes lainkaan Auschwitzin muihin osiin, esimerkiksi alaleireihin. Useista alaleireistä ei ole jäljellä yhtään merkkiä sodanajalta, jotkut taas ovat jatkaneet esimerkiksi tehtaina samaan malliin kuin sodan aikanakin. Alaleirien nykytilasta antaa hyvän kuvan Plawyn leiri, josta ei ole jäljellä kuin kaksi aidan tolppaa, nekin uusiokäytössä:
http://tiergartenstrasse4.org/DATA/pliki/grafiki/OUR%20PROJECTS/AUSCHWITZ%20THE%20SUBCAMPS/PLAWYFINAL.jpg
Auschwitzin ja Oswiecimin jännitteinen suhde kuvaa laajemminkin holokaustiin liittyviä ristiriitoja: ketä halutaan muistaa, miten pitäisi muistaa, mikä uhriryhmä on oleellinen, mitkä paikat säilyttämisen arvoisia. Monta on syytä siihenkin että harva mahtaa muistaa Auschwitzin ensimmäisten vankien olleen saksalaisia.
Yli 40 000 asukkaan Oswiecimin kaupunki itsessään haluaisi elää tavallistakin elämää nykyään museona toimivan leirin kyljessä. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan helppoa, ja useat paikalliset asukkaat kokevatkin leirin lähinnä rasitteeksi kaupungille. Pääasiassa turismista koituvat tulot menevät Krakovaan, ja leirin olemassolo rajoittaa muun muassa normaalia kaupunkisuunnittelua. Käytännössä Oswiecimista on vaikea löytää aluetta jota ei jollain tapaa leimaisi leirin historia.
Auschwitzin keskitysleirin alue ulottui parhaimmillaan useiden neliökilometrien laajuudelle ja nykyinen kaupunki jääkin leirialueitten väliin. Koko noin kolmen kilometrin matka pääleiriltä Birkenauhun oli myös aikoinaan täynnä leiriin liittyviä rakennuksia. Kaupunki itsessäänkin oli saksalaisten aktiivisten toimien ja suunnitelmien kohteena, siitä oli tarkoitus tehdä eräs saksalaisen väestön asutuksen painopisteistä, "Siedlungszone 1a"; tämä huolimatta siitä että paikkakunnan asujaimisto oli 1939 pääasiassa muita kansallisuuksia kuin saksalaisia, yli puolet juutalaisia. Kaupungin kylkeen oli tarkoitus rakentaa asumuksia, kouluja ja päiväkoteja SS:n tarpeisiin.
Kaupunki oli myös jo 1940 alkaen kahden kilpailevan suunnitelman kohteena: toisaalta SS halusi laajentaa leiriä sen omien asutus- ja tuotantotarpeitten mukaisesti, toisaalta siviilihallinto muokkasi suunnitelmia uudelle saksalaiselle Auschwitzin kaupungille. Leiri ja kaupunki olivat siis tukkanuottasilla alusta alkaen.
Kaavoitusongelmat ovat sodanaikaisen intressivyöhykkeen laajuuden vuoksi jatkuvia. Leirin nykyisen keskipisteen, museona toimivan pääleirin välittömään läheisyyteen 1990-luvun puolivälissä suunnitellun supermarketin rakentamisen torppaamisen voi hyvin ymmärtää, jos kohta pitkällisen oikeuskäsittelyn jälkeen leirin läheisyyteen rakennettiin muun muassa pikaruokaravintoloita. Supermarketin rakentamisen estämisen jotkut kaupunginvaltuutetut näkivät selkeänä haittana kaupungin elinkeinoelmän kehittämiselle.
Estetty on myös esimerkiksi Birkenausta kilometrien päässä sijaitsevaan entiseen nahkatehtaaseen 1999 suunniteltu diskoteekki. Kyseisessä rakennuksessa oli kylläkin joitakin verstaita saksalaishallinnon aikana, ja siellä säilytettiin vangeilta takavarikoitua omaisuutta, mutta se toimi nahkanparkitsemona jo ennen sotaa, ja sijaitsi myös varsinaisen leirialueen ulkopuolella lähellä kaupunkia. Useiden muiden projektien tapaan myös diskoteekki herätti kansainvälistäkin huomiota.
Eräs eniten kiistoja herättäneistä ja analysoiduista kysymyksistä leirialueella oli pari vuosikymmentä sitten Karmeliittaluostarin kohtalo. 1984 joukko nunnia perusti luostarin keskitysleirin aidan kupeessa sijaitsevaan niin sanottuun teatterirakennukseen. Rakennus oli ennen sotaa toiminut Puolan armeijan upseerimessinä, sodan aikana siellä oli säilötty muun muassa Zyklon-b:tä.
Pitkällisen kiistelyn jälkeen nunnat siirtyivät toisiin tiloihin, mutta kiista jäi elämään ristin muodossa: puolalaisen paavin vuonna 1979 tapahtuneen Auschwitzin vierailun yhteydestä jäänyt valtava risti pystytettiin luostarin lähistölle, keskelle leiriaikaista soranottopaikkaa, jossa menehtyi lukuisa joukko vankeja. Risti närästi erityisesti juutalaisyhteisöjä, joiden mielestä katoliset pyrkivät omimaan itselleen keskeisesti juutalaisten kärsimyshistoriaan kuuluvan paikan. Suunnitelmat ristin poistosta nostattivat vastarinnan aallon, paikalle ilmestyi sadoittain pienempiä ristejä, ja tapahtumia varjosti jopa pommiuhkaus. Pienemmät ristit saatiin lopulta poistettua, suurin on edelleen paikoillaan.
Oswiecimin kaupunkialueella harjoitettava kaavoituspolitiikka on siis jatkuvasti luupin alla, mutta sama ei päde lähes lainkaan Auschwitzin muihin osiin, esimerkiksi alaleireihin. Useista alaleireistä ei ole jäljellä yhtään merkkiä sodanajalta, jotkut taas ovat jatkaneet esimerkiksi tehtaina samaan malliin kuin sodan aikanakin. Alaleirien nykytilasta antaa hyvän kuvan Plawyn leiri, josta ei ole jäljellä kuin kaksi aidan tolppaa, nekin uusiokäytössä:
http://tiergartenstrasse4.org/DATA/pliki/grafiki/OUR%20PROJECTS/AUSCHWITZ%20THE%20SUBCAMPS/PLAWYFINAL.jpg
Auschwitzin ja Oswiecimin jännitteinen suhde kuvaa laajemminkin holokaustiin liittyviä ristiriitoja: ketä halutaan muistaa, miten pitäisi muistaa, mikä uhriryhmä on oleellinen, mitkä paikat säilyttämisen arvoisia. Monta on syytä siihenkin että harva mahtaa muistaa Auschwitzin ensimmäisten vankien olleen saksalaisia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
