Birkenaun krematorio II tammi-helmikuussa 1945

Kuvassa neuvostoliittolainen tutkimusryhmä tarkastelee krematorion raunioita välittömästi leirin vapauttamisen jälkeen. Kuva on peräisin alkuperäisistä kuvausryhmän otoksista heti leirin vapautuspäivältä.

Krematorioista oli tuohon mennessä poistettu muun muassa uunit, ilmastointiputket sekä kaikki muukin tuhoamistoimintaan viittaava, irrotettavissa oleva kalusto. Ilmastointiputket löytyivät kuitenkin leirin lastauslaiturin tienoilta. Uunit oli tarkoitus lähettää eteenpäin Mauthauseniin ja Gross-Roseniin, kuten eräs leirin alueelta sodan jälkeen löytynyt, Sonderkommandon jäsenen kirjoittama käsikirjoituskin todentaa. Samoin tästä on dokumenttiaineistoa, Topfin kirjeaineistoa vuodelta 1945, josta esimerkkinä Mauthausenin rakennustoimistolle 10.2.1945 lähetty kirje:

"Uusrakennus krematorio (erityisrakennelma)

Liitteessä lähetämme rakennusmestari Kochin kautta piirustuksen nro D 61 654. Tämä piirustus esittää puolta kokonaislaitoksesta. Keskimmäinen osa päärakennuksesta sisältää kaksi kertaa viisi kappaletta kolmipesäistä uunia. [--] Liittenä oleva luonnos olettaa, että kaikki KL Auchwitzista toimitetut osat löytävät uutta käyttöä. Tämä käsittää niin uunien rautaosat kuin ilmastointilaitteistonkin"

Kirjeen ajankohdasta voimme päätellä että pääosa kalustosta oli joko varastoituna jonnekin muuanne, tai SS:n rakennustoimisto ja Topf eivät olleet tietoisia että ne jäivät osin Auschwitziin. Uunien myöhemmästä kohtalosta ei ole täsmällistä tietoa.

Neuvostojoukkojen kuvaama materiaali Auschwitzin vapautuksen ajalta on suhteellisen vähäistä, tai ainakin sitä on säilynyt vähän. Valokuva-aineistoa ensi päiviltä on sitten jo enemmän, myös puolalaisten kuvaamana. Tämä sivusto esittelee Henryk Makarewiczin kuvaamasta filmistä still-kuvia, itse filmiä en ole verkosta tai muualtakaan löytänyt:

http://www.scrapbookpages.com/AuschwitzScrapbook/History/Articles/Liberation.html

Varhainen kuva-aineisto on sikäli oleellista todistusaineistoa, että sen perusteella pystymme rakentamaan kuvan siitä miten Auschwitzia koskeva aineisto kerättiin ja miten ja missä vaiheessa se päätyi julkisuuteen. Erityisen mielenkiintoista on, että NL:on joukkojen kuvaamassa materiaalissa esitellään myös lukuisia leirin ja krematorioitten piirustuksia.

Toisaalta aineisto myös kertoo siitä, miten neuvostoliittolaiset käsittivät Auschwitzin ja keskitysleirit ylipäätään: huomion kohteena on vankien kohtelu, lääketieteelliset kokeet, sekä omaisuuden varastaminen. Itse tuhoamiskoneisto on sivualalla. Neuvostoliitossa omaksutun virallisen näkemyksen mukaan, jonka Dimitrov luonnosteli Kominternissa 1930-luvulla, fasismi ja natsismi ovat kapitalismin ääri-ilmiöitä, sen loogiseen päätepisteensä kärjistetty muoto. Tällöin tulkinnoissa asettuu etusijalle työvoiman äärimmäinen riisto ja materiaalin hyödyntäminen kaikin mahdollisin tavoin; tästä kertovat muun muassa filmissäkin laajalti esitetyt, saksalaisten keräämät huiskasat, tekohampaat ja silmälasit. Samoin tähän tulkintaan sopii käsitys saippuanvalmistuksesta ja ihmistuhkan käyttö lannoitteena. Toisin kuin läntisissä tulkinnoissa, NL:on näkemyksessä arvoesineet, vaatteet ja muu vastaava ei ollut tuhotyön sivutuote vaan itsetarkoitus.

Teloitusryhmät valokuvissa

Verkossa liikkuu melkoinen määrä valokuvia teloitusryhmistä. Monesti kuvan alkuperä jää hämärän peitoon, kuvassa olevia henkilöitä ei ole identifioitu, ja kuvauspaikka on tuntematon tai virheellisesti esitetty. Se on tiedossa että saksalaiset itsekin ottivat runsaasti valokuvia juutalaisoperaatioiden aikana, vaikka tämä "teloitusturismi" olikin selkeästi kielletty.

Eräs kuuluisa oikeustapaus käsittelikin mm. juuri valokuvien vastuutonta levittämistä. Kyseessä on SS-Untersturmführer Max Taubneria vastaan toukokuussa 1943 käyty oikeudenkäynti. Münchenissä kokoontunut SS-tuomioistuin ettei juutalaisten surmaamisessa sinällään ollut mitään rangaistavaa, sillä oikeuden mukaan juutalaiset tuli tuhota ja siten Taubnerin joukkoineen surmaamia juutalaisia ei voi pitää suurena menetyksenä. Tuomittavaa oikeuden mukaan sitävastoin oli se, että Taubner toimi omavaltaisesti, sekä se että "ottamalla tai otattamalla valokuvia tapahtumista, kehityttämällä ne valokuvausliikkeessä ja näyttämällä niitä vaimolleen ja ystävilleen syytetty syyllistyi tottelemattomuuteen. Tuollaiset kuvat saattavat valtakunnan turvallisuuden vaaraan joutuessaan vääriin käsiin".

Eräs laajanne levinnyt kuvasarja kuvaa tapahtumia 14. lokakuuta 1942 Mizoczin gheton läheisyydessä. Kuvista näemme miten naisia ja lapsia kootaan rotkon reunalle, jossa heidät ensin määrätään riisuutumaan ja sen jälkeen heidät ammutaan yksitellen. Kuuluisassa kuvassa eräs teloitusryhmän jäsenistä viimeistelee surmatyön:



Kuvien autenttisuuden vahvisti Josef Paur saksalaisen oikeusistuimen edessä vuonna 1961.

Kuvaa on käytetty kuitenkin virheellisesti myös Babi Jarin yhteydessä. Babi Jarista on toki runsaasti autenttisiakin kuvia. mutta niissä ei näy varsinaista teloitustapahtumaa:

http://www.deathcamps.org/occupation/byalbum/list00.html

Kuuluisa ja laajalle levinnyt on myös kuvasarja Liepajassa toimeenpannuista teloituksista joulukuun 14.-17.1941. Liepajassa, tarkemmin Skeden dyyneillä otetut kuvat ovat sikäli poikkeuksellisia että niistä on identifioitu joitakin henkilöitä. Seuraavassa kuvassa näemme teloituspaikalle matkalla Ruben-Aron Grünfeldin (15 vuotta), hänen äitinsä Ita-Beilen (38) sekä siskot Ester-Liebe (13) ja Cilla (9).



Tässä samainen ryhmä odottamassa laukausta:



Ja ampumisen jälkeen teloitusryhmän jäsen käy vielä pudottamassa uhrit rotkoon:



Edward Anders ja Juris Dubrovskis, jotka ovat tutkineet kattavasti lukuisia erilaisia väestölistoja sekä silminnäkijöiden kertomuksia Liepajan kaupungissa, kykenivät identifoimaan myös toisen valokuvissa esiintyvän ryhmän uhreja, jos kohta täyttä varmuutta henkilöistä ei ole. Kuvassa vasemmalta oikealle lukien, Sorella Epstein, 10 vuotta; oletettavasti Rosa Epstein, Sorellan äiti, 43 vuotta; tuntematon; Mia (Malka) Epstein, 18 vuotta ; tuntematon. Andersin ja Dubrovskisin mukaan mahdollisesti toinen oikealta on Paula Goldman, 39 vuotta, ja Mia Epstein mahdollisesti oikean puolimmaisimpana.



Todistaja Leja Adler tunnisti kuvista Mia Epsteinin maaliskuussa 1971 Berliinissä Hans Baumgartneria vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä. Anders Ezergailisin mukaan kuvat on ottanut joko Karl-Emil Strott tai Erich Handke Einsatzkommando 2:sta.

Teloitusten kuvaamista ei katsottu tuollakaan seudulla hyvällä. Riikassa majaa pitävän Ostlandin järjestyspoliisin käskynhaltijan Georg Jedicken päiväkäsky nro 21 elokuun 25. päivä 1942 huomauttaakin erikseen asiasta:

"Teloitusten valokuvaaminen valtakunnan alueella ja sen ulkopuolella on kielletty. On myös kiellettyä antaa järjestyspoliisiin kuulumattomien valokuvata teloituksia. Tästä voidaan poiketa vain valtiollisen poliisin johtokeskuksen johtajan luvalla."

Liepajan surmatöistä on runsaasti sekä saksalaisten että paikallisten asukkaiden todistuksia. Otan tähän vain pari esimerkinomaista dokumenttia, ensiksi saksalaisen sähkösanoman vuodelta 1941. Viestin lähetti Liepajassa toiminut laivastoupseeri Hans Kawelmacher 22.7.1941: "Täällä on noin 8000 juutalaista [--] paikallisen SS:n voimin tämä juutalaisongelman ratkaisu veisi noin vuoden, mikä on täysin kestämätöntä Liepajan rauhoittamiseksi" Pari päivää myöhemmin, 27. päivä, samainen upseeri viestitti että "Juutalaisongelma on Liepajassa pääosin ratkaistu Riikan SS yksikön teloitettua 24. ja 25. päivä noin 1100 miespuolista juutalaista".

Teloitukset jatkuivat kuitenkin pitkin syksyä ja se aiheutti saksalaisten raporttienkin mukaan paikallisessa väestössä levottomuutta. Aluekomissaari Alnor kirjoitti Riikan kenraalikomissaari Drechslerille 11.10.1941 että "Levottomuutta aiheuttanut hetki oli uudelleen aloitetut juutalaisten ampumiset viime viikolla. Maaseudulla ja pienissä maalaiskaupungeissa on kaikki juutalaiset likvidoitu, pelkästään Libaussa tietoni mukaan noin 470. Se käsittää poikkeuksetta naisia ja lapsia... Juuri naisten ja pienten lasten ampuminen, jotka ajetaan kirkuen teloituspaikalle, on kauhistuttanut ihmisiä."

Onkin esitetty epäilyksiä että teloituksia on kuvattu sen vuoksi että voitaisiin toteennäyttää latvialaisten osallistuminen teloituksiin, ja itse asiassa heidän keskeinen roolinsa täytäntöönpanossa. Wolfgang Kügler, teloitusten johtaja, raportoikin tammikuussa 1942 Riikaan järjestyspoliisin johtaja Fritz Dietrichille että "on levinnyt huhu jonka mukaan teloituksia kuvattiin jotta saataisiin materiaalia jota voitaisiin käyttää latvialaisia poliisiosastoja vastaan. Tämän materiaalin sanotaan todistavan että latvialaiset, eivätkä saksalaiset, olivat teloitusten takana".

Dietrich merkitsi teloitusten tulokset päiväkirjaansa, jossa hän ilmoitti joulukuun operaation saldoksi 2749.

Lisätietoa aiheesta:

Anders Ezergailis: The Holocaust in Latvia.

Edward Anders and Juris Dubrovskis: "Who Died in the Holocaust? Recovering Names from Official Records" Holocaust and Genocide Studies 17.1 (2003) 114-138

Dachaun kaasukammio

Dachaun keskitysleiri perustettiin heti natsien valtaannousun jälkeen pääasiassa poliittisille vastustajille; maaliskuussa 1933 Münchener Neueste Nachrichten tiedotti asiasta kertoen mm. että "keskiviikkona avattiin Dachaun lähellä ensimmäinen keskitysleiri". Kuten virallinen tiedonantokin antaa ymmärtää, kyse tosiaan oli ensimmäisestä leiristä ja verkosto laajenisi tulevaisuudessa.

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?02

Aivan ensimmäinen Dachaukaan ei kuitenkaan ollut; jo kuun alussa oli KZ Nohraan tuotu satakunta vankia. Nohra oli kuitenkin vain lyhytaikainen leiri monen muun tavoin, sitä ylläpidettiin vain muutaman viikon. (Drobisch, Wieland) Siten Dachaun voi katsoa varsinaisen leirijärjestelmän alkupisteeksi.

http://www.judentum.net/geschichte/nohra.htm

Heti leirin käynnistyttyä Theodor Eicke määräsi hirttorangaistuksen melkoisen mitättömistäkin rikoksista, sillä kuten hän ohjeistuksessaan kertoi, ”toleranssi on heikkoutta”.

Leirin vangit joutuivat myös lääketieteellisten ja muiden kokeiden uhriksi. Esimerkiksi Sigmund Rascher pyysi 15.5.1941 Himmleriltä erilaisiin korkeuskokeisiin vankeja; kirjeessä mainitaan mm. että ”koe, jossa tietenkin koehenkilöt saattavat kuolla, tehtäisiin minun avustuksellani”.

Alkuvuosina Dachaun kuolleisuus säilyi siedettävänä, mutta heti sodan alussa kuolleisuus lähti sellaiseen nousuun, 1940 yli 1500 vankia ja 1941 jo 2500 (Bad Arolsenin epätäydellisten arkistojen mukaan), että leiriin oli pakko rakentaa krematorio.

Aluksi ruumiit siis haudattiin tällaisiin joukkohautoihin:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?05

Ensimmäinen krematorio rakennettiin 1940, uudistettu laitos 1942. Uudistettua laitosta kutsuttiin rakennussuunnitelmissa nimellä ”Baracke X”. Projektisuunnitelma 17.3.1942 toteaa myös, että rakennus suojataan katseilta joka suunnalta. Heinäkuun 27. päivän rakennusmääräys 1942 toteaa, että ”rakennustyössä ei voida käyttää ulkopuolista työvoimaa”. Uusi krematorio otettiin käyttöön alkuvuodesta 1943, vanha säilytettiin reservinä.

Krematorion yhteyteen rakennettiin myös neljä desinfektiohuonetta ja viides suurempi kammio joka oletettavasti oli tarkoitettu peruuttamattomasti työkyvyttömien vankien surmaamiseen kaasulla. Koekäyttöä pidemmälle tuo viidennen kammion suunniteltu käyttö ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin koskaan edennyt. Leiriltä oli kuitenkin jo syksyllä 1941 viety työkyvyttömiksi ja invalideiksi arvioituja vankeja Hartheimin eutanasialaitokseen surmattaviksi operaatiossa nimeltä Aktion 14f13.

Aktion 14f13 toteutettiin niin että lääkäriryhmä kiersi leirejä laatimassa vangeista arvioita, ja näiden perusteella valitut vangit toimitettiin eutanasialaitoksiin. Erään ryhmässä toimineen lääkärin, Friedrich Mennecken laatimia arvioita on myös säilynyt lukuisia. Mennecke kirjoitti lyhyet arvionsa vankipotrettien taakse:

http://nuremberg.law.harvard.edu/php/pflip.php?caseid=HLSL_NMT01&docnum=2359&numpages=23&startpage=1

Mennecken kirjeenvaihto vaimonsa kanssa kertoo lääkärien toimien tarkoituksesta. Mennecke kirjoitti esimerkiksi marraskuussa 1941 Bielefeldistä että "tämänpäiväinen aktiviteettini koostui melkoisesta määrästä kuolinkandidaatteja".

Vuoden 1942 aikana huhuttiin jo laajalti saksalaisten kaasukammioista mm. Auschwitzissa, niistä oli raportoitu myös lehdissä; ensimmäiset kaasutuskokeilut oli raportoinut Puolan pakolaishallitus kesällä 1942, vastarintaliikkeiden lehdet kertoivat myöhemmin syksyllä syaanivedyllä tehdyistä kaasutuksista.

Huhuja liikkui myös Dachaussa liittyen käynnissä olevaan rakennusprojektiin. Karel Kasák, Dachaun vanki, toteaa päiväkirjassaan marraskuussa 1942, että ”krematoriota laajennetaan kuumeisesti. Sinne rakennetaan ilmeisesti kammio ihmisten halvaksi ja hiljaiseksi tappamiseksi kaasulla”. Toinen vanki, Edgar Kupfer-Koberwitz, kirjoitti 6.2.1943, että sinne tulee neljä pienempää kaasukammiota, joihin johdetaan putket, sekä yksi suurempi maanalainen kaasukammio. Vankina ollut kardinaali Kozlowiecki oli saanut rakentajilta sellaista informaatiota, että krematoriossa oli neljä desinfiointikammiota sekä suurempi kammio, joka oli rakennussuunnitelmissa merkitty ”teloituskammioksi”.

Suuremman kammion testaamisesta on myös todistajanlausuntoja; jo mainitut Kozlowiecki ja Kasák puhuvat syksyllä 1943 tehdystä kaasutuskokeesta 20 henkisesti sairaalla. Aiemmin mainittu tohtori Rascher puolestaan pyysi kirjeitse Himmleriltä elokuussa 1942 lupaa testata taistelukaasuja rakenteilla olevassa kammiossa ”käyttäen henkilöitä jotka on joka tapauksessa sinne määrätty”:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?43

Vanki Ludwik Walkowiak kertoo, että rakennustyöt keskeytyivät syyskuun puolivälissä viideksi päiväksi, ja ”tuona aikana viisi ihmistä murhattiin kaasukammiossa, joka ilmeisesti oli siis jo käyttökelpoinen”. Syyskuussa 1942 Strassburgin anatomisessa instituutissa taistelukaasujen vaikutuksia eläviin organismeihin tutkinut professori Hirt sai viiden ihmisen sydän- ja keuhkopreparaatit Dachausta. Leirillä työskennellyt tohtori Frantisek Bláha kertoi 3.5.1945, että Rascher oli 1944 määrännyt hänet suorittamaan tutkimuksen kokeen uhreille, jotka makasivat suuremmassa kammiossa.

Kaikki nuo mainitut viisi krematorioon rakennettua huonetta ovat säilyneet. Tältä näyttää nykyään desinfiointikammioitten sisäänkäynti:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?27

Kaasukammioksi kuvatussa huoneessa näytti tältä, kun liittoutuneet saapuivat leirille:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?24

Pienemmissä kammioissa ei ole minkäänlaista tuuletusjärjestelmää, isommassa puolestaan katolle johtavat tuuletusaukot:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?32

Suurempi kammio oli varustettu peseytymistilasta kertovalla kyltillä, joskaan kammion suihkut eivät olleet toimintakelpoisia:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?36

Suuremmassa kammiossa oli myös tämänkaltaiset ulkoa avattavat ja suljettavat luukut:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?38

Sisältäpäin nämä luukut oli suojattu ristikolla:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?41

Kammion edessä oli mitä ilmeisimmin myös eräänlainen katseilta suojaava aitaus:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?42

Jos kohta liittoutuneet leiriä vapauttaessaan, paljolti huhujen vieminä ja mitä ilmeisimmin myös leirin rakenteen ja kauhistuttavien olosuhteiden johdosta, päätyivät siihen tulokseen että Dachaun leirin kammio toimi massateloituskammiona, siitä ei pätevää todistetta ole olemassa. Amerikkalaissotilaan kirje kesältä 1945 kuvaa leirin aiheuttamaa järkytystä:

http://www.history.ucsb.edu/faculty/marcuse/dachau/visits/459brud/index.html

Samaa järkytystä kuvastavat myös muiden vapauttamisessa mukana olleiden kertomukset, sekä ensimmäiset lehtijutut aiheesta:

http://www.45thinfantrydivision.com/index14.htm

Tutkijat ovat jokseenkin yksimielisiä siitä, että kammiota testattiin muutamaan otteeseen, mutta laajemmasta käytöstä ei ole varmuutta. Tämän totesivat myös sekä Nürnbergin oikeusistuin, että myös myöhemmät Dachau-oikeudenkäynnit. Myöskään leirin SS ei missään yhteydessä väittänyt tai myöntänyt kuulusteluissa että kammiota olisi käytetty massateloituksiin.

Raportti Lodzin ghetosta: juutalaiskuljetukset

Lisäyksenä aiempaan Warthegauta ja Chelmnoa koskevaan dokumentaatioon voinemme liittää tähän otteita saksalaisesta raportista Lodzista kesältä 1942. Raportti vahvistaa aiemmin esitettyjen raporttien mittaluokan, vaikkakin se käsittelee ainoastaan Lodzia (Litzmannstadt) ja sitä välittömästi ympäröiviä alueita.

Staatspolizeistelle Litzmannstadt, 9.6.1942;:

”Juutalaisuutta koskien oli valtiollisen poliisin tehtävänä Gauleiterin ohjeiden mukaan pystyttää piirighetto [Gaughetto]. Gauleiterin ohjeiden mukaan kaikki työkyvyttömät juutalaiset tuli evakuoida ja työkykyiset koota Litzmannstadtin ghettoon. Täältä osoitetaan suuri määrä juutalaisia piirin alueelle eri tehtäviin (Rautateiden ja maanteiden rakennus) ja työn päättyessä palautetaan jälleen ghettoon. Ghettoon jäävät työskentelevät siellä tauotta.
[--]
Piirighettoa rakennettaessa osoittautui välttämättömäksi tehdä tilaa sisään muuttaville juutalaisille. Tämän vuoksi evakuoitiin ghetosta suuri määrä työkyvyttömiä juutalaisia ja luovutettiin Sonderkommandolle. Puolan juutalaisista siirrettiin 16. tammikuuta 1942 alkaen yhteensä 44 152. Vanhan valtakunnan alueelta, Ostmarkista ja Böömin ja Määrin alueelta lokakuussa 1941 täkäläiseen ghettoon siirretyistä 19 848 juutalaisesta evakuoitiin 10 993, joten tällä hetkellä on ghettoon tehty tilaa noin 55 000 juutalaiselle.
[--]
Lisäksi ryhdyttiin myös ympäröivien alueiden [Landkreise] evakuointiin. Lentschützista evakuoitiin noin 9000 juutalaista. Jäljellä on enää Ozorkowissa 1000, joita tarvitaan siellä kipeästi Wehrmachtin tehtävissä. Lentschütz on siten periaatteessa juutalaisvapaa. Sitä seuraavissa alueiden puhdistuksissa otettiin Litzmannstadtin alue hyökkäyksen kohteeksi. Tällä alueella oli juutalaisia enää Löwenstadtissa ja Strickaussa. Välttämättömyyden pakosta joitakin juutalaisia siirrettiin Strickausta Löwenstadtiin. Jäljellä olevista Löwenstadtin gheton juutalaisista, noin 6000, evakuoitiin noin 3000 työkyvytöntä, ja loppuosa, joka koostuu ammattityöläisistä, evakuoitiin täkäläiseen ghettoon ja on jo asetettu työhön. Tämän hetkisen alueiden puhdistuksen lopuksi puhdistettiin Pabianicen kaupunki juutalaisista. Sieltä evakuoitiin 3200 juutalaista, loput 4000 siirrettiin täkäläiseen ghettoon.”

Raportissa kerrotut luvut vahvistaa Lodzin ghettohallinnon luvut, joiden mukaan siirrot ghetosta jakaantuivat alkuvuonna 1942 seuraavasti:

Tammikuu 10003
Helmikuu 7025
Maaliskuu 24695
Huhtikuu 2353
Toukokuu 10914

Yhteensä 54 900.

Nämä luvut vahvistaa osin myös rautatieviranomaisten (Reichsverkehrsamt) tiedot jonka mukaan toukokuussa maaliskuussa kuljetettiin Lodzista Warthbrückeniin (pl. Kolo) 24 766 juutalaista ja huhtikuussa 2350. Toukokuulle rautatieviranomaiset ilmoittavat määräksi 10 993. Toukokuun kuljetukset näyttäisivät siten koostuvan pelkästään ulkomaalaisista juutalaisista.

Kolo sijaitsee noin 10 km Chelmnosta, johon ei suoraa rautatieyhteyttä ole, vaan todistajien mukaan kuljetukset tapahtuivat siitä eteenpäin kuorma-autoilla ja myöhemmin kapearaiteisella rautatieyhteydellä.

Lodzin raportti kesältä vahvistaa myös todistajien esittämät tiedot siitä, että Lodzin ghetosta aloitettiin kuljetukset Chelmnoon tammikuun puolivälissä. Sitä ennen juutalaisia oli saapunut mm. Kolosta, Bugajsta ja Izbicasta. Lisäksi suuri joukko romaneja, arvioiden mukaan noin 5000, vietiin Chelmnoon alkuvuoden aikana.

Poliisiyksiköt ja juutalaisoperaatiot

Juutalaisoperaatioihin vallatuilla alueilla osallistui SS:n erityiskomennuskuntien lisäksi myös lukuisia poliisiyksiköitä. Esimerkiksi poliisirykmentti ”Mitte” toimi everstiluutnantti Max Montuan johdolla osana sekä partisaanienvastaisia operaatioita, että otti osaa myös selkeästi pelkästään juutalaisväestön hävittämiseksi toteutettuihin operaatioihin. Rykmentti kuului järjestyspoliisin (Ordnungspolizei) alaisuuteen. SS prikaatien tavoin poliisiyksiköt toimivat alueen ylimmän SS- ja poliisijohtajan (HSSPF) komennon mukaan, jona kesästä 1941 alkaen toimi keskisen armeijaryhmän alueella Erich von dem Bach-Zelewski.

Antopolin kaupunki sijaitsee Polesiassa, nykyisen Valko-Venäjän alueella, joka ennen toista maailmansotaa kuului Puolalle. Sodan alussa NL valloitti alueen, ja saksalaiset saapuivat kesällä 1941. ”Puhdistusoperaatiot” alkoivat jokseenkin välittömästi, ja niissä oli mukana myös poliisyksiköitä, kuten alla siteerattu dokumenttikin todentaa.

””8./III./Pol. –Rgt. Mitte” 30.8.1941

Poliisi-Pataljoona 332:lle

Koskien: Erityisoperaatio [Sonderaktion] Antopolissa

Erityisoperaatiossa, juutalaisten ampumisessa [Erschiessung von Juden] 28.8.1941 käskettiin 8. komppania Antopoliin. Määräyksen mukaan tuli juutalaisten saapua koontipaikalle, mutta vaatimusta noudatti vain pieni osa. Siten täytyi juutalaiset etsiä ja tuoda koontipaikalle. Juutalaiset olivat piiloutuneet heinien ja olkien alle talleissa ja aitoissa, useihin heinälatoihin, ja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Siten heitä täytyi etsiä pitkään, heidän etsintänsä ja kiinniottamisensa työllisti useita tunteja. Voimakas sade, joka alkoi iltapäivällä, vaikeutti etsintöjä suuresti.
Kaikkiaan vangittiin 264 juutalaista, joista 257 ammuttiin.
Juutalaisten lisäksi ammuttiin 3 kommunistista toimitsijaa, jotka tavoitettiin yöllä varastelemassa ja otettiin kiinni apupoliisin toimesta.
Operaatio sujui kitkattomasti.”

[NARA, RG-48.004M, Reel 2, Polizeiregiment Mitte. Pol. Bat. 322. A-II. 14.6.1941– 16.12. 1941]

Valkovenäläinen välisoitto

Tulin vilkaisseeksi erästä dokumenttikokoelmaa johon on koottuna mm. Himmlerin komentotoimiston sotapäiväkirjoja ja eri SS-prikaatien toimintakertomuksia. Kaikkiaan kiinnostavaa tavaraa ja kuvaa suhteellisen tarkasti SS-joukkojen toteuttamia puhdistusoperaatioita entisen Neuvostoliiton alueella. Poimin tähän esimerkinomaisesti katkelman yhdestä kertomuksesta Minskissä toimineelta Waffen-SS:n yksiköltä.

"II. joukkue Minsk, 17.5.1942

Toimintakertomus

Joukkueen, so. 1 Unterführer ja 10 miestä, tehtävänä oli paikalle siirtymisen jälkeen johtaa ja valvoa hautojen kaivuuta 22 km Minskistä. Työ kesti kahdeksan päivää ja päättyi operaatioon 30.5.42 [pitänee olla 30.4], johon koko joukkue otti osaa. (Vankilan tyhjennys)
4.5. menimme jälleen uudelleen sinne kaivamaan itse uusia hautoja komentajan tilan lähelle. Myös tämä työ kesti 4 päivää.
11.5 saapui Wienistä juutalaiskuljetus (1000 kappaletta) Minskiin, ja siirrettiin välittömästi rautatieasemalta edellä mainitulle kaivannolle. Sitä varten oli joukkue määrätty kaivannolle.
13.5. valvoi 8 miestä uuden haudan kaivuuta, johon seuraavalla kerralla juutalaisten kuljetus valtakunnasta ohjattaisiin. [--] SS-Unterscharführer Arlt"

Raportin tiedot, muun muassa päivämäärän ja juutalaisten lukumäärän vahvistaa myös junakuljetusraportti DA 201, jossa raportoidaan juutalaiskuljetuksesta Wienistä Minskiin 6.5.-11.5.

http://www.holocaustresearchproject.org/nazioccupation/images/1942%20transport%20order%20of%20Vienna%20Jews%20to%20the%20Minsk%20Ghetto.jpg

Samoin eräs silminnäkijä kuvasi tuota tilannetta:

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/viennajew1.html

"Toukokuun 6. 1942 me jätimme koontileirin (Wienissä). Rautatieasemalla havaitsimme että meidät aiottiin kuljettaa Minskiin. Kuljimme matkustajavaunuissa Wolkowiskiin asti, jossa meidän täytyi vaihtaa karjavaunuihin. Saavuimme Minskiin toukokuun 11. ja asemalla kohtasimme SS:n ja poliisin. Sairaita ja niitä varten jotka menettivät järkensä kuljetuksen aikana sekä vanhuksia ja heikkovoimaisia varten oli odottamassa kuljetusautot - suuria, harmaita suljettuja moottoroituja pakettiautoja - joihin ihmiset heitettiin yksi toisensa päälle sekasorrossa. 81 työhön kykenevää valittiin saapuneitten joukosta ja vietiin turvallisuuspoliisin ja SD:n leirille Maly Trostenetsissa (12 km Minskistä)."

Kuvauksen kirjoittaja Johann Noskes sekä Julie Hochbaum olivat Gertrude Schneiderin teoksen Exile & Destruction : The Fate of Austrian Jews, 1938-1945 mukaan ainoat eloonjääneet tuosta kuljetuksesta. Kaikkiaan Minskiin Wienistä kuljetetuista 9500 juutalaisesta selvisi sodan yli hengissä vain yhdeksän.

31.7.1942 päivätyssä kirjeessään Valko-Venäjän Generalkommissar Wilhelm Kube toteaa puolestaan kuluneen 10 viikon aikana surmatun kaikkiaan noin 55 000 juutalaista.

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/byeloruss.html

Noskes kuvaa kertomuksessaan työkyvyttömiä noutavia vaunuja. Eräs kuskeista, Erich Gnewuch kuvasi myöhemmin oikeudessa Münchenissä toimintaa:

"Osastoni ohjeiden mukaisesti ajoin kaasuvaunun Berliinistä Minskiin. Nämä vaunut oli varustettu lukittavalla lastitilalla kuin muuttoautot. Siihen mahtui 50-60 juutalaista. Tällaisessa kaasuvaunussa minä itse kaasutin juutalaisia. [--] Minut oli määrätty kaasuauton kanssa vastaanottamaan noin kahtatoista juutalaiskuljetusta. Tämä oli vuonna 1942. Kuljetus käsitti noin 1000 juutalaista henkilöä. Joitakin juutalaisia myös ammuttiin. Itse en ampunut juutalaisia, ainoastaan kaasutin."

Sonderkommando Kulmhof/ Chelmno

Chelmnon (Kulmhof) alueella toiminut Sonderkommando, erikoiskomennuskunta, jota aluksi johti Herbert Lange, jätti jälkeensä suhteellisen suppean määrän dokumentteja toimistaan. Jotkut niistä kuitenkin valottavat hyvin myös Chelmnon toimintaa, joten poimin tähän muutamia.

Ensimmäisenä voi mainita 5.2.1942 päivätyn ja Dr. Mayerin laatiman raportin, joka koskee pilkkukuumetapauksia. Raportti koskee 2 uutta pilkkukuumetapausta Warthbrückenin alueella, Chelmnon leirillä (Lager Kulmhof):

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmnoletter.jpg

"Jatkona yllä viitattuun kertomukseen lähetän liitteenä virkalääkärin kertomuksen 24.1.42, jossa todetaan, että kahden puolalaisen Sonderkommandon aputyöntekijän [Hilfsarbeiter] lisäksi kaksi puolalaista aputyöntekijää on kliinisesti kiistattomalla tavalla todettu sairastuneen pilkkukuumeeseen."

Pilkkukuumeeseen ja sen pelkoon viitataan myös useissa todistajanlausunnoissa ja toimenpiteet sen ehkäisemiseksi olivat brutaaleja. Muun muassa Yakov Grojanowski totesi, että hautoja kaivanut ryhmä oli jaettu kahteen osaan, joista toinen kaivoi hautoja ja toinen tyhjensi kaasutusautot ja laittoi ruumiit hautoihin. 7.1.1942 hänen kertomuksensa mukaan "kahdeksan miestä, jotka olivat kantaneet ruumita käskettiin makuulle kasvot alaspäin. SS-mies ampui konekiväärillä heitä päähän." Lääkärin kertomuksessa kuvatut puolalaiset olivat ei-juutalaisia aputyöläisiä, joten heihin ei sovellettu samaa kaavaa.

Tärkeä osa juutalaisoperaatioiden talouden kannalta olivat juutalaisilta takavarikoidut esineet. Muun muassa vaatteita kertyi runsaasti. Näin Wilhelm Koppe Himmlerin esikuntaan Rudolf Brandtille:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/chelmno23.jpg

"Hyvä toveri Brandt! Reichsführer-SS [Himmler] määräsi aiemmin että Kulmhofin operaation tuloksena kertyneet turkikset annetaan Waffen-SS:n käyttöön. Tähän astisena tuloksena ilmoitan että 27.6.1942 lähetettiin vaunulastillinen turkiksia Ravensbrückiin Waffen-SS:n vaatetustoimistolle. Odotettavissa on, että syksyllä tulee lisää turkiksia. Pyydän ilmoittamaan tämän mukaisesti Reichsführerille. Toverillisin terveisin ja Heil Hitler, Teidän W. Koppe [HSSPF, ylempi poliisijohtaja Warthegaussa]"

Syksyllä 1942, kun operaatio alkoi kääntyä lopuilleen, ryhdyttiin hävittämään myös jälkiä. Työ kiinnosti muidenkin leirien toimijoita, ja esimerkiksi Auschwitzista leirillä vieraili muistelmiensa mukaan Rudolf Höss. Yhtenä dokumenttina aiheesta on säilynyt Glücksin 15.9.1942 myöntämä ajolupa:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/hoesstrip.jpg

"Ajolupa autolle Au. [Auschwitzin standardilyhenne] Litzmannstadtiin vierailulle Aktion Reinhardin kenttäuunien [Feldöfen] kokeiluasemalle myönnetään täten ajalle 16.9.42. Ajajan täytyy ottaa lupa mukaansa."

Operaation päätteeksi Gauleiter Greiser piti vielä läksiäisjuhlat Kulmhofin Sonderkommandolle, josta on myös säilynyt lasku:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmno20.jpg