Holocaust Controversies -sivusto on julkaissut uuden laajan tutkimuksensa ns. holokaustin kiistäjien näkemyksistä koskien kolmea Aktion Reinhard -tuhoamisleiriä, Belzecia, Sobiboria ja Treblinkaa. Laajan lähdeaineiston nojalla kirjoittajat osoittavat kiistäjien näkemyksien onttouden, ja ilmeiset virheellisyydet ja vääristelyt heidän tulkinnoissaan. Teksti julkaistaan aluksi artikkeli kerrallaan, ja myöhemmin kokonaisena tiedostona. Työtä voi hyvin suositella kaikille holokaustin kiistäjien näkemyksistä kiinnostuneille:
Holocaust Controversies: Belzec, Sobibor, Treblinka. Holocaust Denial and Operation Reinhard. A Critique of the Falsehoods of Mattogno, Graf and Kues.
tiistai 27. joulukuuta 2011
torstai 13. lokakuuta 2011
Generalplan Ost ja juutalaiset
Yksi keskeisiä päämääriä Saksan sodankäynnissä oli ns. Lebensraumin luominen ja saksalaissukuisten itäisessä Euroopassa asuvien vähemmistökansojen elinolosuhteiden parantaminen ja kokoaminen yhteen. Tätä tarkoitusta varten laadittiin lukuisia suunnitelmia vallattujen itäalueitten uudelleenasuttamiseksi ja suurten väestönsiirtojen toteuttamiseksi. Kokonaissuunnitelma kulki nimellä Generalplan Ost.
Suunnitelmissa pohdittiin hyvinkin tarkkaan eri väestöryhmien sijoittamista ja jopa muutaman tuhannen kokoiset ryhmät huomioitiin. Yksi suuri väestönosa sitävastoin ei kevään 1942 jälkeen laskelmissa ole edes mukana: juutalaiset. Tämän poissulkemisen syyt käyvät kuitenkin ilmi suunnitelmista, joista tässä esillä yksi aikalaiskommentaari.
Tohtori Erhard Wetzel laati laajan tutkielman päiväyksellä 27.4.1942 kommentoiden aiempia suunnitelmia. Teksti on julkaistu Czeslaw Madajczykin toimittamassa kokoelmassa "Vom Generalplan Ost zum Generalsiedlungsplan", jonka sivunumeroihin jäljempänä viitataan. Wetzel työskenteli juutalaisasioista vastaavana virkamiehenä vallattujen itäalueitten ministeriössä ja oli keskeisesti mukana juutalaiskysymysten suunnittelussa. Hän otti osaa Wannseen konferenssia seuranneisin keskeisiin koordinatiokokouksin, ja nimitettiin ministeriössään hallitusneuvokseksi kesällä 1942.
Kirjoituksessaan Wetzel toteaa, että "edempänä suunnitelmassa mainittu juutalaisten uudelleenasuttaminen tulee tarpeettomaksi juutalaiskysymyksen ratkaisun myötä. Mahdollisten vielä sodan päättymisen jälkeen jäljelle jääneitten juutalaisten kuljetus pohjois-Venäjällä tai Siperiassa oleville pakkotyöleireille ei ole mitään ´uudelleenasuttamista`" (60).
Samoin tekstissä kommentoidaan virheitä joita esiintyi aiemmin esitetyn suunnitelman luvuissa: "Vain jos lähdetään siitä, että ne noin 5-6 miljoonaa juutalaista jotka asuvat tällä alueella, on hävitetty (beseitigen) jo ennen evakuointia, päästään suunnitelmassa mainittuun lukuun 45 miljoonaa vierastaustaista" (54).
Pohtiessaan puolalaiskysymyksen ratkaisua Wetzel vielä kertaalleen viittaa juutalaisiin: "Pitäisi olla päivänselvaa, että puolalaiskysymystä ei voida ratkaista siten, että puolalaiset tapettaisiin (liquidieren) juutalaisten tapaan. Sellainen ratkaisu olisi saksalaisten syntinä vielä kaukaiseen tulevaisuuteen asti, ja vähentäisi saamaamme sympatiaa, koska myös muut naapurikansat joutuisivat olettamaan tulevansa ajan mittaan käsitellyksi samalla tavalla" (63).
Myöskin puoli- ja osa-juutalaiset kuuluvat Wetzelin kaavailuissa hävitettävien joukkoon, kuten hän kertoo Venäjän rotuoloja kuvatessaan: "Muut vaaralliset rotuainekset joita on sotkeutunut Venäjän kansaan, eivät lukumääräisesti ole niin merkittäviä, varsinkin kun sekarotuiset juutalaiset hävitetään (ausmerzen) ja tataarinen veri on ollut selvästi voimakkaammin edustettuna aatelissa ja tsaarinajan intellegentsiassa kuin venäläisessä maalaisväestössä"
Wetzel ei siis jätä mitään epäselväksi sen suhteen mikä juutalaisten kohtalona tulee olemaan. Wetzelin tunnettu varhempi kirje viittaa puolestaan juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun toteuttamiskeinoihin, "kaasutuslaitteisiin" joilla voidaan eliminoida juutalaiset. Kirje löytyy englanniksi käännettynä ja alkuperäiskielellä alla olevasta linkistä:
http://www.holocaust-history.org/19411025-wetzel-no365/
Kirjeen autenttisuuden vahvisti Wetzel itse kuulustelussa syyskuussa 1961 Hannoverissa. Wetzel päätyi sodan jälkeen vankeuteen Neuvostoliittoon, mutta sai palata 1950-luvulla Saksaan ja työskenteli sen jälkeen hetken Ala-Saksin sisäministeriössä. Tutkimuksista ja kuulusteluista huolimatta häntä ei enää lännessä tuomittu osallisuudestaan joukkomurhan suunnitteluun. Wetzel puolustautui, kuten moni muukin kansallisosialistien rikoksista syytetty, sillä, että hän joutui vain tottelemaan käskyjä, ja ei ollut päättävässä asemassa.
Suunnitelmissa pohdittiin hyvinkin tarkkaan eri väestöryhmien sijoittamista ja jopa muutaman tuhannen kokoiset ryhmät huomioitiin. Yksi suuri väestönosa sitävastoin ei kevään 1942 jälkeen laskelmissa ole edes mukana: juutalaiset. Tämän poissulkemisen syyt käyvät kuitenkin ilmi suunnitelmista, joista tässä esillä yksi aikalaiskommentaari.
Tohtori Erhard Wetzel laati laajan tutkielman päiväyksellä 27.4.1942 kommentoiden aiempia suunnitelmia. Teksti on julkaistu Czeslaw Madajczykin toimittamassa kokoelmassa "Vom Generalplan Ost zum Generalsiedlungsplan", jonka sivunumeroihin jäljempänä viitataan. Wetzel työskenteli juutalaisasioista vastaavana virkamiehenä vallattujen itäalueitten ministeriössä ja oli keskeisesti mukana juutalaiskysymysten suunnittelussa. Hän otti osaa Wannseen konferenssia seuranneisin keskeisiin koordinatiokokouksin, ja nimitettiin ministeriössään hallitusneuvokseksi kesällä 1942.
Kirjoituksessaan Wetzel toteaa, että "edempänä suunnitelmassa mainittu juutalaisten uudelleenasuttaminen tulee tarpeettomaksi juutalaiskysymyksen ratkaisun myötä. Mahdollisten vielä sodan päättymisen jälkeen jäljelle jääneitten juutalaisten kuljetus pohjois-Venäjällä tai Siperiassa oleville pakkotyöleireille ei ole mitään ´uudelleenasuttamista`" (60).
Samoin tekstissä kommentoidaan virheitä joita esiintyi aiemmin esitetyn suunnitelman luvuissa: "Vain jos lähdetään siitä, että ne noin 5-6 miljoonaa juutalaista jotka asuvat tällä alueella, on hävitetty (beseitigen) jo ennen evakuointia, päästään suunnitelmassa mainittuun lukuun 45 miljoonaa vierastaustaista" (54).
Pohtiessaan puolalaiskysymyksen ratkaisua Wetzel vielä kertaalleen viittaa juutalaisiin: "Pitäisi olla päivänselvaa, että puolalaiskysymystä ei voida ratkaista siten, että puolalaiset tapettaisiin (liquidieren) juutalaisten tapaan. Sellainen ratkaisu olisi saksalaisten syntinä vielä kaukaiseen tulevaisuuteen asti, ja vähentäisi saamaamme sympatiaa, koska myös muut naapurikansat joutuisivat olettamaan tulevansa ajan mittaan käsitellyksi samalla tavalla" (63).
Myöskin puoli- ja osa-juutalaiset kuuluvat Wetzelin kaavailuissa hävitettävien joukkoon, kuten hän kertoo Venäjän rotuoloja kuvatessaan: "Muut vaaralliset rotuainekset joita on sotkeutunut Venäjän kansaan, eivät lukumääräisesti ole niin merkittäviä, varsinkin kun sekarotuiset juutalaiset hävitetään (ausmerzen) ja tataarinen veri on ollut selvästi voimakkaammin edustettuna aatelissa ja tsaarinajan intellegentsiassa kuin venäläisessä maalaisväestössä"
Wetzel ei siis jätä mitään epäselväksi sen suhteen mikä juutalaisten kohtalona tulee olemaan. Wetzelin tunnettu varhempi kirje viittaa puolestaan juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun toteuttamiskeinoihin, "kaasutuslaitteisiin" joilla voidaan eliminoida juutalaiset. Kirje löytyy englanniksi käännettynä ja alkuperäiskielellä alla olevasta linkistä:
http://www.holocaust-history.org/19411025-wetzel-no365/
Kirjeen autenttisuuden vahvisti Wetzel itse kuulustelussa syyskuussa 1961 Hannoverissa. Wetzel päätyi sodan jälkeen vankeuteen Neuvostoliittoon, mutta sai palata 1950-luvulla Saksaan ja työskenteli sen jälkeen hetken Ala-Saksin sisäministeriössä. Tutkimuksista ja kuulusteluista huolimatta häntä ei enää lännessä tuomittu osallisuudestaan joukkomurhan suunnitteluun. Wetzel puolustautui, kuten moni muukin kansallisosialistien rikoksista syytetty, sillä, että hän joutui vain tottelemaan käskyjä, ja ei ollut päättävässä asemassa.
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Partisaanisodan myytit ja vaikutus
Neuvostoliitossa yksi hellityimmistä myyteistä oli partisaanisota ja tämän valtaisa merkitys maan sotaponnistuksille. Partisaanisotaa on käytetty ajoittain myös holokaustin kiistäjien puolella perusteena sille kiistattomalle seikalle että Saksan sotavoimat aiheuttivat suunnatonta tuhoa siviiliväestön keskuudessa. Neuvostoliiton tilastoissa ja tiedonannoissa partisaanien saavutukset todella olivat mittavia, ja sikäläiset lähteet ovat väittäneet että partisaanit surmasivat jopa 1,5 miljoonaa saksalaista, ja rautatieyhteyksiä katkottiin valtaisat määrät.
Todellisuus näyttää kuitenkin olleen vallan toisenlainen. Uhrilukuja on liioiteltu monikymmenkertaisesti, samoin kuin muita aiheutettuja tuhoja. Sebastian Stopper on tuoreimmassa Vierteljahrsfte für Zeitgeschichte -lehden numerossa tarkastellut partisaanisotaa neuvostoliittolaisia ja saksalaisia lähteitä vertailemalla.
Stopperin mukaan 1,5 miljoonaa saksalaisuhria on hurjasti liioiteltu. Saksalaislähteiden mukaan partisaanit surmasivat kaikkiaan vain noin 35 000 akselivaltojen puolella taistellutta sotilasta, ja näistäkin puolet koostui ukrainalaisista, latvialaisista ja muista Neuvostoliiton alueen kansallisuuksista kootuista saksalaisia avustavista joukoista. Suuri syy neuvostoliittolaisten ilmoittamien tappiolukujen paisutteluun oli kilpailujärjestelmässä, jossa eri osaston pyrkivät voittamaan toinen toisensa saavutuksissaan.
Myöskin materiaalisia tappioita liioiteltiin suuresti. Partisaaniosastot ilmoittivat menestykseksi jokaisen räjäyttämänsä miinan, huolimatta siitä ettei miinat monestikaan aiheuttaneet tehottomuutensa vuoksi mitään tuhoa, ja huolimatta siitä että miinoja räjäyteltiin myös käytöstä poistetuilla rataosuuksilla. Stopperin yhdessä esimerkkitapauksessa, Brjanskin alueella, partisaaniprikaatit väittivät tuhonneensa radan lähes 6000 kohdassa, kun saksalaiset havaitsivat vain 500 räjäytyspaikkaa. Neuvostopropagandassa kuvattu "suuri rautatiesota" kesällä 1943 vaikutti Brjanskin alueella mitättömän vähän raideliikenteeseen: vain alle prosentti kuljetuksista oli edes kohteena, ja niissäkin vaikutukset olivat pääasiassa pikkuviivästyksiä aikataulussa.
Holokaustin suhteen voinee vielä muistaa sen seikan, että partisaanisotaa käytiin suuremmassa mitassa vasta vuonna 1943, ei siis vielä syksyllä 1941 jolloin suurimmat "puhdistusoperaatiot" toteutettiin, ja juutalaisia surmattiin joukoittain SS:n erityisosastojen toimesta. Toimenpiteet olivat aluksi lähinnä summittaisia, ja saksalaiset alkoivat koordinoidusti taistella partisaaneja vastaan vasta keväästä 1942 alkaen. Siinä vaiheessa enemmistö läntisen Neuvostoliiton juutalaisista oli jo tuhottu.
Juutalaisia ei siis tuhottu partisaanisodassa, vaan korkeintaan sen varjolla, eli kuten Himmler kirjoitti virkakalenteriinsa: "Juutalaiskysymys - hävitettävä partisaaneina". Merkinnän voi lukea ilmauksena siitä, että juutalaiset voitiin poikkeuksetta hävittää, kuten partisaanit. Samaa linjaa sovellettiin myös romaniväestöön, kuten esim. Feldommandantur 822 käskyssään 12.5.1942 ilmaisi: "Mustalaisia on [--] käsiteltävä kuten partisaaneja", eli heidät on surmattava. Saksalaisissa dokumenteissa juutalaiset on myös pääsääntöisesti esitetty erillään partisaaneista.
Todellisuus näyttää kuitenkin olleen vallan toisenlainen. Uhrilukuja on liioiteltu monikymmenkertaisesti, samoin kuin muita aiheutettuja tuhoja. Sebastian Stopper on tuoreimmassa Vierteljahrsfte für Zeitgeschichte -lehden numerossa tarkastellut partisaanisotaa neuvostoliittolaisia ja saksalaisia lähteitä vertailemalla.
Stopperin mukaan 1,5 miljoonaa saksalaisuhria on hurjasti liioiteltu. Saksalaislähteiden mukaan partisaanit surmasivat kaikkiaan vain noin 35 000 akselivaltojen puolella taistellutta sotilasta, ja näistäkin puolet koostui ukrainalaisista, latvialaisista ja muista Neuvostoliiton alueen kansallisuuksista kootuista saksalaisia avustavista joukoista. Suuri syy neuvostoliittolaisten ilmoittamien tappiolukujen paisutteluun oli kilpailujärjestelmässä, jossa eri osaston pyrkivät voittamaan toinen toisensa saavutuksissaan.
Myöskin materiaalisia tappioita liioiteltiin suuresti. Partisaaniosastot ilmoittivat menestykseksi jokaisen räjäyttämänsä miinan, huolimatta siitä ettei miinat monestikaan aiheuttaneet tehottomuutensa vuoksi mitään tuhoa, ja huolimatta siitä että miinoja räjäyteltiin myös käytöstä poistetuilla rataosuuksilla. Stopperin yhdessä esimerkkitapauksessa, Brjanskin alueella, partisaaniprikaatit väittivät tuhonneensa radan lähes 6000 kohdassa, kun saksalaiset havaitsivat vain 500 räjäytyspaikkaa. Neuvostopropagandassa kuvattu "suuri rautatiesota" kesällä 1943 vaikutti Brjanskin alueella mitättömän vähän raideliikenteeseen: vain alle prosentti kuljetuksista oli edes kohteena, ja niissäkin vaikutukset olivat pääasiassa pikkuviivästyksiä aikataulussa.
Holokaustin suhteen voinee vielä muistaa sen seikan, että partisaanisotaa käytiin suuremmassa mitassa vasta vuonna 1943, ei siis vielä syksyllä 1941 jolloin suurimmat "puhdistusoperaatiot" toteutettiin, ja juutalaisia surmattiin joukoittain SS:n erityisosastojen toimesta. Toimenpiteet olivat aluksi lähinnä summittaisia, ja saksalaiset alkoivat koordinoidusti taistella partisaaneja vastaan vasta keväästä 1942 alkaen. Siinä vaiheessa enemmistö läntisen Neuvostoliiton juutalaisista oli jo tuhottu.
Juutalaisia ei siis tuhottu partisaanisodassa, vaan korkeintaan sen varjolla, eli kuten Himmler kirjoitti virkakalenteriinsa: "Juutalaiskysymys - hävitettävä partisaaneina". Merkinnän voi lukea ilmauksena siitä, että juutalaiset voitiin poikkeuksetta hävittää, kuten partisaanit. Samaa linjaa sovellettiin myös romaniväestöön, kuten esim. Feldommandantur 822 käskyssään 12.5.1942 ilmaisi: "Mustalaisia on [--] käsiteltävä kuten partisaaneja", eli heidät on surmattava. Saksalaisissa dokumenteissa juutalaiset on myös pääsääntöisesti esitetty erillään partisaaneista.
torstai 16. joulukuuta 2010
Auschwitzin kaasukammiot: ruumiskellarista kaasukammioksi
Vuoden 1941 mittaan oli käynyt ilmeiseksi, että Auschwitzin keskitysleirin vanha, vuodesta 1940 käytössä ollut krematorio ei ole riittävän tehokas. Syksyn 1941 aikana kuolleisuus oli kasvanut huimasti, erityisesti neuvostosotavankeja kuoli kymmenittäin joka päivä. Tarvittiin siis uusi laitos. Suunnitelmat laadittiin syksyn 1941 aikana, rakennustyöt aloitettiin kesällä 1942, ja käyttöön uudet laitokset otettiin keväällä 1943.
Alkujaan Auschwitzin uusi krematorio oli tarkoitettu sijoitettavaksi pääleirin yhteyteen, vasta helmikuussa 1942 päätettiin se, tuleva Krematorio II, siirtää Birkenauhun (jolloin Birkenauhun alunperin suunniteltu pienemmästä krematoriosta luovuttiin, ks. Bischoffin kirje 30.3.1942). Kesällä 1942 krematorioitten määrää lisättiin, niin että lopulta rakennettiin neljä eri krematoriota massiivisine polttouuneineen. Näissä kaikissa rakennuksissa oli myös kaasukammiot, joina varhemmin oli toiminut vanhan krematorion ruumishuone sekä niin sanotut bunkkerit eli kaksi siihen tarkoitukseen muunnettua taloa.
Missä vaiheessa tehtiin päätös rakentaa myös kaasukammiot krematorioitten yhteyteen ja siis siirtää kaasutukset krematorioitten yhteyteen, on jossain määrin epäselvää. Aiheesta on kaksi tulkintaa: Michael Thad Allen sekä Auschwitzin museo katsovat että jo alusta alkaen oli tarkoitus käyttää krematorioitten tiloja myös kaasutuksiin, Jean-Claude Pressac sekä Robert van Pelt katsovat todisteiden viittavan siihen että kaasukammioista päätettiin vasta myöhemmin. Suunnitelmat paljastuvat dokumenteista, mutta mitään täysin yksiselitteistä tulkintaa niiden pohjalta ei voi tehdä.
Jo kesällä 1942 suunnitteilla olleisiin uusiin krematoriorakennuksiin liitettiin termi Sonderaktion, erityisoperaatio, mikä viitannee niiden käyttöön tilapäisessä kaasukammioissa, ns. bunkkereissa surmattujen juutalaisten polttamiseen (ks. 21.8.1942 kirjattu keskustelumuistio koskien krematorioita). Massiivisen polttouunien lisäkapasiteetin suunnittelu alkoi samanaikaisesti leirillä toteutetun juutalaisten järjestelmällisen tuhoamisen käynnistymisen kanssa, ja samanaikaisesti ns. Aktion Reinhardt-leirien käynnistymisen kanssa. Toisaalta samaan aikaan päätettiin myös leirin laajentamisesta. Suhteessa muiden leirien kapasiteettiin oli Auschwitziin suunniteltu ruumishuoneitten ja polttouunien yhteismäärä silti selkeästi ylimitoitettu, normaaliksi keskitysleiriksi siis.
Aiemmin keväällä krematorion alakerran tuuletusta oli muokattu tehokkaammaksi siinä yhteydessä kun päätettiin sijoituspaikan vaihdosta Birkenauhun. Kesällä 1942 piirustuksiin ilmestyy myös erillinen viemäröinti krematorion alakerran pienemmälle kellarille, jota käytettiin kaasukammiona keväästä 1943 alkaen. Selkeimmät merkit "ruumiskellarin" käytöstä kaasukammiona saatiin kuitenkin vasta syksyn kuluessa, ja alkuvuodesta 1943. Tuolloin poistettiin piirustuksista normaaliin ruumiskellariin kuuluva ruumisluiska, ja vaihdettiin se riisuuntumishuoneeksi kutsuttuun kammioon johtaviksi portaiksi; "ruumiiden" oli siis ilmeisesti tarkoitus kävellä omin jaloin ruumishuoneeseen. Samoin krematorioon toimitettiin kaasutiiviit ovet. Saksalaisdokumenteissa lipsahtelee tuolloin tulevia kaasukammioita koskien ilmauksia "Vergasungskeller", "Gaskeller", "Gaskammer", "Sonderkeller". Yhdessä muistiossa mainitaan myös erityiskäsittely, Sonderbehandlung, krematorion yhteydessä. Termiä käytettiin pääsääntöisesti peiteilmauksena ihmisten surmaamiselle. Mutta jotain merkkejä rikollisesta käyttötarkoituksesta on jo varhemmin, suunnittelun alusta alkaen eli syksyllä 1941.
Pressac viittaa vuonna 1993 julkaistussa teoksessaan Die Krematorien von Auschwitz siihen että poliittisen osaston johtaja Grabner olisi leirin rakennusjohdon mukaan halunnut kellariin kunnollisen ilmastoinnin sen vuoksi ettei halunnut ampua vankeja ruumiiden hajussa. Pienempään kammioon suunniteltiinkin alusta asti sekä koneellinen tuuletus että korvausilman tuonti myös koneellisesti, ja ilmastointikanavat suunniteltiin seinien sisälle muurattavaksi. Suuremmassa kammiossa tällaisia erityissysteemejä ei ollut, eikä tiettävästi missään muussakaan ruumiskellarissa. Ilmastointi oli ilmeisen oleellinen, koska jo ensimmäisissä piirustuksissa kellariin viitataan nimellä B-Keller, eli Belüfteter Keller, ja dokumentaation mukaan SS kantoi erityistä huolta juuri tämän pienemmän kellarin tuuletuksesta kautta koko rakennushistorian. Kanavien muuraus seinien sisään toistuu myös säännöllisesti dokumenteissa.
Krematorio mainitaan myös 1941 rakennusraportissa samassa yhteydessä teloituslaitosten kanssa (Exekutionsanlagen), mikä mahdollisesti viittaa kellarin käyttöön ampumisteloituksissa. Tuohon aikaan varauduttiin eri leireillä niin sanotun komissaarikäskyn toimeenpanoon neuvostoliittolaisten sotavankien teloittamiseksi, ja sitä varten rakennettiin myös erilaisia teloituslaitoksia mm. Sachsenhausenissa, Buchenwaldissa ja Mauthausenissa.
Leirin komendantti Rudolf Höss viittaa muistelmissaan vuoden 1941 kesällä saamaansa käskyyn juutalaisten tuhoamiseksi. Tämä kuitenkaan tuskin pitää paikkaansa sillä tuolloin ei ollut vielä mikään tuhoamisleiri suunnitelmissakaan vaikka tuossa yhteydessä Höss niihin viittaakin, ja ylipäätäänkin Hössin kertomuksen kronologia on jokseenkin epämääräinen. Ajoitusvirhettä käy tarkemmin läpi Karin Orth tässä artikkelissaan:
http://www.werkstattgeschichte.de/werkstatt_site/archiv/WG18_045-057_ORTH_ENDLOESUNG.pdf
Krematorioitten suunnittelija, arkkitehti Walter Dejaco sitävastoin esitti oikeudessa että alkujaan kyse oli tavallisista ruumiskellareista, jotka myöhemmin muutettiin kaasukammioiksi. Myös dokumentaatio viittaa tähän. Pressacin esittämä skenaario jonka mukaan käyttötarkoitus muutettiin vuoden 1942 mittaan, ja että alkujaan toista kellareista oli tarkoitus käyttää teloituksiin ampumalla (kuten käytettiin pääleirin vanhaa krematoriota) vaikuttaa siten todennäköisimmältä kehityskululta.
Lisää aiheesta:
Michael Thad Allen: "The Devil in the Details: The Gas Chambers of Birkenau, October 1941." Holocaust and Genocide Studies, Vol. 16, No 2, Fall 2002.
Dwork, Deborah and Robert Jan Van Pelt. Auschwitz: 1270 to the Present. W.W. Norton & Co., 1996.
Jean-Claude Pressac: Die Krematorien von Auschwitz. Piper Verlag, 1993.
Franciszek Piper: Auschwitz 1940-1945. Central Issues in the History of the Camp. Volume III. Mass Murder.
Alkujaan Auschwitzin uusi krematorio oli tarkoitettu sijoitettavaksi pääleirin yhteyteen, vasta helmikuussa 1942 päätettiin se, tuleva Krematorio II, siirtää Birkenauhun (jolloin Birkenauhun alunperin suunniteltu pienemmästä krematoriosta luovuttiin, ks. Bischoffin kirje 30.3.1942). Kesällä 1942 krematorioitten määrää lisättiin, niin että lopulta rakennettiin neljä eri krematoriota massiivisine polttouuneineen. Näissä kaikissa rakennuksissa oli myös kaasukammiot, joina varhemmin oli toiminut vanhan krematorion ruumishuone sekä niin sanotut bunkkerit eli kaksi siihen tarkoitukseen muunnettua taloa.
Missä vaiheessa tehtiin päätös rakentaa myös kaasukammiot krematorioitten yhteyteen ja siis siirtää kaasutukset krematorioitten yhteyteen, on jossain määrin epäselvää. Aiheesta on kaksi tulkintaa: Michael Thad Allen sekä Auschwitzin museo katsovat että jo alusta alkaen oli tarkoitus käyttää krematorioitten tiloja myös kaasutuksiin, Jean-Claude Pressac sekä Robert van Pelt katsovat todisteiden viittavan siihen että kaasukammioista päätettiin vasta myöhemmin. Suunnitelmat paljastuvat dokumenteista, mutta mitään täysin yksiselitteistä tulkintaa niiden pohjalta ei voi tehdä.
Jo kesällä 1942 suunnitteilla olleisiin uusiin krematoriorakennuksiin liitettiin termi Sonderaktion, erityisoperaatio, mikä viitannee niiden käyttöön tilapäisessä kaasukammioissa, ns. bunkkereissa surmattujen juutalaisten polttamiseen (ks. 21.8.1942 kirjattu keskustelumuistio koskien krematorioita). Massiivisen polttouunien lisäkapasiteetin suunnittelu alkoi samanaikaisesti leirillä toteutetun juutalaisten järjestelmällisen tuhoamisen käynnistymisen kanssa, ja samanaikaisesti ns. Aktion Reinhardt-leirien käynnistymisen kanssa. Toisaalta samaan aikaan päätettiin myös leirin laajentamisesta. Suhteessa muiden leirien kapasiteettiin oli Auschwitziin suunniteltu ruumishuoneitten ja polttouunien yhteismäärä silti selkeästi ylimitoitettu, normaaliksi keskitysleiriksi siis.
Aiemmin keväällä krematorion alakerran tuuletusta oli muokattu tehokkaammaksi siinä yhteydessä kun päätettiin sijoituspaikan vaihdosta Birkenauhun. Kesällä 1942 piirustuksiin ilmestyy myös erillinen viemäröinti krematorion alakerran pienemmälle kellarille, jota käytettiin kaasukammiona keväästä 1943 alkaen. Selkeimmät merkit "ruumiskellarin" käytöstä kaasukammiona saatiin kuitenkin vasta syksyn kuluessa, ja alkuvuodesta 1943. Tuolloin poistettiin piirustuksista normaaliin ruumiskellariin kuuluva ruumisluiska, ja vaihdettiin se riisuuntumishuoneeksi kutsuttuun kammioon johtaviksi portaiksi; "ruumiiden" oli siis ilmeisesti tarkoitus kävellä omin jaloin ruumishuoneeseen. Samoin krematorioon toimitettiin kaasutiiviit ovet. Saksalaisdokumenteissa lipsahtelee tuolloin tulevia kaasukammioita koskien ilmauksia "Vergasungskeller", "Gaskeller", "Gaskammer", "Sonderkeller". Yhdessä muistiossa mainitaan myös erityiskäsittely, Sonderbehandlung, krematorion yhteydessä. Termiä käytettiin pääsääntöisesti peiteilmauksena ihmisten surmaamiselle. Mutta jotain merkkejä rikollisesta käyttötarkoituksesta on jo varhemmin, suunnittelun alusta alkaen eli syksyllä 1941.
Pressac viittaa vuonna 1993 julkaistussa teoksessaan Die Krematorien von Auschwitz siihen että poliittisen osaston johtaja Grabner olisi leirin rakennusjohdon mukaan halunnut kellariin kunnollisen ilmastoinnin sen vuoksi ettei halunnut ampua vankeja ruumiiden hajussa. Pienempään kammioon suunniteltiinkin alusta asti sekä koneellinen tuuletus että korvausilman tuonti myös koneellisesti, ja ilmastointikanavat suunniteltiin seinien sisälle muurattavaksi. Suuremmassa kammiossa tällaisia erityissysteemejä ei ollut, eikä tiettävästi missään muussakaan ruumiskellarissa. Ilmastointi oli ilmeisen oleellinen, koska jo ensimmäisissä piirustuksissa kellariin viitataan nimellä B-Keller, eli Belüfteter Keller, ja dokumentaation mukaan SS kantoi erityistä huolta juuri tämän pienemmän kellarin tuuletuksesta kautta koko rakennushistorian. Kanavien muuraus seinien sisään toistuu myös säännöllisesti dokumenteissa.
Krematorio mainitaan myös 1941 rakennusraportissa samassa yhteydessä teloituslaitosten kanssa (Exekutionsanlagen), mikä mahdollisesti viittaa kellarin käyttöön ampumisteloituksissa. Tuohon aikaan varauduttiin eri leireillä niin sanotun komissaarikäskyn toimeenpanoon neuvostoliittolaisten sotavankien teloittamiseksi, ja sitä varten rakennettiin myös erilaisia teloituslaitoksia mm. Sachsenhausenissa, Buchenwaldissa ja Mauthausenissa.
Leirin komendantti Rudolf Höss viittaa muistelmissaan vuoden 1941 kesällä saamaansa käskyyn juutalaisten tuhoamiseksi. Tämä kuitenkaan tuskin pitää paikkaansa sillä tuolloin ei ollut vielä mikään tuhoamisleiri suunnitelmissakaan vaikka tuossa yhteydessä Höss niihin viittaakin, ja ylipäätäänkin Hössin kertomuksen kronologia on jokseenkin epämääräinen. Ajoitusvirhettä käy tarkemmin läpi Karin Orth tässä artikkelissaan:
http://www.werkstattgeschichte.de/werkstatt_site/archiv/WG18_045-057_ORTH_ENDLOESUNG.pdf
Krematorioitten suunnittelija, arkkitehti Walter Dejaco sitävastoin esitti oikeudessa että alkujaan kyse oli tavallisista ruumiskellareista, jotka myöhemmin muutettiin kaasukammioiksi. Myös dokumentaatio viittaa tähän. Pressacin esittämä skenaario jonka mukaan käyttötarkoitus muutettiin vuoden 1942 mittaan, ja että alkujaan toista kellareista oli tarkoitus käyttää teloituksiin ampumalla (kuten käytettiin pääleirin vanhaa krematoriota) vaikuttaa siten todennäköisimmältä kehityskululta.
Lisää aiheesta:
Michael Thad Allen: "The Devil in the Details: The Gas Chambers of Birkenau, October 1941." Holocaust and Genocide Studies, Vol. 16, No 2, Fall 2002.
Dwork, Deborah and Robert Jan Van Pelt. Auschwitz: 1270 to the Present. W.W. Norton & Co., 1996.
Jean-Claude Pressac: Die Krematorien von Auschwitz. Piper Verlag, 1993.
Franciszek Piper: Auschwitz 1940-1945. Central Issues in the History of the Camp. Volume III. Mass Murder.
maanantai 20. syyskuuta 2010
Puolalaiset sodanaikaiset salaliittoteoriat
Holokaustin ympärillä on tunnetusti ollut monenlaista salaliittoteoriaa. Eräät harvemmin esillä olleet teoriat ovat puolalaista alkuperää sota-ajalta ja kuvastavat yhdenkaltaista antisemiittistä paranoiaa.
Antisemitismi ei ollut sotaa edeltävänä aikana tuntematon ilmiö Puolassa, eikä se ollut sitä sodan jälkeenkään. Ilmiö ei kadonnut siinä välissä sodan aikanakaan mihinkään. Erityisesti sodanaikaisessa oikeistolehdistössä juutalaiset nähtiin Saksan ohella syyllisinä maailmansotaan, ja juutalaisuus moraalisesti ja poliittisesti yhtä epäilyttävänä kuin kansallissosialismikin, kumpikin oli Puolan kansan ja demokratian vihollisia. Myös äärioikeiston ulkopuolella suhtautuminen juutalaisiin ja juutalaisuuteen sai ajoittain vainoharhaisuuden sävyjä.
Monista puolalaisista oli sodan kuluessa selittämätöntä se, että muu maailma ja jopa muun maailman juutalaiset vaikenivat juutalaisten Puolassa kokemasta hävityksestä. Rzeczpospolita Polska -lehti, maanpakolaishallituksen salaa Puolassa levittämä lehti, tarjosi 14.10.1942 kahta selitystä tähän kummalliseen tilanteeseen: ensinnäkin he [juutalaiset] katsoivat sen saksalaisia vihaavien puolalaisten propagandaksi, ja toisekseen "itsepintainen juutalaisten kärsimyksistä vaikeneminen on selvästi osa juutalaispiirien suuren pelin suunnitelmaa, joka pyrkii palauttamaan ennemmin tai myöhemmin hyvät suhteet juutalaisten ja saksalaisten välille ja siirtää vastuun saksalaisten tekemistä rikoksista puolalaisten kontolle. Kumpi tahansa vastauksista voi olla oikea ja kuka tietää jos ne molemmat pitävät paikkansa."
Katolinen maanalaisjulkaisu Prawda katsoi 9.9.1942 että takana oli "finanssijuutalaisten" ja saksalaisten välinen suunnitelma joka ei vielä ollut paljastunut. Lehden mukaan "harvinaisen vahva side yhdistää sionin viisaat Saksan jokaisen hallitukseen. Mikään ei tätä sidosta murra, ei edes miljoonien uhrien kuolema".
Samoin vasemmistodemokraattinen Dziennik Polski (5.11.1942) näki myös nimenomaan juutalaisen "finanssioligarkian" yhtenä taustatekijänä, ja hahmotteli laajempaa kuviota taustalla. Lehden mukaan "puolanjuutalaiset olivat ulkomaalaiselle juutalaiselle finanssioligarkialle ei vähämerkityksinen painolasti. Nämä ovat oikeastaan muodostaneet sen mitä kuvataan juutalaisongelmaksi". Teorian mukaan finanssijuutalaiset halusivat eroon tästä takapajuisesta joukosta, että he hiljaa ajattelevat "Hitlerin vapauttavan tulevaisuudessa heidät näistä epämukavuuksista". Lehti julistaa lopuksi finanssijuutalaisten moraalin natsien moraalia vastaavaksi; toinen suorittaa massamurhan ja toinen vaikenee siitä tulevien liikeintressien tähden.
Eräällä tavalla tämä finanssijuutalaisuuden ja natsien väitetty etujen yhteneväisyys näyttäytyi vielä sodan jälkeisissäkin muistamisen muodoissa, kun muun muassa Auschwitz nähtiin puolalaisen virallisen anti-semitismin huippuvuosina kapitalismin suurimpana "saavutuksena".
Sitaatit teoksesta Klaus-Peter Friedrich: Der nationalsozialistische Judenmord und das polnische-jüdische Verhältnis im Diskurs der polnischen Untergrundpresse (1942–1944).
Antisemitismi ei ollut sotaa edeltävänä aikana tuntematon ilmiö Puolassa, eikä se ollut sitä sodan jälkeenkään. Ilmiö ei kadonnut siinä välissä sodan aikanakaan mihinkään. Erityisesti sodanaikaisessa oikeistolehdistössä juutalaiset nähtiin Saksan ohella syyllisinä maailmansotaan, ja juutalaisuus moraalisesti ja poliittisesti yhtä epäilyttävänä kuin kansallissosialismikin, kumpikin oli Puolan kansan ja demokratian vihollisia. Myös äärioikeiston ulkopuolella suhtautuminen juutalaisiin ja juutalaisuuteen sai ajoittain vainoharhaisuuden sävyjä.
Monista puolalaisista oli sodan kuluessa selittämätöntä se, että muu maailma ja jopa muun maailman juutalaiset vaikenivat juutalaisten Puolassa kokemasta hävityksestä. Rzeczpospolita Polska -lehti, maanpakolaishallituksen salaa Puolassa levittämä lehti, tarjosi 14.10.1942 kahta selitystä tähän kummalliseen tilanteeseen: ensinnäkin he [juutalaiset] katsoivat sen saksalaisia vihaavien puolalaisten propagandaksi, ja toisekseen "itsepintainen juutalaisten kärsimyksistä vaikeneminen on selvästi osa juutalaispiirien suuren pelin suunnitelmaa, joka pyrkii palauttamaan ennemmin tai myöhemmin hyvät suhteet juutalaisten ja saksalaisten välille ja siirtää vastuun saksalaisten tekemistä rikoksista puolalaisten kontolle. Kumpi tahansa vastauksista voi olla oikea ja kuka tietää jos ne molemmat pitävät paikkansa."
Katolinen maanalaisjulkaisu Prawda katsoi 9.9.1942 että takana oli "finanssijuutalaisten" ja saksalaisten välinen suunnitelma joka ei vielä ollut paljastunut. Lehden mukaan "harvinaisen vahva side yhdistää sionin viisaat Saksan jokaisen hallitukseen. Mikään ei tätä sidosta murra, ei edes miljoonien uhrien kuolema".
Samoin vasemmistodemokraattinen Dziennik Polski (5.11.1942) näki myös nimenomaan juutalaisen "finanssioligarkian" yhtenä taustatekijänä, ja hahmotteli laajempaa kuviota taustalla. Lehden mukaan "puolanjuutalaiset olivat ulkomaalaiselle juutalaiselle finanssioligarkialle ei vähämerkityksinen painolasti. Nämä ovat oikeastaan muodostaneet sen mitä kuvataan juutalaisongelmaksi". Teorian mukaan finanssijuutalaiset halusivat eroon tästä takapajuisesta joukosta, että he hiljaa ajattelevat "Hitlerin vapauttavan tulevaisuudessa heidät näistä epämukavuuksista". Lehti julistaa lopuksi finanssijuutalaisten moraalin natsien moraalia vastaavaksi; toinen suorittaa massamurhan ja toinen vaikenee siitä tulevien liikeintressien tähden.
Eräällä tavalla tämä finanssijuutalaisuuden ja natsien väitetty etujen yhteneväisyys näyttäytyi vielä sodan jälkeisissäkin muistamisen muodoissa, kun muun muassa Auschwitz nähtiin puolalaisen virallisen anti-semitismin huippuvuosina kapitalismin suurimpana "saavutuksena".
Sitaatit teoksesta Klaus-Peter Friedrich: Der nationalsozialistische Judenmord und das polnische-jüdische Verhältnis im Diskurs der polnischen Untergrundpresse (1942–1944).
tiistai 17. elokuuta 2010
Juutalaisten "evakuointi" itään?
Natsien operaatioissa esiintyy usein ilmaus itään muutosta. Esimerkiksi Lublinissa väestöasioiden parissa työskennellyt Richard Türk mainitsee muistiossaan 16.3.1942, että pääteasemalle Belzec saapuu päivittäin 4-5 tuhannen hengen kuljetusta ja "nämä juutalaiset ylittävät rajan eivätkä enää koskaan palaa kenraalikuvernementtiin". Jos kokeiluluontoisesti otetaan tämä todesta (todisteet kertovat Belzecin olleen todella päätepysäkki eikä sieltä enää menty eteenpäin), niin minne itään olisi juutalaiset voineet siirtyä?
Balttian maat ovat poissa laskuista. Wannseen protokollassa mainitaan Viron olleen jo tuolloin vapaa juutalaisista. Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger puolestaan raportoi jo joulukuussa 1941 että Liettuassa oli surmattu siihen mennessä yli 130 000 juutalaista ja hengissä oli enää 34500 juutalaista. Latvian osalta Franz Stahleckerin raportti helmikuulta 1942 kertoo että siellä on surmattu yli 30 000 juutalaista, elossa on enää alle 5000. Saksasta, Itävallasta ja Böömistä kuljetettiin noin 20 000 juutalaista Latviaan, mutta puolalaisia ei saksalaisdokumentaatio mainitse. Balttia ei siis näyttäisi olevan vaihtoehtona.
Entä sitten Valko-Venäjä? SS-Obersturmbannführer Eduard Strauch, Valko-Venäjän turvallisuuspalvelun päällikkö, kertoi 10.4.1943 Minskissä pidetyssä Valko-Venäjän siviilihallinnon kokouksessa juutalaiskysymyksestä seuraavaa: "Uskon että voimme olla tyytyväisiä siihen, että meillä oli arviolta 150 000 juutalaista käsillä, joista 130 000 on jo kadonnut. Meillä on vielä noin 22 000 kenraalikomissariaatin alueella. Tietoni mukaan on pelkästään Kaunasissa sama määrä." (Krausnick, Helmut and Wilhelm, Hans-Heinrich: Die Truppe der Weltanschauungskriege: Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942, s. 539)
Valko-Venäjä kuului osana Ostlandin valtakunnankomissariaattiin, jonka kokonaistilanne oli myös jo selkiintynyt. Politiikan alueelle määritteli Himmler, joka mainitsi kirjeessään Gottlob Bergerille 28.7.42 että "vallatut itäalueet tulevat olemaan vapaat juutalaisista".
13. heinäkuuta 1943 pidetyssä kokouksessa, jossa käsiteltiin työvoimaa vallatuilla alueilla, totesi valtiosihteeri Alfred Meyer, Rosenbergin varamies itäalueitten ministeriössä, että Ostlandin valtakunnankomissariaatissa oli vielä 72 000 juutalaista, joista 22 000 oli valittu jo "uudelleenasutukseen". (Longerich, Final Solution, 382).
Joten näyttää siltä että Valko-Venäjä tai Ostland ylipäätäänkään ei ollut se minne juutalaiset "uudellenasutettiin". Jäljelle jää Ukraina.
Ukrainan osalta eteläisen Venäjän ylin poliisijohtaja Hans-Adolf Prützmann raportoi Himmlerille 26.12.1942 että syyskuun alun ja joulukuun alun välillä 1942 kaikkiaan 363 211 juutalaista on teloitettu hänen vastuualueellaan. Himmler esitti raportin myös Hitlerille. Tämä ei tietysti sulje pois sitä etteikö alueelle olisi voitu tuoda lisää juutalaisia muualta. Mitään kokonaisraporttia Ukrainan tilanteesta ei ole tiedossa. Kenraalikomissariaateittain tarkastaltuna löydämme kuitenkin esimerkiksi Zhytomyrin kenraalikomissaarin Kurt Klemmin ilmoituksen kesältä 1942, jonka mukaan hänen alueensa on vapaa juutalaisista, "judenfrei" (Wendy Lower, Nazi empire-building and the Holocaust in Ukraine, 160) Samoin Einsatzgruppe D:n varapäällikkö Willi Seibert ilmoitti Krimin alueen osalta 16. huhtikuuta 1942 että alue on vapaa juutalaisista, "Die Krim ist Judenfrei". Yksittäisten kaupunkien kohdalta löydämme näitä ilmoituksia lisää: jo syksyllä 1941 ilmoitetaan Kriwoj Rogin olevan "judenfrei", maaliskuussa 1942 Einsatzgruppe-osastojen toiminta- ja tilannekatsaus nro 11 ilmoittaa että "Rakowissa on ammuttu 15 000 juutalaista ja Artenowskissa 1224, joten nämä paikkakunnat ovat vapaat juutalaisista". Hyvin vähiin käy siis sijoituspaikat Ukrainassakin.
Tämän suhteellisen summittaisenkin tarkastelun nojalla siis käy jo selväksi että ellei juutalaisia ole ahdettu johonkin yksittäiseen Ukrainan piiriin, josta ei ole mitään dokumentaatiota säilynyt, ei satojen tuhansien, jopa miljoonien Puolan juutalaisten siirroista itään ole mitään merkkiä. Siitä sitävastoin on runsaasti merkkejä että idässä toteutettiin juutalaisten brutaali hävittäminen ja saldona siitä valtaosa alueesta menetti koko juutalaisväestönsä.
Väitteeseen "uudelleenasutuksesta" uskoi silti moni juutalainenkin, ja se oli tarkoituskin. Operaatiot sujuivat helpommin kun vastarintaa ei juuri esiintynyt. Pyrkimyksen salaamiseen tiivistää hyvin saksalaisdokumentti Tätigkeits- und Lagebericht Nr 9 der Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD in der UdRRR, kertomusaika 1.1.1942-31.1.1942:
”On pyrittävä siihen, että Ostland puhdistetaan mahdollisimman täydellisesti juutalaisista. Ampumiset toteutetaan siten, että niitä ei julkisesti juuri havaita. Väestössä ja itse jäljelle jääneissä juutalaisissa on moneenkertaan levitetty sitä käsitystä, että juutalaiset vain uudelleenasutetaan.”
Balttian maat ovat poissa laskuista. Wannseen protokollassa mainitaan Viron olleen jo tuolloin vapaa juutalaisista. Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger puolestaan raportoi jo joulukuussa 1941 että Liettuassa oli surmattu siihen mennessä yli 130 000 juutalaista ja hengissä oli enää 34500 juutalaista. Latvian osalta Franz Stahleckerin raportti helmikuulta 1942 kertoo että siellä on surmattu yli 30 000 juutalaista, elossa on enää alle 5000. Saksasta, Itävallasta ja Böömistä kuljetettiin noin 20 000 juutalaista Latviaan, mutta puolalaisia ei saksalaisdokumentaatio mainitse. Balttia ei siis näyttäisi olevan vaihtoehtona.
Entä sitten Valko-Venäjä? SS-Obersturmbannführer Eduard Strauch, Valko-Venäjän turvallisuuspalvelun päällikkö, kertoi 10.4.1943 Minskissä pidetyssä Valko-Venäjän siviilihallinnon kokouksessa juutalaiskysymyksestä seuraavaa: "Uskon että voimme olla tyytyväisiä siihen, että meillä oli arviolta 150 000 juutalaista käsillä, joista 130 000 on jo kadonnut. Meillä on vielä noin 22 000 kenraalikomissariaatin alueella. Tietoni mukaan on pelkästään Kaunasissa sama määrä." (Krausnick, Helmut and Wilhelm, Hans-Heinrich: Die Truppe der Weltanschauungskriege: Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942, s. 539)
Valko-Venäjä kuului osana Ostlandin valtakunnankomissariaattiin, jonka kokonaistilanne oli myös jo selkiintynyt. Politiikan alueelle määritteli Himmler, joka mainitsi kirjeessään Gottlob Bergerille 28.7.42 että "vallatut itäalueet tulevat olemaan vapaat juutalaisista".
13. heinäkuuta 1943 pidetyssä kokouksessa, jossa käsiteltiin työvoimaa vallatuilla alueilla, totesi valtiosihteeri Alfred Meyer, Rosenbergin varamies itäalueitten ministeriössä, että Ostlandin valtakunnankomissariaatissa oli vielä 72 000 juutalaista, joista 22 000 oli valittu jo "uudelleenasutukseen". (Longerich, Final Solution, 382).
Joten näyttää siltä että Valko-Venäjä tai Ostland ylipäätäänkään ei ollut se minne juutalaiset "uudellenasutettiin". Jäljelle jää Ukraina.
Ukrainan osalta eteläisen Venäjän ylin poliisijohtaja Hans-Adolf Prützmann raportoi Himmlerille 26.12.1942 että syyskuun alun ja joulukuun alun välillä 1942 kaikkiaan 363 211 juutalaista on teloitettu hänen vastuualueellaan. Himmler esitti raportin myös Hitlerille. Tämä ei tietysti sulje pois sitä etteikö alueelle olisi voitu tuoda lisää juutalaisia muualta. Mitään kokonaisraporttia Ukrainan tilanteesta ei ole tiedossa. Kenraalikomissariaateittain tarkastaltuna löydämme kuitenkin esimerkiksi Zhytomyrin kenraalikomissaarin Kurt Klemmin ilmoituksen kesältä 1942, jonka mukaan hänen alueensa on vapaa juutalaisista, "judenfrei" (Wendy Lower, Nazi empire-building and the Holocaust in Ukraine, 160) Samoin Einsatzgruppe D:n varapäällikkö Willi Seibert ilmoitti Krimin alueen osalta 16. huhtikuuta 1942 että alue on vapaa juutalaisista, "Die Krim ist Judenfrei". Yksittäisten kaupunkien kohdalta löydämme näitä ilmoituksia lisää: jo syksyllä 1941 ilmoitetaan Kriwoj Rogin olevan "judenfrei", maaliskuussa 1942 Einsatzgruppe-osastojen toiminta- ja tilannekatsaus nro 11 ilmoittaa että "Rakowissa on ammuttu 15 000 juutalaista ja Artenowskissa 1224, joten nämä paikkakunnat ovat vapaat juutalaisista". Hyvin vähiin käy siis sijoituspaikat Ukrainassakin.
Tämän suhteellisen summittaisenkin tarkastelun nojalla siis käy jo selväksi että ellei juutalaisia ole ahdettu johonkin yksittäiseen Ukrainan piiriin, josta ei ole mitään dokumentaatiota säilynyt, ei satojen tuhansien, jopa miljoonien Puolan juutalaisten siirroista itään ole mitään merkkiä. Siitä sitävastoin on runsaasti merkkejä että idässä toteutettiin juutalaisten brutaali hävittäminen ja saldona siitä valtaosa alueesta menetti koko juutalaisväestönsä.
Väitteeseen "uudelleenasutuksesta" uskoi silti moni juutalainenkin, ja se oli tarkoituskin. Operaatiot sujuivat helpommin kun vastarintaa ei juuri esiintynyt. Pyrkimyksen salaamiseen tiivistää hyvin saksalaisdokumentti Tätigkeits- und Lagebericht Nr 9 der Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD in der UdRRR, kertomusaika 1.1.1942-31.1.1942:
”On pyrittävä siihen, että Ostland puhdistetaan mahdollisimman täydellisesti juutalaisista. Ampumiset toteutetaan siten, että niitä ei julkisesti juuri havaita. Väestössä ja itse jäljelle jääneissä juutalaisissa on moneenkertaan levitetty sitä käsitystä, että juutalaiset vain uudelleenasutetaan.”
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Holokausti ja siihen käytetyt resurssit
Usein kuulee esitettävän että holokausti ei voi pitää paikkaansa sen vuoksi että siihen olisi kulunut valtava määrä saksalaisen sotatalouden kipeästi tarvitsemia resursseja ja siten sen toimeenpano olisi ollut täysin vastoin kaikkea järkeä. Tämä väittämä ei vastaa kaikilta osin todellisuutta, vaikka epäilemättä holokausti myös söi paljon resursseja (esimerkiksi työvoiman tarve ja juutalaisten hävittäminen olivat ristiriitaisia tavoitteita, ja tämä synnytti kitkaa hallinnossa, kuten olen aiemmin tässä blogissa esittänyt).
Yksi kysymys on juutalaiskuljetuksiin käytetty rautatiekapasiteetti, on esitetty että juutalaiskuljetukset vievät resursseja välttämättömiltä Wehrmachtin kuljetuksilta. Jos sivuutetaan holokaustin kiistäjien esitysten epäloogisuus sen osalta että myös väitetty juutalaisten siirtäminen itään vaatisi kuljetuskapasiteettia, ja itse asiassa vaatisi sitä enemmän kuin kuljetukset Puolaan koska matkakin olisi pidempi mentäessä pidemmälle itään, niin jää kuitenkin kysymys siitä paljonko resursseja sitten kuljetuksiin kului ja aiheuttiko tämä vaikeuksia muissa kuljetuksissa.
Käytettyjen junien määrä on tosiasiassa häviävän pieni suhteessa muuhun liikenteeseen. Artikkelissaan "A Public Enterprise in the Service of Mass Murder: The Deutsche Reichsbahn and the Holocaust" (Holocaust and Genocide Studies 2001 15(1):33-46) Alfred C. Mierzejewski mainitsee että kuljetuksiin tuhoamisleireille käytettiin yhteensä kaikkien sotavuosien aikana noin 2000 junaa. Reichbahnin päivittäinen junaliikenne koostui vuosina 1941-1942 noin 30 000 junasta per päivä, sodan loppupuolella tämä määrä putosi noin 25 000 junaan. Juutalaisten erityisjunia (Sonderzug) oli päivittäin keskimäärin vain vajaa kaksi. Tätä voi verrata myös vaikkapa Hampurin alueen evakuointiin kesällä 1943: siihen operaatioon oli käytettävissä päivittäin keskimäärin 48 junaa.
Yleisen käsityksen vastaisesti juutalaiskuljetukset eivät myöskään olleet korkealla prioriteettilistalla: niiden sallittiin kulkea vasta muun junaliikenteen mentyä ja erityisesti kaikki sotilasliikenne meni niiden edelle. Himmler joutui myös vaatimaan lisää junia juutalaiskuljetuksiin joten mitenkään automaattisesti he eivät saaneet junia käyttönsä; tämäkin on yksi esimerkki kuljetusten suhteellisen alhaisesta prioriteetista.
Entäpä sitten ruumiitten hävittäminen, miten suuren osan esimerkiksi Auschwitzin krematoriot veivät Saksan hiilen ja koksin kulutuksesta? Tiedot kulutetusta hiilestä ja koksista ovat hyvin epämääräisiä johtuen lähteiden aukkoisuudesta, tietoja hiilikuljetuksista ei ole säilynyt kokonaisuudessaan. David Irving on väittänyt että polttoainetta olisi tarvittu jopa 30 kiloa per poltettava ruumis. Vaikka tämä arvio on erittäin kyseenalainen, voimme ottaa sen tässä esimerkiksi. Tällöin polttoainetta oli siis tarvittu miljoonan ruumiin hävittämiseen 30 miljoonaa kiloa, tai 30 000 tonnia. Tämä siis vuosivälillä 1940-1945. Edellä mainittu Mierzejewski kertoo kirjassaan The collapse of the German war economy, 1944-1945 että esimerkiksi pelkästään huhtikuussa 1944 Saksa tuotti ruskohiiltä 20 852 tuhatta tonnia (taulukko sivulla 190). Koko Auschwitzin toiminta-aikanaan tarvitsema polttoaineenmäärä olisi siis hyvin yläkanttiin esitettyjen laskelmienkin valossa vain tuhannesosa kuukausittaisesta ruskohiilen tuotannosta. Ja tämä siis vain ruskohiilen osalta, hiilen kokonaistuotanto oli vielä yli kaksinkertainen tähän verrattuna.
Muita mahdollisia resurssiongelmia on tietysti operaatioiden vaatima saksalaistyövoima. Tunnettua on että suuri osa leirien vartijoista oli muita kuin saksalaisia, ja erityisesti Puolan tuhoamisleireillä työllistettiin sotavankien keskuudesta rekrytoituja ns. Trawnikin miehiä, joita ei luonnollisestikaan voitu ajatella rintamapalvelukseen. Kaikkiaan Treblinka, Sobibor ja Belzec toimivat hyvin pienellä miehityksellä. Esimerkiksi Treblinkan henkilökunta koostui kaikkiaan vain 150 SS-miehestä ja ukrainalaisesta.
Kannattanee myös muistaa että holokausti ei ollut pelkästään menoerä. Aktion Reinhardt operaation juutalaisten tuhoamisleirit Puolassa, tuottivat arvoesineinä ja vaatteina ja käteisenä rahana yli 700 miljoonaa dollaria nykykurssilla laskettuna. Ks. Aktion Reinhard Economics. Toinen huomionarvoinen seikka on kulutuksen väheneminen, "ylimääräisten suiden poistaminen" vapautti ruokavarantoja saksalaisten omaan käyttöön. Puolan juutalaisten tuhoaminen mahdollisti suurten ruoka-ainemäärien kuljetuksen sieltä Saksaan, ja vuoden 1942 kuluessa nämä kuljetukset moninkertaistuivatkin.
Yksi kysymys on juutalaiskuljetuksiin käytetty rautatiekapasiteetti, on esitetty että juutalaiskuljetukset vievät resursseja välttämättömiltä Wehrmachtin kuljetuksilta. Jos sivuutetaan holokaustin kiistäjien esitysten epäloogisuus sen osalta että myös väitetty juutalaisten siirtäminen itään vaatisi kuljetuskapasiteettia, ja itse asiassa vaatisi sitä enemmän kuin kuljetukset Puolaan koska matkakin olisi pidempi mentäessä pidemmälle itään, niin jää kuitenkin kysymys siitä paljonko resursseja sitten kuljetuksiin kului ja aiheuttiko tämä vaikeuksia muissa kuljetuksissa.
Käytettyjen junien määrä on tosiasiassa häviävän pieni suhteessa muuhun liikenteeseen. Artikkelissaan "A Public Enterprise in the Service of Mass Murder: The Deutsche Reichsbahn and the Holocaust" (Holocaust and Genocide Studies 2001 15(1):33-46) Alfred C. Mierzejewski mainitsee että kuljetuksiin tuhoamisleireille käytettiin yhteensä kaikkien sotavuosien aikana noin 2000 junaa. Reichbahnin päivittäinen junaliikenne koostui vuosina 1941-1942 noin 30 000 junasta per päivä, sodan loppupuolella tämä määrä putosi noin 25 000 junaan. Juutalaisten erityisjunia (Sonderzug) oli päivittäin keskimäärin vain vajaa kaksi. Tätä voi verrata myös vaikkapa Hampurin alueen evakuointiin kesällä 1943: siihen operaatioon oli käytettävissä päivittäin keskimäärin 48 junaa.
Yleisen käsityksen vastaisesti juutalaiskuljetukset eivät myöskään olleet korkealla prioriteettilistalla: niiden sallittiin kulkea vasta muun junaliikenteen mentyä ja erityisesti kaikki sotilasliikenne meni niiden edelle. Himmler joutui myös vaatimaan lisää junia juutalaiskuljetuksiin joten mitenkään automaattisesti he eivät saaneet junia käyttönsä; tämäkin on yksi esimerkki kuljetusten suhteellisen alhaisesta prioriteetista.
Entäpä sitten ruumiitten hävittäminen, miten suuren osan esimerkiksi Auschwitzin krematoriot veivät Saksan hiilen ja koksin kulutuksesta? Tiedot kulutetusta hiilestä ja koksista ovat hyvin epämääräisiä johtuen lähteiden aukkoisuudesta, tietoja hiilikuljetuksista ei ole säilynyt kokonaisuudessaan. David Irving on väittänyt että polttoainetta olisi tarvittu jopa 30 kiloa per poltettava ruumis. Vaikka tämä arvio on erittäin kyseenalainen, voimme ottaa sen tässä esimerkiksi. Tällöin polttoainetta oli siis tarvittu miljoonan ruumiin hävittämiseen 30 miljoonaa kiloa, tai 30 000 tonnia. Tämä siis vuosivälillä 1940-1945. Edellä mainittu Mierzejewski kertoo kirjassaan The collapse of the German war economy, 1944-1945 että esimerkiksi pelkästään huhtikuussa 1944 Saksa tuotti ruskohiiltä 20 852 tuhatta tonnia (taulukko sivulla 190). Koko Auschwitzin toiminta-aikanaan tarvitsema polttoaineenmäärä olisi siis hyvin yläkanttiin esitettyjen laskelmienkin valossa vain tuhannesosa kuukausittaisesta ruskohiilen tuotannosta. Ja tämä siis vain ruskohiilen osalta, hiilen kokonaistuotanto oli vielä yli kaksinkertainen tähän verrattuna.
Muita mahdollisia resurssiongelmia on tietysti operaatioiden vaatima saksalaistyövoima. Tunnettua on että suuri osa leirien vartijoista oli muita kuin saksalaisia, ja erityisesti Puolan tuhoamisleireillä työllistettiin sotavankien keskuudesta rekrytoituja ns. Trawnikin miehiä, joita ei luonnollisestikaan voitu ajatella rintamapalvelukseen. Kaikkiaan Treblinka, Sobibor ja Belzec toimivat hyvin pienellä miehityksellä. Esimerkiksi Treblinkan henkilökunta koostui kaikkiaan vain 150 SS-miehestä ja ukrainalaisesta.
Kannattanee myös muistaa että holokausti ei ollut pelkästään menoerä. Aktion Reinhardt operaation juutalaisten tuhoamisleirit Puolassa, tuottivat arvoesineinä ja vaatteina ja käteisenä rahana yli 700 miljoonaa dollaria nykykurssilla laskettuna. Ks. Aktion Reinhard Economics. Toinen huomionarvoinen seikka on kulutuksen väheneminen, "ylimääräisten suiden poistaminen" vapautti ruokavarantoja saksalaisten omaan käyttöön. Puolan juutalaisten tuhoaminen mahdollisti suurten ruoka-ainemäärien kuljetuksen sieltä Saksaan, ja vuoden 1942 kuluessa nämä kuljetukset moninkertaistuivatkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
