"On tieteellisesti todistettu ettei kaasutuksia tapahtunut"...

.. tai näin ainakin holokaustin kiistäjät haluavat usein antaa ymmärtää. Blogeissaan ja keskustelupalstoilla he esittävät tämän tästä, että Auschwitzin leirin kaasukammioiden "tieteellinen" tutkimus on paljastanut, ettei kaasutuksia voinut tapahtua, koska jäämiä syaanivedystä ei ole löydettävissä.

Tällä tutkimuksella viitataan saksalaisen holokaustin kiistäjän, laitaoikeistolaisen Die Republikaner-puolueen entisen jäsenen Germar Rudolfin tunnettujen uusnatsien, kuten Otto Ernst Remerin tuella laatimaan julkaisuun, jota kutsutaan useimmiten Rudolfin raportiksi. Kemiaakin opiskellut Rudolf laati näennäisesti tieteellisen raportin Auschwitzin leiriltä salaa ottamiensa näytteiden analyysin pohjalta.

Raportissa väitetään, että "kemiallis-fysikaalisin perustein todistajien väittämät joukkokaasutukset sinihapolla väitetyissä Auschwitzin "kaasukammioissa" eivät voineet tapahtua". Tätä väittämää on sittemmin toisteltu holokaustin kiistäjien toimesta jatkuvasti. Rudolfin esitys on otettu kiistattomana, tieteellisenä todisteena holokaustia vastaan.

Väitteet ovat luonnollisesti saaneet runsaasti kritiikkiä osakseen, ja Rudolf itsekin on sittemin ehdottomasta kannastaan luopunut. Jo melko varhain hän totesi, ettei kemian avulla voida asiaa varmuudella ratkaista, "kemia ei ole tiede jonka avulla voidaan varmuudella vahvistaa tai kumota väitteet holokaustista". Viimeisimmässä julkaisussaan aiheesta hän toteaa yhdessä toisen kiistäjän kanssa, että "käytetty metodi ei tarjoa luotettavia tuloksia syaniditasoille jotka ovat lähellä havaintojen raja-arvoja".

Samoin hän toteaa laboratorioiden analyysimenetelmien olleen mahdollisesti epäluotettavia eikä tarvittaviin kalibrointeihin ja uusintatesteihin ollut mahdolllisuutta. Miksi hänen tutkimuksessaan kaasukammioista otetut näytteet osoittivat melko alhaisia arvoja, on hänen mukaansa selvitettävä tieteellisesti. Näin ei hänen mukaansa toistaiseksi ole, ja tulokset eivät ole merkitseviä. Rudolfin tuoreimpia kommentteja aiheesta löytyy tästä artikkelista:

http://inconvenienthistory.com/archive/2013/volume_5/number_1/differential_exposure_of_brickwork_to_hydrogen_cyanide.php

Rudolfin varhaisempaa raporttia lukiessa ei voi tulla muuhun kuin samaan johtopäätökseen, mihin hän sittemmin päätyi: tehdyt tutkimukset ja menetelmät eivät anna asiasta riittävää kuvaa, jotta niiden pohjalta voitaisiin päätelmiä syaanivedyn käytöstä tehdä.

Raportissaan Rudolf keskittyy tutkimaan pysyviä, rautaioneihin sitoutuneita syaanivetyjäämiä. Rudolf ei raportissaan onnistu tyydyttävällä tavalla selittämään sitä, miksi joissain olosuhteissa jäämät ovat havaittavia, joissain eivät. Esimerkiksi hänen yhtenä testinä kaasuttamassaan tiilessä ei havaittu lainkaan jäämiä, vaikka tiiltä kaasutettiin 16 tuntia.

Sitävastoin hänen esimerkkinään ottamassaan tapauksessa, jossa kirkon seiniä käsiteltiin vain kertaalleen syaanivedyllä, jäi silmin nähtäviä jäämiä ja preussinsinistä muodostui seiniin. Yksikin kaasutuskerta voi siis soveltuvissa olosuhteissa aikaansaada huomattavia jäämiä, joissain tilanteissa niitä ei taas ole lainkaan. Ainakin kertaalleen kaasutetuista parakeistakaan ei tilastollisesti merkittäviä jäämiä löytynyt, vaikka kertaalleen kaasutetussa kirkossa siis jäämät olivat silmin nähtäviä.

Tutkimuksen luotettavuus on hyvin kyseenalainen myös toisella tapaa. Rudolfin raportissa ei ole yhtään täysin selkeää kontrollinäytettä, josta tiedettäisiin ettei se ole altistunut syaanivedylle. Ainoan sellaisen näytteensä, käsittelemättömän tiilen, hän onnistui oman arvelunsa mukaan pilaamaan sotkemalla sen syaanivetyä sisältäviin näytteisiin. Vertailua ei siis ole voitu tehdä otettujen näytteiden ja varmuudella syaanivetyä sisältämättömien näytteiden välillä.

Ongelmallisin kohta raportissa koskee itse jäämien muodostumisprosessia. Rudolf ei kykene tyydyttävästi selittämään sitä, minkälaisissa olosuhteissa hänen etsimäänsä preussinsineä ja rautaan sitoutunutta syaaniyhdistettä muodostuisi käsiteltävään materiaaliin. Hän olettaa tiettyjä arvoja esimerkiksi ph-arvon suhteen, muttei myöskään kykene osoittamaan toteutuisivatko nämä edellytyksen kaasukammioissa.

Nykyään nähtävillä olevat kammioiden seinät ovat olleet ilmastolle altiina vuosikymmeniä, ja kammioiden räjäytyskin on tehnyt omaa tuhoansa. Siten alkuperäisen seinän tarkka koostumus on lähinnä pääteltävä dokumenttien ja todistajanlausuntojen perusteella. Seinien säännöllinen kalkitseminen on esimerkiksi voinut vaikuttaa epäedullisesti jäämien syntymisen kannalta. Varmaa tietoa tästä on melko mahdotonta saada, ja siten Rudolfin päätelmät ovat pitkälti tyhjän päällä. Tieteellinen todistus se ei asiasta millään muotoa ole.

Rudolfin raportin ensimmäinen versio vuodelta 1993 löytyy täältä: http://www.vho.org/D/rga1/rga.html

Itsenäisyyspuolueen eurovaaliehdokas Kärkkäisen linjoilla?

Itsenäisyyspuolueen marraskuussa 2013 eurovaaliehdokkaakseen nimeämä Janus Putkonen näyttää olevan paljolti samoilla linjoilla Magneettimedian ja ystävänsä Juha Kärkkäisen kanssa siitä, mitä tulee juutalaisiin ja holokaustiin.

Tuoreessa kirjoituksessaan päätoimittamassaan Verkkomediassa Putkonen käy läpi uutista Himmlerin kirjeistä RT:n ja Die Weltin juttujen perusteella, antaen näille kuitenkin oman värityksensä. Putkonen mm. kertoo Auschwitzin osalta, että Saksan "väitetään surmanneen 1,5 miljoonaa ihmistä" leirillä, puhuessaan kokonaisuhrimäärästä hän puhuu "virallisesta totuudesta", mikä on tyypillistä kiistäjäjargonia, ja kuvatekstissä kysyy sarkastisesti "Voiko tämä olla totta: "Tapoin kuusi miljoonaa juutalaista, mutta unohdin kertoa siitä vaimolleni..."". Himmlerin itsemurhankin hän kyseenalaista, puhuessaan tässäkin yhteydessä "väitetystä itsemurhasta".

http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=4&id=9623

Kannanotot heijastelevat lehden linjaa yleisemminkin, mutta aiemmin en ole nähnyt Putkosen itsensä juuri tuohon soppaan sotkeutuneen, vaikka nämäkin kannanotot ilmaisevat asian vain kiertotietä ja vihjaillen.

Putkonen kirjoittaa ilmeisesti kieli keskellä suuta tapaus Kärkkäisen johdosta. Aiemmin hän on kyllä antanut verkkolehdessään luvan avoimen antisemitistisille artikkeleillekin, sekä palstatilaa myös holokaustin kiistäjille. Nyt hän ilmeisesti katsoo ainakin jonkin rajan tulleen vastaan. Kärkkäisen tapausta hän kommentoi aiemmin näin: "Magneettimedia tuomittiin juutalaisuuteen liittyvistä artikkeleista, mutta koska nämä artikkelit on määrätty hävitettäväksi, tarkemmin niiden sisältöjä käsittelemällä on turha suorittaa Verkkomedian poliittista itsemurhaa."

http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=1&id=9010

Himmlerin kirjeet

Vainojen uhrien muistopäivän aattona tuli julki uutinen, että Israelista on löytynyt Heinrich Himmlerin kirjeitä, muistiinpanoja ja valokuvia. Dokumentit kuuluvat ilmeisesti Himmlerin kotoa anastettuun, mm. kassakaapissa piilossa olleeseen materiaaliin, joita vei joukko amerikkalaissotilaita ennen kuin paikka tutkittiin kunnolla. Mm. Himmlerin alkuvuosien päiväkirjat saatiin pelastettua, mutta iso määrä kirjeitä ja muuta materiaalia katosi yksityisiin kokoelmiin.

Nyt uutisissa mainittu aineisto tuli esiin 1980-luvulla. Yhden version mukaan holokaustista selvinnyt israelilaismies löysi ne kirpputorilta Belgiassa, toinen versio kertoo että ne olisi ostettu Himmlerin esikuntapäälliköltä Karl Wolffilta. Niin tai näin, löydöksen kulkeutuminen ei ole tarkoin selvillä, mikä tietysti asiakirjojen kohdalla on useinkin oleellinen, aitoutta vahvistava tai heikentävä seikka. Himmleriltä on kuitenkin niin runsaasti käsin kirjoitettua ja muutakin materiaalia, ettei käsialan vertailu ja historiallisten faktojen tarkistaminen ole hankalaa. Materiaalin aitous on vahvistettu ensi kerran jo 1980-luvulla Josef Henken toimesta, jolla oli keskeinen rooli Hitlerin päiväkirjojen väärennöksiksi todistamisessa paria vuotta aiemmin. Materiaalia on voitu verrata myös Himmlerin vaimon kirjeisiin, mitkä osuvat täysin yksiin nyt löytyneen aineiston kanssa.

Materiaalin omistaja halusi 1980-luvulla myydä ne, mutta ilmeisesti ei tässä onnistunut mm. Hitlerin päiväkirjaskandaalin vuoksi. Materiaalista tehtiin kuitenkin kaupat 2007, ja nyt niitä on tuotu lehdissä julkisuuteen, ja niistä on ilmestymässä myös kirja Himmlerin veljen Ernstin lapsenlapsen Katrin Himmlerin ollessa mukana toimittamassa niitä. Kokoelma käsittää kaikkiaan noin 700 kirjettä ja on nykyään elokuvaohjaaja Vanessa Lapan hallussa.

Kirjeet eivät sisällöltään ole mitään järisyttävää tavaraa, ainakaan mikäli niistä haluaa etsiä tietoja holokaustista tai muista rikoksista, vaimonsa kanssa jakamansa antisemitismi niissä toki on läsnä. Pääasiallinen sisältö näyttäisi kuitenkn koskevan lähinnä arkisia seikkoja, ja esimerkiksi Auschwitz mainitaan lähinnä vain kohteena jossa kulloinkin ollaan käymässä. Kiintoisia ne ovat lähinnä joukkomurhaajan persoonan valottajina, jos nyt "pahan banaalisuudesta" vielä jotain erityistä todistetta joku kaipaa.

Saksalainen Welt-lehti julkaisee sunnuntaipainoksessaan seitsemänä seuraavana viikkona lisää otteita kirjeistä ja muusta aineistosta:

http://www.welt.de/himmler/

Ravensbrück – naisten keskitysleiri

Vuonna 1939 käyttöön otettu Ravensbrückin keskitysleiri oli ensimmäinen pelkästään naisvangeille tarkoitettu leiri, jolla oli käytössä sama kurinpitojärjestelmä kuin miestenkin leireillä. Pelkästään naisille tarkoitettuja leirejä toki oli ollut aiemminkin: lokakuusta 1933 toiminut Moringen, sekä sen sulkemisen jälkeen 1938 Lichtenburg, mutta olosuhteet Ravensbrückissa muotoutuivat huomattavasti vaativammiksi, ja myös vankimäärä oli moninkertainen. Ravensbrück oli myös ensimmäinen leiri, joka alusta asti oli suunniteltu pelkästään naisten leiriksi.

1. Leirin perustaminen ja tarkoitus

Järjestelmän alkuvuosina naisvankeja oli vähäinen määrä, Jane Caplanin mukaan kahtena ensimmäisenä Hitlerin hallinnon vuotena naisvankeja oli leireillä noin prosentti kaikista vangeista, kun sitä vastoin Ravensbrückin vankimäärä vastasi alkuvaiheessaankin jo lähes kymmentä prosenttia kaikista leirivangeista. Moringenin leiri oli, huolimatta sen muodollisesta asemasta SS:n alaisuudessa, siviiliviranomaisten hallinnossa, ja leirin henkilökunta, kuten vangitkin, olivat siviiliasuissa. Vankimäärä vaihteli alkuvuosina sadan molemmin puolin, nousten 1937 lähelle viittäsataa. Kohtelu oli miesten leireihin verraten lempeää, ja leirin johtaja Hugo Krack katsoi toimintansa olevan pikemminkin kasvatuksellista kuin rankaisua. Vankien pääosan muodostivat poliittiset vangit vuoteen 1937 asti, ja sitä edespäin suurin ryhmä oli Jehovan todistajat, joita Moringenin leirin loppuvaiheessa oli lähes 90 prosenttia vangeista . Jehovan todistajia kaikista vangeista leirin toiminta-aikana oli noin puolet. Kaikkiaan Moringenin kautta kulki 1350 vankia.

Lokakuusta 1937 alkaen Moringenin vankeja siirrettiin Lichtenburgin leirille. Kasvavan vankimäärän takia Lichtenburg huomattiin kuitenkin alusta asti liian pieneksi, ja leirin laajennussuunnitelmia laadittiin vuoden 1938 kuluessa. Jo samana vuonna tehty päätös keskittää naisvangit Ravensbrückiin kuitenkin keskeytti tämän suunnittelun.

Himmler kertoi vuoden 1937 aikana useaan otteeseen SS-johdolle suunnitelmista leiriverkoston laajentamiseksi. Esimerkiksi marraskuussa puhuessaan leireistä hän esitti kaavailluksi vankimääräksi 20000, mutta totesi ettei ”sodan sattuessa sillä tulla pärjäämään” . Samoin hän esitti jo tammikuussa 1937, että “sodan sattuessa täytyy olla selvää että huomattava määrä epäluotettavia henkilöitä on laitettava sinne [keskitysleireille], jos haluamme estää hyvin epämieluisan kehityksen sodan kuluessa” . Näihin kaavailuihin Lichtenburg oli auttamattomasti liian pieni. Rudolf Hössin mukaan Eicke kaavaili uuden Ravensbrückin leirin kooksi 2000, Pohl jopa 10 000 vankia.

Virallisesti Ravensbrückin leiri otettiin käyttöön toukokuussa 1939, jolloin määrättiin kaikki Lichtenburgin naisvangit sekä mahdollisesti tulevat naisvangit toimitettavaksi Ravensbrückiin. Ensimmäinen vankierä saapui leirille 18.5.1939.

Leirin rakentaminen oli aloitettu marraskuussa 1938, jolloin sinne saapui rakennustöihin 500 miestä Sachsenhausenin keskitysleiriltä. Ravensbrück sijaitsi lähellä pääkaupunkia Berliiniä, noin 80 kilometriä siitä pohjoiseen, ja oli hyvien maantie- ja rautatieyhteyksien päässä. Rajoittuen järveen, jokeen, sekä metsäalueeseen oli leiri suhteellisen hyvin suojattu ulkopuolisten tarkkailulta.

Suunnittelupohja leireille oli jo vakiintunut, ja Ravensbrück suunniteltiin aiempien kokemusten pohjalta symmetrisen mallin mukaan. Portin ympärille oli keskittynyt hallintorakennusten rypäs selleineen ja komendantin toimistoineen. Ensivaiheessaan leirin alue oli noin 150x300 metriä, ja sitä ympäröi nelimetrinen muuri, jonka päällä kulki sähköistetty piikkilanka. Leirin sisällä oli 18 puuparakkia, joista yksi toimi sairaalaparakkina, kaksi varastona ja yksi rangaistusparakkina. Lisäksi oli erillinen pesu- ja keittiörakennus. Loput parakit toimivat majoitustiloina, joissa oli 135 makuupaikkaa.

Toisin kuin useat miestenleirit, Ravensbrück ei ollut alkujaan suunniteltu tuotannollisten näkökohtien mukaan. Lähistöllä ei ollut suuria tehtaita tai raaka-ainevaroja. Pääasiallinen tarkoitus olikin toiminta ”erikoisleirinä” naisvangeille. Leirin tuotantolaitokset laajenivat kuitenkin vuosien mittaan merkittävästi, ja leiri palveli myös sotateollisuutta. Ravensbrück toimi myös koulutuskeskuksena, jossa sai oppinsa muiden leirien yhteyteen perustettujen naistenleirien valvojat. Vuoteen 1942 Ravensbrück oli kuitenkin ainoa itsenäisenä pääleirinä toimiva naisten keskitysleiri, ja muut leirit, kuten Auschwitzin naistenleiri, olivat hallinnollisesti sen alaisia.

2. Vankimäärä, vankiryhmät ja kuolleisuus

Ravensbrückin vankimäärä kasvoi ensimmäisen vuoden reilusta tuhannesta kymmeniin tuhansiini vuosien mittaan. Kaikkiaan leirille toimitettiin sen toiminta-aikana noin 132 000 vankia, joista muutama tuhat oli leirin raskaimpiin rakennustöihin tarkoitettuja miehiä. Suurimmilleen vankimäärä kasvoi vuoden 1944 jälkipuoliskolla, jolloin leirillä oli yhtäaikaisesti reilu 50 000 vankia. Suuria määriä vankeja tuli leirille idän leirien evakuoinnin yhteydessä, ja esimerkiksi pelkästään tammi- helmikuussa 1945 saapui yli 10 000 vankia, joista 3000 Auschwitzista.

Ensi alkuun suurin vankiryhmä oli Jehovan todistajat. Tämä oli peruja Lichtenburgista, ja jo alkuvuonna 1940 heidät oli syrjäyttänyt suurimpana ryhmänä niin sanotut ”epäsosiaaliset” (Asoziale). Tähän mustaa kolmiota leiritunnuksenaan käyttävään ryhmään laskettiin arjalaisvangit, joiden katsottiin käytöksellään tai sosiaalisen asemansa vuoksi olevan vaarallisia muulle yhteiskunnalle. Tällaisia olivat muun muassa asunnottomat, prostituoidut, kerjäläiset ja alkoholistit. Myös romanit laskettiin usein tähän kategoriaan, vaikka luokittelu vaihtelikin.

Suurin yksittäinen ryhmä ”yhteiskuntaan sopeutumattomien” vankien ryhmässä oli vuonna 1939 Itävallan Burgenlandista tulleet romanit, jotka luokiteltiin erikseen kategoriaan ”työtä vieroksuvat” (Arbeitsscheu). Ravensbrückissa romanit joutuivat Auschwitzin tapaan myös lääketieteellisten kokeiden uhriksi. Auschwitzista siirtynyt tohtori Franz Lucas myönsi sterilisoineensa joitakin romaneja myös Ravensbrückissa.

Poliittisten vankien määrä lähti kasvuun sodan myötä. Ensimmäiset puolalaisvangit saapuivat jo vuoden 1939 puolella, mutta joukkokuljetukset alkoivat vasta huhtikuussa 1940. Vuoden 1940 lopulla puolalaiset olivat suurin yksittäinen ryhmä poliittisista vangeista, vastaten noin kahta kolmasosaa heistä, ja lisäksi poliittisten määrä oli kohonnut neljännekseen koko leirin vahvuudesta. Kesään 1941 mennessä poliittisista vangeista oli kasvanut myös jo suurin yksittäinen vankiryhmä. Varsovan kansannousun kukistuttua syksyllä 1944 lisääntyi puolalaisten määrä entisestään.

Juutalaisvankeja leirillä oli alusta alkaen, ja heidän määränsä pysytteli 10 prosentin tienoilla kesään 1944 asti, jolloin erityisesti Unkarin juutalaisia saapui suurempia määriä leirille. Kaikkiaan juutalaisvankeja oli kautta koko leirin historian noin 15 prosenttia . Ajoittain leirillä ei kuitenkaan ollut juuri lainkaan juutalaisvankeja. Vuonna 1942 Ravensbrückin juutalaisvangit siirrettiin asteittain, ja heidät valikoitiin joko eutanasialaitoksiin surmattavaksi, tai kuljetettiin leireille Saksan ulkopuolelle. Himmlerin 29.9.1942 antaman määräyksen mukaisesti Ravensbrückin tuli olla ”juutalaisvapaa” ja jäljellä olleet vangit, joita oli 522, tuli toimittaa Auschwitziin . Vangit saapuivat Auschwitziin 6.10.1942, ja heidät kaikki rekisteröitiin työhön leirille . Juutalaisia saapui kuitenkin leirille edelleen.

Tšekkiläisnaisia leirille oli saapunut isommassa mitassa vuoden 1942 alusta lukien, ja Heydrichin salamurhan jälkeen myös pääosa kostoksi tuhotun Lidicen kylän naisväestöstä tuotiin Ravensbrückiin. Suuria kansallisuusryhmiä tšekkien ja puolalaisten ohella olivat ranskalaiset, hollantilaiset sekä Jugoslavian ja Neuvostoliiton alueen naiset.

Leirille tuotiin alaikäisiäkin vankeja. Alle 16-vuotiaita vankeja oli kaikkiaan ainakin 881. Suurin osa alaikäisistä saapui vuoden 1944 kuluessa Auschwitzin romanileiristä ja naistenleiristä sekä Varsovasta. Vain harva heistä selvisi elossa vapautukseen saakka. Leirillä myös syntyi lapsia, huolimatta raskaudenkeskeyttämisistä sekä kiellosta toimittaa leirille raskaana olevia. Syntyneet lapset toimitettiin aluksi lastenkotiin, mutta kesästä 1944 alkaen heidän annettiin jäädä leiriin. Leirillä syntyneistä lapsista, joita oli noin 500, yli puolet ei selvinnyt ensimmäisiä elinviikkojaan pidempään.

2.1 Työ

Ensimmäisen vuoden aikana vangit työskentelivät lähinnä leirin laajennustöissä, sekä maataloustöissä, joihin heitä vuokrattiin alueen tilallisille. Joulukuussa 1939 aloitti leirillä Waffen-SS:n vaatetustehtaitten räätäliverstas ja ompelimo. Kesällä 1940 verstaat yhdistettiin DAW:n (Saksan varustelutehdas) olkimattokutomon kanssa SS:n omistamaksi yhteisyritykseksi Textil- und Lederwertung mbH (Texled).

Verstaiden yhdistämisvaiheessa yrityksissä työskenteli 141 naista, mikä oli alle 5 prosenttia leirin vankimäärästä. Suurimmilleen työntekijämäärä Texledin tehtailla kasvoi vuonna 1942 yli 5000 käsittäen yli 60 prosenttia leirin kokonaisvankimäärästä. Vaikka tuotot kasvoivat jatkuvasti, uusien koneiden tulo sekä vankien siirtäminen varusteluteollisuuteen vähensi tekstiiliteollisuudessa työskentelevien määrää vajaaseen kolmeen tuhanteen. Vuoteen 1945 mennessä verstaat olivat kasvaneet lukuisia eri osastoja käsittäväksi teollisuuslaitokseksi. Teollisuustoiminnan laajentaminen aiheutti tarpeen kasvattaa myös leirin kokoa, ja leirin asuinparakkien määrä kaksinkertaistui vuoteen 1945 mennessä. Leiriä ympäröivää muuria jatkettiin myös uusien alueitten ympärille.

Poliittisena vankina leirille joutunut Alfredine Nenninger on kuvannut työskentelyolosuhteita Texledin tiloissa seuraavasti:

”Kun astui ensimmäisen kerran suureen halliin, jossa työskenteli 600 vankia leikkauspöytien, käsityö- ja kontrollipöytien äärellä, 13 liukuhihnalla joilla kullakin 26 ompelukonetta, kaikenlaisilla erityis- ja rei’ityslaitteilla ja höyrysilityslaitteilla, uskoi astuneensa helvettiin tai hullujenhuoneelle. Huolimatta koneiden melusta ja paksusta kuumasta ilmasta joka salpasi hengityksen, kuuli joka nurkasta ja suunnasta SS-väen ja valvojien karjunnan ja saattoi todistaa sanoinkuvaamattomia pieksämiskohtauksia.”

Alkujaan vaatteiden korjaus ja valmistus palveli keskitysleirien tarpeita ja käsiteltävänä oli vankien vaatteita. Vuodesta 1942 alkaen valmistettiin ja korjattiin kasvavassa määrin myös Waffen-SS:n vaatteita. Vaikka työnteko tarjosi tilapäisen suojan teloituksilta ja työntekijöitä ei voinut kohdella täysin mielivaltaisesti, oli kohtelu julmaa myös verstailla. Työaika oli 10–12 tuntia päivässä, ja vankien pahoinpitely oli yleistä. Erityisen pelätty työpaikka oli Waffen-SS:n olkikenkien valmistamo. Työ aiheutti haavoja käsiin, ja lisäksi pöly altisti aliravitut työläiset keuhkosairauksille. Siellä työskentelikin pääasiassa leirin vankihierarkian alin osa, romanit sekä Lidicen naiset.

Waffen-SS:n vaatetyöpaja toimi yhtenä osana myös juutalaisten tuhoamisen taloudenpitoa: Lubliniin ja Auschwitziin kerääntyneestä materiaalista piti erotella ”poissiirrettyjen” juutalaisten jättämät turkistuotteet ja lähettää ne Ravensbrückiin jalostettavaksi.

Ensimmäisenä SS:n ulkopuolisena yhtiönä leirillä aloitti Siemens & Halske, jonka parakkeja alettiin rakentaa kesäkuussa 1942. Siemensin verstailla leirin välittömässä läheisyydessä alettiin valmistaa elokuussa 1942 elektronisia laitteita, erityisesti viestintälaitteita sotavoimien tarpeisiin. 20 tuotantohallissa työskenteli noin 2500 vankia. Vuonna 1944 Siemens perusti oman leirinsä Ravensbrückin kupeeseen, jolloin työntekijät myös majoittuivat Siemensin tiloissa.

Vuodesta 1943 alkaen otettiin uusi malli käyttöön: sen sijaan että yritykset sijoittautuisivat lähelle leiriä, perustettiin alaleirejä varusteluteollisuuden laitosten läheisyyteen. Suurimmalla alaleirillä työskenteli yli 4000 vankia. Ravensbrückista siirrettiin vankeja myös muiden leirien lähistöllä sijaitseville alaleireille. Puutteellisen dokumentaation vuoksi ei voida tarkkaan sanoa alaleirien määrää. Varmasti ei tiedetä, mikä leiri oli minkä pääleirin alaisuudessa, mutta Ravensbrückin alaleirien määrä oli noin 20.

Naisvangit joutuivat työskentelemään myös kesästä 1942 alkaen eri keskitysleireille pystytetyissä leiribordelleissa. Ravensbrück toimi rekrytointikeskuksena leiribordelleihin, mutta myös muihin SS:n ja Wehrcmachtin bordelleihin. Leiriltä ”tilattiin” naisvankeja, ja joissain tapauksissa tilannut taho kävi itse valikoimassa naiset leiriltä. Bordelleihin pyrittiin samaan ”vapaaehtoisia” lupauksilla paremmista työoloista, mutta kertomatta tarkkaan komennuksen sisältöä. Myös vapautusta lupailtiin, vaikka todellisuudessa ”komennuksen” päätyttyä vanki yleensä palautettiin sille leirille mistä hän oli lähtenyt.

2.2 Kuolleisuus ja teloitukset

Ravensbrückin leirin kuolleisuuslukuja on useiden muiden leirien tapaan hankala arvioida dokumenttien vähyyden vuoksi. Ainoa kuolleisuudesta kertova dokumenttitieto on elokuulta 1942. WVHA:n tilasto ko. kuulta kertoo Ravensbrückissa kuolleen 38 vankia. Kuten Bernhard Strebel toteaa, on luku alhainen muihin leireihin suhteutettuna. Alhaisesta kuolleisuudesta kertoo myös se, että ensimmäinen, kahdella uunilla varustettu krematorio leirille rakennettiin vasta huhtikuussa 1943, ja uuneja lisättiin yhdellä vuoden 1944 lopulla. Ennen oman krematorion rakentamista ruumiit vietiin Fürstenbergin kaupungin krematorioon.

Yksi syy alhaiseen kuolleisuuteen on siinä, että heikkokuntoisia vankeja toimitettiin eutanasialaitokseen surmattavaksi. Syksystä 1941 alkaen vierailu leirillä lääkärikomissio, joka valikoi leirin vankeja lähetettäväksi Bernburgin laitokseen surmattavaksi. Tohtori Friedrich Mennecken johtama lääkäriryhmä ennätti valikoida ”erityiskäsittelyyn” (Sonderbehandlung) noin 1600 vankia, ennen kuin nimellä ”Aktion 14f13” tunnettu leirivankien harvennusoperaatio lopetettiin. Mennecken toimet tunnetaan suhteellisen tarkasti, sillä säilyneitten arviointikaavakkeiden ohella paljastavaa aineistoa on hänen kirjeissään; hän kertoi avoimesti kirjeissä vaimolleen operaation kulusta. Näin hyväntuulisesti hän kuvasi tapahtumia Ravensbrückissa kirjeessään 20.11.1941:

”Työ luistaa, koska pääosa on jo täytetty ja minä lisään vain diagnoosin, keskeiset oireet jne. [--] Dr. Sonntag istuu vieressä ja kertoo minulle leirin olosuhteista, ryhmänjohtaja tuo potilaita tänne – se sujuu moitteettomasti. Syön leirillä; tänään oli lounaalla kasinolla linssikeittoa pekonin kera, jälkiruoaksi omelettia. Viideltä lopetin, söin kasinolla illallista (Dr. Sonntagin kanssa): 3 lajia makkaraa, voita, leipää, olutta. [--] Vuoteessani nukun loistavasti, se on kuin Hilmershausenissa. [--] Toivottavasti sinulla menee yhtä hyvin kuin minulla; voin erinomaisesti!”

Kuolleisuus kasvoi vankimäärän lisääntyessä, ja erityisesti kun leirille tulvi väkeä idän leireiltä. Leirin kapasiteetti oli riittämätön vankitulvan vastaanottamiseksi. Jo kesästä 1944 asti oli leirin majoituskapasiteetti ollut riittämätön, ja saapuvia vankeja pidettiin elokuusta alkaen keskellä leiriä sijaitsevassa sotilasteltassa, jossa ei aluksi ollut minkäänlaisia saniteettitiloja, eikä lämmitystä. Tarpeet tehtiin teltan ulkopuolelle kaivetun kuopan äärellä.

Syksyllä 1944 neljännes kaikista leirin parakeista oli sairaalakäytössä. Sairaalaparakit eivät olleet kuitenkaan hoitoa varten, vaan niihin eristettiin sairaat muista vangeista. Vuoden 1945 kolmena ensimmäisenä kuukautena kuoli 4000 vankia ”luonnollisiin syihin”, eli heitä ei suoranaisesti tapettu vaan heidän annettiin kuolla nälkään ja tauteihin. Leirin johto yritti epätoivoisesti helpottaa tilannetta myös siirrättämällä vankeja muihin leireihin, ja sairaita vankeja koottiin lähistöllä sijaitsevaan Uckermarkin leiriin. Uckermarkissa olosuhteet olivat huollon täydellisesti puuttuessa jopa pahemmat kuin pääleirillä.

Leirijohdon kertoman mukaan vankimäärää pyrittiin aluksi vähentämään myös ampumalla heitä 50 ryhmissä, mutta tämä oli liian hidas menetelmä. Vankileirin johtaja Johann Schwarzhuber todisti sodan jälkeen leirin komendantin Fritz Suhrenin kertoneen hänelle että ampuminen ”ei toimi riittävän nopeasti. Meidän täytyy käyttää jotain muuta menetelmää”. Tästä johtuen otettiin vuoden 1945 alkukuukausina käyttöön myös kaasukammio. Täsmällistä ajankohtaa sen rakentamiselle ei ole pystytty määrittämään, mutta kaasukammion käyttöönotto on dokumentoitu vankien salassa pitämän listan avulla, johon on 8.2.1945 koottu lähetettyjen vankien nimet merkinnällä ”poistumiset Uckermark (ensimmäinen kaasutus)” . Vangeilta pyrittiin salaamaan leiriltä poimittujen kohtalo listaamalla sairaat, rivistä poistetut vangit kuljetetuksi Mittwerda – nimiseen parantolaan. Tällaista laitosta ei todellisuudessa ollut olemassakaan.

Kaasukammiona toimi yksi leirin varastoparakeista. Kaasutusoperaatiota on kuvannut Schwarzhuber seuraavasti:

”Olin yhdessä kaasutuksessa läsnä. 150 naista pakotettiin yhdellä kertaa kaasukammioon. Hauptscharführer Moll käski naiset riisuuntumaan, ja kertoi heille että heille suoritetaan täidentorjunta. Sitten heidät ajettiin kaasutustilaan, ja ovi suljettiin. Miespuolinen vanki kiipesi katolle kaasunaamarilla varustautuneena, ja heitti pienestä aukosta, jonka hän heti sulki, yhden kaasupurkin sisälle. Kuulin valitusta ja itkua. Kahden tai kolmen minuutin kuluttua tilassa tuli hiljaista. Olivatko naiset kuolleet vai pyörtyneet, en osaa sanoa. En ollut tilaa tyhjennettäessä paikalla.”

Myöhemmin Schwarzhuber vielä tarkensi kertomustaan:

”2300-2400 ihmistä kaasutettiin Ravensbrückissa. Kaasukammio oli noin 9x4,5 metriä ja sinne mahtui noin 150 ihmistä. Kaasukammio oli noin viiden metrin päässä krematoriosta. Vankien täytyi riisuutua pienessä vajassa, joka oli noin kolmen metrin päässä kammiosta, ja heidät vietiin pienen huoneen kautta kaasutustilaan.”

Schwarzhuberilla oli oletettavasti jonkinasteista kokemusta kaasulla surmaamisista aiemminkin, hänen toimittuaan kolme vuotta eri tehtävissä Auschwitzissa. Schwarzhuberista hänen esimiestensä toimesta tehdyssä arviossa todetaan häntä kutsutun Auschwitzissa jatkuvasti ”erikoistoimenpiteisiin, jotka hän aina hoiti täsmällisesti ja uskollisesti”. Hänen mainitsemansa Otto Moll puolestaan johti aiemmin Auschwitzin krematorioita ja tunnettiin vankien keskuudessa brutaaliudestaan.

Yksi ”Mittwerdan” lista, päiväyksellä 6.4.1945 ja sisältäen 496 naisvangin nimet, on säilynyt, ja sen perusteella on voitu todeta että enemmistö kaasukammioon joutuneista oli yli 40 vuotta, ja pääosa heistä oli toimitettu leirille viimeisen puolen vuoden aikana. 71 heistä oli tullut Auschwitzista. Leirin kirjurien mukaan olemattomaan parantolaan, siis kaasukammioon, toimitettiin 3660 vankia. Yksi kuljetus vietiin leirille saavuttuaan suoraan kaasukammioon, joten kaasulla surmattujen kokonaismäärä on noin 5000-6000 tuhatta.

Kaikkiaan leirillä kuoli 20000–30000 vankia. Näistä noin 20000 kuoli ”luonnollisesti”. Leirikirjanpidon puuttuessa luvut pohjautuvat kuljetustilastoihin, yksittäisiin leirin vahvuudesta kertoviin dokumentteihin, ja leirin henkilökunnan, sekä todistajien, erityisesti kirjureina työskentelevien naisten kertomuksiin.

3. Leirin henkilökunta

Ravensbrück oli miesten leirien tapaan organisoitu viiteen osastoon: Komendantintoimisto adjutantteineen, poliittinen osasto (Gestapo), vankileiri, hallinto ja leirilääkäri. Leirin ensimmäisenä johtajana toimi Günther Tamaschke, joka oli hoitanut tehtävää jo Lichtenburgissa. Häntä seurasi johtajana hänen sijaisensa Max Koegel tammikuusta 1940 alkaen. Koegelin siirryttyä Majdanekiin tuli leirin komendantiksi Fritz Suhren, joka hoiti tehtävää elokuusta 1942 aina leirin sulkemiseen asti, huhtikuulle 1942.

Leirin vartiointi erosi sikäli muista leireistä, että SS:n Totenkopf –osastot hoitivat vartiointia vain leirin ulkopuolella. Vankileirin muurin sisäpuolella vartiointitehtävät oli uskottu naisvartijoille. Nämä naisvartijat eivät olleet SS:n jäseniä, vaan kuuluivat erilliseen SS:n tehtävissä avustavaan naisosastoon. He olivat kuitenkin miesten tapaan SS:n tuomiovallan alaisuuteen. Naisvartijoita johti ylivalvoja (Oberaufseherin), joka puolestaan toimi vankileirin johtajan alaisuudessa.

Ensimmäisenä ylivalvojana toimi Johanna Langefeld, joka vapautettiin tehtävästään ja toimitettiin SS-oikeuden eteen maaliskuussa 1943, hänen jouduttuaan konfliktiin esimiestensä kanssa. Todistajien mukaan Langefeld kohteli vankeja suhteellisen inhimillisesti ja kieltäytyi lyömästä näitä. Langefeld toimi 1942 tilapäisesti myös Auschwitzissa, jolloin hänen tehtävään oli johtaa sinne sijoitettavan naistenleirin perustamista. Tuolloin hänen sijaisenaan toimi Maria Mandl. Samanaikaisesti Langefeldin kanssa ylivalvojana toimi myös Emma Zimmer, joka siirtyi 1942 Auschwitziin, jossa hän toimi vuoteen 1945 asti. Langefeldia seurasivat ylimpänä naisvalvojana Dorothea Binz, Anna Klein-Plaubel, ja viimeisenä ylivalvojana Luise Brunner.

Tiedot valvojien määrästä ovat puutteellisia. Tiedetään kuitenkin, että 1939 leirillä toimi kaksi ylivalvojaa, sekä 83 valvojaa. Tammikuussa 1945 naisvalvojia oli 546, ja miesvartijoita 1008. Kaikkiaan leiriltä tiedetään nimeltä 2857 valvojaa, mutta tämäkin tieto on osin puutteellinen ja sisältää myös lyhyemmän aikaa leirillä koulutuksessa olleita naisia. Ravensbrück toimi alkuvuodesta 1942 koulutusleirinä, jolloin muillekin leireille alettiin perustaa naisosastoja.

4. Leirin vapautus ja Ravensbrück sodan jälkeen

Ravensbrückin leiriä evakuoitiin kuumeisesti kevään 1945 aikana. Vangeille siirto muille leireille ei tuonut juurikaan helpotusta oloihin, koska kaoottinen tila vallitsi kaikkialla Saksassa. Vankikuljetuksissa joskus päiväkausia kestävillä junamatkoilla ja pitkillä jalkamarsseilla kuoli myös runsaasti vankeja. Huhtikuun lopulla 1945 jäljellä olleet 20 000 vankia aloittivat jalkamarssin kohti Saksan sisäosia. Ensimmäisten neuvostojoukkojen saapuessa leirille 30.4.1945 leirillä oli vielä 2000 vankia, huolimatta siitä että marssikyvyttömät oli leirin johdon kertoman mukaan käsketty surmata.

Evakuoinnin yhteydessä joitakin vankeja vaihdettiin saksalaisiin internoituihin Kansainvälisen Punaisen Ristin toimesta. Myös joitakuita pitkäaikaisvankeja vapautettiin. Yli 5000 vankia onnistuttiin vapauttamaan Ruotsin Punaisen Ristin ja kreivi Bernadotten toimesta.

Leirin vapauttamisen jälkeen leirin henkilökunta joutui oikeuden eteen brittien toimesta, ja seitsemässä oikeudenkäynnissä Hampurissa vv. 1946–1948 oli syytettynä yhteensä 38 leirin vartiokuntaan, lääkäreihin ja johtoon kuulunutta henkilöä. Heistä noin puolet sai kuolemantuomion. Pienempiä oikeudenkäyntejä järjestettiin myöhemminkin, ja lisäksi Ravensbrückin henkilökuntaa oli tuomiolla jo mm. Bergen-Belsenin oikeudenkäynnissä 1945. Leirin komendantti Suhren tuomittiin ensin amerikkalaisessa oikeusistuimessa Baijerissa, ja 1950 ranskalaisten toimesta kuolemaan Rastattissa pidetyssä sotaoikeuden istunnossa.

Oikeudenkäynnit pitivät Ravensbrückin jossain määrin julkisuudessa, samoin kuin entisten leirivankien muistelmakirjat. Historiantutkimuksessa leiri sitä vastoin jäi sivummalle, ja leirin historian kirjoittaminenkin jäi paljolti entisten leirivankien hoidettavaksi. Entisen leirivangin etnologi Germaine Tillionin kuvaus on sittemmin noussut klassikon asemaan. 1990-luvulta alkaen, rautaesiripun sorruttua, on kiinnostus leiriä kohtaan kuitenkin selkeästi kasvanut. DDR:n aikaan leiri oli antifasististen rituaalien näyttämönä, tosin se oli silloinkin sivummalla päähuomion kohdistuessa Buchenwaldiin ja sen sankareihin . Vuosivälillä 1984-1990 leirin entisen SS-päämajan tiloissa toimi ”antifasistisen vastarinnan” museo, 1990 eteenpäin museossa on muistettu Ravensbrückin naisuhreja.

Kirjallisuus:

Ino Arndt (1970):”Das Frauenkonzentrationslager Ravensbrück”. Studien zur Geschichte der Konzentrationslager Schriftenreihe der Vierteljahrshefte für Zeitgeschichte, Band 21.

Simone Barck (2003): Antifa Geschichte(n): Eine literarische Spurensuche in der DDR der 1950er und 1960er Jahre, Köln: Böhlau Verlag.

Tatiana Berenstein et al. (toim.) (1960): Faschismus - Getto - Massenmord. Dokumentation über die Ausrottung und Widerstand der Juden in Polen während des zweiten Weltkrieges. Berlin: Rütten & Loening.

Jane Caplan (2006), ”Introduction”, teoksessa Gabriele Herz: The Women’s Camp in Moringen: a memoir of imprisonment in Germany. Berghahn Books, ss. 1-58.

Danuta Czech (2002): Kalendarium. Gli avvenimenti nel campo di concentramento di Auschwitz-Birkenau 1939 – 1945. Online: http://www.associazioni.milano.it/aned/kalendarium/index.htm.

Klaus Drobisch, Günther Wieland (1993): System der NS-Konzentrationslager 1933-1939. Berlin: Akademie Verlag.

Denise Dufournier (1948): Ravensbrück: the women's camp of death. London: G. Allen & Unwin.

Jürgen Harder ja Hans Hesse (2001): “Female Jehovah's Witnesses in Moringen Women's Concentration Camp: Women’s Resistance in Nazi Germany”, teoksessa Hans Hesse (toim.): Persecution and Resistance of Jehovah's Witnesses During the Nazi-Regime: 1933-1945, Bremen: Edition Temmen, ss. 36-59.

Annette Leo (2006): “Ravensbrück – Stammlager”, teoksessa Wolfgang Benz, Barbara Distel: Der Ort des Terrors. Geschichte der nationalsozialistischen Konzentrationslager, Band 4: Flossenbürg, Mauthausen, Ravensbrück. München: C.H. Beck Verlag, ss. 471-608.

Jack G. Morrison (2000): Ravensbrück: everyday life in a women's concentration camp, 1939-45. Princeton (NJ): Markus Wiener Publishers.

Karin Orth (1999): Das System der nationalsozialistischen Konzentrationslager: Eine politische Organisationsgeschichte, Hamburg: Hamburger Edition.

Jan Erik Schulte (2001): Zwangsarbeit und Vernichtung: Das Wirtschaftsimperium der SS. Oswald Pohl und das SS-Wirtschafts-Verwaltungshauptamt 1933-1945, Paderborn: Verlag Ferdinand Schöningh.

Silke Schäfer (2002): Zum Selbstverständnis von Frauen im Konzentrationslager. Das Lager Ravensbrück.TU-Berlin.

Robert Sommer (2006): Der Sonderbau. Die Errichtung von Bordellen in den nationalsozialistischen Konzentrationslagern. Morrisville (NC): Lulu.com.

Julia Stelter, Ulrike Wegehaupt (2009)“Überblick zum KZ-Standort Lichtenburg” teoksessa Stefan Hördler, Sigfrid Jacobeit (toim.): Dokumentations - und Gedenkort KZ Lichtenburg: Konzeption einer neuen Dauerausstellung für Werkstattgebäude und Bunker. Berlin: Lit. Verlag, ss. 83-90.

Reinhard Strebel (2011): “Die Gaskammer im Konzentrationslager Ravensbrück Anfang 1945” teoksessa Neue Studien zu nationalsozialistischen Massentötungen durch Giftgas, Berlin: Metropol Verlag, ss. 277-287.

Reinhard Strebel (2002): “Ravensbrück – das zentrale Frauenkonzentrationslager”, teoksessa . Herbert, Ulrich; Karin Orth; Christoph Dieckmann (Hrsg.): Die nationalsozialistischen Konzentrationslager. Entwicklung und Struktur. Frankfurt am Main: Fischer Verlag, ss. 215-258.

Stanislav Zámecnik (2007): Das war Dachau, Frankfurt am Main: Fischer Verlag.

Mattogno, Kues ja Graf: 1500 sivua hölynpölyä

Tätä blogia ei ole aikoihin päivitetty, mutta viimeisin holokaustin kiistäjien tuotos ansainnee kommenttinsa. Kuten tässäkin blogissa on kerrottu, julkaistiin vuonna 2011 kritiikki Carlo Mattognon, Thomas Kuesin ja Jürgen Grafin Aktion Reinhard-leirejä koskevista teoksista.

Kritiikissä selvitettiin muun muassa kiistäjäkolmikon puutteellista ymmärrystä tapahtumista ja kehnoa tietämystä asiaa käsittelevästä tutkimuksesta sekä heidän keinojaan vääristellä historiaa. Kuten tuossakin kritiikissä todettiin, on kyseisellä kiistäjäkolmikolla taipumus kirjoittaa erittäin laajoja, epäkoherentteja esityksiä aiheestaan. Nyt kyseiset kiistäjät näyttävät laittaneen vieläkin paremmaksi julkaisemalla yli 1500 sivuisen, sinne tänne polveilevan ja jokseenkin lukukelvottoman sepustuksen "vastauksenaan". Kuten alkuperäisen kritiikin kirjoittajatkin toteavat, pyrkii "vastaus" lähinnä epätoivon vimmalla nimittelemään ja syyttelemään kriitikkojaan, ja esittämään täysin tuulesta temmattuja väitteitä plagiaatiosta.

Ilmeisesti väite arkistoviitteiden plagioinnista johtuu vain silkasta harmistuksesta/kateudesta sen johdosta, että jotkut ovat osanneet hakea arkistosta tietoja ja kykenevät aineistojen laajamittaiseen analyysiin historiatieteen menetelmien avulla. 1500-sivuinen opus kertoo omaa karua kieltään siitä, mikä on heidän omien tutkimustensa taso: teoksessa on vain muutama hajanainen arkistoviite, ja nekin useimmat jo moneen kertaan samojen kirjoittajien teoksissa aiemminkin käytettyjä. Samoin "vastauksen" kirjallisuusluettelo kertoo lähinnä hyvin pintapuolisesta perehtymisestä aiheeseen: työssä viitataan ainoastaan reiluun 400 teokseen. Tämä on käsittämättömän pieni määrä kirjallisuutta käytettynä noin laajassa teoksessa. Siten lukuisat teesit jäävät väistämättä vain epätoivoisiksi huitaisuiksi ilmaan, ja esimerkiksi väitteidensä kannalta oleellinen Stalinin ja hänen toimiensa tutkimus kuitataan yhdellä kirjallisuusviitteellä. Tässäkään kohden ei siis kirjoittajakolmikko ole aiheeseensa kyennyt/osannut/viitsinyt perehtyä.

Lisää kommentteja "vastauksesta" löytyy Holocaust Controversies-sivustolta, jonne oletettavasti jatkossakin päivitetään kritiikin tekijöiden kommentteja uusimmasta kiistäjätuotoksesta.

Kiistäjäkolmikon "vastaus" löytyy täältä: http://holocausthandbooks.com/dl/28-tecoar-long.pdf

Uusi kiistäjäkäännynnäinen: Carlo Mattogno

Holokaustin kiistäjien joukossa aina ajoittain jotkut näyttävät ainakin osittain tulleen kiistämisensä kanssa siihen pisteeseen, että havaitsevat juttujensa perustuvan jokseenkin ei millekään. Tunnettu tapaus on David Irvingin soutaminen ja huopaaminen kiistämisen ja vähättelyn ja myöntämisen välillä. Nykyään hän näyttää, sen ohella että pitää ns. Aktion Reinhardt -leirejä totena, myöntävän pienimuotoiset kaasutukset myös Auschwitzissa:

http://www.fpp.co.uk/docs/Irving/RadDi/2012/Brittni.html

Toinen tunnettu käänynnäinen on ollut holokaustin kiistäjien instituuttia johtanut Mark Weber, jonka kääntymyksestä mainitsin aiemmin täällä:

http://holokausti.blogspot.fi/2010/07/holokaustin-kiistamisen-politiikat.html

Käännynnäisten joukkoon voisi jossain määrin tunnetuista nimistä lisätä myös muun muassa kiistäjien keskeisissä julkaisuissa kirjoittaneen Charles D. Provanin, joka omien laskelmiensa kautta tuli päätelmään että todistajien kertomukset pitävät paikkansa:

http://old.post-gazette.com/headlines/20010304provan2.asp

Netissä laajalti levinneen videon Auschwitzista julkaissut juutalainen kiistäjä David Cole kuuluu myös käännynnäisiin. Jo ennen kiistäjäliikkeeseen täydellistä pesäeron tekemistään Cole oli todennut, ettei kaikissa tapauksissa kistämiselle ole perusteita. Tästä hän otti rajusti yhteen Robert Faurissonin kanssa, joka edelleen pitää kiinni siitä, ettei tuolloin puheena olleessa Natzweiler-Struthofin kaasukammiossa surmattu ketään:

http://www.nizkor.org/ftp.cgi/people/c/cole.david/cole-vs-faurisson-struthof

Natzweileriin liittyy myös tuorein tapaus. Tällä kertaa kyseessä on yksi johtavista kiistäjistä, kenties liikkeen tunnetuin kirjoittelija italialainen Carlo Mattogno. Mattogno toki on muutoinkin revisioinut ortodoksisimman kiistäjälinjan näkemyksiä, todeten mm. tuoreessa haastattelussaan että "revisionismi ei kiistä että toisen maailmansodan aikana toteutettiin itäisen Euroopan juutalaisten joukkosurma". Sen hän näyttää edelleen kiistävän, että kyseessä oli suunnitelmallinen ja myös kaasuvaunujen avulla toteutettu murhatyö.

Mattognon tuoreimmassa kirjajulkaisussa hän kuitenkin menee askeleen pidemmälle. Viime vuonna julkaistussa kirjassaan Schiffbruch: Vom Untergang der Holocaust-Orthodoxie Mattogno myöntää Colen tavoin, että todistusaineisto Natzweilerin kaasutusten osalta on sitä luokkaa, ettei sitä ole mahdollista kiistää. Kiistäjälle ominaisella tavalla hän ei toki kaikkea allekirjoita, vaan pyrkii todistelemaan että kaasu jolla 86 juutalaisvangin surmaaminen toteutettiin, ei ollut syaanivetyä vaan "todennäköisesti murhat toteutettiin fosgeenilla". Käänteenä tämän myöntäminen on kuitenkin kiistäjien kannalta merkittävä, onhan kiistäjäliikkeen kulmakivenä ollut juurikin kaasukammioitten olemassaolon ja niissä toteutettujen surmien kaikkinainen kiistäminen.

Mattognon linjanmuutos on yllätys myös hänen kääntäjälleen ja kirjoittajakumppanilleen Jürgen Grafille, joka kuitenkin toteaa, että "dokumentit eivät jätä epäilykselle sijaa".

Kiistäjien linja näyttääkin ainakin isoimpien nimien osalta nykyään liudentuneen kohti sitä kantaa, että joukkomurhia kylläkin tapahtui, muttei siinä mittakaavassa mitä on annettu ymmärtää. Ehdottomasta linjasta näyttäisi jäävän pitämään kiinni lähinnä joukko nettifanaatikkoja, ja muutama vanhemman polven kirjoittelija, kuten Robert Faurisson.

Linjan muutos näyttäisi liittyvän siihen, että kiistäjäliike on viime vuodet mennyt kohtuullisen selkeää alamäkeä sen suhteen, mitä tulee uusien toimijoiden värväämiseen. Julkaisujen tuottaminen on jäänyt lähinnä vain Mattognon hartioille, ja hänkin on viime vuodet lähinnä kierrättänyt vanhaa materiaaliaan. Nyt hänenkin luopuessa ehdottomasta linjastaan, voinee olettaa kiistäjäliikkeessä hajaannuksen kasvavan samalla kun sen toimijamäärä laskee. Siinä se toteuttaisi muiden ääriliikkeiden kohdalla todettua vähittäisen hajaantumisen logiikkaa.

Sampo Ahto Beevoria lukemassa

Satuin lukemaan Sampo Ahton varsin kriittisen arvion brittihistorioitsija Anthony Beevorin teoksesta Toinen maailmansota viimeisimmästä Sotilasaikakauslehdestä (10/2012, 50-54). Ahto näyttäisi kritiikissään sortuvan useissa kohdin vastaaviin erheisiin, mistä tämä Beevoria syyttää. Beevorin teos on epäilemättä osan kritiikistä myös ansainnut, erityisesti siltä osin mitä tulee köykäiseen ja osin vanhentuneeseenkin lähdeaineistoon. Mutta osa Ahton kommenteista vaikuttaa kertovan enemmän hänestä kuin Beevorista.

Ensimmäisenä kiinnitti huomioni kirjoituksessa esille otettu Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin muistelmateos. Ahto esittää sen olevan lähteenä lähinnä kelvottoman, ja toteaa seuraavaa:

Hösshän joutui käsittelyn kohteeksi, jollaiseen verrattuna menetelmät Guantanamossa ovat olleet pelkkää leikkiä. Käsittelyn seurauksena hän oli valmis tunnustamaan vaikka paholaisen isäkseen.

Ahto viittaa tässä luonnollisesti erityisesti ns. revisionistisessa kirjallisuudessa esitettyihin väitteisiin Hössiä kohdanneesta kidutuksesta. Ja on totta, että häntä kohdeltiin väkivaltaisesti häntä pidättämään tulleiden brittisotilaiden toimesta, ja että ensimmäiset tiedot hänestä - erityisesti henkilöllisyyden selvittämiseksi - pumpattiin ulos keinoin, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Tämän nojalla ei kuitenkaan voi hänen elämäkertansa tietoja kuitata arvottomiksi. Hössin kertoma on todennettu useimmilta osin paikkaansapitäväksi sekä dokumentein että muiden todistajien voimalla, useaan otteeseen ja useiden eri maiden oikeusistuimissa. Oikeudellisessa mielessä väkivallan käyttö voi hänen todistuksensa arvoa vähentää, muttei se tee siitä historiallisesti arvotonta.

Ahto jättää myös mainitsematta, että väitetty kidutus tapahtui brittien toimesta, kun taas hänen muistelmansa on kirjoitettu Puolassa. Hän myös itse mainitsee brittisotilaiden lyöneen häntä ensimmäisen kuulustelun aikana, muttei kerro vastaavaa myöhemmästä kohtelustaan. Muistelmat on kirjoitettu lokakuun 1946 ja huhtikuun 1947 välisenä aikana Puolassa, siis suhteellisen paljon hänen vangitsemisensa jälkeen.

Ongelmallinen on myös toinen väite koskien hänen tunnustustensa sisältöä. Sikäli kun hän "oli valmis tunnustamaan vaikka paholaisen isäkseen", esitti hän sekä kuulusteluissa että elämäkerrassaan huomattavan paljon varaumia kuulustelijoidensa väitteisiin, osin jopa täysin kumoten nämä. Esimerkiksi koskien surmattujen sotavankien määrää, Höss kiisti kuulustelijoiden hänelle tarjoamat luvut:

I cannot give you any numbers. When I was interrogated at Minden, the interrogator told me that the total number certainly must have been somewhere in the neighborhood of 100,000, but I said that I did not think they were that many, that is impossible; that there was certainly not that many, but I also stress the fact I cannot give any definite figures.

(lähde: http://www.mazal.org/archive/H%D6SS/TEXT/HOS2-008.htm)

Samoin koskien surmattujen juutalaisten määrää, Höss kiistää esitetyt luvut vedoten Eichmannin hänelle kertomiin määriin:

The reasons why I remember the number, two and one-half million, is because it was repeatedly told to me that Auschwitz was to have exterminated four or five million, but that was not so.

(lähde: http://www.mazal.org/archive/H%D6SS/TEXT/HOS2-014.htm)

Muistelmissaan hän korjasi näitäkin lukuja alaspäin, tehden tällä kertaa itse laskemia luvuista:

I regard a total of two and a half million as far too high. Even Auschwitz had limits to its destructive possibilities. Figures given by former prisoners are figments of the imagination and lack any foundation.

(lähde: http://fotos.fotoflexer.com/b26910e6baf40d9ff247b3541e39d78b.jpg)

Tämänkin valossa väite siitä, että hänelle olisi kidututettuna saneltu mitä tulee kertoa, on katteeton.

Revisionistisilla linjoilla Ahto liikkuu myös kommentoidessaan Beevorin esitystä Dresdenin uhriluvuista. Samalla Ahto tulee esittäneeksi virheellistä tietoa uhrilukuja tutkineen komitean työstä, ja esittää vieläpä harhaanjohtavaa tietoa lähteestään. Ahto kertoo seuraavaa:

[e]dellä mainittu komitea sivuutti suvereenisti keväällä 1945 laaditun arvion Dresdenin uhriluvuista. Arvion mukaan 35 000 vainajaa oli pystytty identifioimaan, 50 000 olisi todennäköisesti vielä identifioitavissa korujen ja vihkisormusten perusteella ja 168 000 ruumiin tunnistaminen olisi mahdotonta.

Väite siitä, että komitea sivuutti tuon arvion kokonaan, ei pidä paikkaansa. Rolf-Dieter Müllerin arvio kyseisistä luvuista on edelleen saatavilla komitean verkkosivuilta:

http://dresden.de/media/pdf/infoblaetter/Hist_Ref_Mueller.pdf

Müllerin esityksestä käy myös ilmi, että Ahton esittämä "keväällä 1945 laadittu arvio" on itseasiassa pelkkää muistitietoa, ja laadittu vasta 1980-luvun lopulla. Kyseessä on Dresdenissä Wehrmachtin tehtävissä toimineen Erhardt Matthesin kertomus, jossa hän myös väittää tiedottaneensa luvut Hitlerin bunkkeriin tämän toiseksi viimeisenä elinpäivänä. Kuten Müller toteaa, kertomus ei siltäkään osin vaikuta uskottavalta, bunkkerissa oli muutakin tehtävää kuin kantaa huolta Dresdenin useamman kuukauden takaisista tapahtumista.

Müller toteaa lisäksi, että bunkkerissa ei noin korkeista luvuista oltu kuultukaan, vaan puhuttiin kymmenesosasta tuosta luvusta. Tämän vahvistaa mm. kyseisen päivän iltaan asti bunkkerissa ollut Bernd Freytag von Loringhoven, jonka tehtävänä oli valmistella Hitlerille esitettävät raportit.

Ahto on mielestään löytänyt myös muutaman virheellisen sitaatin Beevorin tekstistä. Yhtenä niistä hän esittää lausuman Goebbelsin päiväkirjoista:

Beevor väittää Hitlerin sanoneen Goebbelsille, että "jos Saksan kansa osoittautuisi heikoksi, se ei ansaitsisi muuta kuin tulla vahvemman kansan hävittämiseksi (sic!), eikä kukaan voisi tuntea myötätuntoa sitä kohtaan".

Ahto kertoo että hänellä on "propagandatohtorin päiväkirja" hyllyssään, eikä hänen mukaansa Hitler sano mitään tuollaista. Uskallan epäillä väitettä. Kyseessä on siis 29 osainen teossarja, joka käsittää yli 16 000 sivua tekstiä. Ahto puhuu yhdestä kirjasta, joten hänellä on ilmeisesti jokin vanhoista, suppeista laitoksista, ei täysimittainen, reilun 2500 euron hintainen päiväkirja.

Alkuperäinen saksankielinen teksti löytyy mm. tästä lehdestä, Martin Mollin artikkelista (s. 252), http://www.ifz-muenchen.de/heftarchiv/2001_2.pdf, ja se kuuluu näin: "Würde das deutsche Volk aber einmal schwach werden, so verdiente es nichts anderes, als von einem stärkeren Volke ausgelöscht zu werden; dann könne man mit ihm auch kein Mitleid haben."

Käännös Beevorilla vastaa melko hyvin originaalia. Se, että katkelmaa ei löydy siitä tiivistelmästä mikä Ahtolla on hyllyssään, ei liene Beevorin vika.

Ahto siis suhtautuu kriittisesti muun muassa Beevorin lähteisiin. Tämä on sikäli oikeutettua, että Beevorin kirjassa lähteitä ylipäätään on annettu niukalti, ja niitä on hieman yksipuolisesti lähinnä brittiläisistä julkaisuista. Ahto ampuu kuitenkin kritiikissään omaan nilkkaansa, kirjoittaessaan loppujen lopuksi melko hutiloidun arvostelun, joka ei ole laisinkaan vapaa myöskään siitä mistä hän Beevoria myös syyttää: voimakkaasta asenteellisuudesta.

Ahtolle "todellisuutta" on muun muassa vanhat sudeettisaksalaisten arviot karkotettujen uhrimääristä sodan jälkeen, ei esimerkiksi saksalainen nykytutkimus, jota hän nimittää "itseruoskinnaksi"; jopa sotahistoriallisen tutkimuslaitoksen "päätehtävä näyttää olevan oman maan entisten armeijoiden tekojen kyseenalaistaminen ja aiempien vastustajien vastaavien tekojen ymmärtäminen"; "todellisuudeksi" kelpaavat luonnollisesti myös Speerin arviot Hitlerin rauhaisasta ja tasapainoisesta luonteesta. Melko asenteellista, sanoisin.