Keltaisen lehdistön uutisointi on yleensä mitä on, eikä niihin juuri kannata ottaa kantaa, saati totena niiden väittämiä pitää. Otsikossa mainittu juttu, joka löytyy täältä, ei tee poikkeusta säännöstä.
Jutussa väitetään muun muassa, että "Koillis-Puolassa sijaitsevan Treblinkan keskitysleirissä tapahtuneesta joukkotuhonnasta ei ennen tätä ole löytynyt todisteita". Olisi tietysti mielenkiintoista tietää mitä toimittaja mahtaa tarkoittaa todisteilla. Ilmeisesti leiriltä hengissä selvinneiden sekä leiriä pyörittäneitten saksalaisten todistukset eivät toimittajan mukaan ole todisteita, eivät myöskään dokumentit ja muut kirjalliset lähteet. Oletettavasti "todisteella" tarkoitetaan fyysisiä todisteita, ruumiiden jäänteitä tms.
Ilmeisesti todisteita eivät kuitenkaan jostain syystä ole edes aiemmat tutkimukset, missä todettiin muun muassa näin (venäläisten tutkimus 1944):
"Valtaisa alue leiristä on peittynyt polttojätteistä ja tuhkasta. Tie, joka yhdistää kaksi leiriä ja on kolme kilometriä pitkä, on peittynyt tuhkaan 7-10 sentin verran."
Taikka näin (puolalaisten tutkimus 1945)
"Suurin pommikraateri (useat palaset vahvistivat että kyse oli pommikuopasta) oli enimmillään 6 metriä syvä ja 25 metriä halkaisijaltaan. Sen seinämistä voi havaita suuria määriä tuhkaa ja ihmisjäänteitä."
"Maaperä koostuu hiekan ja tuhkan seoksesta ja on tumman harmaata ja jyvämäistä muodoltaan. Kaivauksen aikana nousi voimakas polton ja mädäntymisen haju. 7,5 metrin syvyydessä saavutettiin pohja, joka koostui sekoittamattomista hiekkakerroksista. Siinä kohden kaivaminen lopetettiin."
"Koillisella sektorilla pintaa peittää kahden hehtaarin alueella hiekka ja tuhka. Tässä seoksessa on lukemattomia ihmisluita, joita usein peittää vielä mädäntynyt ihmiskudos."
"Tutkimuksissa, jotka tehtiin oikeuslääketieteen asiantuntijan avustuksella, pääteltiin että tuhka on epäilyksettä ihmistuhkaa (ihmisluiden poltettuja jäänteitä). Ihmiskallojen tarkastelu paljasti ettei mitään jälkeä "haavoittumisesta" ollut. Sadan metrin säteellä on epämiellyttävä mädäntymisen ja polttamisen katku."
Todiste ei ilmeisesti ole muidenkaan havainnot leirialueelta sodan jälkeen, kuten esimerkiksi tämä puolalaismiehen kuvaus vuodelta 1947:
"Kenttä on kaivettu ja myllätty läpeensä, haudat ovat noin kymmenen metriä syviä, luita lojuu ympäriinsä sekä muita esineitä [--] Ilmassa leijuu mätänevien ruumiitten tuoksu. Haju sai meidät voimaan niin pahoin, että minä ja kollegani jouduimme oksentamaan. [--] Joka puun alle olivat kullan ja korujen saalistajat kaivaneet kuoppia".
Edellämainitun valossa tämä toimittajan lausuma on vähintäänkin kummallinen: "Treblinkan leirissä tapahtuneesta joukkomurhasta on oltu monta mieltä, koska natsit onnistuivat lähtiessään tuhoamaan lähes kaikki merkit sen olemassaolosta." Montaa mieltä joukkosurmasta ei myöskään ole oltu historioitsijoiden parissa, ainoastaan kourallinen omista syistään holokaustin kiistäviä harrastelijoita on aihetta väittänyt jollain tapaa epäselväksi. Siinäkin toimittaja on väärässä, että tämä tutkimus ei tule sulkemaan kiistäjien suita. Ei heidän toiminnassaan mistään todisteista ole kyse.
Ainoa seikka mikä uutisessa pitänee paikkaansa on se, että brittiläisen arkeologin tutkimukset ovat ensimmäinen kerta kun aluetta tutkitaan maaperätutkalla, jolloin saadaan tarkemmin selville hautojen mittasuhteet. Samanlainen tutkimus on suoritettu jo Sobiborissa ja Belzecissa.
tiistai 17. tammikuuta 2012
tiistai 27. joulukuuta 2011
Holocaust Controversies: Belzec, Sobibor, Treblinka. Holocaust Denial and Operation Reinhard. A Critique of the Falsehoods of Mattogno, Graf and Kues.
Holocaust Controversies -sivusto on julkaissut uuden laajan tutkimuksensa ns. holokaustin kiistäjien näkemyksistä koskien kolmea Aktion Reinhard -tuhoamisleiriä, Belzecia, Sobiboria ja Treblinkaa. Laajan lähdeaineiston nojalla kirjoittajat osoittavat kiistäjien näkemyksien onttouden, ja ilmeiset virheellisyydet ja vääristelyt heidän tulkinnoissaan. Teksti julkaistaan aluksi artikkeli kerrallaan, ja myöhemmin kokonaisena tiedostona. Työtä voi hyvin suositella kaikille holokaustin kiistäjien näkemyksistä kiinnostuneille:
Holocaust Controversies: Belzec, Sobibor, Treblinka. Holocaust Denial and Operation Reinhard. A Critique of the Falsehoods of Mattogno, Graf and Kues.
Holocaust Controversies: Belzec, Sobibor, Treblinka. Holocaust Denial and Operation Reinhard. A Critique of the Falsehoods of Mattogno, Graf and Kues.
torstai 13. lokakuuta 2011
Generalplan Ost ja juutalaiset
Yksi keskeisiä päämääriä Saksan sodankäynnissä oli ns. Lebensraumin luominen ja saksalaissukuisten itäisessä Euroopassa asuvien vähemmistökansojen elinolosuhteiden parantaminen ja kokoaminen yhteen. Tätä tarkoitusta varten laadittiin lukuisia suunnitelmia vallattujen itäalueitten uudelleenasuttamiseksi ja suurten väestönsiirtojen toteuttamiseksi. Kokonaissuunnitelma kulki nimellä Generalplan Ost.
Suunnitelmissa pohdittiin hyvinkin tarkkaan eri väestöryhmien sijoittamista ja jopa muutaman tuhannen kokoiset ryhmät huomioitiin. Yksi suuri väestönosa sitävastoin ei kevään 1942 jälkeen laskelmissa ole edes mukana: juutalaiset. Tämän poissulkemisen syyt käyvät kuitenkin ilmi suunnitelmista, joista tässä esillä yksi aikalaiskommentaari.
Tohtori Erhard Wetzel laati laajan tutkielman päiväyksellä 27.4.1942 kommentoiden aiempia suunnitelmia. Teksti on julkaistu Czeslaw Madajczykin toimittamassa kokoelmassa "Vom Generalplan Ost zum Generalsiedlungsplan", jonka sivunumeroihin jäljempänä viitataan. Wetzel työskenteli juutalaisasioista vastaavana virkamiehenä vallattujen itäalueitten ministeriössä ja oli keskeisesti mukana juutalaiskysymysten suunnittelussa. Hän otti osaa Wannseen konferenssia seuranneisin keskeisiin koordinatiokokouksin, ja nimitettiin ministeriössään hallitusneuvokseksi kesällä 1942.
Kirjoituksessaan Wetzel toteaa, että "edempänä suunnitelmassa mainittu juutalaisten uudelleenasuttaminen tulee tarpeettomaksi juutalaiskysymyksen ratkaisun myötä. Mahdollisten vielä sodan päättymisen jälkeen jäljelle jääneitten juutalaisten kuljetus pohjois-Venäjällä tai Siperiassa oleville pakkotyöleireille ei ole mitään ´uudelleenasuttamista`" (60).
Samoin tekstissä kommentoidaan virheitä joita esiintyi aiemmin esitetyn suunnitelman luvuissa: "Vain jos lähdetään siitä, että ne noin 5-6 miljoonaa juutalaista jotka asuvat tällä alueella, on hävitetty (beseitigen) jo ennen evakuointia, päästään suunnitelmassa mainittuun lukuun 45 miljoonaa vierastaustaista" (54).
Pohtiessaan puolalaiskysymyksen ratkaisua Wetzel vielä kertaalleen viittaa juutalaisiin: "Pitäisi olla päivänselvaa, että puolalaiskysymystä ei voida ratkaista siten, että puolalaiset tapettaisiin (liquidieren) juutalaisten tapaan. Sellainen ratkaisu olisi saksalaisten syntinä vielä kaukaiseen tulevaisuuteen asti, ja vähentäisi saamaamme sympatiaa, koska myös muut naapurikansat joutuisivat olettamaan tulevansa ajan mittaan käsitellyksi samalla tavalla" (63).
Myöskin puoli- ja osa-juutalaiset kuuluvat Wetzelin kaavailuissa hävitettävien joukkoon, kuten hän kertoo Venäjän rotuoloja kuvatessaan: "Muut vaaralliset rotuainekset joita on sotkeutunut Venäjän kansaan, eivät lukumääräisesti ole niin merkittäviä, varsinkin kun sekarotuiset juutalaiset hävitetään (ausmerzen) ja tataarinen veri on ollut selvästi voimakkaammin edustettuna aatelissa ja tsaarinajan intellegentsiassa kuin venäläisessä maalaisväestössä"
Wetzel ei siis jätä mitään epäselväksi sen suhteen mikä juutalaisten kohtalona tulee olemaan. Wetzelin tunnettu varhempi kirje viittaa puolestaan juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun toteuttamiskeinoihin, "kaasutuslaitteisiin" joilla voidaan eliminoida juutalaiset. Kirje löytyy englanniksi käännettynä ja alkuperäiskielellä alla olevasta linkistä:
http://www.holocaust-history.org/19411025-wetzel-no365/
Kirjeen autenttisuuden vahvisti Wetzel itse kuulustelussa syyskuussa 1961 Hannoverissa. Wetzel päätyi sodan jälkeen vankeuteen Neuvostoliittoon, mutta sai palata 1950-luvulla Saksaan ja työskenteli sen jälkeen hetken Ala-Saksin sisäministeriössä. Tutkimuksista ja kuulusteluista huolimatta häntä ei enää lännessä tuomittu osallisuudestaan joukkomurhan suunnitteluun. Wetzel puolustautui, kuten moni muukin kansallisosialistien rikoksista syytetty, sillä, että hän joutui vain tottelemaan käskyjä, ja ei ollut päättävässä asemassa.
Suunnitelmissa pohdittiin hyvinkin tarkkaan eri väestöryhmien sijoittamista ja jopa muutaman tuhannen kokoiset ryhmät huomioitiin. Yksi suuri väestönosa sitävastoin ei kevään 1942 jälkeen laskelmissa ole edes mukana: juutalaiset. Tämän poissulkemisen syyt käyvät kuitenkin ilmi suunnitelmista, joista tässä esillä yksi aikalaiskommentaari.
Tohtori Erhard Wetzel laati laajan tutkielman päiväyksellä 27.4.1942 kommentoiden aiempia suunnitelmia. Teksti on julkaistu Czeslaw Madajczykin toimittamassa kokoelmassa "Vom Generalplan Ost zum Generalsiedlungsplan", jonka sivunumeroihin jäljempänä viitataan. Wetzel työskenteli juutalaisasioista vastaavana virkamiehenä vallattujen itäalueitten ministeriössä ja oli keskeisesti mukana juutalaiskysymysten suunnittelussa. Hän otti osaa Wannseen konferenssia seuranneisin keskeisiin koordinatiokokouksin, ja nimitettiin ministeriössään hallitusneuvokseksi kesällä 1942.
Kirjoituksessaan Wetzel toteaa, että "edempänä suunnitelmassa mainittu juutalaisten uudelleenasuttaminen tulee tarpeettomaksi juutalaiskysymyksen ratkaisun myötä. Mahdollisten vielä sodan päättymisen jälkeen jäljelle jääneitten juutalaisten kuljetus pohjois-Venäjällä tai Siperiassa oleville pakkotyöleireille ei ole mitään ´uudelleenasuttamista`" (60).
Samoin tekstissä kommentoidaan virheitä joita esiintyi aiemmin esitetyn suunnitelman luvuissa: "Vain jos lähdetään siitä, että ne noin 5-6 miljoonaa juutalaista jotka asuvat tällä alueella, on hävitetty (beseitigen) jo ennen evakuointia, päästään suunnitelmassa mainittuun lukuun 45 miljoonaa vierastaustaista" (54).
Pohtiessaan puolalaiskysymyksen ratkaisua Wetzel vielä kertaalleen viittaa juutalaisiin: "Pitäisi olla päivänselvaa, että puolalaiskysymystä ei voida ratkaista siten, että puolalaiset tapettaisiin (liquidieren) juutalaisten tapaan. Sellainen ratkaisu olisi saksalaisten syntinä vielä kaukaiseen tulevaisuuteen asti, ja vähentäisi saamaamme sympatiaa, koska myös muut naapurikansat joutuisivat olettamaan tulevansa ajan mittaan käsitellyksi samalla tavalla" (63).
Myöskin puoli- ja osa-juutalaiset kuuluvat Wetzelin kaavailuissa hävitettävien joukkoon, kuten hän kertoo Venäjän rotuoloja kuvatessaan: "Muut vaaralliset rotuainekset joita on sotkeutunut Venäjän kansaan, eivät lukumääräisesti ole niin merkittäviä, varsinkin kun sekarotuiset juutalaiset hävitetään (ausmerzen) ja tataarinen veri on ollut selvästi voimakkaammin edustettuna aatelissa ja tsaarinajan intellegentsiassa kuin venäläisessä maalaisväestössä"
Wetzel ei siis jätä mitään epäselväksi sen suhteen mikä juutalaisten kohtalona tulee olemaan. Wetzelin tunnettu varhempi kirje viittaa puolestaan juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun toteuttamiskeinoihin, "kaasutuslaitteisiin" joilla voidaan eliminoida juutalaiset. Kirje löytyy englanniksi käännettynä ja alkuperäiskielellä alla olevasta linkistä:
http://www.holocaust-history.org/19411025-wetzel-no365/
Kirjeen autenttisuuden vahvisti Wetzel itse kuulustelussa syyskuussa 1961 Hannoverissa. Wetzel päätyi sodan jälkeen vankeuteen Neuvostoliittoon, mutta sai palata 1950-luvulla Saksaan ja työskenteli sen jälkeen hetken Ala-Saksin sisäministeriössä. Tutkimuksista ja kuulusteluista huolimatta häntä ei enää lännessä tuomittu osallisuudestaan joukkomurhan suunnitteluun. Wetzel puolustautui, kuten moni muukin kansallisosialistien rikoksista syytetty, sillä, että hän joutui vain tottelemaan käskyjä, ja ei ollut päättävässä asemassa.
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Partisaanisodan myytit ja vaikutus
Neuvostoliitossa yksi hellityimmistä myyteistä oli partisaanisota ja tämän valtaisa merkitys maan sotaponnistuksille. Partisaanisotaa on käytetty ajoittain myös holokaustin kiistäjien puolella perusteena sille kiistattomalle seikalle että Saksan sotavoimat aiheuttivat suunnatonta tuhoa siviiliväestön keskuudessa. Neuvostoliiton tilastoissa ja tiedonannoissa partisaanien saavutukset todella olivat mittavia, ja sikäläiset lähteet ovat väittäneet että partisaanit surmasivat jopa 1,5 miljoonaa saksalaista, ja rautatieyhteyksiä katkottiin valtaisat määrät.
Todellisuus näyttää kuitenkin olleen vallan toisenlainen. Uhrilukuja on liioiteltu monikymmenkertaisesti, samoin kuin muita aiheutettuja tuhoja. Sebastian Stopper on tuoreimmassa Vierteljahrsfte für Zeitgeschichte -lehden numerossa tarkastellut partisaanisotaa neuvostoliittolaisia ja saksalaisia lähteitä vertailemalla.
Stopperin mukaan 1,5 miljoonaa saksalaisuhria on hurjasti liioiteltu. Saksalaislähteiden mukaan partisaanit surmasivat kaikkiaan vain noin 35 000 akselivaltojen puolella taistellutta sotilasta, ja näistäkin puolet koostui ukrainalaisista, latvialaisista ja muista Neuvostoliiton alueen kansallisuuksista kootuista saksalaisia avustavista joukoista. Suuri syy neuvostoliittolaisten ilmoittamien tappiolukujen paisutteluun oli kilpailujärjestelmässä, jossa eri osaston pyrkivät voittamaan toinen toisensa saavutuksissaan.
Myöskin materiaalisia tappioita liioiteltiin suuresti. Partisaaniosastot ilmoittivat menestykseksi jokaisen räjäyttämänsä miinan, huolimatta siitä ettei miinat monestikaan aiheuttaneet tehottomuutensa vuoksi mitään tuhoa, ja huolimatta siitä että miinoja räjäyteltiin myös käytöstä poistetuilla rataosuuksilla. Stopperin yhdessä esimerkkitapauksessa, Brjanskin alueella, partisaaniprikaatit väittivät tuhonneensa radan lähes 6000 kohdassa, kun saksalaiset havaitsivat vain 500 räjäytyspaikkaa. Neuvostopropagandassa kuvattu "suuri rautatiesota" kesällä 1943 vaikutti Brjanskin alueella mitättömän vähän raideliikenteeseen: vain alle prosentti kuljetuksista oli edes kohteena, ja niissäkin vaikutukset olivat pääasiassa pikkuviivästyksiä aikataulussa.
Holokaustin suhteen voinee vielä muistaa sen seikan, että partisaanisotaa käytiin suuremmassa mitassa vasta vuonna 1943, ei siis vielä syksyllä 1941 jolloin suurimmat "puhdistusoperaatiot" toteutettiin, ja juutalaisia surmattiin joukoittain SS:n erityisosastojen toimesta. Toimenpiteet olivat aluksi lähinnä summittaisia, ja saksalaiset alkoivat koordinoidusti taistella partisaaneja vastaan vasta keväästä 1942 alkaen. Siinä vaiheessa enemmistö läntisen Neuvostoliiton juutalaisista oli jo tuhottu.
Juutalaisia ei siis tuhottu partisaanisodassa, vaan korkeintaan sen varjolla, eli kuten Himmler kirjoitti virkakalenteriinsa: "Juutalaiskysymys - hävitettävä partisaaneina". Merkinnän voi lukea ilmauksena siitä, että juutalaiset voitiin poikkeuksetta hävittää, kuten partisaanit. Samaa linjaa sovellettiin myös romaniväestöön, kuten esim. Feldommandantur 822 käskyssään 12.5.1942 ilmaisi: "Mustalaisia on [--] käsiteltävä kuten partisaaneja", eli heidät on surmattava. Saksalaisissa dokumenteissa juutalaiset on myös pääsääntöisesti esitetty erillään partisaaneista.
Todellisuus näyttää kuitenkin olleen vallan toisenlainen. Uhrilukuja on liioiteltu monikymmenkertaisesti, samoin kuin muita aiheutettuja tuhoja. Sebastian Stopper on tuoreimmassa Vierteljahrsfte für Zeitgeschichte -lehden numerossa tarkastellut partisaanisotaa neuvostoliittolaisia ja saksalaisia lähteitä vertailemalla.
Stopperin mukaan 1,5 miljoonaa saksalaisuhria on hurjasti liioiteltu. Saksalaislähteiden mukaan partisaanit surmasivat kaikkiaan vain noin 35 000 akselivaltojen puolella taistellutta sotilasta, ja näistäkin puolet koostui ukrainalaisista, latvialaisista ja muista Neuvostoliiton alueen kansallisuuksista kootuista saksalaisia avustavista joukoista. Suuri syy neuvostoliittolaisten ilmoittamien tappiolukujen paisutteluun oli kilpailujärjestelmässä, jossa eri osaston pyrkivät voittamaan toinen toisensa saavutuksissaan.
Myöskin materiaalisia tappioita liioiteltiin suuresti. Partisaaniosastot ilmoittivat menestykseksi jokaisen räjäyttämänsä miinan, huolimatta siitä ettei miinat monestikaan aiheuttaneet tehottomuutensa vuoksi mitään tuhoa, ja huolimatta siitä että miinoja räjäyteltiin myös käytöstä poistetuilla rataosuuksilla. Stopperin yhdessä esimerkkitapauksessa, Brjanskin alueella, partisaaniprikaatit väittivät tuhonneensa radan lähes 6000 kohdassa, kun saksalaiset havaitsivat vain 500 räjäytyspaikkaa. Neuvostopropagandassa kuvattu "suuri rautatiesota" kesällä 1943 vaikutti Brjanskin alueella mitättömän vähän raideliikenteeseen: vain alle prosentti kuljetuksista oli edes kohteena, ja niissäkin vaikutukset olivat pääasiassa pikkuviivästyksiä aikataulussa.
Holokaustin suhteen voinee vielä muistaa sen seikan, että partisaanisotaa käytiin suuremmassa mitassa vasta vuonna 1943, ei siis vielä syksyllä 1941 jolloin suurimmat "puhdistusoperaatiot" toteutettiin, ja juutalaisia surmattiin joukoittain SS:n erityisosastojen toimesta. Toimenpiteet olivat aluksi lähinnä summittaisia, ja saksalaiset alkoivat koordinoidusti taistella partisaaneja vastaan vasta keväästä 1942 alkaen. Siinä vaiheessa enemmistö läntisen Neuvostoliiton juutalaisista oli jo tuhottu.
Juutalaisia ei siis tuhottu partisaanisodassa, vaan korkeintaan sen varjolla, eli kuten Himmler kirjoitti virkakalenteriinsa: "Juutalaiskysymys - hävitettävä partisaaneina". Merkinnän voi lukea ilmauksena siitä, että juutalaiset voitiin poikkeuksetta hävittää, kuten partisaanit. Samaa linjaa sovellettiin myös romaniväestöön, kuten esim. Feldommandantur 822 käskyssään 12.5.1942 ilmaisi: "Mustalaisia on [--] käsiteltävä kuten partisaaneja", eli heidät on surmattava. Saksalaisissa dokumenteissa juutalaiset on myös pääsääntöisesti esitetty erillään partisaaneista.
torstai 16. joulukuuta 2010
Auschwitzin kaasukammiot: ruumiskellarista kaasukammioksi
Vuoden 1941 mittaan oli käynyt ilmeiseksi, että Auschwitzin keskitysleirin vanha, vuodesta 1940 käytössä ollut krematorio ei ole riittävän tehokas. Syksyn 1941 aikana kuolleisuus oli kasvanut huimasti, erityisesti neuvostosotavankeja kuoli kymmenittäin joka päivä. Tarvittiin siis uusi laitos. Suunnitelmat laadittiin syksyn 1941 aikana, rakennustyöt aloitettiin kesällä 1942, ja käyttöön uudet laitokset otettiin keväällä 1943.
Alkujaan Auschwitzin uusi krematorio oli tarkoitettu sijoitettavaksi pääleirin yhteyteen, vasta helmikuussa 1942 päätettiin se, tuleva Krematorio II, siirtää Birkenauhun (jolloin Birkenauhun alunperin suunniteltu pienemmästä krematoriosta luovuttiin, ks. Bischoffin kirje 30.3.1942). Kesällä 1942 krematorioitten määrää lisättiin, niin että lopulta rakennettiin neljä eri krematoriota massiivisine polttouuneineen. Näissä kaikissa rakennuksissa oli myös kaasukammiot, joina varhemmin oli toiminut vanhan krematorion ruumishuone sekä niin sanotut bunkkerit eli kaksi siihen tarkoitukseen muunnettua taloa.
Missä vaiheessa tehtiin päätös rakentaa myös kaasukammiot krematorioitten yhteyteen ja siis siirtää kaasutukset krematorioitten yhteyteen, on jossain määrin epäselvää. Aiheesta on kaksi tulkintaa: Michael Thad Allen sekä Auschwitzin museo katsovat että jo alusta alkaen oli tarkoitus käyttää krematorioitten tiloja myös kaasutuksiin, Jean-Claude Pressac sekä Robert van Pelt katsovat todisteiden viittavan siihen että kaasukammioista päätettiin vasta myöhemmin. Suunnitelmat paljastuvat dokumenteista, mutta mitään täysin yksiselitteistä tulkintaa niiden pohjalta ei voi tehdä.
Jo kesällä 1942 suunnitteilla olleisiin uusiin krematoriorakennuksiin liitettiin termi Sonderaktion, erityisoperaatio, mikä viitannee niiden käyttöön tilapäisessä kaasukammioissa, ns. bunkkereissa surmattujen juutalaisten polttamiseen (ks. 21.8.1942 kirjattu keskustelumuistio koskien krematorioita). Massiivisen polttouunien lisäkapasiteetin suunnittelu alkoi samanaikaisesti leirillä toteutetun juutalaisten järjestelmällisen tuhoamisen käynnistymisen kanssa, ja samanaikaisesti ns. Aktion Reinhardt-leirien käynnistymisen kanssa. Toisaalta samaan aikaan päätettiin myös leirin laajentamisesta. Suhteessa muiden leirien kapasiteettiin oli Auschwitziin suunniteltu ruumishuoneitten ja polttouunien yhteismäärä silti selkeästi ylimitoitettu, normaaliksi keskitysleiriksi siis.
Aiemmin keväällä krematorion alakerran tuuletusta oli muokattu tehokkaammaksi siinä yhteydessä kun päätettiin sijoituspaikan vaihdosta Birkenauhun. Kesällä 1942 piirustuksiin ilmestyy myös erillinen viemäröinti krematorion alakerran pienemmälle kellarille, jota käytettiin kaasukammiona keväästä 1943 alkaen. Selkeimmät merkit "ruumiskellarin" käytöstä kaasukammiona saatiin kuitenkin vasta syksyn kuluessa, ja alkuvuodesta 1943. Tuolloin poistettiin piirustuksista normaaliin ruumiskellariin kuuluva ruumisluiska, ja vaihdettiin se riisuuntumishuoneeksi kutsuttuun kammioon johtaviksi portaiksi; "ruumiiden" oli siis ilmeisesti tarkoitus kävellä omin jaloin ruumishuoneeseen. Samoin krematorioon toimitettiin kaasutiiviit ovet. Saksalaisdokumenteissa lipsahtelee tuolloin tulevia kaasukammioita koskien ilmauksia "Vergasungskeller", "Gaskeller", "Gaskammer", "Sonderkeller". Yhdessä muistiossa mainitaan myös erityiskäsittely, Sonderbehandlung, krematorion yhteydessä. Termiä käytettiin pääsääntöisesti peiteilmauksena ihmisten surmaamiselle. Mutta jotain merkkejä rikollisesta käyttötarkoituksesta on jo varhemmin, suunnittelun alusta alkaen eli syksyllä 1941.
Pressac viittaa vuonna 1993 julkaistussa teoksessaan Die Krematorien von Auschwitz siihen että poliittisen osaston johtaja Grabner olisi leirin rakennusjohdon mukaan halunnut kellariin kunnollisen ilmastoinnin sen vuoksi ettei halunnut ampua vankeja ruumiiden hajussa. Pienempään kammioon suunniteltiinkin alusta asti sekä koneellinen tuuletus että korvausilman tuonti myös koneellisesti, ja ilmastointikanavat suunniteltiin seinien sisälle muurattavaksi. Suuremmassa kammiossa tällaisia erityissysteemejä ei ollut, eikä tiettävästi missään muussakaan ruumiskellarissa. Ilmastointi oli ilmeisen oleellinen, koska jo ensimmäisissä piirustuksissa kellariin viitataan nimellä B-Keller, eli Belüfteter Keller, ja dokumentaation mukaan SS kantoi erityistä huolta juuri tämän pienemmän kellarin tuuletuksesta kautta koko rakennushistorian. Kanavien muuraus seinien sisään toistuu myös säännöllisesti dokumenteissa.
Krematorio mainitaan myös 1941 rakennusraportissa samassa yhteydessä teloituslaitosten kanssa (Exekutionsanlagen), mikä mahdollisesti viittaa kellarin käyttöön ampumisteloituksissa. Tuohon aikaan varauduttiin eri leireillä niin sanotun komissaarikäskyn toimeenpanoon neuvostoliittolaisten sotavankien teloittamiseksi, ja sitä varten rakennettiin myös erilaisia teloituslaitoksia mm. Sachsenhausenissa, Buchenwaldissa ja Mauthausenissa.
Leirin komendantti Rudolf Höss viittaa muistelmissaan vuoden 1941 kesällä saamaansa käskyyn juutalaisten tuhoamiseksi. Tämä kuitenkaan tuskin pitää paikkaansa sillä tuolloin ei ollut vielä mikään tuhoamisleiri suunnitelmissakaan vaikka tuossa yhteydessä Höss niihin viittaakin, ja ylipäätäänkin Hössin kertomuksen kronologia on jokseenkin epämääräinen. Ajoitusvirhettä käy tarkemmin läpi Karin Orth tässä artikkelissaan:
http://www.werkstattgeschichte.de/werkstatt_site/archiv/WG18_045-057_ORTH_ENDLOESUNG.pdf
Krematorioitten suunnittelija, arkkitehti Walter Dejaco sitävastoin esitti oikeudessa että alkujaan kyse oli tavallisista ruumiskellareista, jotka myöhemmin muutettiin kaasukammioiksi. Myös dokumentaatio viittaa tähän. Pressacin esittämä skenaario jonka mukaan käyttötarkoitus muutettiin vuoden 1942 mittaan, ja että alkujaan toista kellareista oli tarkoitus käyttää teloituksiin ampumalla (kuten käytettiin pääleirin vanhaa krematoriota) vaikuttaa siten todennäköisimmältä kehityskululta.
Lisää aiheesta:
Michael Thad Allen: "The Devil in the Details: The Gas Chambers of Birkenau, October 1941." Holocaust and Genocide Studies, Vol. 16, No 2, Fall 2002.
Dwork, Deborah and Robert Jan Van Pelt. Auschwitz: 1270 to the Present. W.W. Norton & Co., 1996.
Jean-Claude Pressac: Die Krematorien von Auschwitz. Piper Verlag, 1993.
Franciszek Piper: Auschwitz 1940-1945. Central Issues in the History of the Camp. Volume III. Mass Murder.
Alkujaan Auschwitzin uusi krematorio oli tarkoitettu sijoitettavaksi pääleirin yhteyteen, vasta helmikuussa 1942 päätettiin se, tuleva Krematorio II, siirtää Birkenauhun (jolloin Birkenauhun alunperin suunniteltu pienemmästä krematoriosta luovuttiin, ks. Bischoffin kirje 30.3.1942). Kesällä 1942 krematorioitten määrää lisättiin, niin että lopulta rakennettiin neljä eri krematoriota massiivisine polttouuneineen. Näissä kaikissa rakennuksissa oli myös kaasukammiot, joina varhemmin oli toiminut vanhan krematorion ruumishuone sekä niin sanotut bunkkerit eli kaksi siihen tarkoitukseen muunnettua taloa.
Missä vaiheessa tehtiin päätös rakentaa myös kaasukammiot krematorioitten yhteyteen ja siis siirtää kaasutukset krematorioitten yhteyteen, on jossain määrin epäselvää. Aiheesta on kaksi tulkintaa: Michael Thad Allen sekä Auschwitzin museo katsovat että jo alusta alkaen oli tarkoitus käyttää krematorioitten tiloja myös kaasutuksiin, Jean-Claude Pressac sekä Robert van Pelt katsovat todisteiden viittavan siihen että kaasukammioista päätettiin vasta myöhemmin. Suunnitelmat paljastuvat dokumenteista, mutta mitään täysin yksiselitteistä tulkintaa niiden pohjalta ei voi tehdä.
Jo kesällä 1942 suunnitteilla olleisiin uusiin krematoriorakennuksiin liitettiin termi Sonderaktion, erityisoperaatio, mikä viitannee niiden käyttöön tilapäisessä kaasukammioissa, ns. bunkkereissa surmattujen juutalaisten polttamiseen (ks. 21.8.1942 kirjattu keskustelumuistio koskien krematorioita). Massiivisen polttouunien lisäkapasiteetin suunnittelu alkoi samanaikaisesti leirillä toteutetun juutalaisten järjestelmällisen tuhoamisen käynnistymisen kanssa, ja samanaikaisesti ns. Aktion Reinhardt-leirien käynnistymisen kanssa. Toisaalta samaan aikaan päätettiin myös leirin laajentamisesta. Suhteessa muiden leirien kapasiteettiin oli Auschwitziin suunniteltu ruumishuoneitten ja polttouunien yhteismäärä silti selkeästi ylimitoitettu, normaaliksi keskitysleiriksi siis.
Aiemmin keväällä krematorion alakerran tuuletusta oli muokattu tehokkaammaksi siinä yhteydessä kun päätettiin sijoituspaikan vaihdosta Birkenauhun. Kesällä 1942 piirustuksiin ilmestyy myös erillinen viemäröinti krematorion alakerran pienemmälle kellarille, jota käytettiin kaasukammiona keväästä 1943 alkaen. Selkeimmät merkit "ruumiskellarin" käytöstä kaasukammiona saatiin kuitenkin vasta syksyn kuluessa, ja alkuvuodesta 1943. Tuolloin poistettiin piirustuksista normaaliin ruumiskellariin kuuluva ruumisluiska, ja vaihdettiin se riisuuntumishuoneeksi kutsuttuun kammioon johtaviksi portaiksi; "ruumiiden" oli siis ilmeisesti tarkoitus kävellä omin jaloin ruumishuoneeseen. Samoin krematorioon toimitettiin kaasutiiviit ovet. Saksalaisdokumenteissa lipsahtelee tuolloin tulevia kaasukammioita koskien ilmauksia "Vergasungskeller", "Gaskeller", "Gaskammer", "Sonderkeller". Yhdessä muistiossa mainitaan myös erityiskäsittely, Sonderbehandlung, krematorion yhteydessä. Termiä käytettiin pääsääntöisesti peiteilmauksena ihmisten surmaamiselle. Mutta jotain merkkejä rikollisesta käyttötarkoituksesta on jo varhemmin, suunnittelun alusta alkaen eli syksyllä 1941.
Pressac viittaa vuonna 1993 julkaistussa teoksessaan Die Krematorien von Auschwitz siihen että poliittisen osaston johtaja Grabner olisi leirin rakennusjohdon mukaan halunnut kellariin kunnollisen ilmastoinnin sen vuoksi ettei halunnut ampua vankeja ruumiiden hajussa. Pienempään kammioon suunniteltiinkin alusta asti sekä koneellinen tuuletus että korvausilman tuonti myös koneellisesti, ja ilmastointikanavat suunniteltiin seinien sisälle muurattavaksi. Suuremmassa kammiossa tällaisia erityissysteemejä ei ollut, eikä tiettävästi missään muussakaan ruumiskellarissa. Ilmastointi oli ilmeisen oleellinen, koska jo ensimmäisissä piirustuksissa kellariin viitataan nimellä B-Keller, eli Belüfteter Keller, ja dokumentaation mukaan SS kantoi erityistä huolta juuri tämän pienemmän kellarin tuuletuksesta kautta koko rakennushistorian. Kanavien muuraus seinien sisään toistuu myös säännöllisesti dokumenteissa.
Krematorio mainitaan myös 1941 rakennusraportissa samassa yhteydessä teloituslaitosten kanssa (Exekutionsanlagen), mikä mahdollisesti viittaa kellarin käyttöön ampumisteloituksissa. Tuohon aikaan varauduttiin eri leireillä niin sanotun komissaarikäskyn toimeenpanoon neuvostoliittolaisten sotavankien teloittamiseksi, ja sitä varten rakennettiin myös erilaisia teloituslaitoksia mm. Sachsenhausenissa, Buchenwaldissa ja Mauthausenissa.
Leirin komendantti Rudolf Höss viittaa muistelmissaan vuoden 1941 kesällä saamaansa käskyyn juutalaisten tuhoamiseksi. Tämä kuitenkaan tuskin pitää paikkaansa sillä tuolloin ei ollut vielä mikään tuhoamisleiri suunnitelmissakaan vaikka tuossa yhteydessä Höss niihin viittaakin, ja ylipäätäänkin Hössin kertomuksen kronologia on jokseenkin epämääräinen. Ajoitusvirhettä käy tarkemmin läpi Karin Orth tässä artikkelissaan:
http://www.werkstattgeschichte.de/werkstatt_site/archiv/WG18_045-057_ORTH_ENDLOESUNG.pdf
Krematorioitten suunnittelija, arkkitehti Walter Dejaco sitävastoin esitti oikeudessa että alkujaan kyse oli tavallisista ruumiskellareista, jotka myöhemmin muutettiin kaasukammioiksi. Myös dokumentaatio viittaa tähän. Pressacin esittämä skenaario jonka mukaan käyttötarkoitus muutettiin vuoden 1942 mittaan, ja että alkujaan toista kellareista oli tarkoitus käyttää teloituksiin ampumalla (kuten käytettiin pääleirin vanhaa krematoriota) vaikuttaa siten todennäköisimmältä kehityskululta.
Lisää aiheesta:
Michael Thad Allen: "The Devil in the Details: The Gas Chambers of Birkenau, October 1941." Holocaust and Genocide Studies, Vol. 16, No 2, Fall 2002.
Dwork, Deborah and Robert Jan Van Pelt. Auschwitz: 1270 to the Present. W.W. Norton & Co., 1996.
Jean-Claude Pressac: Die Krematorien von Auschwitz. Piper Verlag, 1993.
Franciszek Piper: Auschwitz 1940-1945. Central Issues in the History of the Camp. Volume III. Mass Murder.
maanantai 20. syyskuuta 2010
Puolalaiset sodanaikaiset salaliittoteoriat
Holokaustin ympärillä on tunnetusti ollut monenlaista salaliittoteoriaa. Eräät harvemmin esillä olleet teoriat ovat puolalaista alkuperää sota-ajalta ja kuvastavat yhdenkaltaista antisemiittistä paranoiaa.
Antisemitismi ei ollut sotaa edeltävänä aikana tuntematon ilmiö Puolassa, eikä se ollut sitä sodan jälkeenkään. Ilmiö ei kadonnut siinä välissä sodan aikanakaan mihinkään. Erityisesti sodanaikaisessa oikeistolehdistössä juutalaiset nähtiin Saksan ohella syyllisinä maailmansotaan, ja juutalaisuus moraalisesti ja poliittisesti yhtä epäilyttävänä kuin kansallissosialismikin, kumpikin oli Puolan kansan ja demokratian vihollisia. Myös äärioikeiston ulkopuolella suhtautuminen juutalaisiin ja juutalaisuuteen sai ajoittain vainoharhaisuuden sävyjä.
Monista puolalaisista oli sodan kuluessa selittämätöntä se, että muu maailma ja jopa muun maailman juutalaiset vaikenivat juutalaisten Puolassa kokemasta hävityksestä. Rzeczpospolita Polska -lehti, maanpakolaishallituksen salaa Puolassa levittämä lehti, tarjosi 14.10.1942 kahta selitystä tähän kummalliseen tilanteeseen: ensinnäkin he [juutalaiset] katsoivat sen saksalaisia vihaavien puolalaisten propagandaksi, ja toisekseen "itsepintainen juutalaisten kärsimyksistä vaikeneminen on selvästi osa juutalaispiirien suuren pelin suunnitelmaa, joka pyrkii palauttamaan ennemmin tai myöhemmin hyvät suhteet juutalaisten ja saksalaisten välille ja siirtää vastuun saksalaisten tekemistä rikoksista puolalaisten kontolle. Kumpi tahansa vastauksista voi olla oikea ja kuka tietää jos ne molemmat pitävät paikkansa."
Katolinen maanalaisjulkaisu Prawda katsoi 9.9.1942 että takana oli "finanssijuutalaisten" ja saksalaisten välinen suunnitelma joka ei vielä ollut paljastunut. Lehden mukaan "harvinaisen vahva side yhdistää sionin viisaat Saksan jokaisen hallitukseen. Mikään ei tätä sidosta murra, ei edes miljoonien uhrien kuolema".
Samoin vasemmistodemokraattinen Dziennik Polski (5.11.1942) näki myös nimenomaan juutalaisen "finanssioligarkian" yhtenä taustatekijänä, ja hahmotteli laajempaa kuviota taustalla. Lehden mukaan "puolanjuutalaiset olivat ulkomaalaiselle juutalaiselle finanssioligarkialle ei vähämerkityksinen painolasti. Nämä ovat oikeastaan muodostaneet sen mitä kuvataan juutalaisongelmaksi". Teorian mukaan finanssijuutalaiset halusivat eroon tästä takapajuisesta joukosta, että he hiljaa ajattelevat "Hitlerin vapauttavan tulevaisuudessa heidät näistä epämukavuuksista". Lehti julistaa lopuksi finanssijuutalaisten moraalin natsien moraalia vastaavaksi; toinen suorittaa massamurhan ja toinen vaikenee siitä tulevien liikeintressien tähden.
Eräällä tavalla tämä finanssijuutalaisuuden ja natsien väitetty etujen yhteneväisyys näyttäytyi vielä sodan jälkeisissäkin muistamisen muodoissa, kun muun muassa Auschwitz nähtiin puolalaisen virallisen anti-semitismin huippuvuosina kapitalismin suurimpana "saavutuksena".
Sitaatit teoksesta Klaus-Peter Friedrich: Der nationalsozialistische Judenmord und das polnische-jüdische Verhältnis im Diskurs der polnischen Untergrundpresse (1942–1944).
Antisemitismi ei ollut sotaa edeltävänä aikana tuntematon ilmiö Puolassa, eikä se ollut sitä sodan jälkeenkään. Ilmiö ei kadonnut siinä välissä sodan aikanakaan mihinkään. Erityisesti sodanaikaisessa oikeistolehdistössä juutalaiset nähtiin Saksan ohella syyllisinä maailmansotaan, ja juutalaisuus moraalisesti ja poliittisesti yhtä epäilyttävänä kuin kansallissosialismikin, kumpikin oli Puolan kansan ja demokratian vihollisia. Myös äärioikeiston ulkopuolella suhtautuminen juutalaisiin ja juutalaisuuteen sai ajoittain vainoharhaisuuden sävyjä.
Monista puolalaisista oli sodan kuluessa selittämätöntä se, että muu maailma ja jopa muun maailman juutalaiset vaikenivat juutalaisten Puolassa kokemasta hävityksestä. Rzeczpospolita Polska -lehti, maanpakolaishallituksen salaa Puolassa levittämä lehti, tarjosi 14.10.1942 kahta selitystä tähän kummalliseen tilanteeseen: ensinnäkin he [juutalaiset] katsoivat sen saksalaisia vihaavien puolalaisten propagandaksi, ja toisekseen "itsepintainen juutalaisten kärsimyksistä vaikeneminen on selvästi osa juutalaispiirien suuren pelin suunnitelmaa, joka pyrkii palauttamaan ennemmin tai myöhemmin hyvät suhteet juutalaisten ja saksalaisten välille ja siirtää vastuun saksalaisten tekemistä rikoksista puolalaisten kontolle. Kumpi tahansa vastauksista voi olla oikea ja kuka tietää jos ne molemmat pitävät paikkansa."
Katolinen maanalaisjulkaisu Prawda katsoi 9.9.1942 että takana oli "finanssijuutalaisten" ja saksalaisten välinen suunnitelma joka ei vielä ollut paljastunut. Lehden mukaan "harvinaisen vahva side yhdistää sionin viisaat Saksan jokaisen hallitukseen. Mikään ei tätä sidosta murra, ei edes miljoonien uhrien kuolema".
Samoin vasemmistodemokraattinen Dziennik Polski (5.11.1942) näki myös nimenomaan juutalaisen "finanssioligarkian" yhtenä taustatekijänä, ja hahmotteli laajempaa kuviota taustalla. Lehden mukaan "puolanjuutalaiset olivat ulkomaalaiselle juutalaiselle finanssioligarkialle ei vähämerkityksinen painolasti. Nämä ovat oikeastaan muodostaneet sen mitä kuvataan juutalaisongelmaksi". Teorian mukaan finanssijuutalaiset halusivat eroon tästä takapajuisesta joukosta, että he hiljaa ajattelevat "Hitlerin vapauttavan tulevaisuudessa heidät näistä epämukavuuksista". Lehti julistaa lopuksi finanssijuutalaisten moraalin natsien moraalia vastaavaksi; toinen suorittaa massamurhan ja toinen vaikenee siitä tulevien liikeintressien tähden.
Eräällä tavalla tämä finanssijuutalaisuuden ja natsien väitetty etujen yhteneväisyys näyttäytyi vielä sodan jälkeisissäkin muistamisen muodoissa, kun muun muassa Auschwitz nähtiin puolalaisen virallisen anti-semitismin huippuvuosina kapitalismin suurimpana "saavutuksena".
Sitaatit teoksesta Klaus-Peter Friedrich: Der nationalsozialistische Judenmord und das polnische-jüdische Verhältnis im Diskurs der polnischen Untergrundpresse (1942–1944).
tiistai 17. elokuuta 2010
Juutalaisten "evakuointi" itään?
Natsien operaatioissa esiintyy usein ilmaus itään muutosta. Esimerkiksi Lublinissa väestöasioiden parissa työskennellyt Richard Türk mainitsee muistiossaan 16.3.1942, että pääteasemalle Belzec saapuu päivittäin 4-5 tuhannen hengen kuljetusta ja "nämä juutalaiset ylittävät rajan eivätkä enää koskaan palaa kenraalikuvernementtiin". Jos kokeiluluontoisesti otetaan tämä todesta (todisteet kertovat Belzecin olleen todella päätepysäkki eikä sieltä enää menty eteenpäin), niin minne itään olisi juutalaiset voineet siirtyä?
Balttian maat ovat poissa laskuista. Wannseen protokollassa mainitaan Viron olleen jo tuolloin vapaa juutalaisista. Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger puolestaan raportoi jo joulukuussa 1941 että Liettuassa oli surmattu siihen mennessä yli 130 000 juutalaista ja hengissä oli enää 34500 juutalaista. Latvian osalta Franz Stahleckerin raportti helmikuulta 1942 kertoo että siellä on surmattu yli 30 000 juutalaista, elossa on enää alle 5000. Saksasta, Itävallasta ja Böömistä kuljetettiin noin 20 000 juutalaista Latviaan, mutta puolalaisia ei saksalaisdokumentaatio mainitse. Balttia ei siis näyttäisi olevan vaihtoehtona.
Entä sitten Valko-Venäjä? SS-Obersturmbannführer Eduard Strauch, Valko-Venäjän turvallisuuspalvelun päällikkö, kertoi 10.4.1943 Minskissä pidetyssä Valko-Venäjän siviilihallinnon kokouksessa juutalaiskysymyksestä seuraavaa: "Uskon että voimme olla tyytyväisiä siihen, että meillä oli arviolta 150 000 juutalaista käsillä, joista 130 000 on jo kadonnut. Meillä on vielä noin 22 000 kenraalikomissariaatin alueella. Tietoni mukaan on pelkästään Kaunasissa sama määrä." (Krausnick, Helmut and Wilhelm, Hans-Heinrich: Die Truppe der Weltanschauungskriege: Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942, s. 539)
Valko-Venäjä kuului osana Ostlandin valtakunnankomissariaattiin, jonka kokonaistilanne oli myös jo selkiintynyt. Politiikan alueelle määritteli Himmler, joka mainitsi kirjeessään Gottlob Bergerille 28.7.42 että "vallatut itäalueet tulevat olemaan vapaat juutalaisista".
13. heinäkuuta 1943 pidetyssä kokouksessa, jossa käsiteltiin työvoimaa vallatuilla alueilla, totesi valtiosihteeri Alfred Meyer, Rosenbergin varamies itäalueitten ministeriössä, että Ostlandin valtakunnankomissariaatissa oli vielä 72 000 juutalaista, joista 22 000 oli valittu jo "uudelleenasutukseen". (Longerich, Final Solution, 382).
Joten näyttää siltä että Valko-Venäjä tai Ostland ylipäätäänkään ei ollut se minne juutalaiset "uudellenasutettiin". Jäljelle jää Ukraina.
Ukrainan osalta eteläisen Venäjän ylin poliisijohtaja Hans-Adolf Prützmann raportoi Himmlerille 26.12.1942 että syyskuun alun ja joulukuun alun välillä 1942 kaikkiaan 363 211 juutalaista on teloitettu hänen vastuualueellaan. Himmler esitti raportin myös Hitlerille. Tämä ei tietysti sulje pois sitä etteikö alueelle olisi voitu tuoda lisää juutalaisia muualta. Mitään kokonaisraporttia Ukrainan tilanteesta ei ole tiedossa. Kenraalikomissariaateittain tarkastaltuna löydämme kuitenkin esimerkiksi Zhytomyrin kenraalikomissaarin Kurt Klemmin ilmoituksen kesältä 1942, jonka mukaan hänen alueensa on vapaa juutalaisista, "judenfrei" (Wendy Lower, Nazi empire-building and the Holocaust in Ukraine, 160) Samoin Einsatzgruppe D:n varapäällikkö Willi Seibert ilmoitti Krimin alueen osalta 16. huhtikuuta 1942 että alue on vapaa juutalaisista, "Die Krim ist Judenfrei". Yksittäisten kaupunkien kohdalta löydämme näitä ilmoituksia lisää: jo syksyllä 1941 ilmoitetaan Kriwoj Rogin olevan "judenfrei", maaliskuussa 1942 Einsatzgruppe-osastojen toiminta- ja tilannekatsaus nro 11 ilmoittaa että "Rakowissa on ammuttu 15 000 juutalaista ja Artenowskissa 1224, joten nämä paikkakunnat ovat vapaat juutalaisista". Hyvin vähiin käy siis sijoituspaikat Ukrainassakin.
Tämän suhteellisen summittaisenkin tarkastelun nojalla siis käy jo selväksi että ellei juutalaisia ole ahdettu johonkin yksittäiseen Ukrainan piiriin, josta ei ole mitään dokumentaatiota säilynyt, ei satojen tuhansien, jopa miljoonien Puolan juutalaisten siirroista itään ole mitään merkkiä. Siitä sitävastoin on runsaasti merkkejä että idässä toteutettiin juutalaisten brutaali hävittäminen ja saldona siitä valtaosa alueesta menetti koko juutalaisväestönsä.
Väitteeseen "uudelleenasutuksesta" uskoi silti moni juutalainenkin, ja se oli tarkoituskin. Operaatiot sujuivat helpommin kun vastarintaa ei juuri esiintynyt. Pyrkimyksen salaamiseen tiivistää hyvin saksalaisdokumentti Tätigkeits- und Lagebericht Nr 9 der Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD in der UdRRR, kertomusaika 1.1.1942-31.1.1942:
”On pyrittävä siihen, että Ostland puhdistetaan mahdollisimman täydellisesti juutalaisista. Ampumiset toteutetaan siten, että niitä ei julkisesti juuri havaita. Väestössä ja itse jäljelle jääneissä juutalaisissa on moneenkertaan levitetty sitä käsitystä, että juutalaiset vain uudelleenasutetaan.”
Balttian maat ovat poissa laskuista. Wannseen protokollassa mainitaan Viron olleen jo tuolloin vapaa juutalaisista. Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger puolestaan raportoi jo joulukuussa 1941 että Liettuassa oli surmattu siihen mennessä yli 130 000 juutalaista ja hengissä oli enää 34500 juutalaista. Latvian osalta Franz Stahleckerin raportti helmikuulta 1942 kertoo että siellä on surmattu yli 30 000 juutalaista, elossa on enää alle 5000. Saksasta, Itävallasta ja Böömistä kuljetettiin noin 20 000 juutalaista Latviaan, mutta puolalaisia ei saksalaisdokumentaatio mainitse. Balttia ei siis näyttäisi olevan vaihtoehtona.
Entä sitten Valko-Venäjä? SS-Obersturmbannführer Eduard Strauch, Valko-Venäjän turvallisuuspalvelun päällikkö, kertoi 10.4.1943 Minskissä pidetyssä Valko-Venäjän siviilihallinnon kokouksessa juutalaiskysymyksestä seuraavaa: "Uskon että voimme olla tyytyväisiä siihen, että meillä oli arviolta 150 000 juutalaista käsillä, joista 130 000 on jo kadonnut. Meillä on vielä noin 22 000 kenraalikomissariaatin alueella. Tietoni mukaan on pelkästään Kaunasissa sama määrä." (Krausnick, Helmut and Wilhelm, Hans-Heinrich: Die Truppe der Weltanschauungskriege: Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942, s. 539)
Valko-Venäjä kuului osana Ostlandin valtakunnankomissariaattiin, jonka kokonaistilanne oli myös jo selkiintynyt. Politiikan alueelle määritteli Himmler, joka mainitsi kirjeessään Gottlob Bergerille 28.7.42 että "vallatut itäalueet tulevat olemaan vapaat juutalaisista".
13. heinäkuuta 1943 pidetyssä kokouksessa, jossa käsiteltiin työvoimaa vallatuilla alueilla, totesi valtiosihteeri Alfred Meyer, Rosenbergin varamies itäalueitten ministeriössä, että Ostlandin valtakunnankomissariaatissa oli vielä 72 000 juutalaista, joista 22 000 oli valittu jo "uudelleenasutukseen". (Longerich, Final Solution, 382).
Joten näyttää siltä että Valko-Venäjä tai Ostland ylipäätäänkään ei ollut se minne juutalaiset "uudellenasutettiin". Jäljelle jää Ukraina.
Ukrainan osalta eteläisen Venäjän ylin poliisijohtaja Hans-Adolf Prützmann raportoi Himmlerille 26.12.1942 että syyskuun alun ja joulukuun alun välillä 1942 kaikkiaan 363 211 juutalaista on teloitettu hänen vastuualueellaan. Himmler esitti raportin myös Hitlerille. Tämä ei tietysti sulje pois sitä etteikö alueelle olisi voitu tuoda lisää juutalaisia muualta. Mitään kokonaisraporttia Ukrainan tilanteesta ei ole tiedossa. Kenraalikomissariaateittain tarkastaltuna löydämme kuitenkin esimerkiksi Zhytomyrin kenraalikomissaarin Kurt Klemmin ilmoituksen kesältä 1942, jonka mukaan hänen alueensa on vapaa juutalaisista, "judenfrei" (Wendy Lower, Nazi empire-building and the Holocaust in Ukraine, 160) Samoin Einsatzgruppe D:n varapäällikkö Willi Seibert ilmoitti Krimin alueen osalta 16. huhtikuuta 1942 että alue on vapaa juutalaisista, "Die Krim ist Judenfrei". Yksittäisten kaupunkien kohdalta löydämme näitä ilmoituksia lisää: jo syksyllä 1941 ilmoitetaan Kriwoj Rogin olevan "judenfrei", maaliskuussa 1942 Einsatzgruppe-osastojen toiminta- ja tilannekatsaus nro 11 ilmoittaa että "Rakowissa on ammuttu 15 000 juutalaista ja Artenowskissa 1224, joten nämä paikkakunnat ovat vapaat juutalaisista". Hyvin vähiin käy siis sijoituspaikat Ukrainassakin.
Tämän suhteellisen summittaisenkin tarkastelun nojalla siis käy jo selväksi että ellei juutalaisia ole ahdettu johonkin yksittäiseen Ukrainan piiriin, josta ei ole mitään dokumentaatiota säilynyt, ei satojen tuhansien, jopa miljoonien Puolan juutalaisten siirroista itään ole mitään merkkiä. Siitä sitävastoin on runsaasti merkkejä että idässä toteutettiin juutalaisten brutaali hävittäminen ja saldona siitä valtaosa alueesta menetti koko juutalaisväestönsä.
Väitteeseen "uudelleenasutuksesta" uskoi silti moni juutalainenkin, ja se oli tarkoituskin. Operaatiot sujuivat helpommin kun vastarintaa ei juuri esiintynyt. Pyrkimyksen salaamiseen tiivistää hyvin saksalaisdokumentti Tätigkeits- und Lagebericht Nr 9 der Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD in der UdRRR, kertomusaika 1.1.1942-31.1.1942:
”On pyrittävä siihen, että Ostland puhdistetaan mahdollisimman täydellisesti juutalaisista. Ampumiset toteutetaan siten, että niitä ei julkisesti juuri havaita. Väestössä ja itse jäljelle jääneissä juutalaisissa on moneenkertaan levitetty sitä käsitystä, että juutalaiset vain uudelleenasutetaan.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
