Auschwitzin ensimmäinen vanki

Useimmat Auschwitzin leirin historiikit kertovat leirin historian alkavan 14. kesäkuuta 1940, jolloin ensimmäinen ryhmä vankeja saapui leirille. Tuo vankiryhmä koostui 728 puolalaisesta, joukossa muutama juutalainen. Ryhmä saapui Tarnowin vankilasta, ja he saivat vankinumerot 31-758. Vangit majoitettiin niin sanottuun tupakkamonopolin rakennukseen nykyisen leirialueen lähistölle siihen asti kunnes parakit olivat valmiina.

Tuo vankiryhmä ei kuitenkaan ollut, kuten vankinumeroistakin voi päätellä, aivan ensimmäinen vankijoukko leirillä. Ensimmäiset vangit olivat saksalaisia. Jo vajaata kuukautta aiemmin, 20. toukokuuta 1940, oli leirille tuotu Gerhard Palitzschin johdolla 30 rikollisvankia Sachsenhausenin keskitysleiriltä. Ensimmäinen puolalaisyhmä oli ns. poliittisia vankeja ja vangittu muun muassa osallistumisesta vastarintaliikkeen toimintaan tai sen epäilystä, saksalaiset puolestaan oli vangittu siis sen perusteella että he olivat ammattirikollisia, joko tuomion perusteella tai siksi että SS katsoi heidän talteenottonsa muutoin aiheelliseksi.

Vankinumeron 1 sai Bruno Brodniewicz, jonka muut vangit kertoivat olleen kotoisin ylä-Sleesiasta ja puhuneen jonkin verran puolaa, jotkut sanovat hänen olleen kotoisin Poznanista. Entinen Sachsenhausenin leirinvanhin, Lagerältester Harry Naujocks kertoi muistelmissaan Brodniewiczin olleen Sachsenhausenissa eräs ”vihreiden” eli rikollisvankien johtajista ja myös yhden leiriosan vankien johtaja. Alla Brodniewiczin vankikuva Auschwitzista:



Brodniewiczista tehtiin Auschwitzissa leirinvanhin, virka joka oli ylimpänä vankihierarkiassa. Kuten useat leirikertomukset osoittivat, leirinvanhimman tehtävä oli tasapainoilua muiden vankien edun, oman edun ja SS:n tahdon välillä. Käytännössä tehtävä oli mahdoton hoitaa kaikkia tyydyttävällä tavalla, ja eri vankiryhmienkin välillä oli alituista kamppailua valta-asemista. SS.n puolelta uhkana oli väkivallan ohella siirtäminen muihin toimiin, mikä olisi johtanut suojatun aseman päättymiseen ja tarkoittanut myös todennäköisesti toisten vankien kostoa.

Toimivankien, ns. kapojen käyttö SS:n apuna oli hyväksi havaittu menettely jo useiden vuosien takaa. Himmler kuvasi systeemin pirullista mekaniikkaa näin: ”Hänen tehtävänään on katsoa että työt tulee tehtyä. [--] Jos emme enää ole tyytyväisiä häneen, hän ei ole enää kapo, ja palaa muiden vankien joukkoon. Hän tietää että he pieksävät hänet kuoliaaksi heti ensimmäisenä iltana”

Leirinvanhimpana Brodniewicz toimi muiden vankien todistuksen mukaan selkeästi muiden saksalaisten ja eritoten SS:n eduksi, hän sai vankien keskuudessa lempinimen ”musta kuolema”.

Entinen Puolan armeijan upseeri Witold Pilecki, joka hankkiutui Auschwitzin leirille vapaaehtoisesti organisoidakseen vastarintaa leirillä, kertoi 1943 tapahtuneen pakonsa jälkeen laatimassaan raportissa että Brodniewicz osallistui myös leirin SS:n kanssa teloituksiin sekä muiden vankien pahoinpitelyihin. Brodniewicz oli vihattu jopa joidenkin muiden saksalaisvankien keskuudessa, ja muun muassa leirivanki nro 2, Otto Küsel, lavasti oman pakonsa yhteydessä Brodniewiczin osalliseksi pakoon jättämällä aiheesta kertovan kirjeen SS:n löydettäväksi. Pileckin mukaan Brodniewicz joutui tämän johdosta kolmeksi kuukaudeksi eristetyksi vankibunkkeriin.

SS löysi kuitenkin Brodniwiczille jatkuvasti käyttöä: lähdettyään Auschwitzin pääleiristä Brodniewicz toimi erään Auschwitzin alaleirin, nimeltään Neu-Dachs (Jaworzno), ensimmäisenä leirinvanhimpana kesästä 1943 alkaen. Huhtikuussa 1944 siirrettiin hänet Eintrachthütten leirille, sielläkin hänellä oli numero 1 ja hän oli leirinvanhin. Vielä vuoden 1944 lopulla marraskuussa hän siirtyi kolmannelle Auschwitzin alaleirille Bismarckhütteen, jossa hän jälleen oli samassa toimessa.

Auschwitzin leirin evakuoinnin jälkeen Brodniewicz siirrettiin Mittelbau-Doran leirille, jossa hän otti yhden alaleirin leirinvanhimman tehtävän hoitaakseen. Leirin tyhjentämisen jälkeen hän päätyi Bergen-Belseniin. Luultavasti hän oli yksi niistä noin 200 kaposta, jotka lynkattiin muiden vankien toimesta leirin vapautuksen jälkeen.

Bruno Brodniewicz on tietenkin ensimmäisenä vankina ja leirinvanhimpana erikoistapaus. Saksalaisia tai saksalaissyntyisiä oli runsas määrä myös aivan tavallisina vankeina, ja jopa joitakuita ensimmäisten 30 vangin joukossa tulleistakin muistellaan hyvin positiivisessa sävyssä, yhtenä heistä edellä mainittu Otto Küsel, vanki numero 2.

Joachim Neanderin esittämän arvion mukaan ”puhdasrotuisia” eli arjalaisia saksalaisia oli Auschwitzissa vankina kaikkiaan noin 9000, ja näistä noin 3500 menehtyi.

Auschwitz ja Oswiecim

Auschwitz on saksankielinen nimi kaupungille nimeltään Oswiecim. Auschwitz on myös saksalaisten kyseiseen kaupunkiin perustaman keskitysleirin nimi, leirin josta on muodostunut koko holokaustin symboli. Puolalaiset, ja erityisesti kaupungin asukkaat, toivovat että käytettäisiin nimenomaan saksankielistä nimeä leiristä puhuttaessa. Tämä erityisesti sen vuoksi ettei kuviteltaisi leirin olleen puolalaisten ylläpitämä.

Yli 40 000 asukkaan Oswiecimin kaupunki itsessään haluaisi elää tavallistakin elämää nykyään museona toimivan leirin kyljessä. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan helppoa, ja useat paikalliset asukkaat kokevatkin leirin lähinnä rasitteeksi kaupungille. Pääasiassa turismista koituvat tulot menevät Krakovaan, ja leirin olemassolo rajoittaa muun muassa normaalia kaupunkisuunnittelua. Käytännössä Oswiecimista on vaikea löytää aluetta jota ei jollain tapaa leimaisi leirin historia.

Auschwitzin keskitysleirin alue ulottui parhaimmillaan useiden neliökilometrien laajuudelle ja nykyinen kaupunki jääkin leirialueitten väliin. Koko noin kolmen kilometrin matka pääleiriltä Birkenauhun oli myös aikoinaan täynnä leiriin liittyviä rakennuksia. Kaupunki itsessäänkin oli saksalaisten aktiivisten toimien ja suunnitelmien kohteena, siitä oli tarkoitus tehdä eräs saksalaisen väestön asutuksen painopisteistä, "Siedlungszone 1a"; tämä huolimatta siitä että paikkakunnan asujaimisto oli 1939 pääasiassa muita kansallisuuksia kuin saksalaisia, yli puolet juutalaisia. Kaupungin kylkeen oli tarkoitus rakentaa asumuksia, kouluja ja päiväkoteja SS:n tarpeisiin.

Kaupunki oli myös jo 1940 alkaen kahden kilpailevan suunnitelman kohteena: toisaalta SS halusi laajentaa leiriä sen omien asutus- ja tuotantotarpeitten mukaisesti, toisaalta siviilihallinto muokkasi suunnitelmia uudelle saksalaiselle Auschwitzin kaupungille. Leiri ja kaupunki olivat siis tukkanuottasilla alusta alkaen.

Kaavoitusongelmat ovat sodanaikaisen intressivyöhykkeen laajuuden vuoksi jatkuvia. Leirin nykyisen keskipisteen, museona toimivan pääleirin välittömään läheisyyteen 1990-luvun puolivälissä suunnitellun supermarketin rakentamisen torppaamisen voi hyvin ymmärtää, jos kohta pitkällisen oikeuskäsittelyn jälkeen leirin läheisyyteen rakennettiin muun muassa pikaruokaravintoloita. Supermarketin rakentamisen estämisen jotkut kaupunginvaltuutetut näkivät selkeänä haittana kaupungin elinkeinoelmän kehittämiselle.

Estetty on myös esimerkiksi Birkenausta kilometrien päässä sijaitsevaan entiseen nahkatehtaaseen 1999 suunniteltu diskoteekki. Kyseisessä rakennuksessa oli kylläkin joitakin verstaita saksalaishallinnon aikana, ja siellä säilytettiin vangeilta takavarikoitua omaisuutta, mutta se toimi nahkanparkitsemona jo ennen sotaa, ja sijaitsi myös varsinaisen leirialueen ulkopuolella lähellä kaupunkia. Useiden muiden projektien tapaan myös diskoteekki herätti kansainvälistäkin huomiota.

Eräs eniten kiistoja herättäneistä ja analysoiduista kysymyksistä leirialueella oli pari vuosikymmentä sitten Karmeliittaluostarin kohtalo. 1984 joukko nunnia perusti luostarin keskitysleirin aidan kupeessa sijaitsevaan niin sanottuun teatterirakennukseen. Rakennus oli ennen sotaa toiminut Puolan armeijan upseerimessinä, sodan aikana siellä oli säilötty muun muassa Zyklon-b:tä.

Pitkällisen kiistelyn jälkeen nunnat siirtyivät toisiin tiloihin, mutta kiista jäi elämään ristin muodossa: puolalaisen paavin vuonna 1979 tapahtuneen Auschwitzin vierailun yhteydestä jäänyt valtava risti pystytettiin luostarin lähistölle, keskelle leiriaikaista soranottopaikkaa, jossa menehtyi lukuisa joukko vankeja. Risti närästi erityisesti juutalaisyhteisöjä, joiden mielestä katoliset pyrkivät omimaan itselleen keskeisesti juutalaisten kärsimyshistoriaan kuuluvan paikan. Suunnitelmat ristin poistosta nostattivat vastarinnan aallon, paikalle ilmestyi sadoittain pienempiä ristejä, ja tapahtumia varjosti jopa pommiuhkaus. Pienemmät ristit saatiin lopulta poistettua, suurin on edelleen paikoillaan.



Oswiecimin kaupunkialueella harjoitettava kaavoituspolitiikka on siis jatkuvasti luupin alla, mutta sama ei päde lähes lainkaan Auschwitzin muihin osiin, esimerkiksi alaleireihin. Useista alaleireistä ei ole jäljellä yhtään merkkiä sodanajalta, jotkut taas ovat jatkaneet esimerkiksi tehtaina samaan malliin kuin sodan aikanakin. Alaleirien nykytilasta antaa hyvän kuvan Plawyn leiri, josta ei ole jäljellä kuin kaksi aidan tolppaa, nekin uusiokäytössä:

http://tiergartenstrasse4.org/DATA/pliki/grafiki/OUR%20PROJECTS/AUSCHWITZ%20THE%20SUBCAMPS/PLAWYFINAL.jpg

Auschwitzin ja Oswiecimin jännitteinen suhde kuvaa laajemminkin holokaustiin liittyviä ristiriitoja: ketä halutaan muistaa, miten pitäisi muistaa, mikä uhriryhmä on oleellinen, mitkä paikat säilyttämisen arvoisia. Monta on syytä siihenkin että harva mahtaa muistaa Auschwitzin ensimmäisten vankien olleen saksalaisia.

Luumylly Chelmnossa

Rudolf Höss, Auschwitzin keskitysleirin komendantti, vieraili Chelmnon tuhoamisleirillä 16.9.1942. Ajolupaa koskevan sähkösanoman mukaan vierailun tarkoituksena oli käydä tarkastamassa "Aktion Reinhardin kenttäuunien kokeiluasemaa."

Hössinkin kuvauksen mukaan Chelmnossa oli käytössä "kuulamylly" (Kugelmühle), jota jotkut todistajat nimittävät moottorimyllyksi (Motormühle), jotkut luumyllyksi (Knochenmühle), ja jotkut jopa kahvimyllyksi (Kaffeemühle). Kyseessä on siis laite jota kaikkien kuvausten mukaan käytettiin luiden murskaamiseen tai jauhamiseen ja siten todisteiden hävittämiseen.

Näin Höss itse matkastaan:

"Hieman Reichsführerin [Himmler] vierailun jälkeen saapui Standartenführer Blobel Eichmannin virkapaikasta ja toi mukanaan RFSS:n käskyn, jonka mukaan joukkohaudat tuli avata ja ruumiit polttaa. Lisäksi piti tuhkat hävittää, jotta myöhemmin ei voitaisi päätellä poltettujen määrää. Blobel kokeili jo Chelmnossa erilaisia polttotapoja. Hänellä oli Eichmannin lupa esitellä tätä laitostaan.

Ajoin Hösslerin kanssa Chelmnoon vierailulle. Blobel oli rakennuttanut erilaisia tilapäisiä uuneja, ja poltti puulla ja bensiinijäämillä. Hän yritti hävittää ruumiita myös räjäyttämällä, se toimi kuitenkin hyvin epätäydellisesti. Tuhka levitettiin laajalle metsäalueelle, mitä ennen se oli jauhettu pölyksi kuulamyllyssä.

Standartenführer Blobel oli määrätty etsimään ja hävittämään kaikki joukkohaudat koko itäalueella. Hänen työosastonsa peitenimi oli "1005". Työn itsessään suoritti juutalaiskomennuskunnat, jotka ammuttaisiin alueen tyhjentämisen jälkeen. KL Auschwitz oli jatkuvasti asettanut juutalaisia komennuskunta 1005:n käyttöön"


Edelläolevan tekstin Höss kirjoitti vankeudessa Puolassa. Välittömästi matkan jälkeen matkalle osallistunut Auschwitzin rakennustoimiston suunnittelujohtaja, ja yksi krematorioista vastanneista arkkitehdeistä, Walter Dejaco kirjoitti myös raportin, joka on vähemmän seikkaperäinen ja kuvaileva:

"Auschwitz 17. syyskuuta 1942.
Matkakertomus virkamatkasta Litzmannstadtiin [Lodz].
Matkan tarkoitus: Erityislaitoksessa [Sonderanlage] vierailu.
Lähtö Auschwitzista tapahtui 16.9.1942 kello 5 aamulla henkilöautolla Auschwitzin komendantuurista.
Osanottajat: SS-Obersturmbannführer Höss, SS-Untersturmführer Hössler ja SS-Untersturmführer Dejaco.
Saapuminen Litzmannstadtiin kello 9 aamulla.

Seurasi vierailu ghettoon, sekä matka erityislaitokselle. Vierailu erityislaitoksessa sekä keskustelu SS-Standartenführer Blobelin kanssa sikäläisen laitoksen toiminnasta. Ostdeutsche Baustoffwerke, Posen, Wilhem-Gustloff-Strasse on saanut tilauksen rakennusmateriaalista erityissopimuksella Standartenführer Blobelilta ja materiaali tulee välittömästi toimittaa Auschwitziin. Tilaus hoituu oheisella kirjeellä WVHA:lta, ja yhteisymmärryksessä Obersturmführer Werberin kanssa, paikallisen keskusrakennustoimiston osasto C V/3:lta, tulee tilaus olla valmiina ja toimitettavissa välittömästi. Rahtikirjat vaaditusta määrästä lähetetään edellä mainitulle yhtiölle. Viitaten SS-Standartenführer Blobeliin pitää firman Schriever und Co, Hannover. Bürgermeister-Fink-Strasse, laittaa toimitusvalmiiksi siellä jo sivuunlaitettu ja varastoitu kuulamylly Auschwitzin aineksia varten.

Paluu tapahtui 17.9.1942. Saapuminen Auschwitziin kello 12."

Kuulamylly ilmaantuu vielä kertaalleen dokumentteihin 4.2.1943 Schrieverin edustajan Dresdner Bankin Hannoverin filiaalin Litzmannstadtin ghettohallinnolle lähetettämässä kirjeessä, jossa kysellään laitteen liikkeistä:

"Palaamme kirjelmäänne 7.12 viime vuonna jossa ilmoititte että olette lähettänyt kuulamyllyn Auschwitzin keskitysleirin komendantuurille. Kuten olemme nyt Lublinista turvallisuuspoliisin ja SD:n komentajalta kuulleet, on laite jälleen palautettu teille."

Ghetossa laskuun on kirjattu merkintä "maksettava erityistilin kautta" ja sen on kuitannut Biebow, ghettohallinnon johtaja. Raul Hilbergin esittämän aineiston mukaan lasku olisi siirretty lopulta ghettohallinnolta Gestapolle. Hilberg viittaa myös varhaisempaan, ghettohallinnon apualaisjohtajan esittämään tiedusteluun gheton juutalaisneuvostolle hankkia kuulamylly "Sonderkommando Kulmhofia" varten.

Yksi kuva on oletettavasti vastaavasta laitteesta säilynyt, tosin ainoastaan Galiciassa sijaitsevalta Janovskan leiriltä.



Laitteen toimintaa kuvasi Leon Weiss, yksi sikäläisen Sonderkommandon työläinen, näin:

"Se oli kuin sementtimylly joka pyöri ja jossa oli raskaita teräspalloja, ja luut laitettiin sinne sisään"

Chelmnon tapahtumien todistajat ovat myös kertoneet kuulamyllyn toiminnasta. Heinz May, joka toimi aluemetsänhoitajana Kulmhofissa, kertoi toimittaneensa aluksi puuntamia alueen naamioimiseksi, mutta myöhemmin Sonderkommandon johtaja Bothmann pyysi hänelta suuria määriä puuta ruumiiden polttamiseksi. May vieraili 1942 useaan otteeseen leirin alueella. Mayn mukaan "useiden yritysten jälkeen krematointi toteutettiin noin kolme metriä syvissä, neljä metriä halkaisijaltaan olleissa kaivannoissa, jotka oli vahvistettu sivuilta kivillä. Ruumiit poltettiin niiden sisällä. Jäljelle jääneet pidemmät luut jauhettiin moottorimyllyssä joka oli sijoitettu puuvajaan."

Myös toinen saksalainen, Rozalja Peham, joka oli erään Kulmhofin Sonderkommandon jäsenen vaimo, kertoi tapahtumista samaan tapaan. Hänen miehensä oli kertonut keväällä 1942 määrätyn ruumiiden hävittämisestä ja maininnut myös hävitystyötä tarkkailemaan tulleet vierailijat. Pehamin mukaan ruumiit poltettiin kaivannoissa, "Chelmnossa oli laite luiden jauhamiseksi. Näin itse auton joka oli lastattu täyteen luujauhoa sisältäneitä paperikasseja."

Poliisieversti Ottomar Roese kertoi 1962 oikeudelle Hannoverissa, että hänen vieraillessaan miehistöntarkastuskierroksellaan keväällä 1942 Chelmnossa kertoi Lange hänelle että "olemme tilanneet jo Bremenistä suuren kahvimyllyn (Kaffeemühle), joka hienontaa luut".

Samaisessa oikeudenkäynnissä hyvin välttelevästi vastaillut komentajan autonkuljettaja Walter Burmeister vastasi luiden kohtalosta kysyttäessä, että "ne kaikki murskattiin. Laitettiin yhteen luumyllyyn, voi olla myös toinenkin. Niitä kutsuttiin luumyllyiksi [--] Se oli yhtä iso kuin tämä pöytä tässä - ehkä".

"Missä on ne joukkohaudat?"

Tulin vilkaisseeksi Kauppalehden keskustelupalstan jaaritteluja holokaustista, lähinnä voi todeta ns. holokaustin kiistäjien juttujen kulkevan samoja vanhoja latuja vuodesta toiseen.

Yksi useimmiten toistettuja väittämiä tai "kyseenalaistuksia" koskee joukkohautoja, ja tuossakin keskustelussa näkyi yksi kyselevän hautojen perään. Teema tietty on laaja, ja vaatisi kirjoittajilta tutustumista edes pintapuolisesti niin sanotun Aktion 1005:n ja vastaavien operaatioiden toimintaan.

Joukkohautojen hävittämiseen tarkoitettu "Aktion 1005" käynnistyi vuonna 1942 - alkuvuodestahan oli Neuvostoliiton toimesta jo julkistettu tietoja useista joukkomurhista ja joukkohautalöydöistä (Neuvostolehdistön mukaan esimerkiksi Kerchissa Krimillä kerrottiin alkuvuodesta 1942 löydetyn 7000 siviiliruumista).

Alkuvuodesta 1942 ulkoministeriön valtiosihteeri Luther oli myös jo kiinnittänyt Gestapon johdon huomion esiintulleisiin ruumislöytöihin, ja Gestapon johtaja Müller lupasi vastauksessaan 28.2.1942 ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin. Joukkohautalöytöjen seurauksena ilmenikin tarve tuhota jäljet perusteellisemmin. Jälkientuhoamisoperaatio Aktion 1005:een viittannee Müllerin kirjeen yläkulman tunniste, joka oli IV B 4 43/42 gRs (1005), jos kohta täyttä selvyyttä nimen alkuperästä ei tietoni mukaan ole ja nimi esiintyy vain muutamassa sodanaikaisessa dokumentissa.

Myös Himmler kiinnitti tähän jälkien hävittämiseen huomionsa, kirjoittaessaan marraskuun 20. päivä 1942 Müllerille että tämän on huolehdittava kuolleitten juutalaisten krematoinnista ja hautaamisesta. Kirjeessään Himmler reagoi erityisesti erilaisiin juutalaisten joukkotuhoon liitettyihin huhuihin, muun muassa siihen että juutalaisista olisi tehty saippuaa. Krematointi varmistaisi että huhut joukkohaudoista jäisivät vain huhuiksi.

Jälkien siistiminen alkoi Paul Blobelin johdolla kesällä 1942, aluksi tuhoamisleireillä joista ensimmäisenä oli ohjelmassa Chelmno. Chelmnon operaatiosta on jäänyt parikin dokumenttijälkeä, joista toisessa mainitaan Kulmhofissa oleskelleelle Blobelin ryhmälle ostetun dieselmoottori, toinen, jo aiemmin siteeraamani dokumentti viittaa Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin vierailuun leirillä. Ruumiit kaivettiin esiin ja poltettiin erilaisilla rovioilla, Blobelin operaatioissa yleensä polttokuopissa tai ratakiskojen päällä. Blobelin johdolla hävitettiin sitten jälkiä myös idän suuremmissa tuhoamispisteissä, työn jatkuessa yli parin vuoden ajan. Kaikkia pienempiä paikkoja ei kuitenkaan ehditty "siistiä" johtuen joko ajan puutteesta tai huolimattomuudesta.

Jälkien hävittämistyössä käytettiin yleensä apuna paikallista väestöä, ja yksiköistä karanneet vangit muodostavat tekijöiden tunnustuksien ohella pääosan Aktion 1005:a koskevasta todistusaineistosta. Joitakin viitteitä operaatioista on löydettävissä myös brittitiedustelun sieppaamissa saksalaisten sähkösanomissa. Aktion 1005 on tällä hetkellä useankin tutkimuksen kohteena, joten lisää tietoa tästä suhteellisen niukalti käsitellystä teemasta on odotettavissa lähivuosina.

Luonnollisesti myös tuhottujen hautojen jäljet ovat monin paikoin näkyvissä yhä nykyäänkin - muun muassa Sobiborin, Chelmnon ja Belzecin leireillä on arkeologisissa tutkimuksissa havaittu merkittävät määrät ihmistuhkaa, ja myös jonkin verran kokonaisia ruumiita hautojen pohjalla, sekä Chelmnossa myös alkeellisten krematointikaivantojen jäänteet.

Mutta joukkohautoja siis on kyseisen operaationkin jäljiltä olemassa, ja varsin runsaasti vieläpä. Useita niistä kaivettiin esiin neuvostoviranomaisten ja myös puolalaisten toimesta heti sodan jälkeen. Itä-Euroopan vapauduttua on myös muiden maiden tutkimusryhmiä vieraillut tutkimassa hautoja, ja hautoja on paikannettu mittava määrä. Yksi tuoreimmista tapauksista on ranskalaisen katolisen papin Patrick Desbois'n johdolla Ukrainassa toteutettu tutkimuskierros, jonka tuloksista ja hautalöydöistä kuvien kera tuolla:

http://www.memorialdelashoah.org/upload/minisites/ukraine/en/en_exposition5-desbois.htm

Kenties kattavimmin joukkohautoja on tutkinut australialainen tutkimusryhmä 1990-luvun alussa. Arkeologi Richard Wrightin johdolla tutkijat paikansivat ja avasivat joukkohautoja muun muassa Ukrainassa, Sernikissä.

Neuvostoviranomaiset pitivät aluksi koko tutkimusta tarpeettomana, mutta muutaman viikon odottelun jälkeen kaivauksille saatiin lupa. Wrightin johdolla suoritetuissa kaivauksissa aiottiin ensin, haudan oletetusta suuresta koosta johtuen, tyytyä koekairauksiin ja määritellä ruumiitten määrä siten. Neuvostoliittolaisten tutkijoiden vaatimuksesta haudat avattiin lopulta kokonaan.

Kaivauksissa todettiin mittava joukkohauta, 40 metriä pitkä ja 5 metriä leveä, ja kaikkiaan tutkittiin 553 ruumista, joista 410:llä todettiin saksalaisen 9mm luodin tuottama ampumahaava päässä, kymmenellä oli muu selkeä kallovamma. Haudasta löytyneet luodit oli valmistettu vuosivälillä 1938-1941. Ruumiista 407 tunnistettiin naisiksi. Silminnäkijöiden todistusten mukaisesti myös arkeologinen tutkimus paljasti että ruumiit olivat haudassa pakattuna kuin sardiinit, ja useat heistä oli lyöty kuoliaaksi. Tämän tekstin alussa ja alla Wrightin ryhmän ottamia kuvia Sernikistä:



Ken on kiinnostunut näkemään laajemmin kuva-aineistoa joukkohautalöydöistä, löytää niitä runsain mitoin vaikkapa tuolta Roberto Mühlenkampin kokoamana:

http://rodohforum.yuku.com/topic/5963/t/Mass-Graves-and-Dead-Bodies.html

Uusia ilmakuvia Auschwitzista

Brittiläinen arkisto on julkaissut nipun aiemmin arkistojen kätköissä lojuneita ilmakuvia Auschwitzista. Kuvasarja joka on otettu 23. elokuuta 1944 näyttää yhden ylilennon Birkenaun alueella ja kuvasarjassa näemme savupatsaan nousevan krematorio numero V:n takanta. Ilmakuvasarja National Collection of Aerial Photography -sivuille aukeavina pikkukuvakkeina:

Savupatsaan kohoamispaikalta vangit onnistuivat myös salaa kuvaamaan krematorion oviaukosta pari otosta saman vuoden syksyllä. Kuvat otti Kreikan juutalainen Alberto "Alex" Errera, joka ammuttiin pakoyrityksen yhteydessä pian kuvien ottamisen jälkeen. Kuvat salakuljetettiin leiriltä syyskuussa 1944.

Kuvissa niin sanotun Sonderkommandon jäsenet polttavat ruumiita avotulella. Hammastahnatuubissa leiriltä salakuljetettujen kuvien ohella lähetettiin myös kuvia koskeva viesti joka kuului alla olevien kahden kuvan osalta seuraavasti:

"Lähetämme teille kuvia Birkenausta, kaasutusoperaatiosta. Kuvat esittävät yhtä roviota ulkoilmassa, jossa poltetaan ruumiita kun krematoriot eivät kykene suoriutumaan polttamisesta. Rovion edessä makaa ruumiita, odottamassa heittämistä roviolle."

Kuvat ovat tässä suhteellisen pienessä koossa; toisaalla verkosta niitä löytyy suurempinakin, mutta nämä kuvat esittävät kuvat kokonaisuudessaan niin että oviaukkoa ei ole rajattu pois kuvasta:

   

Keskitys- ja tuhoamisleirit sodan jälkeen

Keskitys- ja tuhoamisleirien historia sodan jälkeen ei ole pelkästään muistomerkkien ja muistotilaisuuksien paraatia. Arkiset ja raadolliset seikat, kuten sodanjälkeinen pula jokseenkin kaikesta, sekä ihmisten ahneus ja piittaamattomuuskin, vaikuttivat suuresti niiden alueilla.

Jokseenkin kaikilla leireillä leiriparakit ja muut rakennukset joutuivat rakennustarvikkeiden saalistajien kohteeksi. Esimerkiksi Birkenaun puuparakeista hävisi 2/3 vuoden sisällä. Samoin Majdanekissa jopa 80 prosenttia puuparakeista joko siirrettiin muualle uuteen käyttöön tai purettiin rakennustarvikkeiksi ja polttopuiksi.

Birkenaun krematorioitten raunioista vietiin runsain mitoin tiiliä rakennustarvikkeiksi ja tiiliparakkeja purettiin. Auschwitzin pääleirin liepeillä olleiden kasarmien tiloja hyödynnettiin muun muassa Puolan armeijan käytössä 1990-luvulle asti. Dachaussa parakit otettiin idästä karkotettujen saksalaisten tilapäisasumuksiksi useiden vuosien ajaksi.

Myös maanomistusolot aiheuttivat kiistoja. Saksalaiset olivat luoneet laajan ”intressivyöhykkeen” Auschwitzin leirialueen ympärille, ja samalla vieneet maita paikallisilta maanviljelijöiltä. Sodan jälkeen viljelijät ottivat alueita uudelleen käyttöönsä, ja muun muassa kaasukammiona toimineen niin sanotun bunkkerin paikalle on museon tietojen mukaan rakennettu 1955 uusi talo, jossa asui vuosikausia puolalainen viljelijäperhe. Samoin jopa aivan Birkenaun leirin keskellä viljeltiin sodan jälkeisinä vuosina perunaa.

Erityisenä vaivana olivat kullan ja muiden arvoesineiden etsijät. Leirien ympäristöjen asukkaat olettivat joukkohaudoista ja tuhkan seasta löydettävän juutalaisten muassaan tuomia arvoesineitä, ja asukkaat kaivoivat niitä esiin. Näitä kullankaivajia lehdistö kutsui hyeenoiksi. Auschwitzissa tuhkahautoja sihtaavia asukkaita pidettiin loitommalla jopa asein, eräs kaivuutöihin pyrkinyt asukas haavoittuikin vartijan luodista.



Kuva: Verekseltään kiinnijääneitä aarteenetsijöitä Treblinkassa leppoisissa tunnelmissa paikallisen miliisin kanssa (Gazeta Wyborcza 7.1.2008)

Treblinkassa erääksi perusteeksi valtaisan muistomerkin rakentamiselle 1960-luvulla esitettiin että se estää hautojen ryöstelyn. Jo ennen sodan päättymistä oli siellä hautoja pengottu jopa räjähteiden avulla. Sobiborissa ja Belzecissä tiedetään hautoja kaivellun aivan viime vuosille asti - jotkut summassa, jotkut jopa metallinilmaisimien kanssa.

Lukuisat leirit toimivat myös vankiloina. Auschwitzissa käytettiin reilun vuoden ajan erityisesti saksalaisia ja saksalaissukuisia (Volksdeutsche) vankeja muun muassa joukkohautojen esiin kaivamisessa, alueen puhdistamisessa ja purkamisessa. Dachaussa majoitettiin oikeudenkäyntiä odottavia saksalaisia. Buchenwaldissa ja Sachsenhausenissa toimi neuvostoliittolaisten ”Speziallager”, joiden olosuhteet vastasivat joidenkin kuvausten mukaan jopa saksalaisten keskitysleirien olosuhteita.

Ensimmäisinä sodan jälkeisinä vuosina leirien säilyttäminen ja muistaminen jäi ensi sijaisesti entisten leirivankien kontolle. He kokosivat pienimuotoisia näyttelyitä leireille, ja kunnostivat rakennuksia sekä järjestivät opastettuja kierroksia leirialueilla.

Kesti useita vuosia kunnes leirit alettiin mieltää tärkeiksi muistamisen kohteiksi myös valtioiden taholta, ja silloinkin muistaminen oli usein omiin poliittisiin tarpeisiin sidottua. Auschwitzia esimerkiksi esiteltiin 1960-luvulla kapitalismin ja kolonialismin kiteytymänä sormen osoittaessa erityisesti Yhdysvaltoihin. Juutalaisten kohtaloita ei juuri silloisessa puolalaisen antisemitismin ilmapiirissä muisteltu.

Auschwitzin portti: Arbeit Macht Frei

Lehtitietojen mukaan Auschwitzin portin yläpuolella oleva Arbeit Macht Frei -kyltti on varastettu. Aiheellisesti tapaus on nostanut suuria otsikoita erityisesti Puolassa. Portti ja kyseinen teksti ovat holokaustin ydinkuvastoa.

Portti, jonka yläpuolelle kiinnitetty teksti on lainattu Dachausta, valmistui kesällä 1940. Kyltin rakentaneet vangit käänsivät myöhemmän legendan mukaan sanan "Arbeit" b-kirjaimen ylösalaisin pienenä protestina saksalaishallintoa vastaan.

Kirjoitus "Arbeit Macht Frei", joka tarkoittaa käännettynä "työ tekee vapaaksi", viittaa keskitysleirien alkuperäiseen ideaan: Theodor Eicke, joka oli Dachaun leirin ensimmäinen komendantti ja keskitysleirien toimintatavan "isä", näki eräänä leirin tehtävänä "uudelleenkouluttaa" vangit työn kautta jälleen yhteiskuntakelpoisiksi. Auschwitzin kontekstissa fraasin voi nähdä lähinnä pilkantekona, sillä leirillä kuoli yli miljoona vankia, vapauteen sieltä pääsi puolestaan ennen neuvostojoukkojen tuloa vain noin 1500 vankia.

Ensimmäisen kerran kyltti yritettiin varastaa jo heti leirin vapautuksen aikoihin: neuvostosotilaat olivat pakanneet sen junaan kuljetettavaksi kotiin "matkamuistoksi". Leirin entinen vanki Eugeniusz Nosal onnistui kuitenkin saamaan kyltin takaisin, lahjuksena oli pullollinen votkaa. Kyltti palautettiin alkuperäiselle paikalleen leirimuseon perustamisen aikoihin vuonna 1947.

Portin symbolinen merkitys saattaa pohtimaan sitä, mikä on erilaisiin historiallisiin tapahtumiin liitetyn kuvaston suhde todellisuuteen. Kyseinen portti nimittäin ei oikeastaan juuri edes kuulu historiallisesti holokaustiin: valtaosa Auschwitzin keskitysleirillä holokaustin uhrina kuolleista ei edes koskaan nähnyt kyseistä porttia. Juutalaiset astuivat junasta jo ennen kyseistä porttia niin sanotulla Judenrampella, ja kuljetettiin siitä Birkenauhun tuhottavaksi. Myöhemmin junat menivät suoraan Birkenauhun.

Portin korostunut merkitys vääristää myös kuvaa itse pääleiristä. Vaikkakin se oli leirin varsinainen portti vuoteen 1941, siitä edespäin leiri laajeni niin että portti oli myöhemmin itse asiassa leirin keskellä. Vuosivälillä 1942-1945 leirin portti sijaitsi siellä missä nykyään vierailijat parkkeeraavat autonsa, ja valtaisa, maaliskuussa 1942 käyttöön otettu vastaanottokeskuskin jää nykyisen portin ulkopuolelle. Leirillä vierailevat astelevat tohkeissaan ohi kahviloiden ja matkamuistomyymälöiden, tiedostamatta että juurikin sillä paikalla tuhannet vangit ottivat ensikosketuksen leiritodellisuuteen.

Sekin jää huomaamatta että jo ennen parkkialueelle saapumistaan satunnainen matkailija on ehtinyt ohittaa kymmenittäin verstaita ja varastorakennuksia joissa leirin asukkaat työskentelivät. Sodan jälkeen nuo tilat olivat muun muassa Puolan armeijan parakkeina.

Mutta se mitä vierailija nykyään kokee ei tietenkään poikkea juurikaan mistään muusta museosta: vierailija ei kohtaa alkuperäistä kohdetta alkuperäisessä asussaan, vaan siitä luodun representaation. Kaikki ei ole alkuperäisessä asussaan, alkuperäisillä paikoillaan, ja alkuperäisessä kunnossaan. Auschwitz ja Birkenau, laajana ulkoilmamuseona on vuosien mittaan ollut haasteellisen tehtävän edessä puntaroidessaan sopivaa kompromissia entistämisen ja säilyttämisen välillä; leirin rakennelmia on pakko korjata, niihin on pakko laittaa uusia osia ja jälkiä on pakko siivota jotta leiri näyttäisi autenttiselta.