Dachaun kaasukammio

Dachaun keskitysleiri perustettiin heti natsien valtaannousun jälkeen pääasiassa poliittisille vastustajille; maaliskuussa 1933 Münchener Neueste Nachrichten tiedotti asiasta kertoen mm. että "keskiviikkona avattiin Dachaun lähellä ensimmäinen keskitysleiri". Kuten virallinen tiedonantokin antaa ymmärtää, kyse tosiaan oli ensimmäisestä leiristä ja verkosto laajenisi tulevaisuudessa.

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?02

Aivan ensimmäinen Dachaukaan ei kuitenkaan ollut; jo kuun alussa oli KZ Nohraan tuotu satakunta vankia. Nohra oli kuitenkin vain lyhytaikainen leiri monen muun tavoin, sitä ylläpidettiin vain muutaman viikon. (Drobisch, Wieland) Siten Dachaun voi katsoa varsinaisen leirijärjestelmän alkupisteeksi.

http://www.judentum.net/geschichte/nohra.htm

Heti leirin käynnistyttyä Theodor Eicke määräsi hirttorangaistuksen melkoisen mitättömistäkin rikoksista, sillä kuten hän ohjeistuksessaan kertoi, ”toleranssi on heikkoutta”.

Leirin vangit joutuivat myös lääketieteellisten ja muiden kokeiden uhriksi. Esimerkiksi Sigmund Rascher pyysi 15.5.1941 Himmleriltä erilaisiin korkeuskokeisiin vankeja; kirjeessä mainitaan mm. että ”koe, jossa tietenkin koehenkilöt saattavat kuolla, tehtäisiin minun avustuksellani”.

Alkuvuosina Dachaun kuolleisuus säilyi siedettävänä, mutta heti sodan alussa kuolleisuus lähti sellaiseen nousuun, 1940 yli 1500 vankia ja 1941 jo 2500 (Bad Arolsenin epätäydellisten arkistojen mukaan), että leiriin oli pakko rakentaa krematorio.

Aluksi ruumiit siis haudattiin tällaisiin joukkohautoihin:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?05

Ensimmäinen krematorio rakennettiin 1940, uudistettu laitos 1942. Uudistettua laitosta kutsuttiin rakennussuunnitelmissa nimellä ”Baracke X”. Projektisuunnitelma 17.3.1942 toteaa myös, että rakennus suojataan katseilta joka suunnalta. Heinäkuun 27. päivän rakennusmääräys 1942 toteaa, että ”rakennustyössä ei voida käyttää ulkopuolista työvoimaa”. Uusi krematorio otettiin käyttöön alkuvuodesta 1943, vanha säilytettiin reservinä.

Krematorion yhteyteen rakennettiin myös neljä desinfektiohuonetta ja viides suurempi kammio joka oletettavasti oli tarkoitettu peruuttamattomasti työkyvyttömien vankien surmaamiseen kaasulla. Koekäyttöä pidemmälle tuo viidennen kammion suunniteltu käyttö ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin koskaan edennyt. Leiriltä oli kuitenkin jo syksyllä 1941 viety työkyvyttömiksi ja invalideiksi arvioituja vankeja Hartheimin eutanasialaitokseen surmattaviksi operaatiossa nimeltä Aktion 14f13.

Aktion 14f13 toteutettiin niin että lääkäriryhmä kiersi leirejä laatimassa vangeista arvioita, ja näiden perusteella valitut vangit toimitettiin eutanasialaitoksiin. Erään ryhmässä toimineen lääkärin, Friedrich Mennecken laatimia arvioita on myös säilynyt lukuisia. Mennecke kirjoitti lyhyet arvionsa vankipotrettien taakse:

http://nuremberg.law.harvard.edu/php/pflip.php?caseid=HLSL_NMT01&docnum=2359&numpages=23&startpage=1

Mennecken kirjeenvaihto vaimonsa kanssa kertoo lääkärien toimien tarkoituksesta. Mennecke kirjoitti esimerkiksi marraskuussa 1941 Bielefeldistä että "tämänpäiväinen aktiviteettini koostui melkoisesta määrästä kuolinkandidaatteja".

Vuoden 1942 aikana huhuttiin jo laajalti saksalaisten kaasukammioista mm. Auschwitzissa, niistä oli raportoitu myös lehdissä; ensimmäiset kaasutuskokeilut oli raportoinut Puolan pakolaishallitus kesällä 1942, vastarintaliikkeiden lehdet kertoivat myöhemmin syksyllä syaanivedyllä tehdyistä kaasutuksista.

Huhuja liikkui myös Dachaussa liittyen käynnissä olevaan rakennusprojektiin. Karel Kasák, Dachaun vanki, toteaa päiväkirjassaan marraskuussa 1942, että ”krematoriota laajennetaan kuumeisesti. Sinne rakennetaan ilmeisesti kammio ihmisten halvaksi ja hiljaiseksi tappamiseksi kaasulla”. Toinen vanki, Edgar Kupfer-Koberwitz, kirjoitti 6.2.1943, että sinne tulee neljä pienempää kaasukammiota, joihin johdetaan putket, sekä yksi suurempi maanalainen kaasukammio. Vankina ollut kardinaali Kozlowiecki oli saanut rakentajilta sellaista informaatiota, että krematoriossa oli neljä desinfiointikammiota sekä suurempi kammio, joka oli rakennussuunnitelmissa merkitty ”teloituskammioksi”.

Suuremman kammion testaamisesta on myös todistajanlausuntoja; jo mainitut Kozlowiecki ja Kasák puhuvat syksyllä 1943 tehdystä kaasutuskokeesta 20 henkisesti sairaalla. Aiemmin mainittu tohtori Rascher puolestaan pyysi kirjeitse Himmleriltä elokuussa 1942 lupaa testata taistelukaasuja rakenteilla olevassa kammiossa ”käyttäen henkilöitä jotka on joka tapauksessa sinne määrätty”:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?43

Vanki Ludwik Walkowiak kertoo, että rakennustyöt keskeytyivät syyskuun puolivälissä viideksi päiväksi, ja ”tuona aikana viisi ihmistä murhattiin kaasukammiossa, joka ilmeisesti oli siis jo käyttökelpoinen”. Syyskuussa 1942 Strassburgin anatomisessa instituutissa taistelukaasujen vaikutuksia eläviin organismeihin tutkinut professori Hirt sai viiden ihmisen sydän- ja keuhkopreparaatit Dachausta. Leirillä työskennellyt tohtori Frantisek Bláha kertoi 3.5.1945, että Rascher oli 1944 määrännyt hänet suorittamaan tutkimuksen kokeen uhreille, jotka makasivat suuremmassa kammiossa.

Kaikki nuo mainitut viisi krematorioon rakennettua huonetta ovat säilyneet. Tältä näyttää nykyään desinfiointikammioitten sisäänkäynti:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?27

Kaasukammioksi kuvatussa huoneessa näytti tältä, kun liittoutuneet saapuivat leirille:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?24

Pienemmissä kammioissa ei ole minkäänlaista tuuletusjärjestelmää, isommassa puolestaan katolle johtavat tuuletusaukot:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?32

Suurempi kammio oli varustettu peseytymistilasta kertovalla kyltillä, joskaan kammion suihkut eivät olleet toimintakelpoisia:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?36

Suuremmassa kammiossa oli myös tämänkaltaiset ulkoa avattavat ja suljettavat luukut:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?38

Sisältäpäin nämä luukut oli suojattu ristikolla:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?41

Kammion edessä oli mitä ilmeisimmin myös eräänlainen katseilta suojaava aitaus:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?42

Jos kohta liittoutuneet leiriä vapauttaessaan, paljolti huhujen vieminä ja mitä ilmeisimmin myös leirin rakenteen ja kauhistuttavien olosuhteiden johdosta, päätyivät siihen tulokseen että Dachaun leirin kammio toimi massateloituskammiona, siitä ei pätevää todistetta ole olemassa. Amerikkalaissotilaan kirje kesältä 1945 kuvaa leirin aiheuttamaa järkytystä:

http://www.history.ucsb.edu/faculty/marcuse/dachau/visits/459brud/index.html

Samaa järkytystä kuvastavat myös muiden vapauttamisessa mukana olleiden kertomukset, sekä ensimmäiset lehtijutut aiheesta:

http://www.45thinfantrydivision.com/index14.htm

Tutkijat ovat jokseenkin yksimielisiä siitä, että kammiota testattiin muutamaan otteeseen, mutta laajemmasta käytöstä ei ole varmuutta. Tämän totesivat myös sekä Nürnbergin oikeusistuin, että myös myöhemmät Dachau-oikeudenkäynnit. Myöskään leirin SS ei missään yhteydessä väittänyt tai myöntänyt kuulusteluissa että kammiota olisi käytetty massateloituksiin.

Raportti Lodzin ghetosta: juutalaiskuljetukset

Lisäyksenä aiempaan Warthegauta ja Chelmnoa koskevaan dokumentaatioon voinemme liittää tähän otteita saksalaisesta raportista Lodzista kesältä 1942. Raportti vahvistaa aiemmin esitettyjen raporttien mittaluokan, vaikkakin se käsittelee ainoastaan Lodzia (Litzmannstadt) ja sitä välittömästi ympäröiviä alueita.

Staatspolizeistelle Litzmannstadt, 9.6.1942;:

”Juutalaisuutta koskien oli valtiollisen poliisin tehtävänä Gauleiterin ohjeiden mukaan pystyttää piirighetto [Gaughetto]. Gauleiterin ohjeiden mukaan kaikki työkyvyttömät juutalaiset tuli evakuoida ja työkykyiset koota Litzmannstadtin ghettoon. Täältä osoitetaan suuri määrä juutalaisia piirin alueelle eri tehtäviin (Rautateiden ja maanteiden rakennus) ja työn päättyessä palautetaan jälleen ghettoon. Ghettoon jäävät työskentelevät siellä tauotta.
[--]
Piirighettoa rakennettaessa osoittautui välttämättömäksi tehdä tilaa sisään muuttaville juutalaisille. Tämän vuoksi evakuoitiin ghetosta suuri määrä työkyvyttömiä juutalaisia ja luovutettiin Sonderkommandolle. Puolan juutalaisista siirrettiin 16. tammikuuta 1942 alkaen yhteensä 44 152. Vanhan valtakunnan alueelta, Ostmarkista ja Böömin ja Määrin alueelta lokakuussa 1941 täkäläiseen ghettoon siirretyistä 19 848 juutalaisesta evakuoitiin 10 993, joten tällä hetkellä on ghettoon tehty tilaa noin 55 000 juutalaiselle.
[--]
Lisäksi ryhdyttiin myös ympäröivien alueiden [Landkreise] evakuointiin. Lentschützista evakuoitiin noin 9000 juutalaista. Jäljellä on enää Ozorkowissa 1000, joita tarvitaan siellä kipeästi Wehrmachtin tehtävissä. Lentschütz on siten periaatteessa juutalaisvapaa. Sitä seuraavissa alueiden puhdistuksissa otettiin Litzmannstadtin alue hyökkäyksen kohteeksi. Tällä alueella oli juutalaisia enää Löwenstadtissa ja Strickaussa. Välttämättömyyden pakosta joitakin juutalaisia siirrettiin Strickausta Löwenstadtiin. Jäljellä olevista Löwenstadtin gheton juutalaisista, noin 6000, evakuoitiin noin 3000 työkyvytöntä, ja loppuosa, joka koostuu ammattityöläisistä, evakuoitiin täkäläiseen ghettoon ja on jo asetettu työhön. Tämän hetkisen alueiden puhdistuksen lopuksi puhdistettiin Pabianicen kaupunki juutalaisista. Sieltä evakuoitiin 3200 juutalaista, loput 4000 siirrettiin täkäläiseen ghettoon.”

Raportissa kerrotut luvut vahvistaa Lodzin ghettohallinnon luvut, joiden mukaan siirrot ghetosta jakaantuivat alkuvuonna 1942 seuraavasti:

Tammikuu 10003
Helmikuu 7025
Maaliskuu 24695
Huhtikuu 2353
Toukokuu 10914

Yhteensä 54 900.

Nämä luvut vahvistaa osin myös rautatieviranomaisten (Reichsverkehrsamt) tiedot jonka mukaan toukokuussa maaliskuussa kuljetettiin Lodzista Warthbrückeniin (pl. Kolo) 24 766 juutalaista ja huhtikuussa 2350. Toukokuulle rautatieviranomaiset ilmoittavat määräksi 10 993. Toukokuun kuljetukset näyttäisivät siten koostuvan pelkästään ulkomaalaisista juutalaisista.

Kolo sijaitsee noin 10 km Chelmnosta, johon ei suoraa rautatieyhteyttä ole, vaan todistajien mukaan kuljetukset tapahtuivat siitä eteenpäin kuorma-autoilla ja myöhemmin kapearaiteisella rautatieyhteydellä.

Lodzin raportti kesältä vahvistaa myös todistajien esittämät tiedot siitä, että Lodzin ghetosta aloitettiin kuljetukset Chelmnoon tammikuun puolivälissä. Sitä ennen juutalaisia oli saapunut mm. Kolosta, Bugajsta ja Izbicasta. Lisäksi suuri joukko romaneja, arvioiden mukaan noin 5000, vietiin Chelmnoon alkuvuoden aikana.

Poliisiyksiköt ja juutalaisoperaatiot

Juutalaisoperaatioihin vallatuilla alueilla osallistui SS:n erityiskomennuskuntien lisäksi myös lukuisia poliisiyksiköitä. Esimerkiksi poliisirykmentti ”Mitte” toimi everstiluutnantti Max Montuan johdolla osana sekä partisaanienvastaisia operaatioita, että otti osaa myös selkeästi pelkästään juutalaisväestön hävittämiseksi toteutettuihin operaatioihin. Rykmentti kuului järjestyspoliisin (Ordnungspolizei) alaisuuteen. SS prikaatien tavoin poliisiyksiköt toimivat alueen ylimmän SS- ja poliisijohtajan (HSSPF) komennon mukaan, jona kesästä 1941 alkaen toimi keskisen armeijaryhmän alueella Erich von dem Bach-Zelewski.

Antopolin kaupunki sijaitsee Polesiassa, nykyisen Valko-Venäjän alueella, joka ennen toista maailmansotaa kuului Puolalle. Sodan alussa NL valloitti alueen, ja saksalaiset saapuivat kesällä 1941. ”Puhdistusoperaatiot” alkoivat jokseenkin välittömästi, ja niissä oli mukana myös poliisyksiköitä, kuten alla siteerattu dokumenttikin todentaa.

””8./III./Pol. –Rgt. Mitte” 30.8.1941

Poliisi-Pataljoona 332:lle

Koskien: Erityisoperaatio [Sonderaktion] Antopolissa

Erityisoperaatiossa, juutalaisten ampumisessa [Erschiessung von Juden] 28.8.1941 käskettiin 8. komppania Antopoliin. Määräyksen mukaan tuli juutalaisten saapua koontipaikalle, mutta vaatimusta noudatti vain pieni osa. Siten täytyi juutalaiset etsiä ja tuoda koontipaikalle. Juutalaiset olivat piiloutuneet heinien ja olkien alle talleissa ja aitoissa, useihin heinälatoihin, ja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Siten heitä täytyi etsiä pitkään, heidän etsintänsä ja kiinniottamisensa työllisti useita tunteja. Voimakas sade, joka alkoi iltapäivällä, vaikeutti etsintöjä suuresti.
Kaikkiaan vangittiin 264 juutalaista, joista 257 ammuttiin.
Juutalaisten lisäksi ammuttiin 3 kommunistista toimitsijaa, jotka tavoitettiin yöllä varastelemassa ja otettiin kiinni apupoliisin toimesta.
Operaatio sujui kitkattomasti.”

[NARA, RG-48.004M, Reel 2, Polizeiregiment Mitte. Pol. Bat. 322. A-II. 14.6.1941– 16.12. 1941]

Valkovenäläinen välisoitto

Tulin vilkaisseeksi erästä dokumenttikokoelmaa johon on koottuna mm. Himmlerin komentotoimiston sotapäiväkirjoja ja eri SS-prikaatien toimintakertomuksia. Kaikkiaan kiinnostavaa tavaraa ja kuvaa suhteellisen tarkasti SS-joukkojen toteuttamia puhdistusoperaatioita entisen Neuvostoliiton alueella. Poimin tähän esimerkinomaisesti katkelman yhdestä kertomuksesta Minskissä toimineelta Waffen-SS:n yksiköltä.

"II. joukkue Minsk, 17.5.1942

Toimintakertomus

Joukkueen, so. 1 Unterführer ja 10 miestä, tehtävänä oli paikalle siirtymisen jälkeen johtaa ja valvoa hautojen kaivuuta 22 km Minskistä. Työ kesti kahdeksan päivää ja päättyi operaatioon 30.5.42 [pitänee olla 30.4], johon koko joukkue otti osaa. (Vankilan tyhjennys)
4.5. menimme jälleen uudelleen sinne kaivamaan itse uusia hautoja komentajan tilan lähelle. Myös tämä työ kesti 4 päivää.
11.5 saapui Wienistä juutalaiskuljetus (1000 kappaletta) Minskiin, ja siirrettiin välittömästi rautatieasemalta edellä mainitulle kaivannolle. Sitä varten oli joukkue määrätty kaivannolle.
13.5. valvoi 8 miestä uuden haudan kaivuuta, johon seuraavalla kerralla juutalaisten kuljetus valtakunnasta ohjattaisiin. [--] SS-Unterscharführer Arlt"

Raportin tiedot, muun muassa päivämäärän ja juutalaisten lukumäärän vahvistaa myös junakuljetusraportti DA 201, jossa raportoidaan juutalaiskuljetuksesta Wienistä Minskiin 6.5.-11.5.

http://www.holocaustresearchproject.org/nazioccupation/images/1942%20transport%20order%20of%20Vienna%20Jews%20to%20the%20Minsk%20Ghetto.jpg

Samoin eräs silminnäkijä kuvasi tuota tilannetta:

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/viennajew1.html

"Toukokuun 6. 1942 me jätimme koontileirin (Wienissä). Rautatieasemalla havaitsimme että meidät aiottiin kuljettaa Minskiin. Kuljimme matkustajavaunuissa Wolkowiskiin asti, jossa meidän täytyi vaihtaa karjavaunuihin. Saavuimme Minskiin toukokuun 11. ja asemalla kohtasimme SS:n ja poliisin. Sairaita ja niitä varten jotka menettivät järkensä kuljetuksen aikana sekä vanhuksia ja heikkovoimaisia varten oli odottamassa kuljetusautot - suuria, harmaita suljettuja moottoroituja pakettiautoja - joihin ihmiset heitettiin yksi toisensa päälle sekasorrossa. 81 työhön kykenevää valittiin saapuneitten joukosta ja vietiin turvallisuuspoliisin ja SD:n leirille Maly Trostenetsissa (12 km Minskistä)."

Kuvauksen kirjoittaja Johann Noskes sekä Julie Hochbaum olivat Gertrude Schneiderin teoksen Exile & Destruction : The Fate of Austrian Jews, 1938-1945 mukaan ainoat eloonjääneet tuosta kuljetuksesta. Kaikkiaan Minskiin Wienistä kuljetetuista 9500 juutalaisesta selvisi sodan yli hengissä vain yhdeksän.

31.7.1942 päivätyssä kirjeessään Valko-Venäjän Generalkommissar Wilhelm Kube toteaa puolestaan kuluneen 10 viikon aikana surmatun kaikkiaan noin 55 000 juutalaista.

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/byeloruss.html

Noskes kuvaa kertomuksessaan työkyvyttömiä noutavia vaunuja. Eräs kuskeista, Erich Gnewuch kuvasi myöhemmin oikeudessa Münchenissä toimintaa:

"Osastoni ohjeiden mukaisesti ajoin kaasuvaunun Berliinistä Minskiin. Nämä vaunut oli varustettu lukittavalla lastitilalla kuin muuttoautot. Siihen mahtui 50-60 juutalaista. Tällaisessa kaasuvaunussa minä itse kaasutin juutalaisia. [--] Minut oli määrätty kaasuauton kanssa vastaanottamaan noin kahtatoista juutalaiskuljetusta. Tämä oli vuonna 1942. Kuljetus käsitti noin 1000 juutalaista henkilöä. Joitakin juutalaisia myös ammuttiin. Itse en ampunut juutalaisia, ainoastaan kaasutin."

Sonderkommando Kulmhof/ Chelmno

Chelmnon (Kulmhof) alueella toiminut Sonderkommando, erikoiskomennuskunta, jota aluksi johti Herbert Lange, jätti jälkeensä suhteellisen suppean määrän dokumentteja toimistaan. Jotkut niistä kuitenkin valottavat hyvin myös Chelmnon toimintaa, joten poimin tähän muutamia.

Ensimmäisenä voi mainita 5.2.1942 päivätyn ja Dr. Mayerin laatiman raportin, joka koskee pilkkukuumetapauksia. Raportti koskee 2 uutta pilkkukuumetapausta Warthbrückenin alueella, Chelmnon leirillä (Lager Kulmhof):

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmnoletter.jpg

"Jatkona yllä viitattuun kertomukseen lähetän liitteenä virkalääkärin kertomuksen 24.1.42, jossa todetaan, että kahden puolalaisen Sonderkommandon aputyöntekijän [Hilfsarbeiter] lisäksi kaksi puolalaista aputyöntekijää on kliinisesti kiistattomalla tavalla todettu sairastuneen pilkkukuumeeseen."

Pilkkukuumeeseen ja sen pelkoon viitataan myös useissa todistajanlausunnoissa ja toimenpiteet sen ehkäisemiseksi olivat brutaaleja. Muun muassa Yakov Grojanowski totesi, että hautoja kaivanut ryhmä oli jaettu kahteen osaan, joista toinen kaivoi hautoja ja toinen tyhjensi kaasutusautot ja laittoi ruumiit hautoihin. 7.1.1942 hänen kertomuksensa mukaan "kahdeksan miestä, jotka olivat kantaneet ruumita käskettiin makuulle kasvot alaspäin. SS-mies ampui konekiväärillä heitä päähän." Lääkärin kertomuksessa kuvatut puolalaiset olivat ei-juutalaisia aputyöläisiä, joten heihin ei sovellettu samaa kaavaa.

Tärkeä osa juutalaisoperaatioiden talouden kannalta olivat juutalaisilta takavarikoidut esineet. Muun muassa vaatteita kertyi runsaasti. Näin Wilhelm Koppe Himmlerin esikuntaan Rudolf Brandtille:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/chelmno23.jpg

"Hyvä toveri Brandt! Reichsführer-SS [Himmler] määräsi aiemmin että Kulmhofin operaation tuloksena kertyneet turkikset annetaan Waffen-SS:n käyttöön. Tähän astisena tuloksena ilmoitan että 27.6.1942 lähetettiin vaunulastillinen turkiksia Ravensbrückiin Waffen-SS:n vaatetustoimistolle. Odotettavissa on, että syksyllä tulee lisää turkiksia. Pyydän ilmoittamaan tämän mukaisesti Reichsführerille. Toverillisin terveisin ja Heil Hitler, Teidän W. Koppe [HSSPF, ylempi poliisijohtaja Warthegaussa]"

Syksyllä 1942, kun operaatio alkoi kääntyä lopuilleen, ryhdyttiin hävittämään myös jälkiä. Työ kiinnosti muidenkin leirien toimijoita, ja esimerkiksi Auschwitzista leirillä vieraili muistelmiensa mukaan Rudolf Höss. Yhtenä dokumenttina aiheesta on säilynyt Glücksin 15.9.1942 myöntämä ajolupa:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/hoesstrip.jpg

"Ajolupa autolle Au. [Auschwitzin standardilyhenne] Litzmannstadtiin vierailulle Aktion Reinhardin kenttäuunien [Feldöfen] kokeiluasemalle myönnetään täten ajalle 16.9.42. Ajajan täytyy ottaa lupa mukaansa."

Operaation päätteeksi Gauleiter Greiser piti vielä läksiäisjuhlat Kulmhofin Sonderkommandolle, josta on myös säilynyt lasku:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmno20.jpg

Sonderbehandlung ja juutalaisoperaatiot Warthegaussa

Warthegaun (virallisesti Wartheland) alue Puolassa liitettiin vuoden 1939 Puolan valtauksen jälkeen osaksi Saksan valtakuntaa ja alue suunniteltiin uudelleen asutettavaksi saksalaista syntyperää olevilla asukkailla. Łódż, johon perustettiin ghetto juutalaisille, nimettiin uudelleen Litzmannstadtiksi ja marraskuussa 1941 käynnistyi Kulmhofissa eli Chelmnossa operaatio juutalaisongelman ratkaisemiseksi. Kaikkiaan operaatio koski noin 145 000 juutalaista. Saksalaiset dokumentit kuvaavat operaation kehittymistä suhteellisen selkeästi. Kuvaa luonnollisesti täydentävät lukuisat todistajat, mutta niistä myöhemmin.

Friedrich Uebelhoer, Regierungspräsident, Warthegau, kiertokirje 10.12.1939

“Milloin ja miten ghetto ja siis Lodschin [germanisoitu versio Łódżista] kaupunki puhdistetaan juutalaisista on minun päätettävissäni. Joka tapauksessa lopullisena tavoitteena tulee olla tämän vitsauksen täydellinen poistaminen”

Rolf-Heinz Höppner, SD Posen, kirje Adolf Eichmannille 16.7.1941

“On olemassa riski että tulevana talvena juutalaisten ruokkiminen käy mahdottomaksi. On siten vakavasti harkittava josko kaikkein humaanein vaihtoehto olisi lopettaa työkyvyttömät juutalaiset jollain nopeavaikutteisella menetelmällä. Se oli taatusti miellyttävämpää kuin antaa heidän kuolla nälkään”

Himmler, Reichsführer SS, 18.9.1941 Gauleiter, SS-Gruppenführer Greiserille:

“Hyvä toveri Greiser! Führer haluaa että vanhan valtakunnan ja protektoraatin alue on tyhjennetty ja vapautettu juutalaisista lännestä itään niin pian kuin mahdollista. Ensimmäisenä askeleena pyrin siten kuljetuttamaan juutalaiset vanhan valtakunnan ja protektoraatin alueelta kaksi vuotta sitten valtakuntaan liitetyille itäisille alueille. Haluaisin tämän tapahtuvan, jos mahdollista, tänä vuonna, ja myöhemmin ensi keväänä kuljettaa heidät kauemmas itään.

Aion asuttaa noin 60 000 juutalaista vanhan valtakunnan ja protektoraatin alueelta Litzmannstadtin [Lodschin uusi nimi] ghettoon koska olen kuullut siellä olevan tilaa vastaanottaa heidät. [--]

SS-Gruppenführer Heydrich joka on vastuussa juutalaisten emigraatiosta ottaa teihin yhteyttä piakkoin joko suoraan tai SS-Gruppenführer Koppen kautta.”


Toimenpiteet Litzmannstadtin alueella kytkeytyvät Viktor Brackiin, joka vastasi operaatiosta T4 Führerin kansliassa, ja sitä kautta myös eutanasiaohjelmaan, kuten alla oleva Erhardt Wetzelin kirjeluonnoskin osoittaa:


http://www.holocaust-history.org/19411025-wetzel-no365/index.shtml

Luonnos, Berliini 25.10.1941

Vallattujen itäalueiden ministeriö Salainen!
Asiantuntija AGR Dr. Wetzel
Viite: Juutalaiskysymyksen ratkaisu
1. Itäalueen valtakunnankomissaari
Viite: Raporttinne 4. lokakuuta 1941 koskien juutalaiskysymyksen ratkaisua

Viitaten kirjeeseeni 18.10.1941 ilmoitan että Oberdienstleiter Brack Führerin kansliasta on suostunut yhteistyöhön vaadittujen suojien ja kaasutuslaitteiden valmistamisessa. Tällä hetkellä laitteita ei ole riittävää määrää; niitä täytyy ensin valmistaa. Koska Brackin mielestä laitteiden valmistus valtakunnan alueella aiheuttaisi suurempia vaikeuksia kuin niiden tekeminen paikan päällä, Brack näkee kaikkein käytännöllisimmäksi lähettää väkensä Riikaan, erityisesti kemistinsä Dr. Kallmeyerin, joka osallistuu kaikkiin myöhempiin vaiheisiin siellä. Oberdienstleiter Brack huomauttaa että kyseinen menettely ei ole vaaraton, joten erityiset varotoimet ovat tarpeen. Tässä yhteydessä kehotan ilmoittautumaan Brackille Führerin kansliassa ylemmän SS- ja poliisjohtajan kautta ja pyydätte lähettämään kemisti Kallmeyerin ja muita avustajia. Saatan myös tietoonne että Majuri Eichmann, juutalaiskysymysten asiantuntija RSHA:ssa, hyväksyy täysin tämän menettelyn. Majuri Eichmannin mukaan juutalaisille perustetaan leirejä Riikan ja Minskiin, jonne vanhan valtakunnan alueen juutalaisia myös saapuu. Tällä hetkellä juutalaisia evakuoidaan vanhan valtakunnan alueelta Litzmannstadtiin, ja myös muille leireille, käytettäväksi myöhemmin työvoimana idässä sen mukaan miten ovat työkykyisiä.
Kuten nyt tilanne on, ei ole olemassa vastustusta sille että työkyvyttömänt juutalaiset eliminoidaan Brackin menetelmällä. Tällä tavoin, sellaiset tapahtumat kuten edessäni olevassa raportissa joita sattui juutalaisten ampumisen yhteydessä Vilnassa, eivät enää ole mahdollisia. Toisaalta, työkykyiset siirretään työhön itään. Sanomattakin on selvää että työkykyiset miehet ja naiset pidetään erillään.
Pyydän raportoimaan myöhemmistä toimista.

Brackin menetelmän käyttöönotto Chemossa kaasutuslaitteineen ajoittuisi ajoittuisi siten loppusyksylle 1941.

Samaan viittaa myös Willy Justin Walter Rauffille 5.6.1942 lähettämä kirje, joka käsittelee yksityiskohtaisesti hiilimonoksidilla (CO) toimivia ”erityisajoneuvoja” [Spezialwagen]:

http://www.holocaust-history.org/19420605-rauff-spezialwagen/

”Joulukuusta 1941 lähtien yhdeksänkymmentäseitsemäntuhatta on prosessoitu, käyttäen kolmea vaunua ilman mitään vikoja ajoneuvoissa. Räjähdystä joka tapahtui Kulmhofissa [Chelmnon saksankielinen nimi] voi pitää yksittäistapauksena.”

Gauleiter Arthur Greiserin reilu kuukausi aiemmin, 1.5.1942 Himmlerille lähettämä kirje puhuu myös lukumääristä, ja toimista sen jälkeen kun juutalaisoperaatio saataisiin päätökseen. Tämä kirjeenvaihto kytkee myös Chelmnon suoraan eutanasiaohjelmaan, kuten Greiserin esitys ja sen kommentaari osoittavat:

“On mahdollista päättää piirini [Gau] alueella teidän yhdessä RSHA:n SS-Obergruppenführer Heydrichin kanssa valtuuttamanne 100 000 juutalaisen erityiskäsittely [Sonderbehandlung] seuraavan 2-3 kuukauden kuluessa. Täten pyydän valtuuksia käyttää olemassa olevaa ja koulutettua erikoisyksikköä juutalaisoperaation jälkeen tarkoituksena vapauttaa piiri vaarasta joka ottaa yhä katastrofaalisempia muotoja joka viikko.

Piirin alueella on 230 000 identifoitua etnistä puolalaista. Puolalaisten lukumäärä joilla on puhjennut tuberkuloosi on noin 35 000. [--]

Vaikka ei ole mahdollista taistella tätä yleistä vitsausta vastaan vanhan valtakunnan alueella vastaavin julmin keinoin, uskon että voin ottaa vastuulleni ehdottaa teille että täällä Warthegaussa puolalaisten tuberkuloositartunnat hävitetään. Luonnollisesti toimenpiteet koskisivat vain sellaisia puolalaisia, jotka eivät vain sairasta tuberkuloosia vaan ovat todennetusti ja vahvistetusti parantumattomia.”

Dr. Kurt Blome, Kansanterveyden pääviraston apulaisjohtaja, protestoi kirjeessään Himmlerille 16.11.1942 kuitenkin “Sonderbehandlungin” ulottamista puolalaisiin:

”Voisin kuvitella, että Führer, keskeytettyään jokin aika sitten ohjelman mielisairaaloissa, saattaisi pitää parantumattomasti sairaiden erityiskäsittelyä [Sonderbehandlung] sopimattomana ja vastuuttomana poliittiselta näkökannalta. Eutanasia -ohjelmassa oli kyse saksalaista kansallisuutta olevista ihmisistä joilla oli perinnöllisiä sairauksia. Nyt on kyse infektion saaneista, alistetun kansan sairaista ihmisistä.”

Ilmeisesti puolalaisten “erityiskäsittely” oli jo ehtinyt vauhtiin, mutta Himmler päätti suosituksen nojalla keskeyttää sen.

Richard Korherrin SS:n tilastotoimistossa Himmlerin pyynnöstä laatiman niin kutsutun Korherrin raportin mukaan Warthegaun alueen, so. Chelmnon leirin kautta "kuljetettiin itään" vuoden 1942 loppuun mennessä 145 301 juutalaista:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/korherr-lang.php

Siis saksaksi "durch die Lager im Warthegau 145 301 Juden”.

Himmler pyysi vielä erikseen, että tuossa yhteydessä ei käytettäisi sanaa Sonderbehandlung:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/faksimile-himmler/

Tekijöiden psyyke ja Wehrmachtin protestit

Teloituskomennuskuntiin osallistuneitten miesten psyykkinen rasitus on ollut yksi keskeinen aihe tekijöihin kohdentuvissa tutkimuksissa, ja myös jo Raul Hilberg huomioi nämä ongelmat teoksessaan The Destruction of the European Jews.

Kenties keskeisin aihetta käsittelevä yksittäinen tutkimus, Christopher Browningin Aivan tavallisia rivimiehiä, kuvaa miten osa teloittajista ajan myötä tottui ja turtui teloituksiin, osa kieltäytyi kokonaan, osa keskeytti operaatiot ja myös miten alkoholia kului runsaasti operaatioiden jälkeen ja jopa aikana. Erityisesti teloituksissa avustaneet, ja usein itse likaisen työn tehneet Trawnikin ukrainalaiset olivat ajoittain jopa häiriöksi asti juovuksissa.

SS:n teloitustoimien oletettiin vaikuttavan myös sotilaskuriin ja esimerkillään brutalisoivan myös Wehrmachtin sotilaat. Jo sodan alussa osa saksalaisesta kenraalikunnasta protestoi paitsi yksityisesti myös julkisesti SS:n raakuuksia.

Kenraalimajuri Helmuth Stieff kuvasi kirjeessään vaimolleen Puolan operaation alkumetreillä, 21.11.1939, omia tuntemuksiaan ja myötähäpeää:

”Villeimmätkin kauhupropagandafantasiat kalpenevat sen rinnalla mitä organisoitu murha-, ryöstö- ja saalistusjoukko tekee täällä ylimmän johdon otaksutulla hyväksynnällä. Häpeän olla saksalainen! Tämä vähemmistö joka murhaten, saalistaen ja tuhopolttaen häpäisee Saksan nimen tulee olemaan katastrofi Saksan kansalle ellemme me pian laita kapuloita heidän rattaisiinsa”.

Kenraalieversti Johannes Blaskowitz kokosi helmikuussa 1940 sotilaiden tuntoja Hitlerille lähetettävän muistion muotoon, ja kiinnitti huolensa erityisesti siihen, että poliisijoukkojen toiminta vaikuttaa vahingollisesti sotilaitten käytökseen. Muistion mukaan

”suurin vahinko joka koituu Saksan kansakunnalle välittömänä seurauksena on suunnaton brutalisaatio ja moraalinen rappio joka tulee pian leviämään kuin rutto arvokkaaseen saksalaiseen ihmismateriaaliin. [--] Joukkojen asenne liikkui kuvotuksen ja vihan välillä. Jokainen sotilas tuntee kuvotusta ja inhoa näiden rikosten johdosta. Hän ei voi ymmärtää kuinka tämänlaatuiset toimet jäävät rankaisematta, erityisesti kun ne tapahtuvat, niin sanoakseni, hänen suojeluksessaan.”.

Blaskowitzin protestit eivät kuitenkaan johtaneet muuhun kuin hänen siirtämiseensä toisiin tehtäviin.

Kenraalieversti Wilhelm List raportoi 20.9.1939 että hänen joukkonsa ovat muuttumassa levottomiksi

"niiden paljolti laittomien toimien johdosta joita toteuttaa Einzatsgruppe Woyrsch sotatoimialueella ampuen massoittain puolalaisia juutalaisia, aristokraatteja, intellektuelleja ja pappeja. Joukot ovat erityisen ravoissaan siitä että sen sijaan että taistelisivat rintamalla, nuorten miesten täytyy osoittaa rohkeuttaan puolustuskyvyttömiä siviilejä kohtaan."

Kenraali Walter Petzel raportoi 23.11.1939:

"Jokseenkin kaikissa paikoissa mainittu organisaatio (SS ja poliisi) toimeenpanee julkisia teloituksia. Valikointi on täysin sattumanvaraista ja teloituksien toimeenpano useissa tapauksissa kuvottavaa. Pidätyksien yhteydessä ilmenee ryöstelyä jokseenkin poikkeuksetta"

Kenraali Wilhelm Ulex raportoi 2.2. 1940:

"Viimeaikainen väkivallankäytön lisääntyminen osoittaa melkein uskomatonta inhimillisyyden ja moraalin puutetta; sana brutaali on on melkein oikeutettu. Ainoa ratkaisu jonka voin tälle koko Saksan kunnian lokaavalle kuvottavalle tilanteelle nähdä, on että kaikki poliisiyksiköt kaikkinen komentajineen tulisi asettaa viraltaan ja yksiköt hajoittaa."

SS työssään Puolassa syksyllä 1939:



On ilmeistä että osalle upseerikunnasta ja sotilaista SS:n toimenpiteet todellakin näyttivät yliampuvilta ja jopa laittomilta. Toisaalta protesteja on pidetty osoituksena siitä, että Wehrmachtilla ei ollut mitään tekemistä kuvattujen raakuuksien kanssa. Erityisesti välittömästi sodan jälkeen Saksassa ilmestyneet muistelmat ja kuvaukset sodasta korostivat eroa kunniakkaasti käyttäytyneitten tavallisten sotilaitten ja muutamien raakalaisten välillä. Raakuudet sivuutettiin poikkeusilmiönä.

Vasta 1960-luvulla nostettiin ensi kertaa esiin Wehrmachtin rooli raakuuksien toimeenpanijana Hans-Adolf Jacobsenin analysoidessa niin kutsuttua komissaarikäskyä ja Wehrmachtin osuutta sen toteuttamisessa. Christian Streitin laaja, vuonna 1978 julkaistu tutkimus neuvostoliittolaisten sotavankien kohtelusta tarkensi edelleen kuvaa, mutta vasta 1990-luvun puolivälissä järjestetty, runsaalla valokuva-aineistolla varustettu näyttely Wehrmachtin rikoksista nosti sotavoimien osuuden polttopisteeseen.

Mutta Wehrmacht ei ollut yksin huolineen. Teloituksilla oli vaikutuksensa myös suorittajiin. Saksalaisten teloituskomennuskuntien raporteissa miesten psyykkinen rasitus nouseekin jopa suhteellisen säännöllisesti esille. Yhtenä esimerkkinä yliluutnantti Waltherin raportti teloituksista Serbiassa 1.11.1941, jossa hän kertoo mm. että

”Aluksi tehtävä ei vaikuttanut sotilaihini. Toisena päivänä oli jo merkillepantavaa, että yksi jos toinenkaan ei enää hallinnut hermojaan jatkaakseen enää ampumista”

Everstiluutnatti Max Montuan ohjeistus poliisipataljoonille Bialystokissa 10.7.1941 ennen juutalaisoperaation alkua; esimerkki siitä, että ongelma oli tiedostettu jo etukäteen ja psyykkisiä ongelmia odotettiin:

”Näihin operaatioihin osallistuvien miesten sielunhoitoon on pataljoonankomentajien ja komppanianpäälliköitten kiinnitettävä erityistä huomiota.”

Kolmantena esimerkkinä August Beckerin kirje Walter Rauffille 16.5.1942:

”Haluaisin tässä yhteydessä tuoda seuraavan seikan huomioonne: useiden komennuskuntien on täytynyt kaasun käytön jälkeen hoitaa lastinpurku heidän omin voimin. Toin noiden erikoiskomennuskuntien komentajien tietoon ne suunnattomat psykologiset vauriot ja haitat heidän terveydelleen joita tuo työ voi aiheuttaa noille miehille, jos ei välittömästi niin ajan kuluessa.

Miehet valittivat minulle päänsärystä joka ilmenee jokaisen lastinpurun jälkeen.”

Sonderkommando 4 a:n SS-Obersturmführer Karl Kretschmer kirjoitti teloituksien vaikutuksista lukuisissa kirjeissään vaimolleen. Kesällä 1942 hän pohti jaksamista seuraavasti:

”Jos ei olisi näitä typeriä ajatuksia siitä mitä me oikein teemme tässä maassa, komennus täällä olisi hienoa, sillä se on saattanut minut asemaan jossa voin elättää teitä oikein hyvin. Kuten olen jo kirjoittanut sinulle aiemmin, koen viimeisimmän komennuksen olevan oikeutetun ja hyväksyn sen seuraukset, joten sikäli ”typeristä ajatuksista” puhuminen ei ole täysin oikein. Paremminkin se on heikkoutta kuolleiden ihmisten näyn edessä; paras tapa päästä siitä ylitse on tehdä sitä mahdollisimman usein. Siten siitä tulee tapa.”

Operaatiot vaikuttivat myös johtajiin: EG A:n Sonderkommando 1b:n johtaja Eduard Strauch juopotteli ankarasti, samoin EG C:n Einsatzkommando 4a:n johtaja Blobel; Karl Jäger, EG A:n Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger ei juutalaisten ampumisten jälkeen kyennyt yökausiin nukkumaan, Bandenkämpfverbänden johtaja Bach-Zalewski joutui lomalle saatuaan omien sanojensa mukaan hermoromahduksen, Einsatzgruppe B:n johtaja Nebe pyysi pahimpien operaatioiden jälkeen vapautusta tehtävistään ja siirtyi pian Hitlerin vastaiseen oppositioon.

Himmlerin adjutantin Karl Wolffin mukaan Himmler pyysikin kehittelemään parempia metodeja tappamiselle sen jälkeen kun Himmler oli ollut paikan päällä Minskissä yhtä ampumista todistamassa.

HSSPF Bach-Zelewski joutui hermolomalle helmikuussa 1942. Häntä hoitava SS:n päälääkäri Ernst Robert Grawitz raportoi potilaan tilasta Himmlerille mm. seuraavaa:

"On huomioitava että potilas saapui itärintamalta hoidettavaksi kärsien hyvin vakavasta uupumisesta, erityisesti henkisestä uupumisesta. (Hän kärsii erityisesti takaumista jotka liittyvät hänen itsensä johtamiin juutalaisten teloituksiin ja muihin vaikeisiin kokemuksiin idässä!)"

Myös “uudelleenasutuksen” brutaalisuuteen kiinnitettiin huomiota ja katsottiin sillä olevan muun väestön parissa levottomuutta aiheuttavia vaikutuksia, kuten todetaan esimerkiksi erässä Lvovin propagandaosaston viikkoraportissa:

”Juutalaisten uudelleen asutus (mikä paikoin ottaa sivistyneelle ihmiselle sopimattomia muotoja) helposti synnyttää vertailuja Gestapon ja GPU:n välillä. Rautatievaunujen sanotaan olevan niin huonossa kunnossa, että juutalaisten pakenemista on mahdoton estää. Seurauksena tästä reitin varren asemilla tapahtuu spontaaneja ampumisia ja säännöllisiä miesjahteja. On myös raportoitu että ammuttujen juutalaisten ruumiita makaa kaduilla päiväkausia. Vaikkakin valtakunnan saksalaiset, kuten muukin ulkomaalaisväestö, onkin vakuuttunut juutalaisten likvidoinnin välttämättömyydestä, olisi viisaampaa toteuttaa tämä siten että se aiheuttaisi vähemmän huomiota ja vihastusta.”