Chelmnon (Kulmhof) alueella toiminut Sonderkommando, erikoiskomennuskunta, jota aluksi johti Herbert Lange, jätti jälkeensä suhteellisen suppean määrän dokumentteja toimistaan. Jotkut niistä kuitenkin valottavat hyvin myös Chelmnon toimintaa, joten poimin tähän muutamia.
Ensimmäisenä voi mainita 5.2.1942 päivätyn ja Dr. Mayerin laatiman raportin, joka koskee pilkkukuumetapauksia. Raportti koskee 2 uutta pilkkukuumetapausta Warthbrückenin alueella, Chelmnon leirillä (Lager Kulmhof):
http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmnoletter.jpg
"Jatkona yllä viitattuun kertomukseen lähetän liitteenä virkalääkärin kertomuksen 24.1.42, jossa todetaan, että kahden puolalaisen Sonderkommandon aputyöntekijän [Hilfsarbeiter] lisäksi kaksi puolalaista aputyöntekijää on kliinisesti kiistattomalla tavalla todettu sairastuneen pilkkukuumeeseen."
Pilkkukuumeeseen ja sen pelkoon viitataan myös useissa todistajanlausunnoissa ja toimenpiteet sen ehkäisemiseksi olivat brutaaleja. Muun muassa Yakov Grojanowski totesi, että hautoja kaivanut ryhmä oli jaettu kahteen osaan, joista toinen kaivoi hautoja ja toinen tyhjensi kaasutusautot ja laittoi ruumiit hautoihin. 7.1.1942 hänen kertomuksensa mukaan "kahdeksan miestä, jotka olivat kantaneet ruumita käskettiin makuulle kasvot alaspäin. SS-mies ampui konekiväärillä heitä päähän." Lääkärin kertomuksessa kuvatut puolalaiset olivat ei-juutalaisia aputyöläisiä, joten heihin ei sovellettu samaa kaavaa.
Tärkeä osa juutalaisoperaatioiden talouden kannalta olivat juutalaisilta takavarikoidut esineet. Muun muassa vaatteita kertyi runsaasti. Näin Wilhelm Koppe Himmlerin esikuntaan Rudolf Brandtille:
http://www.deathcamps.org/occupation/pic/chelmno23.jpg
"Hyvä toveri Brandt! Reichsführer-SS [Himmler] määräsi aiemmin että Kulmhofin operaation tuloksena kertyneet turkikset annetaan Waffen-SS:n käyttöön. Tähän astisena tuloksena ilmoitan että 27.6.1942 lähetettiin vaunulastillinen turkiksia Ravensbrückiin Waffen-SS:n vaatetustoimistolle. Odotettavissa on, että syksyllä tulee lisää turkiksia. Pyydän ilmoittamaan tämän mukaisesti Reichsführerille. Toverillisin terveisin ja Heil Hitler, Teidän W. Koppe [HSSPF, ylempi poliisijohtaja Warthegaussa]"
Syksyllä 1942, kun operaatio alkoi kääntyä lopuilleen, ryhdyttiin hävittämään myös jälkiä. Työ kiinnosti muidenkin leirien toimijoita, ja esimerkiksi Auschwitzista leirillä vieraili muistelmiensa mukaan Rudolf Höss. Yhtenä dokumenttina aiheesta on säilynyt Glücksin 15.9.1942 myöntämä ajolupa:
http://www.deathcamps.org/occupation/pic/hoesstrip.jpg
"Ajolupa autolle Au. [Auschwitzin standardilyhenne] Litzmannstadtiin vierailulle Aktion Reinhardin kenttäuunien [Feldöfen] kokeiluasemalle myönnetään täten ajalle 16.9.42. Ajajan täytyy ottaa lupa mukaansa."
Operaation päätteeksi Gauleiter Greiser piti vielä läksiäisjuhlat Kulmhofin Sonderkommandolle, josta on myös säilynyt lasku:
http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmno20.jpg
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Holokausti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Holokausti. Näytä kaikki tekstit
maanantai 27. heinäkuuta 2009
sunnuntai 26. heinäkuuta 2009
Tekijöiden psyyke ja Wehrmachtin protestit
Teloituskomennuskuntiin osallistuneitten miesten psyykkinen rasitus on ollut yksi keskeinen aihe tekijöihin kohdentuvissa tutkimuksissa, ja myös jo Raul Hilberg huomioi nämä ongelmat teoksessaan The Destruction of the European Jews.
Kenties keskeisin aihetta käsittelevä yksittäinen tutkimus, Christopher Browningin Aivan tavallisia rivimiehiä, kuvaa miten osa teloittajista ajan myötä tottui ja turtui teloituksiin, osa kieltäytyi kokonaan, osa keskeytti operaatiot ja myös miten alkoholia kului runsaasti operaatioiden jälkeen ja jopa aikana. Erityisesti teloituksissa avustaneet, ja usein itse likaisen työn tehneet Trawnikin ukrainalaiset olivat ajoittain jopa häiriöksi asti juovuksissa.
SS:n teloitustoimien oletettiin vaikuttavan myös sotilaskuriin ja esimerkillään brutalisoivan myös Wehrmachtin sotilaat. Jo sodan alussa osa saksalaisesta kenraalikunnasta protestoi paitsi yksityisesti myös julkisesti SS:n raakuuksia.
Kenraalimajuri Helmuth Stieff kuvasi kirjeessään vaimolleen Puolan operaation alkumetreillä, 21.11.1939, omia tuntemuksiaan ja myötähäpeää:
”Villeimmätkin kauhupropagandafantasiat kalpenevat sen rinnalla mitä organisoitu murha-, ryöstö- ja saalistusjoukko tekee täällä ylimmän johdon otaksutulla hyväksynnällä. Häpeän olla saksalainen! Tämä vähemmistö joka murhaten, saalistaen ja tuhopolttaen häpäisee Saksan nimen tulee olemaan katastrofi Saksan kansalle ellemme me pian laita kapuloita heidän rattaisiinsa”.
Kenraalieversti Johannes Blaskowitz kokosi helmikuussa 1940 sotilaiden tuntoja Hitlerille lähetettävän muistion muotoon, ja kiinnitti huolensa erityisesti siihen, että poliisijoukkojen toiminta vaikuttaa vahingollisesti sotilaitten käytökseen. Muistion mukaan
”suurin vahinko joka koituu Saksan kansakunnalle välittömänä seurauksena on suunnaton brutalisaatio ja moraalinen rappio joka tulee pian leviämään kuin rutto arvokkaaseen saksalaiseen ihmismateriaaliin. [--] Joukkojen asenne liikkui kuvotuksen ja vihan välillä. Jokainen sotilas tuntee kuvotusta ja inhoa näiden rikosten johdosta. Hän ei voi ymmärtää kuinka tämänlaatuiset toimet jäävät rankaisematta, erityisesti kun ne tapahtuvat, niin sanoakseni, hänen suojeluksessaan.”.
Blaskowitzin protestit eivät kuitenkaan johtaneet muuhun kuin hänen siirtämiseensä toisiin tehtäviin.
Kenraalieversti Wilhelm List raportoi 20.9.1939 että hänen joukkonsa ovat muuttumassa levottomiksi
"niiden paljolti laittomien toimien johdosta joita toteuttaa Einzatsgruppe Woyrsch sotatoimialueella ampuen massoittain puolalaisia juutalaisia, aristokraatteja, intellektuelleja ja pappeja. Joukot ovat erityisen ravoissaan siitä että sen sijaan että taistelisivat rintamalla, nuorten miesten täytyy osoittaa rohkeuttaan puolustuskyvyttömiä siviilejä kohtaan."
Kenraali Walter Petzel raportoi 23.11.1939:
"Jokseenkin kaikissa paikoissa mainittu organisaatio (SS ja poliisi) toimeenpanee julkisia teloituksia. Valikointi on täysin sattumanvaraista ja teloituksien toimeenpano useissa tapauksissa kuvottavaa. Pidätyksien yhteydessä ilmenee ryöstelyä jokseenkin poikkeuksetta"
Kenraali Wilhelm Ulex raportoi 2.2. 1940:
"Viimeaikainen väkivallankäytön lisääntyminen osoittaa melkein uskomatonta inhimillisyyden ja moraalin puutetta; sana brutaali on on melkein oikeutettu. Ainoa ratkaisu jonka voin tälle koko Saksan kunnian lokaavalle kuvottavalle tilanteelle nähdä, on että kaikki poliisiyksiköt kaikkinen komentajineen tulisi asettaa viraltaan ja yksiköt hajoittaa."
SS työssään Puolassa syksyllä 1939:
On ilmeistä että osalle upseerikunnasta ja sotilaista SS:n toimenpiteet todellakin näyttivät yliampuvilta ja jopa laittomilta. Toisaalta protesteja on pidetty osoituksena siitä, että Wehrmachtilla ei ollut mitään tekemistä kuvattujen raakuuksien kanssa. Erityisesti välittömästi sodan jälkeen Saksassa ilmestyneet muistelmat ja kuvaukset sodasta korostivat eroa kunniakkaasti käyttäytyneitten tavallisten sotilaitten ja muutamien raakalaisten välillä. Raakuudet sivuutettiin poikkeusilmiönä.
Vasta 1960-luvulla nostettiin ensi kertaa esiin Wehrmachtin rooli raakuuksien toimeenpanijana Hans-Adolf Jacobsenin analysoidessa niin kutsuttua komissaarikäskyä ja Wehrmachtin osuutta sen toteuttamisessa. Christian Streitin laaja, vuonna 1978 julkaistu tutkimus neuvostoliittolaisten sotavankien kohtelusta tarkensi edelleen kuvaa, mutta vasta 1990-luvun puolivälissä järjestetty, runsaalla valokuva-aineistolla varustettu näyttely Wehrmachtin rikoksista nosti sotavoimien osuuden polttopisteeseen.
Mutta Wehrmacht ei ollut yksin huolineen. Teloituksilla oli vaikutuksensa myös suorittajiin. Saksalaisten teloituskomennuskuntien raporteissa miesten psyykkinen rasitus nouseekin jopa suhteellisen säännöllisesti esille. Yhtenä esimerkkinä yliluutnantti Waltherin raportti teloituksista Serbiassa 1.11.1941, jossa hän kertoo mm. että
”Aluksi tehtävä ei vaikuttanut sotilaihini. Toisena päivänä oli jo merkillepantavaa, että yksi jos toinenkaan ei enää hallinnut hermojaan jatkaakseen enää ampumista”
Everstiluutnatti Max Montuan ohjeistus poliisipataljoonille Bialystokissa 10.7.1941 ennen juutalaisoperaation alkua; esimerkki siitä, että ongelma oli tiedostettu jo etukäteen ja psyykkisiä ongelmia odotettiin:
”Näihin operaatioihin osallistuvien miesten sielunhoitoon on pataljoonankomentajien ja komppanianpäälliköitten kiinnitettävä erityistä huomiota.”
Kolmantena esimerkkinä August Beckerin kirje Walter Rauffille 16.5.1942:
”Haluaisin tässä yhteydessä tuoda seuraavan seikan huomioonne: useiden komennuskuntien on täytynyt kaasun käytön jälkeen hoitaa lastinpurku heidän omin voimin. Toin noiden erikoiskomennuskuntien komentajien tietoon ne suunnattomat psykologiset vauriot ja haitat heidän terveydelleen joita tuo työ voi aiheuttaa noille miehille, jos ei välittömästi niin ajan kuluessa.
Miehet valittivat minulle päänsärystä joka ilmenee jokaisen lastinpurun jälkeen.”
Sonderkommando 4 a:n SS-Obersturmführer Karl Kretschmer kirjoitti teloituksien vaikutuksista lukuisissa kirjeissään vaimolleen. Kesällä 1942 hän pohti jaksamista seuraavasti:
”Jos ei olisi näitä typeriä ajatuksia siitä mitä me oikein teemme tässä maassa, komennus täällä olisi hienoa, sillä se on saattanut minut asemaan jossa voin elättää teitä oikein hyvin. Kuten olen jo kirjoittanut sinulle aiemmin, koen viimeisimmän komennuksen olevan oikeutetun ja hyväksyn sen seuraukset, joten sikäli ”typeristä ajatuksista” puhuminen ei ole täysin oikein. Paremminkin se on heikkoutta kuolleiden ihmisten näyn edessä; paras tapa päästä siitä ylitse on tehdä sitä mahdollisimman usein. Siten siitä tulee tapa.”
Operaatiot vaikuttivat myös johtajiin: EG A:n Sonderkommando 1b:n johtaja Eduard Strauch juopotteli ankarasti, samoin EG C:n Einsatzkommando 4a:n johtaja Blobel; Karl Jäger, EG A:n Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger ei juutalaisten ampumisten jälkeen kyennyt yökausiin nukkumaan, Bandenkämpfverbänden johtaja Bach-Zalewski joutui lomalle saatuaan omien sanojensa mukaan hermoromahduksen, Einsatzgruppe B:n johtaja Nebe pyysi pahimpien operaatioiden jälkeen vapautusta tehtävistään ja siirtyi pian Hitlerin vastaiseen oppositioon.
Himmlerin adjutantin Karl Wolffin mukaan Himmler pyysikin kehittelemään parempia metodeja tappamiselle sen jälkeen kun Himmler oli ollut paikan päällä Minskissä yhtä ampumista todistamassa.
HSSPF Bach-Zelewski joutui hermolomalle helmikuussa 1942. Häntä hoitava SS:n päälääkäri Ernst Robert Grawitz raportoi potilaan tilasta Himmlerille mm. seuraavaa:
"On huomioitava että potilas saapui itärintamalta hoidettavaksi kärsien hyvin vakavasta uupumisesta, erityisesti henkisestä uupumisesta. (Hän kärsii erityisesti takaumista jotka liittyvät hänen itsensä johtamiin juutalaisten teloituksiin ja muihin vaikeisiin kokemuksiin idässä!)"
Myös “uudelleenasutuksen” brutaalisuuteen kiinnitettiin huomiota ja katsottiin sillä olevan muun väestön parissa levottomuutta aiheuttavia vaikutuksia, kuten todetaan esimerkiksi erässä Lvovin propagandaosaston viikkoraportissa:
”Juutalaisten uudelleen asutus (mikä paikoin ottaa sivistyneelle ihmiselle sopimattomia muotoja) helposti synnyttää vertailuja Gestapon ja GPU:n välillä. Rautatievaunujen sanotaan olevan niin huonossa kunnossa, että juutalaisten pakenemista on mahdoton estää. Seurauksena tästä reitin varren asemilla tapahtuu spontaaneja ampumisia ja säännöllisiä miesjahteja. On myös raportoitu että ammuttujen juutalaisten ruumiita makaa kaduilla päiväkausia. Vaikkakin valtakunnan saksalaiset, kuten muukin ulkomaalaisväestö, onkin vakuuttunut juutalaisten likvidoinnin välttämättömyydestä, olisi viisaampaa toteuttaa tämä siten että se aiheuttaisi vähemmän huomiota ja vihastusta.”
Kenties keskeisin aihetta käsittelevä yksittäinen tutkimus, Christopher Browningin Aivan tavallisia rivimiehiä, kuvaa miten osa teloittajista ajan myötä tottui ja turtui teloituksiin, osa kieltäytyi kokonaan, osa keskeytti operaatiot ja myös miten alkoholia kului runsaasti operaatioiden jälkeen ja jopa aikana. Erityisesti teloituksissa avustaneet, ja usein itse likaisen työn tehneet Trawnikin ukrainalaiset olivat ajoittain jopa häiriöksi asti juovuksissa.
SS:n teloitustoimien oletettiin vaikuttavan myös sotilaskuriin ja esimerkillään brutalisoivan myös Wehrmachtin sotilaat. Jo sodan alussa osa saksalaisesta kenraalikunnasta protestoi paitsi yksityisesti myös julkisesti SS:n raakuuksia.
Kenraalimajuri Helmuth Stieff kuvasi kirjeessään vaimolleen Puolan operaation alkumetreillä, 21.11.1939, omia tuntemuksiaan ja myötähäpeää:
”Villeimmätkin kauhupropagandafantasiat kalpenevat sen rinnalla mitä organisoitu murha-, ryöstö- ja saalistusjoukko tekee täällä ylimmän johdon otaksutulla hyväksynnällä. Häpeän olla saksalainen! Tämä vähemmistö joka murhaten, saalistaen ja tuhopolttaen häpäisee Saksan nimen tulee olemaan katastrofi Saksan kansalle ellemme me pian laita kapuloita heidän rattaisiinsa”.
Kenraalieversti Johannes Blaskowitz kokosi helmikuussa 1940 sotilaiden tuntoja Hitlerille lähetettävän muistion muotoon, ja kiinnitti huolensa erityisesti siihen, että poliisijoukkojen toiminta vaikuttaa vahingollisesti sotilaitten käytökseen. Muistion mukaan
”suurin vahinko joka koituu Saksan kansakunnalle välittömänä seurauksena on suunnaton brutalisaatio ja moraalinen rappio joka tulee pian leviämään kuin rutto arvokkaaseen saksalaiseen ihmismateriaaliin. [--] Joukkojen asenne liikkui kuvotuksen ja vihan välillä. Jokainen sotilas tuntee kuvotusta ja inhoa näiden rikosten johdosta. Hän ei voi ymmärtää kuinka tämänlaatuiset toimet jäävät rankaisematta, erityisesti kun ne tapahtuvat, niin sanoakseni, hänen suojeluksessaan.”.
Blaskowitzin protestit eivät kuitenkaan johtaneet muuhun kuin hänen siirtämiseensä toisiin tehtäviin.
Kenraalieversti Wilhelm List raportoi 20.9.1939 että hänen joukkonsa ovat muuttumassa levottomiksi
"niiden paljolti laittomien toimien johdosta joita toteuttaa Einzatsgruppe Woyrsch sotatoimialueella ampuen massoittain puolalaisia juutalaisia, aristokraatteja, intellektuelleja ja pappeja. Joukot ovat erityisen ravoissaan siitä että sen sijaan että taistelisivat rintamalla, nuorten miesten täytyy osoittaa rohkeuttaan puolustuskyvyttömiä siviilejä kohtaan."
Kenraali Walter Petzel raportoi 23.11.1939:
"Jokseenkin kaikissa paikoissa mainittu organisaatio (SS ja poliisi) toimeenpanee julkisia teloituksia. Valikointi on täysin sattumanvaraista ja teloituksien toimeenpano useissa tapauksissa kuvottavaa. Pidätyksien yhteydessä ilmenee ryöstelyä jokseenkin poikkeuksetta"
Kenraali Wilhelm Ulex raportoi 2.2. 1940:
"Viimeaikainen väkivallankäytön lisääntyminen osoittaa melkein uskomatonta inhimillisyyden ja moraalin puutetta; sana brutaali on on melkein oikeutettu. Ainoa ratkaisu jonka voin tälle koko Saksan kunnian lokaavalle kuvottavalle tilanteelle nähdä, on että kaikki poliisiyksiköt kaikkinen komentajineen tulisi asettaa viraltaan ja yksiköt hajoittaa."
SS työssään Puolassa syksyllä 1939:
On ilmeistä että osalle upseerikunnasta ja sotilaista SS:n toimenpiteet todellakin näyttivät yliampuvilta ja jopa laittomilta. Toisaalta protesteja on pidetty osoituksena siitä, että Wehrmachtilla ei ollut mitään tekemistä kuvattujen raakuuksien kanssa. Erityisesti välittömästi sodan jälkeen Saksassa ilmestyneet muistelmat ja kuvaukset sodasta korostivat eroa kunniakkaasti käyttäytyneitten tavallisten sotilaitten ja muutamien raakalaisten välillä. Raakuudet sivuutettiin poikkeusilmiönä.
Vasta 1960-luvulla nostettiin ensi kertaa esiin Wehrmachtin rooli raakuuksien toimeenpanijana Hans-Adolf Jacobsenin analysoidessa niin kutsuttua komissaarikäskyä ja Wehrmachtin osuutta sen toteuttamisessa. Christian Streitin laaja, vuonna 1978 julkaistu tutkimus neuvostoliittolaisten sotavankien kohtelusta tarkensi edelleen kuvaa, mutta vasta 1990-luvun puolivälissä järjestetty, runsaalla valokuva-aineistolla varustettu näyttely Wehrmachtin rikoksista nosti sotavoimien osuuden polttopisteeseen.
Mutta Wehrmacht ei ollut yksin huolineen. Teloituksilla oli vaikutuksensa myös suorittajiin. Saksalaisten teloituskomennuskuntien raporteissa miesten psyykkinen rasitus nouseekin jopa suhteellisen säännöllisesti esille. Yhtenä esimerkkinä yliluutnantti Waltherin raportti teloituksista Serbiassa 1.11.1941, jossa hän kertoo mm. että
”Aluksi tehtävä ei vaikuttanut sotilaihini. Toisena päivänä oli jo merkillepantavaa, että yksi jos toinenkaan ei enää hallinnut hermojaan jatkaakseen enää ampumista”
Everstiluutnatti Max Montuan ohjeistus poliisipataljoonille Bialystokissa 10.7.1941 ennen juutalaisoperaation alkua; esimerkki siitä, että ongelma oli tiedostettu jo etukäteen ja psyykkisiä ongelmia odotettiin:
”Näihin operaatioihin osallistuvien miesten sielunhoitoon on pataljoonankomentajien ja komppanianpäälliköitten kiinnitettävä erityistä huomiota.”
Kolmantena esimerkkinä August Beckerin kirje Walter Rauffille 16.5.1942:
”Haluaisin tässä yhteydessä tuoda seuraavan seikan huomioonne: useiden komennuskuntien on täytynyt kaasun käytön jälkeen hoitaa lastinpurku heidän omin voimin. Toin noiden erikoiskomennuskuntien komentajien tietoon ne suunnattomat psykologiset vauriot ja haitat heidän terveydelleen joita tuo työ voi aiheuttaa noille miehille, jos ei välittömästi niin ajan kuluessa.
Miehet valittivat minulle päänsärystä joka ilmenee jokaisen lastinpurun jälkeen.”
Sonderkommando 4 a:n SS-Obersturmführer Karl Kretschmer kirjoitti teloituksien vaikutuksista lukuisissa kirjeissään vaimolleen. Kesällä 1942 hän pohti jaksamista seuraavasti:
”Jos ei olisi näitä typeriä ajatuksia siitä mitä me oikein teemme tässä maassa, komennus täällä olisi hienoa, sillä se on saattanut minut asemaan jossa voin elättää teitä oikein hyvin. Kuten olen jo kirjoittanut sinulle aiemmin, koen viimeisimmän komennuksen olevan oikeutetun ja hyväksyn sen seuraukset, joten sikäli ”typeristä ajatuksista” puhuminen ei ole täysin oikein. Paremminkin se on heikkoutta kuolleiden ihmisten näyn edessä; paras tapa päästä siitä ylitse on tehdä sitä mahdollisimman usein. Siten siitä tulee tapa.”
Operaatiot vaikuttivat myös johtajiin: EG A:n Sonderkommando 1b:n johtaja Eduard Strauch juopotteli ankarasti, samoin EG C:n Einsatzkommando 4a:n johtaja Blobel; Karl Jäger, EG A:n Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger ei juutalaisten ampumisten jälkeen kyennyt yökausiin nukkumaan, Bandenkämpfverbänden johtaja Bach-Zalewski joutui lomalle saatuaan omien sanojensa mukaan hermoromahduksen, Einsatzgruppe B:n johtaja Nebe pyysi pahimpien operaatioiden jälkeen vapautusta tehtävistään ja siirtyi pian Hitlerin vastaiseen oppositioon.
Himmlerin adjutantin Karl Wolffin mukaan Himmler pyysikin kehittelemään parempia metodeja tappamiselle sen jälkeen kun Himmler oli ollut paikan päällä Minskissä yhtä ampumista todistamassa.
HSSPF Bach-Zelewski joutui hermolomalle helmikuussa 1942. Häntä hoitava SS:n päälääkäri Ernst Robert Grawitz raportoi potilaan tilasta Himmlerille mm. seuraavaa:
"On huomioitava että potilas saapui itärintamalta hoidettavaksi kärsien hyvin vakavasta uupumisesta, erityisesti henkisestä uupumisesta. (Hän kärsii erityisesti takaumista jotka liittyvät hänen itsensä johtamiin juutalaisten teloituksiin ja muihin vaikeisiin kokemuksiin idässä!)"
Myös “uudelleenasutuksen” brutaalisuuteen kiinnitettiin huomiota ja katsottiin sillä olevan muun väestön parissa levottomuutta aiheuttavia vaikutuksia, kuten todetaan esimerkiksi erässä Lvovin propagandaosaston viikkoraportissa:
”Juutalaisten uudelleen asutus (mikä paikoin ottaa sivistyneelle ihmiselle sopimattomia muotoja) helposti synnyttää vertailuja Gestapon ja GPU:n välillä. Rautatievaunujen sanotaan olevan niin huonossa kunnossa, että juutalaisten pakenemista on mahdoton estää. Seurauksena tästä reitin varren asemilla tapahtuu spontaaneja ampumisia ja säännöllisiä miesjahteja. On myös raportoitu että ammuttujen juutalaisten ruumiita makaa kaduilla päiväkausia. Vaikkakin valtakunnan saksalaiset, kuten muukin ulkomaalaisväestö, onkin vakuuttunut juutalaisten likvidoinnin välttämättömyydestä, olisi viisaampaa toteuttaa tämä siten että se aiheuttaisi vähemmän huomiota ja vihastusta.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
