Joukkosurman jälkien tuhoaminen, osa 2

Kirjoitin tässä blogissa aiemmin holokaustin kiistäjä Carlo Mattognon näkemyksistä ns. Aktion 1005:stä, operaatiota jossa saksalaiset pyrkivät hävittämään juutalaisten joukkohautoja.

Kuten edellisessä blogissani mainitsin, Holocaust Controversies -blogissa on runsaasti aineistoa koskien 1005-operaatioita, mm. tietoja brittien nappaamista poliisisanomista:

http://holocaustcontroversies.blogspot.fi/2006/05/sonderkommando-1005-in-pro-decodes.html

Kiistäjien operaatiota koskevista lausumista voineekin vielä nostaa esille väitteen hautojen löytämisestä. Kuten em. HC-blogissakin mainitaan, brittien nappaamista sanomista käy ilmi kyselyt hautojen sijainnista. Silti Mattogno & Graf kirjoittavat teoksessaan Treblinka, että

"ilman tuhansia karttoja, mihin nuo haudat olisi merkitty, olisi selvästi ollut mahdotonta paikantaa tuhansia joukkohautoja [--], mutta yhdessäkään Einsatzgruppen raportissa tai muuallakaan ei ole mainittu sellaisista kartoista, eikä sellaisia karttoja ole löydetty voittajien nappaamien saksalaisdokumenttien joukostakaan".

Mitä ilmeisimmin karttoja ei todella haudoista vielä ampumisaikaan laadittu, oletuksena on kenties ollut ettei niitä mihinkään erityisesti tarvita. Tätä kuvaa brittitiedustelun sähkeetkin; jälkikäteen hautoja jouduttiin etsimään mm. paikallisten asukkaiden avulla.

Toisin kuin M&G olettavat, dokumentteja joissa hautojen paikkoja käydään läpi, on kuitenkin olemassa. Muun muassa tässä Oldenbourg Verlagin dokumenttikokoelmassa, sen osassa seitsemän (s. 623), löytyy saksalaisraportti juutalaisten joukkohaudoista Liettuassa. Raportin on laatinut Trakain piirilääkäri, ja siinä hän reagoi Vilnan alueen komissaarin pyyntöön saattaa tietoon joukkohautojen sijainnit. Raportissa viitataan ministeriön määräykseen, ja raportin perusteella syy hautojen kartoittamiseen on pääasiassa niiden mahdolliset terveyshaitat. 1005-operaatiohan ei edes tuolloin ollut varsinaisesti käynnistynyt Liettuassa.

Raportissa, joka on päivätty 8.7.1942, piirilääkäri kuvaa joitain joukkohautoja toimialueellaan. Esimerkiksi hauta Semeliskisissä on tällainen:

"1km Semeliskisistä pohjoiseen metsässä, 50 m tieltä, 2 km Strawa joesta hiekkaisella kumpareella, on 30 m pitkä juutalaisten joukkohauta. Viettää Semeliskisin suuntaan".

Raportissaan piirilääkäri selostaa myös hautojen tulleen aluksi kalkituksi, ja myöhemmin niiden päälle laitettiin kloorikalkkia ja lisää maata.

Ns. Jägerin raportissa on myös maininta Semeliskisin operaatiosta. Siinä on kirjattuna surmatuksi 6.10.1941 yhteensä 962 juutalaista.

Eräs todistaja, Meier Korn, kuvaa joukkohautaa hyvin vastaavasti kuin piirilääkärikin:

"Maanantaina, 6. lokakuuta 1941, Sukkotin ensimmäisenä päivänä, poliisi ja partisaanit ajoivat juutalaiset Semeliskisistä. He pakottivat heidät ryhmiin, ajoivat heidät jalkaisin täsmälleen kilometrin päähän kylästä, ja ampuivat kaikki. Saman he tekivät Vievisin ja Zasliaisin juutalaisille. Hauta sijaitsee metsässä, ei kovin kaukana kylästä"

Myös 1005-operaation käynnistyttyä on arkistoihin jäänyt jälkiä hautojen sijaintien kartoittamisesta. Dieter Pohlin artikkelissa teoksessa Shoah in Ukraine, s. 54, kerrotaan kartoituksesta seuraavasti:

"3. elokuuta 1943 Rivnen KdS [turvallisuuspalvelun ja SD:n johtaja] lähetti kiertokirjeen santarmiosastoille Volhynia-Podoliassa, kysyen listaa joukkohaudoista heidän toimialueillaan. Noin 200 paikkaa ilmeisesti raportoitiin."

Pohlin mukaan karttapiirros haudoista löytyi saksalaisten dokumenttien joukosta, ja se on nykyään Saksan liittotasavallan arkistossa (mt. n. 203, s. 73).

Kuten nämäkin esimerkit osoittavat, tietoja hautojen sijainnista saatiin monin tavoin: niitä kartoitettiin kesällä 1942 ministerikäskyn nojalla, 1943 turvallisuuspalvelun aloitteesta karttoja laatien, ja lisäksi tarvittaessa paikallisiltakin kysyen.

20 vuotta Ruandan kansanmurhasta

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta Ruandan kansanmurhasta, joka vaati, hieman arvioista riippuen, 800 000 tai jopa miljoonan ihmisen hengen. Kansanmurhana se kuuluu 1900-luvun historian suurimpiin, ja sitä on muun muassa murhaperiodin tiiviiyden vuoksi verrattu usein muun muassa holokaustiin. Murhat tapahtuivat pääasiassa vain muutamassa kuukaudessa, noin sadassa päivässä huhtikuun ja heinäkuun välillä.

Kuten holokaustin historian tuntevat tietävät, vertailu holokaustiin on osuvaa muun muassa murhien nopeuden vuoksi. Roberto Mühlenkamp on tuoreessa blogikirjoituksessaan tehnyt vertailua kansanmurhien välillä: A nightmare with no way out

Kuten Mühlenkamp toteaa, murhattin holokaustin huippuvaiheessa jokseenkin vastaava määrä juutalaisia per päivä kuin Ruandan verilöylyissä. Vastaavan suuruinen tahti oli myös Saksan aikaansaamassa neuvostosotavankien hävityksessä vuoden 1941 lopulla.

Joskus kuuleekin hämmästeltävän, että miten ylipäätään on mahdollista surmata käytettävissä olevan ajan puitteissa kuusi miljoonaa juutalaista. Kun rinnalle asetetaan hyvin brutaalisti ja organisoimattomasti toteutettu Ruandan kansanmurha, jossa murhatahti oli jopa selvästi suurempi kuin holokaustissa jos huomioidaan koko holokaustin toteutusaika, ei tämä enää vaikuta niinkään erikoiselta.

Historiallisena huomiona holokaustiin liittyen on kenties, tapahtumia kontekstiin ja kronologiaan laitettaessa, hyvä muistaa miten murhatyöt asettuvat ajalliseen jatkumoon: Kuten Mühlenkampin lainaama Browning toteaa, maaliskuun puolivälissä 1942 oli 75-80 prosenttia holokaustin uhreista vielä elossa. Vain 11 kuukautta myöhemmn, helmikuun puolivälissä 1943 oli suhdeluku kääntynyt, ja elossa oli enää 20-25 prosenttia.

Tämä Browningin huomio kytkeytyy luonnollisesti aikaan post-Wannsee. Wannseen konferenssia voidaan tämän valossa pitää lähtölaukauksena kansanmurhan kiihdyttämisessä uusiin ulottuvuuksiin ja uusille alueille, vaikkei siellä varsinaisesti asiasta päätettykään. Oleellinen osa koordinointia se eurooppalaiset mittakaavat saaneessa kansanmurhassa kuitenkin oli. Kuten Ruandan esimerkki kuitenkin osoittaa, kansanmurha ei välttämättä vaadi valtaisia resursseja, organisaatiota tai organisointia eikä edes kehittynyttä tarkoitukseen suunnattua teknologiaa; suunnaton viha on kansanmurhien oleellisin polttoaine.

Ruandan kansanmurhan muistaminen, historiankirjoitus ja tutkimus on valitettavasti edelleen suhteellisen vähäistä erityisesti länsimaissa, johtuen kenties länsimaiden huonosta omasta tunnosta niiden oltua kyvyttömiä reagoimaan tapahtumiin niiden vaatimalla tavalla. Ruandan kansanmurhaankin liittyy valitettavana ilmiönä myös "revisionismi" eli tapahtumien vähättely tai kaikkinainen kiistäminen.

"On tieteellisesti todistettu ettei kaasutuksia tapahtunut"...

.. tai näin ainakin holokaustin kiistäjät haluavat usein antaa ymmärtää. Blogeissaan ja keskustelupalstoilla he esittävät tämän tästä, että Auschwitzin leirin kaasukammioiden "tieteellinen" tutkimus on paljastanut, ettei kaasutuksia voinut tapahtua, koska jäämiä syaanivedystä ei ole löydettävissä.

Tällä tutkimuksella viitataan saksalaisen holokaustin kiistäjän, laitaoikeistolaisen Die Republikaner-puolueen entisen jäsenen Germar Rudolfin tunnettujen uusnatsien, kuten Otto Ernst Remerin tuella laatimaan julkaisuun, jota kutsutaan useimmiten Rudolfin raportiksi. Kemiaakin opiskellut Rudolf laati näennäisesti tieteellisen raportin Auschwitzin leiriltä salaa ottamiensa näytteiden analyysin pohjalta.

Raportissa väitetään, että "kemiallis-fysikaalisin perustein todistajien väittämät joukkokaasutukset sinihapolla väitetyissä Auschwitzin "kaasukammioissa" eivät voineet tapahtua". Tätä väittämää on sittemmin toisteltu holokaustin kiistäjien toimesta jatkuvasti. Rudolfin esitys on otettu kiistattomana, tieteellisenä todisteena holokaustia vastaan.

Väitteet ovat luonnollisesti saaneet runsaasti kritiikkiä osakseen, ja Rudolf itsekin on sittemin ehdottomasta kannastaan luopunut. Jo melko varhain hän totesi, ettei kemian avulla voida asiaa varmuudella ratkaista, "kemia ei ole tiede jonka avulla voidaan varmuudella vahvistaa tai kumota väitteet holokaustista". Viimeisimmässä julkaisussaan aiheesta hän toteaa yhdessä toisen kiistäjän kanssa, että "käytetty metodi ei tarjoa luotettavia tuloksia syaniditasoille jotka ovat lähellä havaintojen raja-arvoja".

Samoin hän toteaa laboratorioiden analyysimenetelmien olleen mahdollisesti epäluotettavia eikä tarvittaviin kalibrointeihin ja uusintatesteihin ollut mahdolllisuutta. Miksi hänen tutkimuksessaan kaasukammioista otetut näytteet osoittivat melko alhaisia arvoja, on hänen mukaansa selvitettävä tieteellisesti. Näin ei hänen mukaansa toistaiseksi ole, ja tulokset eivät ole merkitseviä. Rudolfin tuoreimpia kommentteja aiheesta löytyy tästä artikkelista:

http://inconvenienthistory.com/archive/2013/volume_5/number_1/differential_exposure_of_brickwork_to_hydrogen_cyanide.php

Rudolfin varhaisempaa raporttia lukiessa ei voi tulla muuhun kuin samaan johtopäätökseen, mihin hän sittemmin päätyi: tehdyt tutkimukset ja menetelmät eivät anna asiasta riittävää kuvaa, jotta niiden pohjalta voitaisiin päätelmiä syaanivedyn käytöstä tehdä.

Raportissaan Rudolf keskittyy tutkimaan pysyviä, rautaioneihin sitoutuneita syaanivetyjäämiä. Rudolf ei raportissaan onnistu tyydyttävällä tavalla selittämään sitä, miksi joissain olosuhteissa jäämät ovat havaittavia, joissain eivät. Esimerkiksi hänen yhtenä testinä kaasuttamassaan tiilessä ei havaittu lainkaan jäämiä, vaikka tiiltä kaasutettiin 16 tuntia.

Sitävastoin hänen esimerkkinään ottamassaan tapauksessa, jossa kirkon seiniä käsiteltiin vain kertaalleen syaanivedyllä, jäi silmin nähtäviä jäämiä ja preussinsinistä muodostui seiniin. Yksikin kaasutuskerta voi siis soveltuvissa olosuhteissa aikaansaada huomattavia jäämiä, joissain tilanteissa niitä ei taas ole lainkaan. Ainakin kertaalleen kaasutetuista parakeistakaan ei tilastollisesti merkittäviä jäämiä löytynyt, vaikka kertaalleen kaasutetussa kirkossa siis jäämät olivat silmin nähtäviä.

Tutkimuksen luotettavuus on hyvin kyseenalainen myös toisella tapaa. Rudolfin raportissa ei ole yhtään täysin selkeää kontrollinäytettä, josta tiedettäisiin ettei se ole altistunut syaanivedylle. Ainoan sellaisen näytteensä, käsittelemättömän tiilen, hän onnistui oman arvelunsa mukaan pilaamaan sotkemalla sen syaanivetyä sisältäviin näytteisiin. Vertailua ei siis ole voitu tehdä otettujen näytteiden ja varmuudella syaanivetyä sisältämättömien näytteiden välillä.

Ongelmallisin kohta raportissa koskee itse jäämien muodostumisprosessia. Rudolf ei kykene tyydyttävästi selittämään sitä, minkälaisissa olosuhteissa hänen etsimäänsä preussinsineä ja rautaan sitoutunutta syaaniyhdistettä muodostuisi käsiteltävään materiaaliin. Hän olettaa tiettyjä arvoja esimerkiksi ph-arvon suhteen, muttei myöskään kykene osoittamaan toteutuisivatko nämä edellytyksen kaasukammioissa.

Nykyään nähtävillä olevat kammioiden seinät ovat olleet ilmastolle altiina vuosikymmeniä, ja kammioiden räjäytyskin on tehnyt omaa tuhoansa. Siten alkuperäisen seinän tarkka koostumus on lähinnä pääteltävä dokumenttien ja todistajanlausuntojen perusteella. Seinien säännöllinen kalkitseminen on esimerkiksi voinut vaikuttaa epäedullisesti jäämien syntymisen kannalta. Varmaa tietoa tästä on melko mahdotonta saada, ja siten Rudolfin päätelmät ovat pitkälti tyhjän päällä. Tieteellinen todistus se ei asiasta millään muotoa ole.

Rudolfin raportin ensimmäinen versio vuodelta 1993 löytyy täältä: http://www.vho.org/D/rga1/rga.html

Itsenäisyyspuolueen eurovaaliehdokas Kärkkäisen linjoilla?

Itsenäisyyspuolueen marraskuussa 2013 eurovaaliehdokkaakseen nimeämä Janus Putkonen näyttää olevan paljolti samoilla linjoilla Magneettimedian ja ystävänsä Juha Kärkkäisen kanssa siitä, mitä tulee juutalaisiin ja holokaustiin.

Tuoreessa kirjoituksessaan päätoimittamassaan Verkkomediassa Putkonen käy läpi uutista Himmlerin kirjeistä RT:n ja Die Weltin juttujen perusteella, antaen näille kuitenkin oman värityksensä. Putkonen mm. kertoo Auschwitzin osalta, että Saksan "väitetään surmanneen 1,5 miljoonaa ihmistä" leirillä, puhuessaan kokonaisuhrimäärästä hän puhuu "virallisesta totuudesta", mikä on tyypillistä kiistäjäjargonia, ja kuvatekstissä kysyy sarkastisesti "Voiko tämä olla totta: "Tapoin kuusi miljoonaa juutalaista, mutta unohdin kertoa siitä vaimolleni..."". Himmlerin itsemurhankin hän kyseenalaista, puhuessaan tässäkin yhteydessä "väitetystä itsemurhasta".

http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=4&id=9623

Kannanotot heijastelevat lehden linjaa yleisemminkin, mutta aiemmin en ole nähnyt Putkosen itsensä juuri tuohon soppaan sotkeutuneen, vaikka nämäkin kannanotot ilmaisevat asian vain kiertotietä ja vihjaillen.

Putkonen kirjoittaa ilmeisesti kieli keskellä suuta tapaus Kärkkäisen johdosta. Aiemmin hän on kyllä antanut verkkolehdessään luvan avoimen antisemitistisille artikkeleillekin, sekä palstatilaa myös holokaustin kiistäjille. Nyt hän ilmeisesti katsoo ainakin jonkin rajan tulleen vastaan. Kärkkäisen tapausta hän kommentoi aiemmin näin: "Magneettimedia tuomittiin juutalaisuuteen liittyvistä artikkeleista, mutta koska nämä artikkelit on määrätty hävitettäväksi, tarkemmin niiden sisältöjä käsittelemällä on turha suorittaa Verkkomedian poliittista itsemurhaa."

http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=1&id=9010

Himmlerin kirjeet

Vainojen uhrien muistopäivän aattona tuli julki uutinen, että Israelista on löytynyt Heinrich Himmlerin kirjeitä, muistiinpanoja ja valokuvia. Dokumentit kuuluvat ilmeisesti Himmlerin kotoa anastettuun, mm. kassakaapissa piilossa olleeseen materiaaliin, joita vei joukko amerikkalaissotilaita ennen kuin paikka tutkittiin kunnolla. Mm. Himmlerin alkuvuosien päiväkirjat saatiin pelastettua, mutta iso määrä kirjeitä ja muuta materiaalia katosi yksityisiin kokoelmiin.

Nyt uutisissa mainittu aineisto tuli esiin 1980-luvulla. Yhden version mukaan holokaustista selvinnyt israelilaismies löysi ne kirpputorilta Belgiassa, toinen versio kertoo että ne olisi ostettu Himmlerin esikuntapäälliköltä Karl Wolffilta. Niin tai näin, löydöksen kulkeutuminen ei ole tarkoin selvillä, mikä tietysti asiakirjojen kohdalla on useinkin oleellinen, aitoutta vahvistava tai heikentävä seikka. Himmleriltä on kuitenkin niin runsaasti käsin kirjoitettua ja muutakin materiaalia, ettei käsialan vertailu ja historiallisten faktojen tarkistaminen ole hankalaa. Materiaalin aitous on vahvistettu ensi kerran jo 1980-luvulla Josef Henken toimesta, jolla oli keskeinen rooli Hitlerin päiväkirjojen väärennöksiksi todistamisessa paria vuotta aiemmin. Materiaalia on voitu verrata myös Himmlerin vaimon kirjeisiin, mitkä osuvat täysin yksiin nyt löytyneen aineiston kanssa.

Materiaalin omistaja halusi 1980-luvulla myydä ne, mutta ilmeisesti ei tässä onnistunut mm. Hitlerin päiväkirjaskandaalin vuoksi. Materiaalista tehtiin kuitenkin kaupat 2007, ja nyt niitä on tuotu lehdissä julkisuuteen, ja niistä on ilmestymässä myös kirja Himmlerin veljen Ernstin lapsenlapsen Katrin Himmlerin ollessa mukana toimittamassa niitä. Kokoelma käsittää kaikkiaan noin 700 kirjettä ja on nykyään elokuvaohjaaja Vanessa Lapan hallussa.

Kirjeet eivät sisällöltään ole mitään järisyttävää tavaraa, ainakaan mikäli niistä haluaa etsiä tietoja holokaustista tai muista rikoksista, vaimonsa kanssa jakamansa antisemitismi niissä toki on läsnä. Pääasiallinen sisältö näyttäisi kuitenkn koskevan lähinnä arkisia seikkoja, ja esimerkiksi Auschwitz mainitaan lähinnä vain kohteena jossa kulloinkin ollaan käymässä. Kiintoisia ne ovat lähinnä joukkomurhaajan persoonan valottajina, jos nyt "pahan banaalisuudesta" vielä jotain erityistä todistetta joku kaipaa.

Saksalainen Welt-lehti julkaisee sunnuntaipainoksessaan seitsemänä seuraavana viikkona lisää otteita kirjeistä ja muusta aineistosta:

http://www.welt.de/himmler/