Niin sanottu Jägerin raportti kertoo Liettuan Marijampolesta seuraavaa:
"1.9.41 Mariampole 1763 Juden, 1812 Jüdinnen, 1404 Judenkinder, 109 Geisteskranke, 1 deutsche Staatsangehörige, die mit einem Juden verheiratet war, 1 Russin"
Eli siis 1763 juutalaismiestä, 1812 naista, 1404 juutalaislasta, 109 mielisairasta, 1 Saksan kansalainen joka oli naimisissa juutalaisen kanssa, 1 venäläinen.
Yhteensä 5090 henkeä.
Nämä surmatyön uhrit haudattiin Šešupė -joen mutkan (kartta, nro 10) tienoille.
Kaupungin historiaa tutkineen Joseph Rosinin mukaan elokuussa 1941 saksalaiset pakottivat nuoret juutalaismiehet kaivamaan laajoja kaivantoja joen lähistölle. Kuun lopulla juutalaiset määrättiin valmistautumaan gheton muodostamiseen ja käskettiin kokoontua joen lähistölle, jossa oli parakit valmiina operaatioon. Ensimmäinen syyskuuta Marijampolen juutalaiset surmattiin, yhdessä muiden sinne tuotujen kanssa, kaikkiaan 7000-8000 juutalaista ja noin 1000 muiden kansallisuuksien edustajaa. Kaikki haudattiin 8 kaivantoon, joista jokainen oli noin 70 metriä pitkä, 3 metriä leveä ja 2 metriä syvä. Joukkosurma alkoi kello 10 aamulla ja kesti iltapäivään kello neljään. Surmaajat olivat Rosinin mukaan pääasiassa liettualaisia.
Rosinin mukaan siis paikalle tuotiin muidenkin kylien ja kaupunkien juutalaisia. Jägerin raportissa mainittu uhrimäärä on Rosinin esittämää pienempi, joten siitä kenties puuttuu lähikylät. Rosinin tieto perustunee kuitenkin lähinnä silminnäkijätiedoille, joten se voi myös siksi heittää. Neuvostoliiton tutkimuskomissio päätyi syyskuussa 1944 lukuun 7700 teloituksiin osallistuneen liettualaispoliisi Herman Pavlaitisin tietojen perusteella.
Marijampolen juutalaisten kokoamisesta on myös joitakin valokuvia.
1996 päätettiin alue tutkia muistomerkin pystyttämistä varten. Ensimmäiset kaivaustulokset olivat negatiivia, ja uutisoinnissa kerrottiin ettei hautoja löytynyt. Paikka oli väärä. Kuten Roberto Mühlenkamp on selvittänyt, kaivauksia kuitenkin jatkettiin, ja joukkohautojen sijainti saatiin selville, se oli 100 metriä sivussa ensimmäisestä kaivauspaikasta. Arkeologien tarkoituksena oli selvittää vain hautojen alue, jotta sen päälle ei kaavoitettaisi tai rakennettaisi, joten uhrimäärää siinä ei selvitetty.
Tutkimus ei kuitenkaan selvittänyt hauta-aluetta täysin tarkkaan, sillä osa haudoista oli myös rakennusten alla, jäänteet olivat säilyneet betonin alla. Noiden neuvostoaikaisten rakennusten purkutöissä paljastui lisää jäänteitä ja myös sadevesi huuhtoi niitä lisää esille. Vuonna 2008 työt alueella keskeytettiin. Jäännösten säilömiseksi ne haudattiin niille sijoilleen ja päälle kaadettiin lisää maata.
Uutisia aiheesta:
Baltic Times 15.8.2008
Jewish Telegraphic Agency 15.8.2008
perjantai 19. maaliskuuta 2010
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Sonderweg ja historioitsijoiden kiista natsismin synnystä
1980-luvulla käytiin läntisessä Saksassa kuuluisa historiakiista, niin kutsuttu Historikerstreit. Siinä Länsi-Saksan johtavat historioitsijat taittoivat peistä erityisesti siitä mikä oli natsismin nousun ja holokaustin perimmäinen selittävä tekijä. Keskustelussa muodostui jakolinjoja jotka heijastuvat myös nykykeskusteluun, joskin välittäviä tulkintojakin on myöhemmin noussut runsaasti.
Keskeisiä kysymyksiä kiistassa oli se että syntyikö natsismi luonnollisena jatkumona Saksan siihenastisesta kehityksestä; ts. oliko kyseessä ns. Sonderweg eli saksalaisten erityistie, vai oliko se poikkeus tai sivupolku saksalaisessa historiassa, tai kenties lähinnä reaktio ulkoisiin olosuhteisiin ja ulkoisiin tekijöihin.
Toinen teemaa sivuava kysymys oli kysymys natsismin ja holokaustin luonteesta: ensinnäkin oliko holokausti ja antisemiittinen ideologia vain johdon päähänpinttymä vai uskoiko ja osallistuiko siihen kansan suuri osa tai jopa enemmistö, ja toisaalta, kehittyikö ajatus juutalaisten hävittämisestä ajan myötä ja eri vaihtoehtojen harkinnan kautta vai oliko joukkomurha jo alun perinkin kansallissosialismin ja Hitlerin toimien ohjenuorana. Kysymykset kietoutuvat monella tapaa toisiinsa. Tarkastelen tässä paria keskustelussa esitettyä näkökulmaa.
Opa war kein Nazi
Saksalaisten tietoisuus holokaustista ja laajemmin natsien tavoitteista on edelleen ristiriitoja herättävä kysymys. Tiedetään että Mein Kampf ylsi miljoonapainoksiin ja sitäkin kautta siis Hitlerin ideologia tunnettiin; toisaalta miten teosta luettiin ja mikä painoarvo annettiin esimerkiksi sen antisemitismille, on jo toinen kysymys.
Sonderweg-teesin kenties laajimmin tunnettu versio on Daniel J. Goldhagenin kynästä, jos kohta se laadittiinkin vasta keskustelun Saksassa jo laannuttua. Goldhagen niputtaa tulkinnassaan yhteen saksalaisen tradition ja holokaustin suoraviivaisella tavalla. Goldhagenin mukaan holokaustin takana oli erityisesti vuosisatainen antisemitismin traditio saksalaisessa kulttuurissa ja saksalaiset hyväksyivät innokkaasti juutalaisvainot. Hänen mukaansa saksalaisille erityinen antisemitismi oli siis natsien menestyksen ja holokaustin takana.
Goldhagenin teesi on jokseenkin yksimielisesti tyrmätty liian yksinkertaistavana ja yksipuolisena. Näkemys ei esimerkiksi vastaa tapahtumain todellista kulkua siltä osin että kehitys kohti holokaustia oli suhteellisen hidas ja useista tekijöistä riippuvainen, ei pelkästään seurausta Hitlerin tai muiden intentiosta hävittää kaikki juutalaiset. Samoin se sivuuttaa saksalaisten vastarinnan, vaikka vastarinta suhteellisen marginaalinen ilmiö olikin.
Useimpien historioitsijoiden suosiman näkemyksen mukaan pääosa saksalaisista oli korkeintaan myötäjuoksijoita, ja antisemitismi ei näytellyt keskeisintä roolia natsien valtaannousussakaan. Esimerkiksi Christopher Browningin analyysin mukaan natsit tietoisesti asettivat anti-semiittisen ohjelmansa syrjemmälle vaalikampanjoissaan. Hänen mukaansa saksalaiset äänestivät Hitleriä lukuisista syistä, muun muassa taloudellisista, ja useimmilla syy oli muu kuin antisemitismi. Browningin päätelmän mukaan saksalaisista tuli antisemiittejä kansallissosialistisen hallinnon kautta ja avulla, ei päinvastoin.
Samoin Michael Mayer on osoittanut Hitlerin puheita analysoiden, että puolueen antisemiittistä ohjelmaa ohjattiin tarkoituksellisesti taka-alalle 1920-luvun puolivälin jälkeen. Liiallisen antisemitismin katsottiin vaikuttaneen vaalitulokseen negatiivisesti, joten etualalle nousi propagointi kommunismia ja marxismia vastaan, jotka kylläkin alusta lähtien oli esitetty kytköksissä juutalaisuuteen. Kysymys siis oli selkeästä taktiikanvaihdoksesta, joka purikin hyvin 1930-luvun alun vaaleissa puolueen moninkertaistaessa ääniosuutensa. Taktiikanvaihdos on yksi osoitus kansallissosialistien poliittisesta pelisilmästä. Puolue myös korosti tarpeen mukaan radikaaliuttaan tai konservatiivisuuttaan, yleisön ja paikan mukaan.
Puolueen antisemitismi siis arvattavasti tunnettiin ja tiedostettiin, mutta sille ei ainakaan ennen valtaannousua laitettu kovin suurta painoarvoa äänestysvalintoja tehtäessä. Hitler osasi vedellä oikeista naruista, ja niitä naruja oli muitakin kuin vain juutalaisvastaisuus. Antisemitismi ei myöskään ollut pelkästään saksalainen ilmiö, joten senkään vuoksi se ei ainoana tai edes pääasiallisena selittävän tekijänä sovellu kansallissosialismin synnyn ja menestyksen selittäjäksi. Luonnollisesti myöskään vuonna 1933 äänestävä ei pystynyt näkemään mihin radikaaliin lopputulokseen kansallissosialistinen hallinto johtaisi kymmenen vuoden kuluttua.
Kansallissosialismi reaktiona bolsevismiin
Varhemmin, erityisesti 1960-luvulla, Sonderweg-teesillä korostettiin pääsääntöisesti yhteiskunnallis-rakenteellisia tekijöitä ja saksalaisen kansallisvaltion muodostumisen ongelmia ideologian sijaan, ja näiden tulkintojen mukaan erityisesti myöhäsyntyinen kansallinen yhtenäisyys ja liberalismin heikkous ajoivat Saksan etsimään omaa tietänsä autoritaarisesta hallintomuodosta. Eräänä varianttina Barrington Mooren klassinen taloudellis-deterministinen tulkinta esittää että maakysymys eli vapaiden talonpoikien puute ja porvariston puute johtivat fasismiin.
Teesin oikeistolaisten kriitikkojen mukaan syyt natsismin nousuun löytyvät kuitenkin muualta kuin Saksan omasta kehityksestä. Christian Strieflerin mukaan natsismi pääasiassa reagoi kommunistien muodostamaan uhkaan. Hän näkee esimerkiksi SA:n eräänlaisena legalismin ja järjestysvallan puolustajana tilanteessa mitä hän kuvaa ”rajoitetuksi sisällissodaksi”. Kommunismi nähdään siis kumouksellisena, natsismi sitä vastustavana ja järjestystä ylläpitävänä voimana. Useimmat historioitsijat kuitenkin kiistävät nämä tulkinnat. SA:n ideologiaa ja toimia on mahdoton nähdä pelkästään vallitsevaa järjestystä ylläpitävänä, voidaan pikemminkin nähdä sen olleen kommunistien kanssa samassa rintamassa Weimarin hallintoa vastaan.
Ohjeissaan Berliinin SA-joukoille vuonna 1927 silloinen Berliinin Gauleiter Joseph Goebbels korostaakin legalismin tilannesidonnaisuutta. Tilanteessa jossa kommunisteilla on kadut hallussaan ja SA vielä kehittymässä ei kannata haastaa poliisijoukkoja, vaan taipua toistaiseksi heidän tahtoonsa ja suunnata toimenpiteet kommunisteihin. Taistelut kommunisteja vastaan myös kohottivat SA:n tunnettuutta ja suosiota. Goebbels kirjoitti: ”Tällä hetkellä kaikki vastarinta poliisia ja valtiota vastaan on mieletöntä, koska olette aina heikompia kuin he. Ei ole väliä kuka on oikeassa, valtiolla on voimaa vastata. Kun ei ole muuta keinoa, alistukaa voimaan, ja muistakaa että hyvityksen aika on tulossa.” Legalismi oli siis lähinnä osa taktiikkaa. SA:n hyökkäykset eivät myöskään kohdistuneet pelkästään kommunisteihin.
SA-joukkojen jäsenistö oli kirjavaa joukkoa. Osaa veti mukaansa ideologian sijaan myös yhteisöllisyys ja soppakulhot. Konrad Heidenin klassisen kuvauksen mukaan joukot istuivat iskuryhmien keskuksissa apaattisina olutkolpakoiden ääressä odottaen soppatykkilounastaan, kuitenkin valmiina marssimaan kun käsky kävi, sillä minne ikinä he marssivatkin, ”se saattoi olla vain kohti parempaa”. Taloudelliset olot ovat tässä tulkinnassa keskeinen selittävä syy.
Gulag Auschwitzin esikuvana?
Eräs keskeisimmistä Sonderweg-teesin opponoijista, Ernst Nolte, puolestaan on katsonut että kansallissosialismi otti oppinsa pääasiassa idästä ja muun muassa keskitysleirit ovat saaneet innoituksensa Gulag-järjestelmästä, Gulag on Nolten mukaan ”alkuperäisempi” kuin Auschwitz, kaasukammioita lukuunottamatta.
Samoin Strieflerin tapaan hän myös katsoo että kansallissosialismi on ensisijaisesti reaktiota bolsevismiin. Nolten mukaan Gulag on paitsi organisoinniltaan myös loogisestikin Auschwitzin alkuperä, ei rotuopit, ja hänen mukaansa ei ole epäilystäkään että ”Auschwitz ei ole rotuvihan tuotosta, vaan on antikommunismin äärimmäinen muoto”. Rotuoppi on seurausta luokkasodasta Nolten logiikassa sikäli että taistelussa bolsevismia vastaan tarvittiin tehokas, äärimmäinen uhkakuva, ja sellainen voitiin luoda juutalaisesta ja juutalaisuudesta bolsevismin ytimenä.
Historiallisesti väittämä Auschwitzista neuvostomallin mukaan luotuna on vähintäänkin epäilyttävä, sillä natsien omissakin kirjoituksissa viittaussuhde on kuitenkin pääasiassa buurisodan aikaisiin brittiläisiin leireihin, viittaukset Gulagiin järjestelmän esikuvana edes puolueen tai SS:n sisäisissä aineistoissa ovat liki olemattomia. Samoin leirijärjestelmä oli tuttu Saksassa jo ennen natsien valtaannousuakin, ja Weimarin tasavallan leirit itäjuutalaisille 1920-luvun alussa olivat yksi myöhemmän systeemin innoittaja. Näihin leireihin kohdistuvat myös Hitlerin ensimmäiset tunnetut leiriviittaukset. Varhemmin leirejä oli myös Saksan afrikkalaisissa siirtokunnissa, erityisesti hereroille.
Tukea Nolten väittämä neuvostoliittolaisesta esikuvasta saa lähinnä Auschwitzin komendantin, Rudolf Hössin muistelmalausunnosta, jossa hän esittää hänelle lähetetyn leirin perustamisvaiheessa aineistoa Gulag-järjestelmää koskien. Viittaus on hyvin epämääräinen eikä ole saanut muualta vahvistusta. Höss, vuosikausia eri leireillä työskennelleenä, tuskin kuitenkaan tarvitsi oppeja enää tuossa vaiheessa. Samoin Auschwitzin historia on monipolvisempi kuin Nolten rinnastus antaisi ymmärtää – osansa siinä näytteli niin itäalueitten uudelleen germanisointi kuin teollisuuden tarpeetkin, kuten muun muassa Sybille Steinbacher, Deborah Dwork ja Robert Van Pelt ovat myöhemmin osoittaneet.
Mitä sitten tulee näkemykseen antisemitismistä tarvittavana vastapainona bolsevistiselle luokkaopille, tämän kytköksen osoittaminen jää nähdäkseni Noltelta osoittamatta. Totta on että se saattoi myöhemmin täyttää myös sitä tehtävää, mutta tällaiseen kytkökseen ei alkujaan ole kyllä viitteitä. Sinällään Nolten pyrkimys löytää ”rationaalinen ydin” kansallissosialismista ja myös sen rotuopeista on mielenkiintoinen. Kuitenkin kun Nolte laventaa näkemystään universalismin ja partikularismin vastakkainasetteluksi, jossa kansallissosialismi toimii ylipäätään yhtenä antiuniversalismin ilmentymänä, katoaa kenties jo näkyvistä kaikki sen erityispiirteet.
Yleisemmällä tasolla voinee todeta että kansallissosialismin ideologia ja syntysyyt eivät ole palautettavissa pelkästään ulkoisiin tai sisäisiin syihin tai muuhunkaan yksittäiseen tekijään. Samoin voinee muistaa että sen ideologiaa ei koskaan esitetty missään yhtenäisessä asussa, ja tilannetekijät sanelivat kaikkien muiden hallintojen tapaan senkin päätöksiä ja päätelmiä suuressa määrin. Ja puolueen sisäinen, osin julkisestikin käyty linjakamppailu päättyi vasta 1920-luvun lopulla. Erityisesti siihen asti suhde bolsevismiin oli lähinnä epämääräinen ja puhujasta riippuvainen. Kun Nolte etsii kansallissosialismin rationaalista ydintä, voisikin sitä pitää lähinnä Sisyfoksen työnä.
Historiapolitiikkana Nolten esitys pyrkii nostamaan saksalaiset esiin yhtenä sodan uhreista, ja kumoamaan holokaustin sille siunatusta uniikin tapahtuman asemasta.
Tietysti loputon yksityiskohtainen analysointi ja yksittäisten kehityskulkujen dekonstruktio voi johtaa jonkinlaiseen kokonaiskuvan katoamiseen, mutta vaaransa ovat yleistyksilläkin ja kokonaiskuvat ovat aina tekijänsä konstruktioita, ja tässä tapauksessa myös siirtoja historiapolitiikan kentällä. Simppelit selitykset, yhden syyn etsiminen, on aina houkuttavaa, mutta harva enää sellaisen nimiin vannoo.
Tähän loppuun voinee ottaa lyhyesti lueteltuna ne keskeisimmät tekijät, jotka erään tuoreimmista kattavista holokaustin historioista laatinut Saul Friedländer mainitsee kirjansa ensimmäisessä osassa holokaustin mahdollistaneina tekijöinä: taustalla oli usean vuosikymmenen mittainen ideologinen radikalisaatio nationalismin ja anti-marxismin saralla, teollisen tappamisen uudet muodot ensimmäisen maailmansodan synnyttäminä, ja kasvava teknologinen ja byrokraattinen kontrolli modernin valtion toimesta sekä vuosisatainen antisemitismi; käyttövoimana Hitler, puolueapparaatti, ja lopulta myös kansa joka ainakin passivisuudellaan suvaitsi antisemiittisen politiikan. Friedländer näkee nämä kaikki toisiinsa vaikuttaneina tekijöinä osassa prosessia joka johti lopulta Auschwitziin, holokausti ja kansallissosialismi ylipäätään oli monen asian summa.
Sinällään Nolten esittämä yksinkertaistava rinnastuskin on tietysti osin provokaatio, historiataistelun tuoksinassa syntynyt, ja ideologisia ja praktillisia yhteyksiä Gulagin ja keskitysleirien välillä voisi toki laajemminkin tutkia. Isolla pensselillä vedetyt puheenvuorot lähinnä haastavatkin tarkempiin tutkimuksiin. Samoin moni muukin kiistan nostama teesi kuuluu niihin joita edelleen tutkitaan, tai joita ainakin soisi edelleen tutkia. Hyödyllinen kiista on ollut erityisesti siinä että se on monipuolistanut historiakuvaa, ja sekä natsien politiikat että holokaustikin näyttäytyvät huomattavasti monipolvisemmilta ilmiöiltä kuin aiemmin oli tiedostettu ainakaan suuren yleisön keskuudessa.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Auschwitzin ensimmäinen vanki
Useimmat Auschwitzin leirin historiikit kertovat leirin historian alkavan 14. kesäkuuta 1940, jolloin ensimmäinen ryhmä vankeja saapui leirille. Tuo vankiryhmä koostui 728 puolalaisesta, joukossa muutama juutalainen. Ryhmä saapui Tarnowin vankilasta, ja he saivat vankinumerot 31-758. Vangit majoitettiin niin sanottuun tupakkamonopolin rakennukseen nykyisen leirialueen lähistölle siihen asti kunnes parakit olivat valmiina.
Tuo vankiryhmä ei kuitenkaan ollut, kuten vankinumeroistakin voi päätellä, aivan ensimmäinen vankijoukko leirillä. Ensimmäiset vangit olivat saksalaisia. Jo vajaata kuukautta aiemmin, 20. toukokuuta 1940, oli leirille tuotu Gerhard Palitzschin johdolla 30 rikollisvankia Sachsenhausenin keskitysleiriltä. Ensimmäinen puolalaisyhmä oli ns. poliittisia vankeja ja vangittu muun muassa osallistumisesta vastarintaliikkeen toimintaan tai sen epäilystä, saksalaiset puolestaan oli vangittu siis sen perusteella että he olivat ammattirikollisia, joko tuomion perusteella tai siksi että SS katsoi heidän talteenottonsa muutoin aiheelliseksi.
Vankinumeron 1 sai Bruno Brodniewicz, jonka muut vangit kertoivat olleen kotoisin ylä-Sleesiasta ja puhuneen jonkin verran puolaa, jotkut sanovat hänen olleen kotoisin Poznanista. Entinen Sachsenhausenin leirinvanhin, Lagerältester Harry Naujocks kertoi muistelmissaan Brodniewiczin olleen Sachsenhausenissa eräs ”vihreiden” eli rikollisvankien johtajista ja myös yhden leiriosan vankien johtaja. Alla Brodniewiczin vankikuva Auschwitzista:
Brodniewiczista tehtiin Auschwitzissa leirinvanhin, virka joka oli ylimpänä vankihierarkiassa. Kuten useat leirikertomukset osoittivat, leirinvanhimman tehtävä oli tasapainoilua muiden vankien edun, oman edun ja SS:n tahdon välillä. Käytännössä tehtävä oli mahdoton hoitaa kaikkia tyydyttävällä tavalla, ja eri vankiryhmienkin välillä oli alituista kamppailua valta-asemista. SS.n puolelta uhkana oli väkivallan ohella siirtäminen muihin toimiin, mikä olisi johtanut suojatun aseman päättymiseen ja tarkoittanut myös todennäköisesti toisten vankien kostoa.
Toimivankien, ns. kapojen käyttö SS:n apuna oli hyväksi havaittu menettely jo useiden vuosien takaa. Himmler kuvasi systeemin pirullista mekaniikkaa näin: ”Hänen tehtävänään on katsoa että työt tulee tehtyä. [--] Jos emme enää ole tyytyväisiä häneen, hän ei ole enää kapo, ja palaa muiden vankien joukkoon. Hän tietää että he pieksävät hänet kuoliaaksi heti ensimmäisenä iltana”
Leirinvanhimpana Brodniewicz toimi muiden vankien todistuksen mukaan selkeästi muiden saksalaisten ja eritoten SS:n eduksi, hän sai vankien keskuudessa lempinimen ”musta kuolema”.
Entinen Puolan armeijan upseeri Witold Pilecki, joka hankkiutui Auschwitzin leirille vapaaehtoisesti organisoidakseen vastarintaa leirillä, kertoi 1943 tapahtuneen pakonsa jälkeen laatimassaan raportissa että Brodniewicz osallistui myös leirin SS:n kanssa teloituksiin sekä muiden vankien pahoinpitelyihin. Brodniewicz oli vihattu jopa joidenkin muiden saksalaisvankien keskuudessa, ja muun muassa leirivanki nro 2, Otto Küsel, lavasti oman pakonsa yhteydessä Brodniewiczin osalliseksi pakoon jättämällä aiheesta kertovan kirjeen SS:n löydettäväksi. Pileckin mukaan Brodniewicz joutui tämän johdosta kolmeksi kuukaudeksi eristetyksi vankibunkkeriin.
SS löysi kuitenkin Brodniwiczille jatkuvasti käyttöä: lähdettyään Auschwitzin pääleiristä Brodniewicz toimi erään Auschwitzin alaleirin, nimeltään Neu-Dachs (Jaworzno), ensimmäisenä leirinvanhimpana kesästä 1943 alkaen. Huhtikuussa 1944 siirrettiin hänet Eintrachthütten leirille, sielläkin hänellä oli numero 1 ja hän oli leirinvanhin. Vielä vuoden 1944 lopulla marraskuussa hän siirtyi kolmannelle Auschwitzin alaleirille Bismarckhütteen, jossa hän jälleen oli samassa toimessa.
Auschwitzin leirin evakuoinnin jälkeen Brodniewicz siirrettiin Mittelbau-Doran leirille, jossa hän otti yhden alaleirin leirinvanhimman tehtävän hoitaakseen. Leirin tyhjentämisen jälkeen hän päätyi Bergen-Belseniin. Luultavasti hän oli yksi niistä noin 200 kaposta, jotka lynkattiin muiden vankien toimesta leirin vapautuksen jälkeen.
Bruno Brodniewicz on tietenkin ensimmäisenä vankina ja leirinvanhimpana erikoistapaus. Saksalaisia tai saksalaissyntyisiä oli runsas määrä myös aivan tavallisina vankeina, ja jopa joitakuita ensimmäisten 30 vangin joukossa tulleistakin muistellaan hyvin positiivisessa sävyssä, yhtenä heistä edellä mainittu Otto Küsel, vanki numero 2.
Joachim Neanderin esittämän arvion mukaan ”puhdasrotuisia” eli arjalaisia saksalaisia oli Auschwitzissa vankina kaikkiaan noin 9000, ja näistä noin 3500 menehtyi.
Tuo vankiryhmä ei kuitenkaan ollut, kuten vankinumeroistakin voi päätellä, aivan ensimmäinen vankijoukko leirillä. Ensimmäiset vangit olivat saksalaisia. Jo vajaata kuukautta aiemmin, 20. toukokuuta 1940, oli leirille tuotu Gerhard Palitzschin johdolla 30 rikollisvankia Sachsenhausenin keskitysleiriltä. Ensimmäinen puolalaisyhmä oli ns. poliittisia vankeja ja vangittu muun muassa osallistumisesta vastarintaliikkeen toimintaan tai sen epäilystä, saksalaiset puolestaan oli vangittu siis sen perusteella että he olivat ammattirikollisia, joko tuomion perusteella tai siksi että SS katsoi heidän talteenottonsa muutoin aiheelliseksi.
Vankinumeron 1 sai Bruno Brodniewicz, jonka muut vangit kertoivat olleen kotoisin ylä-Sleesiasta ja puhuneen jonkin verran puolaa, jotkut sanovat hänen olleen kotoisin Poznanista. Entinen Sachsenhausenin leirinvanhin, Lagerältester Harry Naujocks kertoi muistelmissaan Brodniewiczin olleen Sachsenhausenissa eräs ”vihreiden” eli rikollisvankien johtajista ja myös yhden leiriosan vankien johtaja. Alla Brodniewiczin vankikuva Auschwitzista:
Brodniewiczista tehtiin Auschwitzissa leirinvanhin, virka joka oli ylimpänä vankihierarkiassa. Kuten useat leirikertomukset osoittivat, leirinvanhimman tehtävä oli tasapainoilua muiden vankien edun, oman edun ja SS:n tahdon välillä. Käytännössä tehtävä oli mahdoton hoitaa kaikkia tyydyttävällä tavalla, ja eri vankiryhmienkin välillä oli alituista kamppailua valta-asemista. SS.n puolelta uhkana oli väkivallan ohella siirtäminen muihin toimiin, mikä olisi johtanut suojatun aseman päättymiseen ja tarkoittanut myös todennäköisesti toisten vankien kostoa.
Toimivankien, ns. kapojen käyttö SS:n apuna oli hyväksi havaittu menettely jo useiden vuosien takaa. Himmler kuvasi systeemin pirullista mekaniikkaa näin: ”Hänen tehtävänään on katsoa että työt tulee tehtyä. [--] Jos emme enää ole tyytyväisiä häneen, hän ei ole enää kapo, ja palaa muiden vankien joukkoon. Hän tietää että he pieksävät hänet kuoliaaksi heti ensimmäisenä iltana”
Leirinvanhimpana Brodniewicz toimi muiden vankien todistuksen mukaan selkeästi muiden saksalaisten ja eritoten SS:n eduksi, hän sai vankien keskuudessa lempinimen ”musta kuolema”.
Entinen Puolan armeijan upseeri Witold Pilecki, joka hankkiutui Auschwitzin leirille vapaaehtoisesti organisoidakseen vastarintaa leirillä, kertoi 1943 tapahtuneen pakonsa jälkeen laatimassaan raportissa että Brodniewicz osallistui myös leirin SS:n kanssa teloituksiin sekä muiden vankien pahoinpitelyihin. Brodniewicz oli vihattu jopa joidenkin muiden saksalaisvankien keskuudessa, ja muun muassa leirivanki nro 2, Otto Küsel, lavasti oman pakonsa yhteydessä Brodniewiczin osalliseksi pakoon jättämällä aiheesta kertovan kirjeen SS:n löydettäväksi. Pileckin mukaan Brodniewicz joutui tämän johdosta kolmeksi kuukaudeksi eristetyksi vankibunkkeriin.
SS löysi kuitenkin Brodniwiczille jatkuvasti käyttöä: lähdettyään Auschwitzin pääleiristä Brodniewicz toimi erään Auschwitzin alaleirin, nimeltään Neu-Dachs (Jaworzno), ensimmäisenä leirinvanhimpana kesästä 1943 alkaen. Huhtikuussa 1944 siirrettiin hänet Eintrachthütten leirille, sielläkin hänellä oli numero 1 ja hän oli leirinvanhin. Vielä vuoden 1944 lopulla marraskuussa hän siirtyi kolmannelle Auschwitzin alaleirille Bismarckhütteen, jossa hän jälleen oli samassa toimessa.
Auschwitzin leirin evakuoinnin jälkeen Brodniewicz siirrettiin Mittelbau-Doran leirille, jossa hän otti yhden alaleirin leirinvanhimman tehtävän hoitaakseen. Leirin tyhjentämisen jälkeen hän päätyi Bergen-Belseniin. Luultavasti hän oli yksi niistä noin 200 kaposta, jotka lynkattiin muiden vankien toimesta leirin vapautuksen jälkeen.
Bruno Brodniewicz on tietenkin ensimmäisenä vankina ja leirinvanhimpana erikoistapaus. Saksalaisia tai saksalaissyntyisiä oli runsas määrä myös aivan tavallisina vankeina, ja jopa joitakuita ensimmäisten 30 vangin joukossa tulleistakin muistellaan hyvin positiivisessa sävyssä, yhtenä heistä edellä mainittu Otto Küsel, vanki numero 2.
Joachim Neanderin esittämän arvion mukaan ”puhdasrotuisia” eli arjalaisia saksalaisia oli Auschwitzissa vankina kaikkiaan noin 9000, ja näistä noin 3500 menehtyi.
maanantai 8. helmikuuta 2010
Auschwitz ja Oswiecim
Auschwitz on saksankielinen nimi kaupungille nimeltään Oswiecim. Auschwitz on myös saksalaisten kyseiseen kaupunkiin perustaman keskitysleirin nimi, leirin josta on muodostunut koko holokaustin symboli. Puolalaiset, ja erityisesti kaupungin asukkaat, toivovat että käytettäisiin nimenomaan saksankielistä nimeä leiristä puhuttaessa. Tämä erityisesti sen vuoksi ettei kuviteltaisi leirin olleen puolalaisten ylläpitämä.
Yli 40 000 asukkaan Oswiecimin kaupunki itsessään haluaisi elää tavallistakin elämää nykyään museona toimivan leirin kyljessä. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan helppoa, ja useat paikalliset asukkaat kokevatkin leirin lähinnä rasitteeksi kaupungille. Pääasiassa turismista koituvat tulot menevät Krakovaan, ja leirin olemassolo rajoittaa muun muassa normaalia kaupunkisuunnittelua. Käytännössä Oswiecimista on vaikea löytää aluetta jota ei jollain tapaa leimaisi leirin historia.
Auschwitzin keskitysleirin alue ulottui parhaimmillaan useiden neliökilometrien laajuudelle ja nykyinen kaupunki jääkin leirialueitten väliin. Koko noin kolmen kilometrin matka pääleiriltä Birkenauhun oli myös aikoinaan täynnä leiriin liittyviä rakennuksia. Kaupunki itsessäänkin oli saksalaisten aktiivisten toimien ja suunnitelmien kohteena, siitä oli tarkoitus tehdä eräs saksalaisen väestön asutuksen painopisteistä, "Siedlungszone 1a"; tämä huolimatta siitä että paikkakunnan asujaimisto oli 1939 pääasiassa muita kansallisuuksia kuin saksalaisia, yli puolet juutalaisia. Kaupungin kylkeen oli tarkoitus rakentaa asumuksia, kouluja ja päiväkoteja SS:n tarpeisiin.
Kaupunki oli myös jo 1940 alkaen kahden kilpailevan suunnitelman kohteena: toisaalta SS halusi laajentaa leiriä sen omien asutus- ja tuotantotarpeitten mukaisesti, toisaalta siviilihallinto muokkasi suunnitelmia uudelle saksalaiselle Auschwitzin kaupungille. Leiri ja kaupunki olivat siis tukkanuottasilla alusta alkaen.
Kaavoitusongelmat ovat sodanaikaisen intressivyöhykkeen laajuuden vuoksi jatkuvia. Leirin nykyisen keskipisteen, museona toimivan pääleirin välittömään läheisyyteen 1990-luvun puolivälissä suunnitellun supermarketin rakentamisen torppaamisen voi hyvin ymmärtää, jos kohta pitkällisen oikeuskäsittelyn jälkeen leirin läheisyyteen rakennettiin muun muassa pikaruokaravintoloita. Supermarketin rakentamisen estämisen jotkut kaupunginvaltuutetut näkivät selkeänä haittana kaupungin elinkeinoelmän kehittämiselle.
Estetty on myös esimerkiksi Birkenausta kilometrien päässä sijaitsevaan entiseen nahkatehtaaseen 1999 suunniteltu diskoteekki. Kyseisessä rakennuksessa oli kylläkin joitakin verstaita saksalaishallinnon aikana, ja siellä säilytettiin vangeilta takavarikoitua omaisuutta, mutta se toimi nahkanparkitsemona jo ennen sotaa, ja sijaitsi myös varsinaisen leirialueen ulkopuolella lähellä kaupunkia. Useiden muiden projektien tapaan myös diskoteekki herätti kansainvälistäkin huomiota.
Eräs eniten kiistoja herättäneistä ja analysoiduista kysymyksistä leirialueella oli pari vuosikymmentä sitten Karmeliittaluostarin kohtalo. 1984 joukko nunnia perusti luostarin keskitysleirin aidan kupeessa sijaitsevaan niin sanottuun teatterirakennukseen. Rakennus oli ennen sotaa toiminut Puolan armeijan upseerimessinä, sodan aikana siellä oli säilötty muun muassa Zyklon-b:tä.
Pitkällisen kiistelyn jälkeen nunnat siirtyivät toisiin tiloihin, mutta kiista jäi elämään ristin muodossa: puolalaisen paavin vuonna 1979 tapahtuneen Auschwitzin vierailun yhteydestä jäänyt valtava risti pystytettiin luostarin lähistölle, keskelle leiriaikaista soranottopaikkaa, jossa menehtyi lukuisa joukko vankeja. Risti närästi erityisesti juutalaisyhteisöjä, joiden mielestä katoliset pyrkivät omimaan itselleen keskeisesti juutalaisten kärsimyshistoriaan kuuluvan paikan. Suunnitelmat ristin poistosta nostattivat vastarinnan aallon, paikalle ilmestyi sadoittain pienempiä ristejä, ja tapahtumia varjosti jopa pommiuhkaus. Pienemmät ristit saatiin lopulta poistettua, suurin on edelleen paikoillaan.
Oswiecimin kaupunkialueella harjoitettava kaavoituspolitiikka on siis jatkuvasti luupin alla, mutta sama ei päde lähes lainkaan Auschwitzin muihin osiin, esimerkiksi alaleireihin. Useista alaleireistä ei ole jäljellä yhtään merkkiä sodanajalta, jotkut taas ovat jatkaneet esimerkiksi tehtaina samaan malliin kuin sodan aikanakin. Alaleirien nykytilasta antaa hyvän kuvan Plawyn leiri, josta ei ole jäljellä kuin kaksi aidan tolppaa, nekin uusiokäytössä:
http://tiergartenstrasse4.org/DATA/pliki/grafiki/OUR%20PROJECTS/AUSCHWITZ%20THE%20SUBCAMPS/PLAWYFINAL.jpg
Auschwitzin ja Oswiecimin jännitteinen suhde kuvaa laajemminkin holokaustiin liittyviä ristiriitoja: ketä halutaan muistaa, miten pitäisi muistaa, mikä uhriryhmä on oleellinen, mitkä paikat säilyttämisen arvoisia. Monta on syytä siihenkin että harva mahtaa muistaa Auschwitzin ensimmäisten vankien olleen saksalaisia.
Yli 40 000 asukkaan Oswiecimin kaupunki itsessään haluaisi elää tavallistakin elämää nykyään museona toimivan leirin kyljessä. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan helppoa, ja useat paikalliset asukkaat kokevatkin leirin lähinnä rasitteeksi kaupungille. Pääasiassa turismista koituvat tulot menevät Krakovaan, ja leirin olemassolo rajoittaa muun muassa normaalia kaupunkisuunnittelua. Käytännössä Oswiecimista on vaikea löytää aluetta jota ei jollain tapaa leimaisi leirin historia.
Auschwitzin keskitysleirin alue ulottui parhaimmillaan useiden neliökilometrien laajuudelle ja nykyinen kaupunki jääkin leirialueitten väliin. Koko noin kolmen kilometrin matka pääleiriltä Birkenauhun oli myös aikoinaan täynnä leiriin liittyviä rakennuksia. Kaupunki itsessäänkin oli saksalaisten aktiivisten toimien ja suunnitelmien kohteena, siitä oli tarkoitus tehdä eräs saksalaisen väestön asutuksen painopisteistä, "Siedlungszone 1a"; tämä huolimatta siitä että paikkakunnan asujaimisto oli 1939 pääasiassa muita kansallisuuksia kuin saksalaisia, yli puolet juutalaisia. Kaupungin kylkeen oli tarkoitus rakentaa asumuksia, kouluja ja päiväkoteja SS:n tarpeisiin.
Kaupunki oli myös jo 1940 alkaen kahden kilpailevan suunnitelman kohteena: toisaalta SS halusi laajentaa leiriä sen omien asutus- ja tuotantotarpeitten mukaisesti, toisaalta siviilihallinto muokkasi suunnitelmia uudelle saksalaiselle Auschwitzin kaupungille. Leiri ja kaupunki olivat siis tukkanuottasilla alusta alkaen.
Kaavoitusongelmat ovat sodanaikaisen intressivyöhykkeen laajuuden vuoksi jatkuvia. Leirin nykyisen keskipisteen, museona toimivan pääleirin välittömään läheisyyteen 1990-luvun puolivälissä suunnitellun supermarketin rakentamisen torppaamisen voi hyvin ymmärtää, jos kohta pitkällisen oikeuskäsittelyn jälkeen leirin läheisyyteen rakennettiin muun muassa pikaruokaravintoloita. Supermarketin rakentamisen estämisen jotkut kaupunginvaltuutetut näkivät selkeänä haittana kaupungin elinkeinoelmän kehittämiselle.
Estetty on myös esimerkiksi Birkenausta kilometrien päässä sijaitsevaan entiseen nahkatehtaaseen 1999 suunniteltu diskoteekki. Kyseisessä rakennuksessa oli kylläkin joitakin verstaita saksalaishallinnon aikana, ja siellä säilytettiin vangeilta takavarikoitua omaisuutta, mutta se toimi nahkanparkitsemona jo ennen sotaa, ja sijaitsi myös varsinaisen leirialueen ulkopuolella lähellä kaupunkia. Useiden muiden projektien tapaan myös diskoteekki herätti kansainvälistäkin huomiota.
Eräs eniten kiistoja herättäneistä ja analysoiduista kysymyksistä leirialueella oli pari vuosikymmentä sitten Karmeliittaluostarin kohtalo. 1984 joukko nunnia perusti luostarin keskitysleirin aidan kupeessa sijaitsevaan niin sanottuun teatterirakennukseen. Rakennus oli ennen sotaa toiminut Puolan armeijan upseerimessinä, sodan aikana siellä oli säilötty muun muassa Zyklon-b:tä.
Pitkällisen kiistelyn jälkeen nunnat siirtyivät toisiin tiloihin, mutta kiista jäi elämään ristin muodossa: puolalaisen paavin vuonna 1979 tapahtuneen Auschwitzin vierailun yhteydestä jäänyt valtava risti pystytettiin luostarin lähistölle, keskelle leiriaikaista soranottopaikkaa, jossa menehtyi lukuisa joukko vankeja. Risti närästi erityisesti juutalaisyhteisöjä, joiden mielestä katoliset pyrkivät omimaan itselleen keskeisesti juutalaisten kärsimyshistoriaan kuuluvan paikan. Suunnitelmat ristin poistosta nostattivat vastarinnan aallon, paikalle ilmestyi sadoittain pienempiä ristejä, ja tapahtumia varjosti jopa pommiuhkaus. Pienemmät ristit saatiin lopulta poistettua, suurin on edelleen paikoillaan.
Oswiecimin kaupunkialueella harjoitettava kaavoituspolitiikka on siis jatkuvasti luupin alla, mutta sama ei päde lähes lainkaan Auschwitzin muihin osiin, esimerkiksi alaleireihin. Useista alaleireistä ei ole jäljellä yhtään merkkiä sodanajalta, jotkut taas ovat jatkaneet esimerkiksi tehtaina samaan malliin kuin sodan aikanakin. Alaleirien nykytilasta antaa hyvän kuvan Plawyn leiri, josta ei ole jäljellä kuin kaksi aidan tolppaa, nekin uusiokäytössä:
http://tiergartenstrasse4.org/DATA/pliki/grafiki/OUR%20PROJECTS/AUSCHWITZ%20THE%20SUBCAMPS/PLAWYFINAL.jpg
Auschwitzin ja Oswiecimin jännitteinen suhde kuvaa laajemminkin holokaustiin liittyviä ristiriitoja: ketä halutaan muistaa, miten pitäisi muistaa, mikä uhriryhmä on oleellinen, mitkä paikat säilyttämisen arvoisia. Monta on syytä siihenkin että harva mahtaa muistaa Auschwitzin ensimmäisten vankien olleen saksalaisia.
perjantai 15. tammikuuta 2010
Luumylly Chelmnossa
Rudolf Höss, Auschwitzin keskitysleirin komendantti, vieraili Chelmnon tuhoamisleirillä 16.9.1942. Ajolupaa koskevan sähkösanoman mukaan vierailun tarkoituksena oli käydä tarkastamassa "Aktion Reinhardin kenttäuunien kokeiluasemaa."
Hössinkin kuvauksen mukaan Chelmnossa oli käytössä "kuulamylly" (Kugelmühle), jota jotkut todistajat nimittävät moottorimyllyksi (Motormühle), jotkut luumyllyksi (Knochenmühle), ja jotkut jopa kahvimyllyksi (Kaffeemühle). Kyseessä on siis laite jota kaikkien kuvausten mukaan käytettiin luiden murskaamiseen tai jauhamiseen ja siten todisteiden hävittämiseen.
Näin Höss itse matkastaan:
"Hieman Reichsführerin [Himmler] vierailun jälkeen saapui Standartenführer Blobel Eichmannin virkapaikasta ja toi mukanaan RFSS:n käskyn, jonka mukaan joukkohaudat tuli avata ja ruumiit polttaa. Lisäksi piti tuhkat hävittää, jotta myöhemmin ei voitaisi päätellä poltettujen määrää. Blobel kokeili jo Chelmnossa erilaisia polttotapoja. Hänellä oli Eichmannin lupa esitellä tätä laitostaan.
Ajoin Hösslerin kanssa Chelmnoon vierailulle. Blobel oli rakennuttanut erilaisia tilapäisiä uuneja, ja poltti puulla ja bensiinijäämillä. Hän yritti hävittää ruumiita myös räjäyttämällä, se toimi kuitenkin hyvin epätäydellisesti. Tuhka levitettiin laajalle metsäalueelle, mitä ennen se oli jauhettu pölyksi kuulamyllyssä.
Standartenführer Blobel oli määrätty etsimään ja hävittämään kaikki joukkohaudat koko itäalueella. Hänen työosastonsa peitenimi oli "1005". Työn itsessään suoritti juutalaiskomennuskunnat, jotka ammuttaisiin alueen tyhjentämisen jälkeen. KL Auschwitz oli jatkuvasti asettanut juutalaisia komennuskunta 1005:n käyttöön"
Edelläolevan tekstin Höss kirjoitti vankeudessa Puolassa. Välittömästi matkan jälkeen matkalle osallistunut Auschwitzin rakennustoimiston suunnittelujohtaja, ja yksi krematorioista vastanneista arkkitehdeistä, Walter Dejaco kirjoitti myös raportin, joka on vähemmän seikkaperäinen ja kuvaileva:
"Auschwitz 17. syyskuuta 1942.
Matkakertomus virkamatkasta Litzmannstadtiin [Lodz].
Matkan tarkoitus: Erityislaitoksessa [Sonderanlage] vierailu.
Lähtö Auschwitzista tapahtui 16.9.1942 kello 5 aamulla henkilöautolla Auschwitzin komendantuurista.
Osanottajat: SS-Obersturmbannführer Höss, SS-Untersturmführer Hössler ja SS-Untersturmführer Dejaco.
Saapuminen Litzmannstadtiin kello 9 aamulla.
Seurasi vierailu ghettoon, sekä matka erityislaitokselle. Vierailu erityislaitoksessa sekä keskustelu SS-Standartenführer Blobelin kanssa sikäläisen laitoksen toiminnasta. Ostdeutsche Baustoffwerke, Posen, Wilhem-Gustloff-Strasse on saanut tilauksen rakennusmateriaalista erityissopimuksella Standartenführer Blobelilta ja materiaali tulee välittömästi toimittaa Auschwitziin. Tilaus hoituu oheisella kirjeellä WVHA:lta, ja yhteisymmärryksessä Obersturmführer Werberin kanssa, paikallisen keskusrakennustoimiston osasto C V/3:lta, tulee tilaus olla valmiina ja toimitettavissa välittömästi. Rahtikirjat vaaditusta määrästä lähetetään edellä mainitulle yhtiölle. Viitaten SS-Standartenführer Blobeliin pitää firman Schriever und Co, Hannover. Bürgermeister-Fink-Strasse, laittaa toimitusvalmiiksi siellä jo sivuunlaitettu ja varastoitu kuulamylly Auschwitzin aineksia varten.
Paluu tapahtui 17.9.1942. Saapuminen Auschwitziin kello 12."
Kuulamylly ilmaantuu vielä kertaalleen dokumentteihin 4.2.1943 Schrieverin edustajan Dresdner Bankin Hannoverin filiaalin Litzmannstadtin ghettohallinnolle lähetettämässä kirjeessä, jossa kysellään laitteen liikkeistä:
"Palaamme kirjelmäänne 7.12 viime vuonna jossa ilmoititte että olette lähettänyt kuulamyllyn Auschwitzin keskitysleirin komendantuurille. Kuten olemme nyt Lublinista turvallisuuspoliisin ja SD:n komentajalta kuulleet, on laite jälleen palautettu teille."
Ghetossa laskuun on kirjattu merkintä "maksettava erityistilin kautta" ja sen on kuitannut Biebow, ghettohallinnon johtaja. Raul Hilbergin esittämän aineiston mukaan lasku olisi siirretty lopulta ghettohallinnolta Gestapolle. Hilberg viittaa myös varhaisempaan, ghettohallinnon apualaisjohtajan esittämään tiedusteluun gheton juutalaisneuvostolle hankkia kuulamylly "Sonderkommando Kulmhofia" varten.
Yksi kuva on oletettavasti vastaavasta laitteesta säilynyt, tosin ainoastaan Galiciassa sijaitsevalta Janovskan leiriltä.
Laitteen toimintaa kuvasi Leon Weiss, yksi sikäläisen Sonderkommandon työläinen, näin:
"Se oli kuin sementtimylly joka pyöri ja jossa oli raskaita teräspalloja, ja luut laitettiin sinne sisään"
Chelmnon tapahtumien todistajat ovat myös kertoneet kuulamyllyn toiminnasta. Heinz May, joka toimi aluemetsänhoitajana Kulmhofissa, kertoi toimittaneensa aluksi puuntamia alueen naamioimiseksi, mutta myöhemmin Sonderkommandon johtaja Bothmann pyysi hänelta suuria määriä puuta ruumiiden polttamiseksi. May vieraili 1942 useaan otteeseen leirin alueella. Mayn mukaan "useiden yritysten jälkeen krematointi toteutettiin noin kolme metriä syvissä, neljä metriä halkaisijaltaan olleissa kaivannoissa, jotka oli vahvistettu sivuilta kivillä. Ruumiit poltettiin niiden sisällä. Jäljelle jääneet pidemmät luut jauhettiin moottorimyllyssä joka oli sijoitettu puuvajaan."
Myös toinen saksalainen, Rozalja Peham, joka oli erään Kulmhofin Sonderkommandon jäsenen vaimo, kertoi tapahtumista samaan tapaan. Hänen miehensä oli kertonut keväällä 1942 määrätyn ruumiiden hävittämisestä ja maininnut myös hävitystyötä tarkkailemaan tulleet vierailijat. Pehamin mukaan ruumiit poltettiin kaivannoissa, "Chelmnossa oli laite luiden jauhamiseksi. Näin itse auton joka oli lastattu täyteen luujauhoa sisältäneitä paperikasseja."
Poliisieversti Ottomar Roese kertoi 1962 oikeudelle Hannoverissa, että hänen vieraillessaan miehistöntarkastuskierroksellaan keväällä 1942 Chelmnossa kertoi Lange hänelle että "olemme tilanneet jo Bremenistä suuren kahvimyllyn (Kaffeemühle), joka hienontaa luut".
Samaisessa oikeudenkäynnissä hyvin välttelevästi vastaillut komentajan autonkuljettaja Walter Burmeister vastasi luiden kohtalosta kysyttäessä, että "ne kaikki murskattiin. Laitettiin yhteen luumyllyyn, voi olla myös toinenkin. Niitä kutsuttiin luumyllyiksi [--] Se oli yhtä iso kuin tämä pöytä tässä - ehkä".
Hössinkin kuvauksen mukaan Chelmnossa oli käytössä "kuulamylly" (Kugelmühle), jota jotkut todistajat nimittävät moottorimyllyksi (Motormühle), jotkut luumyllyksi (Knochenmühle), ja jotkut jopa kahvimyllyksi (Kaffeemühle). Kyseessä on siis laite jota kaikkien kuvausten mukaan käytettiin luiden murskaamiseen tai jauhamiseen ja siten todisteiden hävittämiseen.
Näin Höss itse matkastaan:
"Hieman Reichsführerin [Himmler] vierailun jälkeen saapui Standartenführer Blobel Eichmannin virkapaikasta ja toi mukanaan RFSS:n käskyn, jonka mukaan joukkohaudat tuli avata ja ruumiit polttaa. Lisäksi piti tuhkat hävittää, jotta myöhemmin ei voitaisi päätellä poltettujen määrää. Blobel kokeili jo Chelmnossa erilaisia polttotapoja. Hänellä oli Eichmannin lupa esitellä tätä laitostaan.
Ajoin Hösslerin kanssa Chelmnoon vierailulle. Blobel oli rakennuttanut erilaisia tilapäisiä uuneja, ja poltti puulla ja bensiinijäämillä. Hän yritti hävittää ruumiita myös räjäyttämällä, se toimi kuitenkin hyvin epätäydellisesti. Tuhka levitettiin laajalle metsäalueelle, mitä ennen se oli jauhettu pölyksi kuulamyllyssä.
Standartenführer Blobel oli määrätty etsimään ja hävittämään kaikki joukkohaudat koko itäalueella. Hänen työosastonsa peitenimi oli "1005". Työn itsessään suoritti juutalaiskomennuskunnat, jotka ammuttaisiin alueen tyhjentämisen jälkeen. KL Auschwitz oli jatkuvasti asettanut juutalaisia komennuskunta 1005:n käyttöön"
Edelläolevan tekstin Höss kirjoitti vankeudessa Puolassa. Välittömästi matkan jälkeen matkalle osallistunut Auschwitzin rakennustoimiston suunnittelujohtaja, ja yksi krematorioista vastanneista arkkitehdeistä, Walter Dejaco kirjoitti myös raportin, joka on vähemmän seikkaperäinen ja kuvaileva:
"Auschwitz 17. syyskuuta 1942.
Matkakertomus virkamatkasta Litzmannstadtiin [Lodz].
Matkan tarkoitus: Erityislaitoksessa [Sonderanlage] vierailu.
Lähtö Auschwitzista tapahtui 16.9.1942 kello 5 aamulla henkilöautolla Auschwitzin komendantuurista.
Osanottajat: SS-Obersturmbannführer Höss, SS-Untersturmführer Hössler ja SS-Untersturmführer Dejaco.
Saapuminen Litzmannstadtiin kello 9 aamulla.
Seurasi vierailu ghettoon, sekä matka erityislaitokselle. Vierailu erityislaitoksessa sekä keskustelu SS-Standartenführer Blobelin kanssa sikäläisen laitoksen toiminnasta. Ostdeutsche Baustoffwerke, Posen, Wilhem-Gustloff-Strasse on saanut tilauksen rakennusmateriaalista erityissopimuksella Standartenführer Blobelilta ja materiaali tulee välittömästi toimittaa Auschwitziin. Tilaus hoituu oheisella kirjeellä WVHA:lta, ja yhteisymmärryksessä Obersturmführer Werberin kanssa, paikallisen keskusrakennustoimiston osasto C V/3:lta, tulee tilaus olla valmiina ja toimitettavissa välittömästi. Rahtikirjat vaaditusta määrästä lähetetään edellä mainitulle yhtiölle. Viitaten SS-Standartenführer Blobeliin pitää firman Schriever und Co, Hannover. Bürgermeister-Fink-Strasse, laittaa toimitusvalmiiksi siellä jo sivuunlaitettu ja varastoitu kuulamylly Auschwitzin aineksia varten.
Paluu tapahtui 17.9.1942. Saapuminen Auschwitziin kello 12."
Kuulamylly ilmaantuu vielä kertaalleen dokumentteihin 4.2.1943 Schrieverin edustajan Dresdner Bankin Hannoverin filiaalin Litzmannstadtin ghettohallinnolle lähetettämässä kirjeessä, jossa kysellään laitteen liikkeistä:
"Palaamme kirjelmäänne 7.12 viime vuonna jossa ilmoititte että olette lähettänyt kuulamyllyn Auschwitzin keskitysleirin komendantuurille. Kuten olemme nyt Lublinista turvallisuuspoliisin ja SD:n komentajalta kuulleet, on laite jälleen palautettu teille."
Ghetossa laskuun on kirjattu merkintä "maksettava erityistilin kautta" ja sen on kuitannut Biebow, ghettohallinnon johtaja. Raul Hilbergin esittämän aineiston mukaan lasku olisi siirretty lopulta ghettohallinnolta Gestapolle. Hilberg viittaa myös varhaisempaan, ghettohallinnon apualaisjohtajan esittämään tiedusteluun gheton juutalaisneuvostolle hankkia kuulamylly "Sonderkommando Kulmhofia" varten.
Yksi kuva on oletettavasti vastaavasta laitteesta säilynyt, tosin ainoastaan Galiciassa sijaitsevalta Janovskan leiriltä.
Laitteen toimintaa kuvasi Leon Weiss, yksi sikäläisen Sonderkommandon työläinen, näin:
"Se oli kuin sementtimylly joka pyöri ja jossa oli raskaita teräspalloja, ja luut laitettiin sinne sisään"
Chelmnon tapahtumien todistajat ovat myös kertoneet kuulamyllyn toiminnasta. Heinz May, joka toimi aluemetsänhoitajana Kulmhofissa, kertoi toimittaneensa aluksi puuntamia alueen naamioimiseksi, mutta myöhemmin Sonderkommandon johtaja Bothmann pyysi hänelta suuria määriä puuta ruumiiden polttamiseksi. May vieraili 1942 useaan otteeseen leirin alueella. Mayn mukaan "useiden yritysten jälkeen krematointi toteutettiin noin kolme metriä syvissä, neljä metriä halkaisijaltaan olleissa kaivannoissa, jotka oli vahvistettu sivuilta kivillä. Ruumiit poltettiin niiden sisällä. Jäljelle jääneet pidemmät luut jauhettiin moottorimyllyssä joka oli sijoitettu puuvajaan."
Myös toinen saksalainen, Rozalja Peham, joka oli erään Kulmhofin Sonderkommandon jäsenen vaimo, kertoi tapahtumista samaan tapaan. Hänen miehensä oli kertonut keväällä 1942 määrätyn ruumiiden hävittämisestä ja maininnut myös hävitystyötä tarkkailemaan tulleet vierailijat. Pehamin mukaan ruumiit poltettiin kaivannoissa, "Chelmnossa oli laite luiden jauhamiseksi. Näin itse auton joka oli lastattu täyteen luujauhoa sisältäneitä paperikasseja."
Poliisieversti Ottomar Roese kertoi 1962 oikeudelle Hannoverissa, että hänen vieraillessaan miehistöntarkastuskierroksellaan keväällä 1942 Chelmnossa kertoi Lange hänelle että "olemme tilanneet jo Bremenistä suuren kahvimyllyn (Kaffeemühle), joka hienontaa luut".
Samaisessa oikeudenkäynnissä hyvin välttelevästi vastaillut komentajan autonkuljettaja Walter Burmeister vastasi luiden kohtalosta kysyttäessä, että "ne kaikki murskattiin. Laitettiin yhteen luumyllyyn, voi olla myös toinenkin. Niitä kutsuttiin luumyllyiksi [--] Se oli yhtä iso kuin tämä pöytä tässä - ehkä".
torstai 14. tammikuuta 2010
"Missä on ne joukkohaudat?"
Tulin vilkaisseeksi Kauppalehden keskustelupalstan jaaritteluja holokaustista, lähinnä voi todeta ns. holokaustin kiistäjien juttujen kulkevan samoja vanhoja latuja vuodesta toiseen.
Yksi useimmiten toistettuja väittämiä tai "kyseenalaistuksia" koskee joukkohautoja, ja tuossakin keskustelussa näkyi yksi kyselevän hautojen perään. Teema tietty on laaja, ja vaatisi kirjoittajilta tutustumista edes pintapuolisesti niin sanotun Aktion 1005:n ja vastaavien operaatioiden toimintaan.
Joukkohautojen hävittämiseen tarkoitettu "Aktion 1005" käynnistyi vuonna 1942 - alkuvuodestahan oli Neuvostoliiton toimesta jo julkistettu tietoja useista joukkomurhista ja joukkohautalöydöistä (Neuvostolehdistön mukaan esimerkiksi Kerchissa Krimillä kerrottiin alkuvuodesta 1942 löydetyn 7000 siviiliruumista).
Alkuvuodesta 1942 ulkoministeriön valtiosihteeri Luther oli myös jo kiinnittänyt Gestapon johdon huomion esiintulleisiin ruumislöytöihin, ja Gestapon johtaja Müller lupasi vastauksessaan 28.2.1942 ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin. Joukkohautalöytöjen seurauksena ilmenikin tarve tuhota jäljet perusteellisemmin. Jälkientuhoamisoperaatio Aktion 1005:een viittannee Müllerin kirjeen yläkulman tunniste, joka oli IV B 4 43/42 gRs (1005), jos kohta täyttä selvyyttä nimen alkuperästä ei tietoni mukaan ole ja nimi esiintyy vain muutamassa sodanaikaisessa dokumentissa.
Myös Himmler kiinnitti tähän jälkien hävittämiseen huomionsa, kirjoittaessaan marraskuun 20. päivä 1942 Müllerille että tämän on huolehdittava kuolleitten juutalaisten krematoinnista ja hautaamisesta. Kirjeessään Himmler reagoi erityisesti erilaisiin juutalaisten joukkotuhoon liitettyihin huhuihin, muun muassa siihen että juutalaisista olisi tehty saippuaa. Krematointi varmistaisi että huhut joukkohaudoista jäisivät vain huhuiksi.
Jälkien siistiminen alkoi Paul Blobelin johdolla kesällä 1942, aluksi tuhoamisleireillä joista ensimmäisenä oli ohjelmassa Chelmno. Chelmnon operaatiosta on jäänyt parikin dokumenttijälkeä, joista toisessa mainitaan Kulmhofissa oleskelleelle Blobelin ryhmälle ostetun dieselmoottori, toinen, jo aiemmin siteeraamani dokumentti viittaa Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin vierailuun leirillä. Ruumiit kaivettiin esiin ja poltettiin erilaisilla rovioilla, Blobelin operaatioissa yleensä polttokuopissa tai ratakiskojen päällä. Blobelin johdolla hävitettiin sitten jälkiä myös idän suuremmissa tuhoamispisteissä, työn jatkuessa yli parin vuoden ajan. Kaikkia pienempiä paikkoja ei kuitenkaan ehditty "siistiä" johtuen joko ajan puutteesta tai huolimattomuudesta.
Jälkien hävittämistyössä käytettiin yleensä apuna paikallista väestöä, ja yksiköistä karanneet vangit muodostavat tekijöiden tunnustuksien ohella pääosan Aktion 1005:a koskevasta todistusaineistosta. Joitakin viitteitä operaatioista on löydettävissä myös brittitiedustelun sieppaamissa saksalaisten sähkösanomissa. Aktion 1005 on tällä hetkellä useankin tutkimuksen kohteena, joten lisää tietoa tästä suhteellisen niukalti käsitellystä teemasta on odotettavissa lähivuosina.
Luonnollisesti myös tuhottujen hautojen jäljet ovat monin paikoin näkyvissä yhä nykyäänkin - muun muassa Sobiborin, Chelmnon ja Belzecin leireillä on arkeologisissa tutkimuksissa havaittu merkittävät määrät ihmistuhkaa, ja myös jonkin verran kokonaisia ruumiita hautojen pohjalla, sekä Chelmnossa myös alkeellisten krematointikaivantojen jäänteet.
Mutta joukkohautoja siis on kyseisen operaationkin jäljiltä olemassa, ja varsin runsaasti vieläpä. Useita niistä kaivettiin esiin neuvostoviranomaisten ja myös puolalaisten toimesta heti sodan jälkeen. Itä-Euroopan vapauduttua on myös muiden maiden tutkimusryhmiä vieraillut tutkimassa hautoja, ja hautoja on paikannettu mittava määrä. Yksi tuoreimmista tapauksista on ranskalaisen katolisen papin Patrick Desbois'n johdolla Ukrainassa toteutettu tutkimuskierros, jonka tuloksista ja hautalöydöistä kuvien kera tuolla:
http://www.memorialdelashoah.org/upload/minisites/ukraine/en/en_exposition5-desbois.htm
Kenties kattavimmin joukkohautoja on tutkinut australialainen tutkimusryhmä 1990-luvun alussa. Arkeologi Richard Wrightin johdolla tutkijat paikansivat ja avasivat joukkohautoja muun muassa Ukrainassa, Sernikissä.
Neuvostoviranomaiset pitivät aluksi koko tutkimusta tarpeettomana, mutta muutaman viikon odottelun jälkeen kaivauksille saatiin lupa. Wrightin johdolla suoritetuissa kaivauksissa aiottiin ensin, haudan oletetusta suuresta koosta johtuen, tyytyä koekairauksiin ja määritellä ruumiitten määrä siten. Neuvostoliittolaisten tutkijoiden vaatimuksesta haudat avattiin lopulta kokonaan.
Kaivauksissa todettiin mittava joukkohauta, 40 metriä pitkä ja 5 metriä leveä, ja kaikkiaan tutkittiin 553 ruumista, joista 410:llä todettiin saksalaisen 9mm luodin tuottama ampumahaava päässä, kymmenellä oli muu selkeä kallovamma. Haudasta löytyneet luodit oli valmistettu vuosivälillä 1938-1941. Ruumiista 407 tunnistettiin naisiksi. Silminnäkijöiden todistusten mukaisesti myös arkeologinen tutkimus paljasti että ruumiit olivat haudassa pakattuna kuin sardiinit, ja useat heistä oli lyöty kuoliaaksi. Tämän tekstin alussa ja alla Wrightin ryhmän ottamia kuvia Sernikistä:
Ken on kiinnostunut näkemään laajemmin kuva-aineistoa joukkohautalöydöistä, löytää niitä runsain mitoin vaikkapa tuolta Roberto Mühlenkampin kokoamana:
http://rodohforum.yuku.com/topic/5963/t/Mass-Graves-and-Dead-Bodies.html
tiistai 29. joulukuuta 2009
Uusia ilmakuvia Auschwitzista
Brittiläinen arkisto on julkaissut nipun aiemmin arkistojen kätköissä lojuneita ilmakuvia Auschwitzista. Kuvasarja joka on otettu 23. elokuuta 1944 näyttää yhden ylilennon Birkenaun alueella ja kuvasarjassa näemme savupatsaan nousevan krematorio numero V:n takanta. Ilmakuvasarja National Collection of Aerial Photography -sivuille aukeavina pikkukuvakkeina:
|
 |
 |
 |
Savupatsaan kohoamispaikalta vangit onnistuivat myös salaa kuvaamaan krematorion oviaukosta pari otosta saman vuoden syksyllä. Kuvat otti Kreikan juutalainen Alberto "Alex" Errera, joka ammuttiin pakoyrityksen yhteydessä pian kuvien ottamisen jälkeen. Kuvat salakuljetettiin leiriltä syyskuussa 1944.
Kuvissa niin sanotun Sonderkommandon jäsenet polttavat ruumiita avotulella. Hammastahnatuubissa leiriltä salakuljetettujen kuvien ohella lähetettiin myös kuvia koskeva viesti joka kuului alla olevien kahden kuvan osalta seuraavasti:
"Lähetämme teille kuvia Birkenausta, kaasutusoperaatiosta. Kuvat esittävät yhtä roviota ulkoilmassa, jossa poltetaan ruumiita kun krematoriot eivät kykene suoriutumaan polttamisesta. Rovion edessä makaa ruumiita, odottamassa heittämistä roviolle."
Kuvat ovat tässä suhteellisen pienessä koossa; toisaalla verkosta niitä löytyy suurempinakin, mutta nämä kuvat esittävät kuvat kokonaisuudessaan niin että oviaukkoa ei ole rajattu pois kuvasta:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
