Holokausti-blogi

Ilta-Sanomat: "Uusi natsitodiste sulkee holokaustin kiistäjien suut lopullisesti"

2012-01-17T12:57:00.000-08:00

Keltaisen lehdistön uutisointi on yleensä mitä on, eikä niihin juuri kannata ottaa kantaa, saati totena niiden väittämiä pitää. Otsikossa mainittu juttu, joka löytyy täältä, ei tee poikkeusta säännöstä.

Jutussa väitetään muun muassa, että "Koillis-Puolassa sijaitsevan Treblinkan keskitysleirissä tapahtuneesta joukkotuhonnasta ei ennen tätä ole löytynyt todisteita". Olisi tietysti mielenkiintoista tietää mitä toimittaja mahtaa tarkoittaa todisteilla. Ilmeisesti leiriltä hengissä selvinneiden sekä leiriä pyörittäneitten saksalaisten todistukset eivät toimittajan mukaan ole todisteita, eivät myöskään dokumentit ja muut kirjalliset lähteet. Oletettavasti "todisteella" tarkoitetaan fyysisiä todisteita, ruumiiden jäänteitä tms.

Ilmeisesti todisteita eivät kuitenkaan jostain syystä ole edes aiemmat tutkimukset, missä todettiin muun muassa näin (venäläisten tutkimus 1944):

"Valtaisa alue leiristä on peittynyt polttojätteistä ja tuhkasta. Tie, joka yhdistää kaksi leiriä ja on kolme kilometriä pitkä, on peittynyt tuhkaan 7-10 sentin verran."

Taikka näin (puolalaisten tutkimus 1945)

"Suurin pommikraateri (useat palaset vahvistivat että kyse oli pommikuopasta) oli enimmillään 6 metriä syvä ja 25 metriä halkaisijaltaan. Sen seinämistä voi havaita suuria määriä tuhkaa ja ihmisjäänteitä."

"Maaperä koostuu hiekan ja tuhkan seoksesta ja on tumman harmaata ja jyvämäistä muodoltaan. Kaivauksen aikana nousi voimakas polton ja mädäntymisen haju. 7,5 metrin syvyydessä saavutettiin pohja, joka koostui sekoittamattomista hiekkakerroksista. Siinä kohden kaivaminen lopetettiin."

"Koillisella sektorilla pintaa peittää kahden hehtaarin alueella hiekka ja tuhka. Tässä seoksessa on lukemattomia ihmisluita, joita usein peittää vielä mädäntynyt ihmiskudos."

"Tutkimuksissa, jotka tehtiin oikeuslääketieteen asiantuntijan avustuksella, pääteltiin että tuhka on epäilyksettä ihmistuhkaa (ihmisluiden poltettuja jäänteitä). Ihmiskallojen tarkastelu paljasti ettei mitään jälkeä "haavoittumisesta" ollut. Sadan metrin säteellä on epämiellyttävä mädäntymisen ja polttamisen katku."

Todiste ei ilmeisesti ole muidenkaan havainnot leirialueelta sodan jälkeen, kuten esimerkiksi tämä puolalaismiehen kuvaus vuodelta 1947:

"Kenttä on kaivettu ja myllätty läpeensä, haudat ovat noin kymmenen metriä syviä, luita lojuu ympäriinsä sekä muita esineitä [--] Ilmassa leijuu mätänevien ruumiitten tuoksu. Haju sai meidät voimaan niin pahoin, että minä ja kollegani jouduimme oksentamaan. [--] Joka puun alle olivat kullan ja korujen saalistajat kaivaneet kuoppia".

Edellämainitun valossa tämä toimittajan lausuma on vähintäänkin kummallinen: "Treblinkan leirissä tapahtuneesta joukkomurhasta on oltu monta mieltä, koska natsit onnistuivat lähtiessään tuhoamaan lähes kaikki merkit sen olemassaolosta." Montaa mieltä joukkosurmasta ei myöskään ole oltu historioitsijoiden parissa, ainoastaan kourallinen omista syistään holokaustin kiistäviä harrastelijoita on aihetta väittänyt jollain tapaa epäselväksi. Siinäkin toimittaja on väärässä, että tämä tutkimus ei tule sulkemaan kiistäjien suita. Ei heidän toiminnassaan mistään todisteista ole kyse.

Ainoa seikka mikä uutisessa pitänee paikkaansa on se, että brittiläisen arkeologin tutkimukset ovat ensimmäinen kerta kun aluetta tutkitaan maaperätutkalla, jolloin saadaan tarkemmin selville hautojen mittasuhteet. Samanlainen tutkimus on suoritettu jo Sobiborissa ja Belzecissa.

Holocaust Controversies: Belzec, Sobibor, Treblinka. Holocaust Denial and Operation Reinhard. A Critique of the Falsehoods of Mattogno, Graf and Kues.

2011-12-27T01:47:00.000-08:00

Holocaust Controversies -sivusto on julkaissut uuden laajan tutkimuksensa ns. holokaustin kiistäjien näkemyksistä koskien kolmea Aktion Reinhard -tuhoamisleiriä, Belzecia, Sobiboria ja Treblinkaa. Laajan lähdeaineiston nojalla kirjoittajat osoittavat kiistäjien näkemyksien onttouden, ja ilmeiset virheellisyydet ja vääristelyt heidän tulkinnoissaan. Teksti julkaistaan aluksi artikkeli kerrallaan, ja myöhemmin kokonaisena tiedostona. Työtä voi hyvin suositella kaikille holokaustin kiistäjien näkemyksistä kiinnostuneille:

Holocaust Controversies: Belzec, Sobibor, Treblinka. Holocaust Denial and Operation Reinhard. A Critique of the Falsehoods of Mattogno, Graf and Kues.

Generalplan Ost ja juutalaiset

2011-10-13T05:52:00.000-07:00

Yksi keskeisiä päämääriä Saksan sodankäynnissä oli ns. Lebensraumin luominen ja saksalaissukuisten itäisessä Euroopassa asuvien vähemmistökansojen elinolosuhteiden parantaminen ja kokoaminen yhteen. Tätä tarkoitusta varten laadittiin lukuisia suunnitelmia vallattujen itäalueitten uudelleenasuttamiseksi ja suurten väestönsiirtojen toteuttamiseksi. Kokonaissuunnitelma kulki nimellä Generalplan Ost.

Suunnitelmissa pohdittiin hyvinkin tarkkaan eri väestöryhmien sijoittamista ja jopa muutaman tuhannen kokoiset ryhmät huomioitiin. Yksi suuri väestönosa sitävastoin ei kevään 1942 jälkeen laskelmissa ole edes mukana: juutalaiset. Tämän poissulkemisen syyt käyvät kuitenkin ilmi suunnitelmista, joista tässä esillä yksi aikalaiskommentaari.

Tohtori Erhard Wetzel laati laajan tutkielman päiväyksellä 27.4.1942 kommentoiden aiempia suunnitelmia. Teksti on julkaistu Czeslaw Madajczykin toimittamassa kokoelmassa "Vom Generalplan Ost zum Generalsiedlungsplan", jonka sivunumeroihin jäljempänä viitataan. Wetzel työskenteli juutalaisasioista vastaavana virkamiehenä vallattujen itäalueitten ministeriössä ja oli keskeisesti mukana juutalaiskysymysten suunnittelussa. Hän otti osaa Wannseen konferenssia seuranneisin keskeisiin koordinatiokokouksin, ja nimitettiin ministeriössään hallitusneuvokseksi kesällä 1942.

Kirjoituksessaan Wetzel toteaa, että "edempänä suunnitelmassa mainittu juutalaisten uudelleenasuttaminen tulee tarpeettomaksi juutalaiskysymyksen ratkaisun myötä. Mahdollisten vielä sodan päättymisen jälkeen jäljelle jääneitten juutalaisten kuljetus pohjois-Venäjällä tai Siperiassa oleville pakkotyöleireille ei ole mitään ´uudelleenasuttamista`" (60).

Samoin tekstissä kommentoidaan virheitä joita esiintyi aiemmin esitetyn suunnitelman luvuissa: "Vain jos lähdetään siitä, että ne noin 5-6 miljoonaa juutalaista jotka asuvat tällä alueella, on hävitetty (beseitigen) jo ennen evakuointia, päästään suunnitelmassa mainittuun lukuun 45 miljoonaa vierastaustaista" (54).

Pohtiessaan puolalaiskysymyksen ratkaisua Wetzel vielä kertaalleen viittaa juutalaisiin: "Pitäisi olla päivänselvaa, että puolalaiskysymystä ei voida ratkaista siten, että puolalaiset tapettaisiin (liquidieren) juutalaisten tapaan. Sellainen ratkaisu olisi saksalaisten syntinä vielä kaukaiseen tulevaisuuteen asti, ja vähentäisi saamaamme sympatiaa, koska myös muut naapurikansat joutuisivat olettamaan tulevansa ajan mittaan käsitellyksi samalla tavalla" (63).

Myöskin puoli- ja osa-juutalaiset kuuluvat Wetzelin kaavailuissa hävitettävien joukkoon, kuten hän kertoo Venäjän rotuoloja kuvatessaan: "Muut vaaralliset rotuainekset joita on sotkeutunut Venäjän kansaan, eivät lukumääräisesti ole niin merkittäviä, varsinkin kun sekarotuiset juutalaiset hävitetään (ausmerzen) ja tataarinen veri on ollut selvästi voimakkaammin edustettuna aatelissa ja tsaarinajan intellegentsiassa kuin venäläisessä maalaisväestössä"

Wetzel ei siis jätä mitään epäselväksi sen suhteen mikä juutalaisten kohtalona tulee olemaan. Wetzelin tunnettu varhempi kirje viittaa puolestaan juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun toteuttamiskeinoihin, "kaasutuslaitteisiin" joilla voidaan eliminoida juutalaiset. Kirje löytyy englanniksi käännettynä ja alkuperäiskielellä alla olevasta linkistä:

http://www.holocaust-history.org/19411025-wetzel-no365/

Kirjeen autenttisuuden vahvisti Wetzel itse kuulustelussa syyskuussa 1961 Hannoverissa. Wetzel päätyi sodan jälkeen vankeuteen Neuvostoliittoon, mutta sai palata 1950-luvulla Saksaan ja työskenteli sen jälkeen hetken Ala-Saksin sisäministeriössä. Tutkimuksista ja kuulusteluista huolimatta häntä ei enää lännessä tuomittu osallisuudestaan joukkomurhan suunnitteluun. Wetzel puolustautui, kuten moni muukin kansallisosialistien rikoksista syytetty, sillä, että hän joutui vain tottelemaan käskyjä, ja ei ollut päättävässä asemassa.

Partisaanisodan myytit ja vaikutus

2011-09-28T04:15:00.000-07:00

Neuvostoliitossa yksi hellityimmistä myyteistä oli partisaanisota ja tämän valtaisa merkitys maan sotaponnistuksille. Partisaanisotaa on käytetty ajoittain myös holokaustin kiistäjien puolella perusteena sille kiistattomalle seikalle että Saksan sotavoimat aiheuttivat suunnatonta tuhoa siviiliväestön keskuudessa. Neuvostoliiton tilastoissa ja tiedonannoissa partisaanien saavutukset todella olivat mittavia, ja sikäläiset lähteet ovat väittäneet että partisaanit surmasivat jopa 1,5 miljoonaa saksalaista, ja rautatieyhteyksiä katkottiin valtaisat määrät.

Todellisuus näyttää kuitenkin olleen vallan toisenlainen. Uhrilukuja on liioiteltu monikymmenkertaisesti, samoin kuin muita aiheutettuja tuhoja. Sebastian Stopper on tuoreimmassa Vierteljahrsfte für Zeitgeschichte -lehden numerossa tarkastellut partisaanisotaa neuvostoliittolaisia ja saksalaisia lähteitä vertailemalla.

Stopperin mukaan 1,5 miljoonaa saksalaisuhria on hurjasti liioiteltu. Saksalaislähteiden mukaan partisaanit surmasivat kaikkiaan vain noin 35 000 akselivaltojen puolella taistellutta sotilasta, ja näistäkin puolet koostui ukrainalaisista, latvialaisista ja muista Neuvostoliiton alueen kansallisuuksista kootuista saksalaisia avustavista joukoista. Suuri syy neuvostoliittolaisten ilmoittamien tappiolukujen paisutteluun oli kilpailujärjestelmässä, jossa eri osaston pyrkivät voittamaan toinen toisensa saavutuksissaan.

Myöskin materiaalisia tappioita liioiteltiin suuresti. Partisaaniosastot ilmoittivat menestykseksi jokaisen räjäyttämänsä miinan, huolimatta siitä ettei miinat monestikaan aiheuttaneet tehottomuutensa vuoksi mitään tuhoa, ja huolimatta siitä että miinoja räjäyteltiin myös käytöstä poistetuilla rataosuuksilla. Stopperin yhdessä esimerkkitapauksessa, Brjanskin alueella, partisaaniprikaatit väittivät tuhonneensa radan lähes 6000 kohdassa, kun saksalaiset havaitsivat vain 500 räjäytyspaikkaa. Neuvostopropagandassa kuvattu "suuri rautatiesota" kesällä 1943 vaikutti Brjanskin alueella mitättömän vähän raideliikenteeseen: vain alle prosentti kuljetuksista oli edes kohteena, ja niissäkin vaikutukset olivat pääasiassa pikkuviivästyksiä aikataulussa.

Holokaustin suhteen voinee vielä muistaa sen seikan, että partisaanisotaa käytiin suuremmassa mitassa vasta vuonna 1943, ei siis vielä syksyllä 1941 jolloin suurimmat "puhdistusoperaatiot" toteutettiin, ja juutalaisia surmattiin joukoittain SS:n erityisosastojen toimesta. Toimenpiteet olivat aluksi lähinnä summittaisia, ja saksalaiset alkoivat koordinoidusti taistella partisaaneja vastaan vasta keväästä 1942 alkaen. Siinä vaiheessa enemmistö läntisen Neuvostoliiton juutalaisista oli jo tuhottu.

Juutalaisia ei siis tuhottu partisaanisodassa, vaan korkeintaan sen varjolla, eli kuten Himmler kirjoitti virkakalenteriinsa: "Juutalaiskysymys - hävitettävä partisaaneina". Merkinnän voi lukea ilmauksena siitä, että juutalaiset voitiin poikkeuksetta hävittää, kuten partisaanit. Samaa linjaa sovellettiin myös romaniväestöön, kuten esim. Feldommandantur 822 käskyssään 12.5.1942 ilmaisi: "Mustalaisia on [--] käsiteltävä kuten partisaaneja", eli heidät on surmattava. Saksalaisissa dokumenteissa juutalaiset on myös pääsääntöisesti esitetty erillään partisaaneista.

Auschwitzin kaasukammiot: ruumiskellarista kaasukammioksi

2010-12-16T23:30:00.000-08:00

Vuoden 1941 mittaan oli käynyt ilmeiseksi, että Auschwitzin keskitysleirin vanha, vuodesta 1940 käytössä ollut krematorio ei ole riittävän tehokas. Syksyn 1941 aikana kuolleisuus oli kasvanut huimasti, erityisesti neuvostosotavankeja kuoli kymmenittäin joka päivä. Tarvittiin siis uusi laitos. Suunnitelmat laadittiin syksyn 1941 aikana, rakennustyöt aloitettiin kesällä 1942, ja käyttöön uudet laitokset otettiin keväällä 1943.

Alkujaan Auschwitzin uusi krematorio oli tarkoitettu sijoitettavaksi pääleirin yhteyteen, vasta helmikuussa 1942 päätettiin se, tuleva Krematorio II, siirtää Birkenauhun (jolloin Birkenauhun alunperin suunniteltu pienemmästä krematoriosta luovuttiin, ks. Bischoffin kirje 30.3.1942). Kesällä 1942 krematorioitten määrää lisättiin, niin että lopulta rakennettiin neljä eri krematoriota massiivisine polttouuneineen. Näissä kaikissa rakennuksissa oli myös kaasukammiot, joina varhemmin oli toiminut vanhan krematorion ruumishuone sekä niin sanotut bunkkerit eli kaksi siihen tarkoitukseen muunnettua taloa.

Missä vaiheessa tehtiin päätös rakentaa myös kaasukammiot krematorioitten yhteyteen ja siis siirtää kaasutukset krematorioitten yhteyteen, on jossain määrin epäselvää. Aiheesta on kaksi tulkintaa: Michael Thad Allen sekä Auschwitzin museo katsovat että jo alusta alkaen oli tarkoitus käyttää krematorioitten tiloja myös kaasutuksiin, Jean-Claude Pressac sekä Robert van Pelt katsovat todisteiden viittavan siihen että kaasukammioista päätettiin vasta myöhemmin. Suunnitelmat paljastuvat dokumenteista, mutta mitään täysin yksiselitteistä tulkintaa niiden pohjalta ei voi tehdä.

Jo kesällä 1942 suunnitteilla olleisiin uusiin krematoriorakennuksiin liitettiin termi Sonderaktion, erityisoperaatio, mikä viitannee niiden käyttöön tilapäisessä kaasukammioissa, ns. bunkkereissa surmattujen juutalaisten polttamiseen (ks. 21.8.1942 kirjattu keskustelumuistio koskien krematorioita). Massiivisen polttouunien lisäkapasiteetin suunnittelu alkoi samanaikaisesti leirillä toteutetun juutalaisten järjestelmällisen tuhoamisen käynnistymisen kanssa, ja samanaikaisesti ns. Aktion Reinhardt-leirien käynnistymisen kanssa. Toisaalta samaan aikaan päätettiin myös leirin laajentamisesta. Suhteessa muiden leirien kapasiteettiin oli Auschwitziin suunniteltu ruumishuoneitten ja polttouunien yhteismäärä silti selkeästi ylimitoitettu, normaaliksi keskitysleiriksi siis.

Aiemmin keväällä krematorion alakerran tuuletusta oli muokattu tehokkaammaksi siinä yhteydessä kun päätettiin sijoituspaikan vaihdosta Birkenauhun. Kesällä 1942 piirustuksiin ilmestyy myös erillinen viemäröinti krematorion alakerran pienemmälle kellarille, jota käytettiin kaasukammiona keväästä 1943 alkaen. Selkeimmät merkit "ruumiskellarin" käytöstä kaasukammiona saatiin kuitenkin vasta syksyn kuluessa, ja alkuvuodesta 1943. Tuolloin poistettiin piirustuksista normaaliin ruumiskellariin kuuluva ruumisluiska, ja vaihdettiin se riisuuntumishuoneeksi kutsuttuun kammioon johtaviksi portaiksi; "ruumiiden" oli siis ilmeisesti tarkoitus kävellä omin jaloin ruumishuoneeseen. Samoin krematorioon toimitettiin kaasutiiviit ovet. Saksalaisdokumenteissa lipsahtelee tuolloin tulevia kaasukammioita koskien ilmauksia "Vergasungskeller", "Gaskeller", "Gaskammer", "Sonderkeller". Yhdessä muistiossa mainitaan myös erityiskäsittely, Sonderbehandlung, krematorion yhteydessä. Termiä käytettiin pääsääntöisesti peiteilmauksena ihmisten surmaamiselle. Mutta jotain merkkejä rikollisesta käyttötarkoituksesta on jo varhemmin, suunnittelun alusta alkaen eli syksyllä 1941.

Pressac viittaa vuonna 1993 julkaistussa teoksessaan Die Krematorien von Auschwitz siihen että poliittisen osaston johtaja Grabner olisi leirin rakennusjohdon mukaan halunnut kellariin kunnollisen ilmastoinnin sen vuoksi ettei halunnut ampua vankeja ruumiiden hajussa. Pienempään kammioon suunniteltiinkin alusta asti sekä koneellinen tuuletus että korvausilman tuonti myös koneellisesti, ja ilmastointikanavat suunniteltiin seinien sisälle muurattavaksi. Suuremmassa kammiossa tällaisia erityissysteemejä ei ollut, eikä tiettävästi missään muussakaan ruumiskellarissa. Ilmastointi oli ilmeisen oleellinen, koska jo ensimmäisissä piirustuksissa kellariin viitataan nimellä B-Keller, eli Belüfteter Keller, ja dokumentaation mukaan SS kantoi erityistä huolta juuri tämän pienemmän kellarin tuuletuksesta kautta koko rakennushistorian. Kanavien muuraus seinien sisään toistuu myös säännöllisesti dokumenteissa.

Krematorio mainitaan myös 1941 rakennusraportissa samassa yhteydessä teloituslaitosten kanssa (Exekutionsanlagen), mikä mahdollisesti viittaa kellarin käyttöön ampumisteloituksissa. Tuohon aikaan varauduttiin eri leireillä niin sanotun komissaarikäskyn toimeenpanoon neuvostoliittolaisten sotavankien teloittamiseksi, ja sitä varten rakennettiin myös erilaisia teloituslaitoksia mm. Sachsenhausenissa, Buchenwaldissa ja Mauthausenissa.

Leirin komendantti Rudolf Höss viittaa muistelmissaan vuoden 1941 kesällä saamaansa käskyyn juutalaisten tuhoamiseksi. Tämä kuitenkaan tuskin pitää paikkaansa sillä tuolloin ei ollut vielä mikään tuhoamisleiri suunnitelmissakaan vaikka tuossa yhteydessä Höss niihin viittaakin, ja ylipäätäänkin Hössin kertomuksen kronologia on jokseenkin epämääräinen. Ajoitusvirhettä käy tarkemmin läpi Karin Orth tässä artikkelissaan:

http://www.werkstattgeschichte.de/werkstatt_site/archiv/WG18_045-057_ORTH_ENDLOESUNG.pdf

Krematorioitten suunnittelija, arkkitehti Walter Dejaco sitävastoin esitti oikeudessa että alkujaan kyse oli tavallisista ruumiskellareista, jotka myöhemmin muutettiin kaasukammioiksi. Myös dokumentaatio viittaa tähän. Pressacin esittämä skenaario jonka mukaan käyttötarkoitus muutettiin vuoden 1942 mittaan, ja että alkujaan toista kellareista oli tarkoitus käyttää teloituksiin ampumalla (kuten käytettiin pääleirin vanhaa krematoriota) vaikuttaa siten todennäköisimmältä kehityskululta.

Lisää aiheesta:

Michael Thad Allen: "The Devil in the Details: The Gas Chambers of Birkenau, October 1941." Holocaust and Genocide Studies, Vol. 16, No 2, Fall 2002.

Dwork, Deborah and Robert Jan Van Pelt. Auschwitz: 1270 to the Present. W.W. Norton & Co., 1996.

Jean-Claude Pressac: Die Krematorien von Auschwitz. Piper Verlag, 1993.

Franciszek Piper: Auschwitz 1940-1945. Central Issues in the History of the Camp. Volume III. Mass Murder.

Puolalaiset sodanaikaiset salaliittoteoriat

2010-09-20T11:19:00.000-07:00

Holokaustin ympärillä on tunnetusti ollut monenlaista salaliittoteoriaa. Eräät harvemmin esillä olleet teoriat ovat puolalaista alkuperää sota-ajalta ja kuvastavat yhdenkaltaista antisemiittistä paranoiaa.

Antisemitismi ei ollut sotaa edeltävänä aikana tuntematon ilmiö Puolassa, eikä se ollut sitä sodan jälkeenkään. Ilmiö ei kadonnut siinä välissä sodan aikanakaan mihinkään. Erityisesti sodanaikaisessa oikeistolehdistössä juutalaiset nähtiin Saksan ohella syyllisinä maailmansotaan, ja juutalaisuus moraalisesti ja poliittisesti yhtä epäilyttävänä kuin kansallissosialismikin, kumpikin oli Puolan kansan ja demokratian vihollisia. Myös äärioikeiston ulkopuolella suhtautuminen juutalaisiin ja juutalaisuuteen sai ajoittain vainoharhaisuuden sävyjä.

Monista puolalaisista oli sodan kuluessa selittämätöntä se, että muu maailma ja jopa muun maailman juutalaiset vaikenivat juutalaisten Puolassa kokemasta hävityksestä. Rzeczpospolita Polska -lehti, maanpakolaishallituksen salaa Puolassa levittämä lehti, tarjosi 14.10.1942 kahta selitystä tähän kummalliseen tilanteeseen: ensinnäkin he [juutalaiset] katsoivat sen saksalaisia vihaavien puolalaisten propagandaksi, ja toisekseen "itsepintainen juutalaisten kärsimyksistä vaikeneminen on selvästi osa juutalaispiirien suuren pelin suunnitelmaa, joka pyrkii palauttamaan ennemmin tai myöhemmin hyvät suhteet juutalaisten ja saksalaisten välille ja siirtää vastuun saksalaisten tekemistä rikoksista puolalaisten kontolle. Kumpi tahansa vastauksista voi olla oikea ja kuka tietää jos ne molemmat pitävät paikkansa."

Katolinen maanalaisjulkaisu Prawda katsoi 9.9.1942 että takana oli "finanssijuutalaisten" ja saksalaisten välinen suunnitelma joka ei vielä ollut paljastunut. Lehden mukaan "harvinaisen vahva side yhdistää sionin viisaat Saksan jokaisen hallitukseen. Mikään ei tätä sidosta murra, ei edes miljoonien uhrien kuolema".

Samoin vasemmistodemokraattinen Dziennik Polski (5.11.1942) näki myös nimenomaan juutalaisen "finanssioligarkian" yhtenä taustatekijänä, ja hahmotteli laajempaa kuviota taustalla. Lehden mukaan "puolanjuutalaiset olivat ulkomaalaiselle juutalaiselle finanssioligarkialle ei vähämerkityksinen painolasti. Nämä ovat oikeastaan muodostaneet sen mitä kuvataan juutalaisongelmaksi". Teorian mukaan finanssijuutalaiset halusivat eroon tästä takapajuisesta joukosta, että he hiljaa ajattelevat "Hitlerin vapauttavan tulevaisuudessa heidät näistä epämukavuuksista". Lehti julistaa lopuksi finanssijuutalaisten moraalin natsien moraalia vastaavaksi; toinen suorittaa massamurhan ja toinen vaikenee siitä tulevien liikeintressien tähden.

Eräällä tavalla tämä finanssijuutalaisuuden ja natsien väitetty etujen yhteneväisyys näyttäytyi vielä sodan jälkeisissäkin muistamisen muodoissa, kun muun muassa Auschwitz nähtiin puolalaisen virallisen anti-semitismin huippuvuosina kapitalismin suurimpana "saavutuksena".

Sitaatit teoksesta Klaus-Peter Friedrich: Der nationalsozialistische Judenmord und das polnische-jüdische Verhältnis im Diskurs der polnischen Untergrundpresse (1942–1944).

Juutalaisten "evakuointi" itään?

2010-08-17T15:42:00.001-07:00

Natsien operaatioissa esiintyy usein ilmaus itään muutosta. Esimerkiksi Lublinissa väestöasioiden parissa työskennellyt Richard Türk mainitsee muistiossaan 16.3.1942, että pääteasemalle Belzec saapuu päivittäin 4-5 tuhannen hengen kuljetusta ja "nämä juutalaiset ylittävät rajan eivätkä enää koskaan palaa kenraalikuvernementtiin". Jos kokeiluluontoisesti otetaan tämä todesta (todisteet kertovat Belzecin olleen todella päätepysäkki eikä sieltä enää menty eteenpäin), niin minne itään olisi juutalaiset voineet siirtyä?

Balttian maat ovat poissa laskuista. Wannseen protokollassa mainitaan Viron olleen jo tuolloin vapaa juutalaisista. Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger puolestaan raportoi jo joulukuussa 1941 että Liettuassa oli surmattu siihen mennessä yli 130 000 juutalaista ja hengissä oli enää 34500 juutalaista. Latvian osalta Franz Stahleckerin raportti helmikuulta 1942 kertoo että siellä on surmattu yli 30 000 juutalaista, elossa on enää alle 5000. Saksasta, Itävallasta ja Böömistä kuljetettiin noin 20 000 juutalaista Latviaan, mutta puolalaisia ei saksalaisdokumentaatio mainitse. Balttia ei siis näyttäisi olevan vaihtoehtona.

Entä sitten Valko-Venäjä? SS-Obersturmbannführer Eduard Strauch, Valko-Venäjän turvallisuuspalvelun päällikkö, kertoi 10.4.1943 Minskissä pidetyssä Valko-Venäjän siviilihallinnon kokouksessa juutalaiskysymyksestä seuraavaa: "Uskon että voimme olla tyytyväisiä siihen, että meillä oli arviolta 150 000 juutalaista käsillä, joista 130 000 on jo kadonnut. Meillä on vielä noin 22 000 kenraalikomissariaatin alueella. Tietoni mukaan on pelkästään Kaunasissa sama määrä." (Krausnick, Helmut and Wilhelm, Hans-Heinrich: Die Truppe der Weltanschauungskriege: Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942, s. 539)

Valko-Venäjä kuului osana Ostlandin valtakunnankomissariaattiin, jonka kokonaistilanne oli myös jo selkiintynyt. Politiikan alueelle määritteli Himmler, joka mainitsi kirjeessään Gottlob Bergerille 28.7.42 että "vallatut itäalueet tulevat olemaan vapaat juutalaisista".

13. heinäkuuta 1943 pidetyssä kokouksessa, jossa käsiteltiin työvoimaa vallatuilla alueilla, totesi valtiosihteeri Alfred Meyer, Rosenbergin varamies itäalueitten ministeriössä, että Ostlandin valtakunnankomissariaatissa oli vielä 72 000 juutalaista, joista 22 000 oli valittu jo "uudelleenasutukseen". (Longerich, Final Solution, 382).

Joten näyttää siltä että Valko-Venäjä tai Ostland ylipäätäänkään ei ollut se minne juutalaiset "uudellenasutettiin". Jäljelle jää Ukraina.

Ukrainan osalta eteläisen Venäjän ylin poliisijohtaja Hans-Adolf Prützmann raportoi Himmlerille 26.12.1942 että syyskuun alun ja joulukuun alun välillä 1942 kaikkiaan 363 211 juutalaista on teloitettu hänen vastuualueellaan. Himmler esitti raportin myös Hitlerille. Tämä ei tietysti sulje pois sitä etteikö alueelle olisi voitu tuoda lisää juutalaisia muualta. Mitään kokonaisraporttia Ukrainan tilanteesta ei ole tiedossa. Kenraalikomissariaateittain tarkastaltuna löydämme kuitenkin esimerkiksi Zhytomyrin kenraalikomissaarin Kurt Klemmin ilmoituksen kesältä 1942, jonka mukaan hänen alueensa on vapaa juutalaisista, "judenfrei" (Wendy Lower, Nazi empire-building and the Holocaust in Ukraine, 160) Samoin Einsatzgruppe D:n varapäällikkö Willi Seibert ilmoitti Krimin alueen osalta 16. huhtikuuta 1942 että alue on vapaa juutalaisista, "Die Krim ist Judenfrei". Yksittäisten kaupunkien kohdalta löydämme näitä ilmoituksia lisää: jo syksyllä 1941 ilmoitetaan Kriwoj Rogin olevan "judenfrei", maaliskuussa 1942 Einsatzgruppe-osastojen toiminta- ja tilannekatsaus nro 11 ilmoittaa että "Rakowissa on ammuttu 15 000 juutalaista ja Artenowskissa 1224, joten nämä paikkakunnat ovat vapaat juutalaisista". Hyvin vähiin käy siis sijoituspaikat Ukrainassakin.

Tämän suhteellisen summittaisenkin tarkastelun nojalla siis käy jo selväksi että ellei juutalaisia ole ahdettu johonkin yksittäiseen Ukrainan piiriin, josta ei ole mitään dokumentaatiota säilynyt, ei satojen tuhansien, jopa miljoonien Puolan juutalaisten siirroista itään ole mitään merkkiä. Siitä sitävastoin on runsaasti merkkejä että idässä toteutettiin juutalaisten brutaali hävittäminen ja saldona siitä valtaosa alueesta menetti koko juutalaisväestönsä.

Väitteeseen "uudelleenasutuksesta" uskoi silti moni juutalainenkin, ja se oli tarkoituskin. Operaatiot sujuivat helpommin kun vastarintaa ei juuri esiintynyt. Pyrkimyksen salaamiseen tiivistää hyvin saksalaisdokumentti Tätigkeits- und Lagebericht Nr 9 der Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD in der UdRRR, kertomusaika 1.1.1942-31.1.1942:

”On pyrittävä siihen, että Ostland puhdistetaan mahdollisimman täydellisesti juutalaisista. Ampumiset toteutetaan siten, että niitä ei julkisesti juuri havaita. Väestössä ja itse jäljelle jääneissä juutalaisissa on moneenkertaan levitetty sitä käsitystä, että juutalaiset vain uudelleenasutetaan.”

Holokausti ja siihen käytetyt resurssit

2010-08-01T02:49:00.000-07:00

Usein kuulee esitettävän että holokausti ei voi pitää paikkaansa sen vuoksi että siihen olisi kulunut valtava määrä saksalaisen sotatalouden kipeästi tarvitsemia resursseja ja siten sen toimeenpano olisi ollut täysin vastoin kaikkea järkeä. Tämä väittämä ei vastaa kaikilta osin todellisuutta, vaikka epäilemättä holokausti myös söi paljon resursseja (esimerkiksi työvoiman tarve ja juutalaisten hävittäminen olivat ristiriitaisia tavoitteita, ja tämä synnytti kitkaa hallinnossa, kuten olen aiemmin tässä blogissa esittänyt).

Yksi kysymys on juutalaiskuljetuksiin käytetty rautatiekapasiteetti, on esitetty että juutalaiskuljetukset vievät resursseja välttämättömiltä Wehrmachtin kuljetuksilta. Jos sivuutetaan holokaustin kiistäjien esitysten epäloogisuus sen osalta että myös väitetty juutalaisten siirtäminen itään vaatisi kuljetuskapasiteettia, ja itse asiassa vaatisi sitä enemmän kuin kuljetukset Puolaan koska matkakin olisi pidempi mentäessä pidemmälle itään, niin jää kuitenkin kysymys siitä paljonko resursseja sitten kuljetuksiin kului ja aiheuttiko tämä vaikeuksia muissa kuljetuksissa.

Käytettyjen junien määrä on tosiasiassa häviävän pieni suhteessa muuhun liikenteeseen. Artikkelissaan "A Public Enterprise in the Service of Mass Murder: The Deutsche Reichsbahn and the Holocaust" (Holocaust and Genocide Studies 2001 15(1):33-46) Alfred C. Mierzejewski mainitsee että kuljetuksiin tuhoamisleireille käytettiin yhteensä kaikkien sotavuosien aikana noin 2000 junaa. Reichbahnin päivittäinen junaliikenne koostui vuosina 1941-1942 noin 30 000 junasta per päivä, sodan loppupuolella tämä määrä putosi noin 25 000 junaan. Juutalaisten erityisjunia (Sonderzug) oli päivittäin keskimäärin vain vajaa kaksi. Tätä voi verrata myös vaikkapa Hampurin alueen evakuointiin kesällä 1943: siihen operaatioon oli käytettävissä päivittäin keskimäärin 48 junaa.

Yleisen käsityksen vastaisesti juutalaiskuljetukset eivät myöskään olleet korkealla prioriteettilistalla: niiden sallittiin kulkea vasta muun junaliikenteen mentyä ja erityisesti kaikki sotilasliikenne meni niiden edelle. Himmler joutui myös vaatimaan lisää junia juutalaiskuljetuksiin joten mitenkään automaattisesti he eivät saaneet junia käyttönsä; tämäkin on yksi esimerkki kuljetusten suhteellisen alhaisesta prioriteetista.

Entäpä sitten ruumiitten hävittäminen, miten suuren osan esimerkiksi Auschwitzin krematoriot veivät Saksan hiilen ja koksin kulutuksesta? Tiedot kulutetusta hiilestä ja koksista ovat hyvin epämääräisiä johtuen lähteiden aukkoisuudesta, tietoja hiilikuljetuksista ei ole säilynyt kokonaisuudessaan. David Irving on väittänyt että polttoainetta olisi tarvittu jopa 30 kiloa per poltettava ruumis. Vaikka tämä arvio on erittäin kyseenalainen, voimme ottaa sen tässä esimerkiksi. Tällöin polttoainetta oli siis tarvittu miljoonan ruumiin hävittämiseen 30 miljoonaa kiloa, tai 30 000 tonnia. Tämä siis vuosivälillä 1940-1945. Edellä mainittu Mierzejewski kertoo kirjassaan The collapse of the German war economy, 1944-1945 että esimerkiksi pelkästään huhtikuussa 1944 Saksa tuotti ruskohiiltä 20 852 tuhatta tonnia (taulukko sivulla 190). Koko Auschwitzin toiminta-aikanaan tarvitsema polttoaineenmäärä olisi siis hyvin yläkanttiin esitettyjen laskelmienkin valossa vain tuhannesosa kuukausittaisesta ruskohiilen tuotannosta. Ja tämä siis vain ruskohiilen osalta, hiilen kokonaistuotanto oli vielä yli kaksinkertainen tähän verrattuna.

Muita mahdollisia resurssiongelmia on tietysti operaatioiden vaatima saksalaistyövoima. Tunnettua on että suuri osa leirien vartijoista oli muita kuin saksalaisia, ja erityisesti Puolan tuhoamisleireillä työllistettiin sotavankien keskuudesta rekrytoituja ns. Trawnikin miehiä, joita ei luonnollisestikaan voitu ajatella rintamapalvelukseen. Kaikkiaan Treblinka, Sobibor ja Belzec toimivat hyvin pienellä miehityksellä. Esimerkiksi Treblinkan henkilökunta koostui kaikkiaan vain 150 SS-miehestä ja ukrainalaisesta.

Kannattanee myös muistaa että holokausti ei ollut pelkästään menoerä. Aktion Reinhardt operaation juutalaisten tuhoamisleirit Puolassa, tuottivat arvoesineinä ja vaatteina ja käteisenä rahana yli 700 miljoonaa dollaria nykykurssilla laskettuna. Ks. Aktion Reinhard Economics. Toinen huomionarvoinen seikka on kulutuksen väheneminen, "ylimääräisten suiden poistaminen" vapautti ruokavarantoja saksalaisten omaan käyttöön. Puolan juutalaisten tuhoaminen mahdollisti suurten ruoka-ainemäärien kuljetuksen sieltä Saksaan, ja vuoden 1942 kuluessa nämä kuljetukset moninkertaistuivatkin.

Holokaustin kiistäminen ja historioitsijat

2010-07-29T22:35:00.000-07:00

Holokaustin kiistämistä voi hyvällä syyllä pitää myös eräänlaisena pseudotieteenä. Vaikkakin suurin osa ilmiöstä ja sen piirissä tuotetusta materiaalista koostuukin lähinnä erilaisista antisemiittisistä purkauksista ja ääriliikkeiden ideologisista pamfleteista, ovat jotkut sen piirissä vaikuttaneista henkilöistä pyrkineet myös historiatieteeltä ulkoisesti näyttäviin tuotoksiin. Tällaisissa jossain määrin vakavammin otettavissa yrityksissä, joista voinee viime vuosien keskeisimpänä ja ylivoimaisesti aktiivisimpana kirjoittajana mainita italialaisen Carlo Mattogon, käytetään myös valikoidusti sekä todistajanlausuntoja että arkistolähteitä pyrkimyksessä kiistää historiallisen aineiston osoittama kansanmurha.

Huolimatta pyrkimyksistä ainakin näennäiseen tieteellisyyteen, on holokaustin kiistäminen jotakuinkin täysin sivuutettu akateemisten tutkijoiden taholta. Tämä ei sinällään yllätä, sillä kiistäminen ei täytä historiallisen tutkimuksen vaateita edes lähteidenkäyttönsä osalta. Mitään selkeätä vaihtoehtoista tulkintaa tapahtumainkululle ei myöskään kiistäjien taholta ole kyetty esittämään, vaan on lähinnä keskitytty etsimään aukkoja tai epätäsmällisyyksia jo tehdystä tutkimuksesta.

Mutta miten sitten historioitsijoitten tulisi asiaan reagoida? Holokaustin kiistäminen itsessään on tietysti jollain tapaa kiinnostava tutkimuskohde, mutta kuulunee enemmän politiikantutkimuksen alueelle. Kiistäjien väittämiä on toki pyritty kumoamaan melkoisen laajaltikin, mutta lähinnä harrastelijoiden voimin. Aktiivisin yksittäinen ryhmä lienee Holocaust Controversies -ryhmä, joka koostuu historian harrastajista sekä yhdestä uransa alkuvaiheessa olevasta akateemisesta tutkijasta. Blogissa esitetty kritiikki on herättänyt keskustelua paitsi verkossa pyörivien kiistäjien taholta, myös julkaisutoimintaa harjoittavien, vakavammin otettavien toimijoiden taholta. Tästä esimerkkinä Carlo Mattognon ja blogin jäsenten välillä käydyt debatit (viimeisimmästä mielipiteenvaihdosta ks. Mattognon kommentaari blogin kirjoituksiin "The “Special Treatment” of Registered Auschwitz Inmates" ja Sergey Romanovin vastine "Mattogno's special treatment of evidence continues").

Blogin jäseniin kuuluvan Exeterin yliopiston historioitsijan Nick Terryn ohella kirjoittakunnassa on vieraillut myös krakovalaishistorioitsija Joachim Neander. Hänen ja Mattogon välille kirvonnut debatti kertoo selkeästi eron tieteellisen tutkimuksen ja kiistäjien näkemysten välillä. Neander osoittaa että Mattognon esitys on historiatieteen näkökulmasta kelvoton, koska hän jättää tarkoitushakuisesti omien väitteidensä kanssa ristiriidassa olevan aineiston työnsä ulkopuolelle hyläten kestämättömin perustein myös silminnäkijöiden kertomukset.

Etabloituneiden akateemisten tutkijoiden parissa kommentit holokaustin kiistäjien esityksiin ovat kaikkiaan kuitenkin olleet harvemmassa, liki olemattomia. Poikkeuksen tekevät lähinnä oikeusjuttujen yhteydessä tuotetut tekstit: erityisesti Irvingin oikeudenkäynti Deborah Lipstadtia vastaan tuotti useampiakin historioitsijoitten melko yksityiskohtaisia esityksiä holokaustin kiistämistä vastaan. Irving syytti Lipstadtia herjauksesta tämän väitettyä että Irving ei ole kelvollinen historioitsija, puolustuksekseen Liptadt joutui osoittamaan Irvingin metodien kelvottomuuden ja hänen kustantajansa Penguin kokosi ryhmän asiantuntijoita antamaan asiasta lausuntonsa. Nämä asiantuntijaraportit on luettavissa Holocaust Denial on Trial-sivustolla.

Erityisesti Deborah Lipstadt on esittänyt että kiistäjien kanssa ei tulisi käydä debattia, koska se kohottaisi näiden väitteet tasa-arvoiseen asemaan legitiiminä teoriana:

"Whenever the plans include inviting a denier I categorically decline to appear. As I make clear in these pages the deniers want to be thought of as the "other side." Simply appearing with them on the same stage accords them that status. [--] Refusal to debate the deniers thwarts their desire to enter the conversation as a legitimate point of view." (Lipstadt, Denying Holocaust, 5-6.)

Lipstadt ei esitä kiistäjien julkaisujen kieltämistä, mutta vastapuolella ei ole mitään velvollisuutta myöskään osallistua niiden levittämiseen:

"It is one thing to state that a country allows free speech, as does the United States in its constitution. That gives deniers the right to say what they wish. But it does not obligate newspapers to print letters or columns by deniers. Some student newspapers misunderstood the First Amendment and assumed it obligated them to print this material. It does not." http://www.jcpa.org/phas/phas-11.htm

Tämä Lipstadtin kanta on luonnollisesti ärsyttänyt kiistäjiä. Tosiasia kuitenkin lienee että kiistäjät eivät ole tähän päivään mennessä kyenneet esittämään sellaista teoriaa jolla olisi riittävää tietellistä painoarvoa tullakseen akateemisen debatin osaksi. Kiistäjien yritykset ovat liikkuneet lähinnä sinne ja tänne, ilman erityistä fokusta. Ei ole tiedossa että mikään heidän esittämänsä uusi tulkinta tai edes detalji olisi tullut osaksi akateemista historiankirjoitusta, huolimatta jo vuosikymmeniä jatkuneesta ponnistelusta. Historiaa toki revisoidaan holokaustin osalta jatkuvasti, akateemisen tutkimuksen(kin) puolella. Esimerkiksi Majdanekin leirin uhrien lukumääräarvio on tarkentunut vuosien mittaan Neuvostoliiton tutkijoiden esittämistä miljoonaluvuista alle sataan tuhanteen. Tähän ei kuitenkaan ole mitään osuutta historialliseksi revisionismiksikin itseään kutsuvalla kiistäjäliikkeellä, vaan kyse on leirimuseon omista arkistotietoihin perustuvista tutkimuksista.

Historioitsijoitten tulisikin keskittyä kiistäjien epämääräisten yritysten sijaan tutkimaan holokaustin historiaa entistä tarkemmin ja revisioida historiaa siltä osin kun se tieteellisen tutkimuksen nojalla näyttää olevan välttämätöntä. Paras vastaus kiistäjille on tarkka ja yksityiskohtainen tutkimus.

Holokaustin kiistämisen politiikat

2010-07-27T00:09:00.000-07:00

Kansanmurhan voidaan katsoa jo määritelmällisesti olevan poliittisen alaan kuuluva tapahtuma, määrittäähän YK:n asiaa koskeva päätöslauselma nro 260 pyrkimykseksi "jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain". Tunnusmerkkien täyttämiseksi tarvitaan selkeä intentio ja suunnitelmallisuus, mikä jokseenkin väistämättä vaatii taustalleen poliittisten toimijoiden yhteistyötä, ja joidenkin tuhottaviksi aiottujen ryhmien määrittely jo sinänsä on poliittinen teko. Samoin säännöllisesti politikoinnin kohteena on kiista itse määrittelystä, siitä mikä hävitystyö on oikeutettu nimikkeeseen kansanmurha.

Politikoinnin kohteina kansanmurhien osalta ovat olleet jatkuvasti myös niiden erilaiset muistamistavat. Yksi tähän liittyvä ilmiö on kansanmurhien kokonaisvaltainen tai osittainen kiistäminen. Holokausti on tässä vain yksi monien joukossa: niin Armenian kuin aboriginaalienkin kansanmurhalla on omat kiistäjänsä. Voidaan sanoa että aina löytyy taho jolla on joko poliittinen tai muu motiivi kansanmurhan kiistämiseen. Useimmiten syyt ovat poliittisia, ja holokaustin kiistäminen kuuluu ainakin pääosin tähän joukkoon.

Yksi keskeinen elementti holokaustin kiistämisessä on ollut ilmeinen antisemitismi, ja tähän kytkeytyen Israelin, sekä usein myös USA:n vastainen politiikka. Vaikkakin tätä kytköstä voidaan tarkastella tyypillisenä salaliittoteoriana, on kiistäjien argumentaatiossa havaittavissa myös selkeämmin poliittisia aspekteja, etenkin kun huomioidaan maailmanlaajuisen holokausti-tietoisuudenkin lähteneen leviämään suoraan Israeliin kytkeytyvän poliittisen kehityksen myötä.

Hyvin yleisesti holokausti-tietoisuuden katsotaan lähteneen kasvuun eritoten Israelin ja arabimaiden välisten konfliktien myötä, sodat nostivat esiin erityisesti amerikkalaisen juutalaisyhteisön keskuudessa koko kansan häviämisen mahdollisuuden. Esimerkiksi Peter Novickin mukaan tämä hävityksen mahdollisuus nosti huomattavasti kiinnostusta myös aiempiin katastrofeihin. Toisaalta juuri USA:n tuki Israelille nosti esiin myös tähän kytkeytyvän holokaustin kiistämisen: Austin J. App esitti 1973 USA:n tuen Israelille johtuvan "tiedostamattomasta syyllisyydentunnosta", vaikkakin samalla ristiriitaisesti syytti USA:ta osalliseksi holokaustimyytin kehittelyssä.

Kenties eksplisiittisimmin holokaustin kiistämisen kytkee Israel-politiikkaansa ranskalainen Roger Garaudy. Hän, islamiin kääntynyt ex-kommunisti, näkee holokaustin pyrkimyksenä legitimoida Israelin valtion olemassaolo. Kuten itä-blokin maat erityisesti 1960-luvulla, myös Garaudy näkee Hitlerin toimet kolonialismin jatkumossa. Hänen esityksensä mukaan kaasukammiot ja tuhoamisleirit ovat vain tietoinen pyrkimys häivyttää näkyvistä muiden kolonialistien omat rikokset kohottamalla yksi kansanmurha uniikkiin asemaan. Garaudy ei juurikaan pyri esittelemään historiallista todistusaineistoa kansanmurhaa vastaan vaan kiistäminen toimii yhtenä osana hänen anti-sionistista ja Palestiinaa tukevaa agendaansa. Koska suuri joukko palestiinalaisia ja heidän tukijoitaan kiistää Israelin valtion legitimiteetin ja legaalisuuden, ei liene yllättävää että heidän joukoistaan löydämme suuren joukon holokaustin kiistäjiäkin.

Yksi mielenkiintoisimmista "tunnustuksista" tämän holokaustin kiistämisen poliittisen agendan suhteen on ollut Mark Weberin "kääntymys". Weber on entinen holokaustin kiistäjien instituutin (Institute for Historical Review) johtaja ja ollut viime vuosina yksi keskeisimmistä revisionisteista. Viime vuoden alussa Weber kuitenkin myönsi että miljoonia juutalaisia tuhoutui sodan aikana, useiden maiden juutalaisväestö hävisi ja useita pienempiä ja suurempia juutalaisyhteisöjä hävitettiin. Todettuaan revisionismin saavutukset vähäisiksi Weber haluaa kääntää huomion siihen minkä hän kokee kasvavaksi trendiksi, Israelin kritiikkiin. Juutalais-sionistisen vaikutusvallan paljastaminen ei onnistu holokaustin kiistämisen kautta ja nämä kysymykset tulisikin erottaa toisistaan, hänen mukaansa revisionismi on ollut pikemminkin este juutalaisten vaikutusvallan paljastamisessa. Suurin osa revisionisteista on kylläkin irtisanoutunut Weberin näkemyksistä mutta silti hänen todistuksensa valottaa mielenkiintoisella tavalla holokaustin kiistämisen poliittisia tarkoitusperiä.

Saksassa holokaustin kiistäjien argumentaatiossa näkyy jossain määrin laajempi äärioikeistolainen tai uusnatsistinen agenda. Kiistäjien taustalla toimi aina viime vuosikymmeniin asti myös joitakin entisiä natsihallinnon toimijoita; mainittavimpia tapauksia on äärioikeistolaista julkaisutaloa pyörittänyt Helmut Sündermann, joka oli sodan aikana hallituksen lehdistöpäällikkö ja myös valtiopäiväedustaja, sekä Wehrmachtin kenraalimajuri Ernst Otto Remer. Keskeistä saksalaisessa liikkeessä on ollut oikeudenkäyntien kritiikki ja rikosten kokonaisvaltaisen kiistämisen ohella niiden relativointi.

Poliittiselta kannalta kenties kiinnostavinta on holokaustin kiistämisen kytkökset äärioikeistolaisiin puolueisiin. Vaikkakin merkittävimmät äärioikeiston toimijat pyrkivät pidättäytymään erossa ekplisiittisestä holokaustin kiistämisestä, vaikuttaa taustalla myös pyrkimys käyttää kiistämistä politiikan välineenä. Tällöin kohteena näyttäisi olevan erityisesti liberaali ajattelumalli. Ehkäpä selkeimmin tämä tuli ilmi entisen Republikaner-puolueen jäsenen Germar Rudolfin oikeudenkäynnissä, jonka yhteydessä esitettiin hänen kirjoittamansa lausuma, lausuma joka heijastelee hyvin myös äärioikeistolaisten puolueitten ajatusmalleja:

"Holokausti- ja kaasukammiouskomuksen esittäminen saksalaisen ja kansainvälisen politiikan ydinkysymyksenä ei ole vaikeaa. Kaikki sodanjälkeisen politiikan dogmit perustuvat sille - liberalismi, suvaitsevaisuus, parlamentaarinen demokratia, ihmisten tasa-arvo, monikulttuurisuus jne"

Antiliberalismin ja antisionismin voineekin katsoa muodostavan holokaustin kiistämisen poliittisen ytimen. Luonnollisesti motiivit vaihtelevat jonkin verran maittain ja kiistäjien poliittisten taustojenkin mukaan, huomattavaa on että holokaustin kiistäjien keskuudesta löytyy niin äärioikeiston kuin -vasemmistonkin edustajia. Yhtenä erikoisuutena voinee mainita varhemmin Punaisessa armeijakunnassa toimineen Horst Mahlerin siirtyminen äärioikeiston ja holokaustin kiistäjien leiriin. Huomioiden molempien militantin ja antiliberaalin taustan, kytkös ei kuitenkaan kenties ole niinkään yllättävä kuin se aluksi saattaa kuulostaa.

Teloitukset Liepajassa: saksalaisdokumentaatio

2010-07-06T03:14:00.000-07:00

Aiemmin käsittelin tässä blogissa teloituksia Libaussa (Liepaja) tekstissäni Teloitusryhmät valokuvissa. Jatkan nyt samasta teemasta Helmut Krausnickin ja Hans-Heinrich Wilhelmin teoksen Die Truppe des Weltanschauungskrieg pohjalta.

Vuonna 1981 julkaistu teos käy yksityiskohtaisesti läpi nimellä Einsatzgruppe tunnettujen joukko-osastojen kokoamista ja toimintaa Puolassa ja Neuvostoliitossa. Krausnick ja Wilhelm esittävät Libauta koskien joitakin kiintoisia dokumentteja, jotka tässä käännän.

Dokumenteista käy selvästi ilmi pyrkimys hävittää alueen juutalaiset täydellisesti. Työkykyiset saivat sotatalouden tarpeisiin lyhyen hengähdystauon, mutta lopulta heidätkin teloitettiin. Mitään erityisiä perusteluita juutalaisten hävittämiselle ei esitetä, ja kuten aiemmin esittelemistäni kuvistakin käy ilmi, teloitetuiksi joutui myös naisia ja lapsia. Joulukuussa saatettiin ilmoittaa Kuurinmaan olevan vapaa juutalaisista.

Suurimman yksittäisen operaation kohdalla eräänlainen perustelu kuitenkin esitetään; joulun alla järjestettiin suuri juutalaisoperaatio (Judenaktion) tuntemattoman tekijän ammuttua Wehrmachtin jäsenen. Jo ennen tuota oli kuitenkin ammuttu satamäärin juutalaisia ja operaatiota valmisteleva tiedonanto jossa määrättiin juutalaiset pysymään kodeissaan oli annettu jo kolme päivää ennen saksalaisen surmaa:

Ensimmäisenä Krausnickin ja Wilhelmin esittelemänä dokumenttina Libaun SS:n- ja poliisin aluejohtajan sotapäiväkirjan merkintöjä ajalta 20.9.1941-23.12.1941 (teoksessa esitetään päiväkirjan merkintöjä pidemmällekin, otan tähän suurimpia juutalaisoperaatioita koskevan osion). Alkuperäinen sotapäiväkirja löytyy Saksan liittotasavallan arkistosta (Bundesarchiv) tunnuksella BA R 70 Sowjetunion/12.

Sivu koskien päiviä 15.-17.12.41 faksimilena Krausnickin ja Wilhelmin teoksesta:

20.9. 1941 SS:n ja poliisin aluejohtajan saapuminen Libauhun. Libaun poliisitoimi alkoi 13.9.41 2/21 Danzigista saapuneen virkailijan voimin.

21.9.1941 Tuhottujen rakennusten ja katujen raivaustöihin otettiin kaikki käytettävissä olevat voimat (juutalaiset).

22.9.1941 61 juutalaisen teloitus (Exekutierung) Libaussa. 1/14 santarmivirkailijan saapuminen koontipaikasta Dresdenissä. Kahden henkilön pidätys sotasatamassa varkauden takia. 67 juutalaisen teloitus Windaussa.

24.9.1941 37 juutalaisen teloitus Libaussa.

25.9.1941 123 juutalaisen teloitus Libaussa. 82 poliittisen vangin (kommunisteja)vangitseminen.

26.9.1941 183 juutalaisen teloitus Windaussa ja 80 poliittisen vangin (juutalaisia ja kommunisteja) pidätys.

29.9.1941 11 kommunistiasunnon etsintä ja 4 pidätystä Libaussa.

30.9.1941 21 juutalaisen teloitus ja 83 poliittisen henkilön vangitseminen Libaussa.

3.10.1941 37 juutalaisen teloitus ja 98 poliittisen henkilön pidätys Libaussa. Turvallisuuspoliisiosaston tekemä ratsia, 3 pidätystä.

4.10.1941 18 juutalaisen ja 2 kommunistin teloitus Libaussa sekä 18 kommunistin pidätys.

8.10.1941 27 kommunistin pidätys sekä 36 juutalaisen teloitus Libaussa. Wehrmachtin osasto joutui kahden latvialaisen hyökkäyksen kohteeksi. Heidät ammuttiin paikan päällä.

11.10.1941 67 juutalaisen ja 6 kommunistin teloitus Windaussa.

16.10.1941 13 venäläistä vankia tuotu Goldingeniin ja toimitettu pakkotyöleirille.

22.10.1941 38 edellispäivänä paenneen venäläisvangin pidätys Frauenburgin luona ja näiden toimitus Libaun keskitysleirille.

24.10.1941 Tuotiin 16 venäläistä vankia ja toimitettiin nämä Libaun keskitysleirille.

30.11.1941 Libaun sokeritehtaalta toimitettiin 8 venäläistä sotavankia Libaun keskusvankilaan työstä kieltäytymisen vuoksi.

1.11.1941 123 juutalaisen teloitus Prekulnissa ja Weinodenissa. Piirit Libau-Land sekä Hasenpoth ovat siten vapaat juutalaisista (Judenfrei).

5.11.1941 Libausta Windauhun ulottuvan rannikkovartion perustaminen latvialaisista poliiseista.

6.11.1941 2 juutalaisen ja 2 kommunistin teloitus Libaussa.

7.11.1941 Päiväoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.

8.11.1941 Erityisoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.

9.11.1941 Erityisoperaatio liittyen venäläisten lokakuun vallankumoukseen.

10.11.1941 26 kommunistin ja 30 juutalaisen teloitus turvallisuuspoliisin toimesta.

17.11.1941 Talsenissa avasivat mielisairaat teloitettujen kommunistien haudat ja ryöstivät näiden vaatteet. Tekijät otettiin kiinni.

19.11.1941 Entisen Latvian tasavallan itsenäisyyspäivä 18.11.1941 sujui ilman häiriöitä.

24.11.1941 Kenraalikomissaarin tutustumismatka Libauhun. Turvatoimia tiukennettiin.

26.11.1941 Kenraalikomissaarin tutustumismatkan päättyy ja paluu Riikaan.

15.12.1941 15.12.41 ammuttiin Wehrmachtin edustaja sotasatamassa tuntemattoman tekijän toimesta. Juutalaisoperaation alku. Samana päivänä ammuttiin 270 juutalaista sotavankialueella Libaun lähellä olevalla rannalla. Kolmen Wehrmachtin edustajan pidätys, jotka olivat läheisissä suhteissa juutalaisnaisiin.

16.12.1941 Juutalaisoperaatio jatkui. Libaun keskitysleirin siirto Frauenburgiin. 26 juutalaisjärjestöihin kuuluvan pidätys. 425 kg lihaa ja 40 kg läskiä takavarikoitu hintavalvonnan takia.

17.12.1941 Juutalaisoperaation päättyminen. Yhteensä ammuttiin 2746 juutalaista. Kuurinmaa on siten vapaa juutalaisista, poislukien 350 juutalaista käsityöläistä jotka tarvitaan välttämättömiin töihin.

18.12.1941 Alkaen 17.12.41 lomakielto. Terveystilanne on hyvä. Ammustenkulutusta ainoastaan juutalaisoperaatioiden vuoksi. 6000 ammusta.

19.12.1941 Pilkkukuumetta Windaun siviiliväestössä ja Grobinin vankileirillä.

20.12.1941 Libaun puistoalueelta löydettiin Wehrmachtin edustaja kuolleena ampumahaavan vuoksi. Selvitysten perusteella kyseessä itsemurha.

21.12.1941 Santarmiosaston ja turvallisuuspoliisin joulujuhla Libaussa.

23.12.1941 Kolmen varkauteen syyllistyneen sotavangin ampuminen Talsenissa.

Toisena dokumentaationa otteita turvallisuuspoliisin Libaun toimipisteen raporteista, jotka SS-Untersturmführer Kügler lähetti edellisen sotapäiväkirjan pitäjälle, SS:n ja poliisin aluejohtajalle tohtori Dietrichille. Nämäkin dokumentit löytyvät liittotasavallan arkistosta, BA R 70, Sowjetunion/20.

2. lokakuuta 1941:

Libaun vankiloissa olevien poliittisten vankien lukumäärä on 719, näistä keskitys- tai työleireillä 199 [--] Libaussa asuvien, työtehtäviin soveltumattomien vanhojen juutalaisten ja juutalaisnaisten eliminointi on käynnissä. Ajalla 25.9.-2.10.41 on teloitettu 241 Libaun juutalaista asukasta. Samaan aikaan toimeenpantujen pidätysten yhteydessä huolestutti juutalaisten piiristä jälleen kuullut huhut joiden mukaan odotetun englantilaisten ja venäläisten maihinnousun jälkeen juutalaiset tulevat kostamaan. Romanien saatua kiellon asua rannikkoalueella ovat he asettuneet Hasenpothiin ja Goldingeniin. Latvialaisviranomaiset pyytävät apua.

3. marraskuuta 1941:

Libaun vankiloissa istuvien vankien määrä on 692, näistä 266 keskitys- tai vankileireillä. Kertomusaikana (17.10.41 lähtien) on Hasenpothissa ja useilla muilla paikkakunnilla toteutettu juutalaisvastaisia operaatioita. Yhteensä on 712 juutalaista teloitettu, näistä Hasenpothissa 386. Siten on koko tämä piiri vapaa juutalaisista.

3. tammikuuta 1942:

Libaun keskitysleirin siirryttyä Frauenburgiin on täkäläisissä vankiloissa 295 poliittista vankia. Ajanjaksolla 14.-16.12.41 on Libaussa teloitettu 2754 henkilöä, ja näistä 23 kommunisteja ja 2731 juutalaisia. Täällä vielä elävien juutalaisten kokonaisluku voidaan antaa poliisialueiden toimesta seuraavaksi tapahtuvan rekisteröinnin jälkeen. Nämä Libaun juutalaisten teloitukset ovat yhä edelleen puheenaiheena paikallisen väestön keskuudessa. Usein valitellaan juutalaisten kohtaloa, ja on kuultavissa hyvin vähän positiivisia kommentteja juutalaisten hävittämisestä. On levinnyt huhu jonka mukaan teloituksia kuvattiin jotta saataisiin materiaalia jota voitaisiin käyttää latvialaisia poliisiosastoja vastaan. Tämän materiaalin sanotaan todistavan että latvialaiset, eivätkä saksalaiset, olivat teloitusten takana. On odotettavissa että juutalaiskysymyksen hoito aiheuttaa edelleen levottomuutta Libaussa. Libaussa on kolme Wehrmachtin jäsentä pidätetty näiden oltua läheisissä suhteissa juutalaisnaisiin.

Hitler ja keskitysleirit

2010-06-22T05:33:00.000-07:00

Hitlerin jälkeenjääneissä puheissa, joita on tallentunut julkisista puheista aina pöytäkeskusteluihin saakka, keskitysleirit esiintyvät suhteellisen harvoin. Kuitenkin jo hyvin varhain hän tapasi uhkailla poliittisia vastustajiaan leireillä. Jo syyskuun 20. päivä 1920 hän viittasi brittien keskitysleireihin puoluepuheessaan Münchenissä. Juutalaiset ja keskitysleirit yhdistyivät hänen Völkischer Beobachteriin 13.3.1921 kirjoittamassaan artikkelissa, kenties ensi kertaa julkisesti:

"Kansamme kunnian häpäiseminen juutalaisten taholta estetään, jos välttämätöntä, säilömällä heidän provokaattorinsa keskitysleireille.Lyhyesti sanoen, kansamme puhdistetaan kaikesta myrkyllisestä ylhäältä alas. Sillä vain puhdas kansa voi kestää tulevat vaikeat ajat"

(Eberhardt Jäckel, Axel Kuhn, 1980, Hitler Sämtliche Aufzeichnungen 1905-1924, 341)

18. syyskuuta 1922 Hitler toisti uhkauksensa juutalaisille kansankiihottajille Münchenissä pidetyssä puolueen kokoontumisessa:

"Kauhistuttavaa asuntopulaa täytyy helpottaa ankarin keinoin, antamalla asuntoja niille jotka ne ansaitsevat. Eisner sanoi 1918 että meillä ei ole oikeutta vaatia vankiemme palautusta. Kansan joka ajattelee noin (Eisner sanoi vain sen mitä kaikki juutalaiset ajattelivat) täytyy kokea se millaista on elää keskitysleirissä! Ääriaineksiin täytyy käyttää äärimmäisiä menetelmiä. Meidän täytyy ehkäistä juutalaisten materialistinen saastutus, juutalainen rutto, pitämällä yllä idealismimme liekkiä."

(Jäckel, Kuhn, 690)

Valtaannousun jälkeen keskitysleirit uskottiin Himmlerin harteille, ja Hitler käsitteli niitä enää satunnaisesti, vaikka ne julkinen asia olivatkin. Ensimmäisen leirin perustamisesta Baijeriin, Dachauhun siis, ilmoitettiin jopa lehdistölle. Samoin lehdistö pääsi niille ajoittain myös vierailemaan. Lehdistötiedote koskien opposition tukahduttamista puolueessa kertoo myös julkisesti leireistä ja Führerin käskystä sinne toimittamiseksi:

"Berliini, kesäkuun 29., 1933

NSDAP:n valtakunnallinen lehdistötoimisto ilmoittaa seuraavaa:
entiset puoluetoverit evp. kapteeni Cordemann, evp. kapteeni von Marwitz, evp. kapteeni Wolf ja evp. kapteeni Zucker, kaikki Berliinistä, ovat yrittäneet sähkein ja puhelimitse soittaa Gauleitereille, kauppakamareihin, liikeyrityksiin jne, riistääkseen Führeriltä vapauden tehdä tarpeelliset päätökset. Führerin määräyksellä heidät erotettiin välittömästi viroistaan ja erotettiin puolueesta. Kanslerin määräyksellä heidät pidätettiin ja lähetettiin keskitysleirille"

(Max Domarus, The Complete Hitler: A Digital Desktop Reference to His Speeches & Proclamations, 1932-1945, 341)

Vielä 1941 Hitler palasi leiriteemaan, ja tällä kertaa poikkeuksellisen avoimella tavalla puhuen. Hitler tapasi 21.6.1941 päämajassaan marsalkka Kvaternikin Kroatiasta. Hitler puhui Kvaternikille heidän toimistaan rikollisten ja epäsosiaalisten ainesten kitkemiseksi. Tässä yhteydessä hän puhui seuraavasti:

"Voidaan toimia vain yhdellä tavalla: tuhota heidät! Tähän valtiolla on oikeus; sillä, kun yhtäällä arvokkaat ihmiset asettavat rintamalla henkensä alttiiksi, olisi rikos suojella konnia. Heidät täytyy hävittää tai - jos he eivät ole yleisvaarallisia - sulkea keskitysleirille, josta he eivät enää tule pääsemään pois."

(Andreas Hillgruber 1967, Staätsmänner und Diplomaten Bei Hitler: Vertrauliche Aufzeichnungen Über Unterredungen Mit Vertretern des Auslandes, 611)

Syyskuussa 1941 Hitler muisteli vuoden 1918 tapahtumia ja katsoi keskitysleirit aseeksi sellaisen kehityksen nujertamisessa:

"Olen määrännyt Himmlerin, jos on syytä jonain päivänä pelätä ongelmia kotirintamalla, likvidoimaan kaiken minkä hän löytää keskitysleireiltä. Siten vallankumous riistetään yhdellä iskulla johtajistaan"

(Hugh Trevor-Roper 2000, Hitler's Table Talk, 1941-1944 His Private Conversations, 29)

Samaan teemaan Hitler palasi useaan otteeseen vielä myöhemminkin. 7.4.1942 Hitler esitti päivälliskeskustelussa seuraavaa:

"Jos vähäisinkään mellakointiyritys puhkeaisi tällä hetkellä missään koko valtakunnassa, toimisin välittömästi. Tekisin näin: a. Samana päivänä kaikki opposition johtajat, mukaanlukien katolisen puolueen johto, pidätettäisiin ja teloitettaisiin. b. Kaikki keskitysleirien asukkaat ammuttaisiin kolmen päivän sisällä. c. Kaikki rikolliset listoillamme, ja ei väliä ovatko he vankilassa vai vapaina, ammuttaisiin samassa ajassa."

(Trevor-Roper, 409)

"Ennaltaehkäisyn" ja "uudelleenkoulutuksen" ohella eräs leirien tehtävistä oli sotatalouden tukeminen, ja tämä näkyi myös Hitlerin puheissa. Siten viimeisenä katkelmana leirien taloudellista merkitystä ja pelotevaikutusta ruotiva pätkä Hitlerin keskustelusta 5.6.1942:

"Kymmenen tai viisitoistatuhatta ammattimaista laiskuria jotka vaeltelivat Saksassa valtaannousumme aikana, ja joilla ei ollut aikomusta ottaa vakituista työtä vaikka Saksan teollisuus oli alkanut toimia, on laitettu keskitysleireille. On naurettavaa yrittää toimia normaalein menetelmin tämänkaltaisen saastan kanssa. Pelko leirille joutumisesta on tuottanut mainioita tuloksia ja se on myös suuresti vauhdittanut suunnatonta teollista toimintaamme aseteollisuuden tarpeisiin."

(Trevor-Roper, 559)

Suurmufti: "Tappakaa juutalaiset!"

2010-06-16T03:36:00.000-07:00

Jeffrey Herf esittelee Viertelsjahrshefte für Zeitgeschichte -lehden uusimmassa numerossa (Heft 2, April 2010, 259-286) mielenkiintoista, ja aiemmin hyvin vähälle huomiolle jäänyttä aineistoa: saksalaisten propagandalähetyksiä arabimaissa sodan aikana. Saksalaiset pyrkivät yllyttämään arabeja kapinaan liittoutuneita vastaan, ja yhtenä aseena tässä oli kiihottaminen sotaan Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän juutalaisia vastaan. Kaikkiaan alueella arvioitiin olevan tuolloin noin 700 000 juutalaista. Ennen Afrikan sotaretken karilleajoa oli suunniteltu myös siellä itärintaman tapaista Einsatzgruppe-toimintaa. Kiihotustyö juutalaisia vastaan jatkui näiden suunnitelmien luhistumisesta huolimatta aina sodan lopulle asti.

Poimin tähän pari mielenkiintoista katkelmaa noista radiolähetyksistä, ensimmäisenä radiolähetys 7.7.1942 kello 20.15:

"Luotettavat lähteet Kairossa sanovat, että suuri määrä juutalaisia jotka asuvat Egyptissä, näiden joukossa puolalaisia, kreikkalaisia, armenialaisia ja vapaan Ranskan asukkaita, ovat saaneet haltuunsa revolvereita ja ammuksia. Jotkut Kairon juutalaiset ovat pyytäneet brittiviranomaisilta myös konetuliaseita asettaakseen ne talojensa katoille. Tämän aseidenjaon tarkoitus on auttaa egyptiläisiä vastaan viimeiseen asti kun brittien on pakko jättää Egypti. Erään listan mukaan aseiden jako koski joitakin tuhansia juutalaisia, jotka asuvat Egyptissä, sekä Kairossa asuvia ulkomaalaisia.

Huomioiden tämän barbaarisen brittien toiminnan pidämme parhaana että egyptiläiset nousevat yhtenä miehenä ja tappavat juutalaiset ennen kuin näille tulee mahdollisuus pettää egyptiläiset, ja jotta egyptiläinen kansakunta säilyy. Egyptiläisen velvollisuus on hävittää juutalaiset ja tuhota heidän omaisuutensa. Egypti ei voi koskaan unohtaa että juutalaiset ovat ajaneet Ison-Britannian imperialistista politiikkaa arabimaissa, ja että he ovat kaiken sen epäterveen lähde mitä idän maihin on tullut. Juutalaiset pyrkivät kaikkien arabimaiden herruuteen, mutta heidän tulevaisuutensa riippuu brittien voitosta. Siksi Iso-Britannia pyrkii varjelemaan heidän kohtaloaan, ja siksi he näitä myös aseistavat arabien tappamiseksi ja brittiläisen imperiumin pelastamiseksi.

Teidän täytyy tappaa juutalaiset, ennen kuin nämä avaavat tulen teitä kohti. Tappakaa juutalaiset jotka ovat riistäneet omaisuutenne ja jotka suunnittelevat iskua turvallisuuttanne kohtaan. Syyrian, Irakin ja Palestiinan arabit, mitä odotatte? Juutalaiset sunnittelevat häpäistä naisenne,surmata lapsenne ja hävittää teidät. Muslimiuskon mukaan on elämänne puolustaminen velvollisuus, jonka voi toteuttaa vain hävittämällä juutalaiset. Tämä on paras tilaisuutenne hävittää tuo saastainen rotu, joka ryöstää oikeutenne ja tuo maahanne tuhoa ja kurjuutta. Tappakaa juutalaiset, sytyttäkää heidän omaisuutensa tuleen, tuhotkaa heidän kauppansa, tuhotkaa nämä pirulliset brittiläisen imperialismin apurit. Teidän ainoa toivonne on tuhota juutalaiset ennen kuin nämä tuhoavat teidät."

Toisena katkelmana itsensä Jerusalemin suurmuftin, Haj Aminin kehoitus tappaa juutalaiset, julistus radiolähetyksessä 4.3.1944 kello 12.30:

"Kukaan ei olisi voinut uskoa että 140 miljoonasta amerikkalaisesta tulisi juutalaisten työrukkanen [--] Miten amerikkalaiset voisivat kehdata juutalaistaa Palestiinan kun arabit yhä elävät? [--] Amerikkalaisten pahat aikomukset arabeja kohtaan ovat nyt selvät, ja ei ole epäilystäkään siitä, että he pyrkivät juutalaisen imperiumin pystyttämiseen arabimaailmaan. Yli 400 miljoonaa arabia vastustaa tätä rikollista toimintaa [-] Arabit! Nouskaa yhtenä miehenä ja taistelkaa pyhien oikeuksienne puolesta. Tappakaa juutalaiset, missä ikinä he ovatkaan. Sitä haluaa jumala, historia ja uskontonne. Se palvelee kunniaanne, jumala on kanssanne."

Tuhoamisleirit sotavankien kertomana

2010-05-31T22:34:00.001-07:00

Saksalaiset sotavangit keskustelivat vankeudessa Englannissa hyvinkin usein kokemuksistaan ja näkemistään tai kuulemistaan tuhotöistä ja joukkomurhista. Vangit puhuivat myös Puolan tuhoamisleireistä, ja näitä tietoja tallentui paitsi kuulusteluissa, myös koska britit kuuntelivat salaa vankien keskusteluja. Seuraavassa katkelma Stephen Tyasin artikkelista "Allied Intelligence Agencies and the Holocaust: Information Acquired from German Prisoners of War", joka ilmestyi keväällä 2008 Holocaust and Genocide Studies -lehdessä:

Tunisiassa elokuun 13 1943 vangittu kersantti kertoi salaakuunneltuna toiselle vangille että hän oli kuullut "17000 juutalaista oli teurastettu lähellä Litzmannstadtia [Lodz] - miehiä, naisia ja lapsia, ilman epäröintiä. Kaikkien uhrien täytyi riisuuntua alasti ennen tappamista. Heidän turkiksensa, ja jalokivensä (70 paunaa kultaa oli kertätty) meni ylemmille teurastajille ja alemmat ottivat loput"

Vuoden 1944 aikana vangitut sotilaat mainitsivat usein tuhoamisleirit jotka SS oli pystyttänyt vallatun Puolan alueelle. Esimerkiksi salaa nauhoitetussa keskustelussa vangittu lentäjä mainitsi ampumiset Lublinissa (Majdanek), kaivinkoneiden käytön joukkohautojen valmistamiseksi ja uhrien ruumitten polttamisen. Jotkut raportit mainitsevat jopa Auschwitzin kaasutukset. Surullisimman tarinan kertoo sotilas joka oli vartijana Auschwitzissa kun kuljetusta Kreikasta purettiin. Sotilas näki kun SS-mies potki raskaana olevaa kreikanjuutalaista naista mahaan, aiheuttaen välittömän keskenmenon. Missään raportissa ei ole mainittuna että armeijan yksiköitä olisi ollut vartiotehtävissä Auschwitz-Birkenaun rampilla, mutta lyhyt kuvaus vaikuttaa uskottavalta.

Kaksi vastaavaa tapausta on mainittu USA:n armeijan kuulustelupöytäkirjoissa: Luftwaffen kersantti Josef Thul oli osa joukkoa joka lähetettiin Buchenwaldista Auschwitziin 80 muun vartijan kanssa kesäkuussa 1944 saattamaan 8000 juutalaista takaisin Buchenwaldiin pakkotyöhön. Muutaman Auschwitzissa viettämänsä päivän aikana Thul todisti kahden unkarilaiskuljetuksen saapumista ja heidän toimittamistaan kaasukammioihin, sekä myöhempää krematointia.

Samoin Fritz Buchholz, entinen saksalainen poliittinen vanki joka oli Auscwitzissa syyskuusta 1941 tammikuulle 1945, oli liitetty Wehrmachtin yksikköön korpraalin arvoisena. Hänet vangittiin keskisessä Saksassa maaliskuun 31. 1945. Kuulusteluiden aikana Buchholz kertoi yksityiskohtia kaasukammioista ja niiden tuhoamisesta räjähtein joulukuussa 1944, sekä viimeisen krematorion tuhoamisesta "18 tammikuuta 1945" (sic - tammikuun 26, 1945) juuri ennen leirin lopullista evakuointia.

Buchholz raportoi myös että "vartijoiden arvion mukaan, niiden jotka työskentelivät krematorioissa, noin 4 ja puoli miljoonaa juutalaista ja 17000 romania oli tuhottu leirillä sen perustamisesta joulukuulle 1944. Unkarilaispogromien aikaan rovioita oli rakennettu vankitulvan "hoitamiseksi"". Buchholzin antama luku on yllättävän lähellä paisuteltua neljän miljoonan lukua joka mainittiin Hoettlin ja Eichmannin välisissä keskusteluissa.

Toinen surmien todistaja on itävaltalainen entinen vanki Jan Leitner,joka oli leirillä joulukuusra 1941 joulukuulle 1943, sittemmin lähetetty Buchenwaldiin ja lopulta työskenteli SS:n rautatierakennusyksikössä. Kun yksikkö oli Kölnissä tämä tsekin kansalainen pakeni amerikkalaisten puolelle. Maaliskuussa 1945 hän kertoi tietoja puolalaisten päivittäisistä teloituksista Auschwitzissa, kaasukammioiden toiminnasta ja kreikkalaisten (toukokuussa 1945) ja ranskalaisten (kesä- ja heinäkuussa 1943) kuljetusten saapumisesta.

Juutalaisten surmaamiset sota-ajan oikeudessa

2010-04-22T06:13:00.001-07:00

Yksi usein holokaustiin liittyvissä teksteissä siteerattu oikeusjuttu on ollut Max Täubnerin tuomio SS-oikeudessa. Oikeus tuomitsi Täubnerin juutalaisten surmaamisesta, koska tämä oli toiminut kurittomasti ja oikeus totesi, vaikkakin juutalaisten surmaaminen sen mukaan sinänsä oli oikeutettua ja heidät tuli tuhota, sen kuitenkin kuuluvan erityisille sitä tarkoitusta varten perustetuille yksiköille.

Täubnerin tapaus on yksi monista saksalaisissa oikeuksissa käsitellyistä juutalaisten surmaamista koskevista tapauksista. Lukuisat muutkin ovat paljon puhuvia perusteluissaan.

Ralf Koppitzin tapaus on yksi tällainen. Sonderführer Koppitz pidätettiin helmikuussa 1942 epäiltynä 18 vuotiaan juutalaisen ryöstömurhasta. Koppitz tuomittiin kolmen kuukauden pituiseen vankeuteen. Tuomiota voi pitää melkoisen kevyenä. Oikeuden pöytäkirjoista voimme lukea muun muassa, että "ampuessaan juutalaista hän ei katsonut toimineensa lainvastaisesi" ja että "hän ei ole kiistänyt ampumista koska katsoi tekevänsä isänmaallisen teon". Täubnerin tapaan siis myös Koppitz katsoi että juutalaisten surmaaminen kuului hyväksyttäviin ja isänmaallisiin tekoihin.

Toinen mielenkiintoinen tapaus on Todt-organisaatioon kuuluneen Johann Meissleinin oikeudenkäynti Proskurovissa kesällä 1942. Meissleinia syytettiin käskystä kahden sairaan juutalaisnaisen surmaamiseksi. Oikeuden mukaan syytetty sanoi todistajalle T. että ”tämän täytyy huolehtia että naiset menevät pois kadulta ja tehdä näille mitä haluaa”. Oikeus jatkoi, että ”syytettä yllytyksestä murhaan, joka on esitetty syytteessä, ei voida edellä esitetyn perusteella pitää perusteltuna [--] Juutalaisten ampumisen toimeenpano on kuitenkin yksinomaisesti poliisin ja SS.n tehtävä. OT:n jäsenet eivät ole millään tavoin valtuutettuja antamaan sellaisia käskyjä.” Meisslein tuomittiin valtuuksiensa ylittämisestä kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen.

Alwin Weisheitin tapaus on yksi erikoisimmista. Häntä syytettiin muun muassa Balabanovkan kylässä suoritetusta 75 juutalaisen taposta, joukossa naisia ja lapsia joista nuorimmat kaksi vuotiaita. Jo ennen jutun käsittelyä tuli ilmi mielenkiintoisia näkemyksiä. Otto Schweinsberger, kansallissosialisteihin ja SA:han kuulunut sotatuomari halusi päästä mukaan jutun käsittelyyn, ja esitti että tuomiota "ei tulisi antaa murhasta, vaan toimivallan ylityksestä, koska syytetyllä ei ollut oikeutta päättää siitä mitä juutalaisille tapahtui"

Tuomioistuin kuitenkin katsoi Weisheitin syylliseksi mm. tappoon, joskin löysi useita lieventäviä asianhaaroja. Tuomioistuimen mukaan ”syytetty ei ole toiminut murhanhimosta, vaan on toiminut siinä ajatuksessa, että juutalaiset täytyy eliminoida, jotta tulevaisuudessa estetään se vaara, että juutalaiset löytäisivät yhteyden lähistöllä oleviin partisaaneihin. Samoin ei ole olemassa myöskään muita alhaisia syitä syytetyn taholta. Hän ei ole myöskään syyllistynyt erityiseen julmuuteen, sillä senkaltaisissa joukkoampumisissa ei voida välttyä siltä että naiset ja lapset itkevät ja anovat armoa.”

Weisheitin juttu otettiin kuitenkin vielä ylemmän oikeusasteen käsiteltäväksi. Uudessa tuomiossa rangaistus koveni, mutta syytteeseen ei enää sisällytetty juutalaisten ampumista vaan mm. alaisen pahoinpitely, kolme raiskauksen yritystä ja julmuus eläimiä kohtaan.

Nämä muutamat esimerkit osoittavat että suhtautuminen ampumisiin, ilman valtuuksiakin tapahtuneisiin, oli yleensä hyvin lievä ja oikeudet olivat kiinnostuneita lähinnä niiden muista vaikutuksista, kuten vaikutuksista sotilaskuriin. "Harrastustoimintana" tapahtuneet juutalaissurmat kuvastavat myöskin sitä että juutalaisvastainen propaganda oli ainakin osaan joukoista iskostunut niin hyvin että nämä katsoivat juutalaisten olevan vapaata riistaa kaikille ja kaikkialla.

Führergeburtstag

2010-04-20T00:04:00.000-07:00

Hitlerin syntymäpäivä sattui tälle päivälle. Valtakautensa aikana se oli suuri juhlapäivä, ja tuolloin häntä muistettiin monin tavoin.

Vuonna 1943 toimitti tilastotieteilijä Richard Korherr Hitlerille nähtäväksi Himmlerin toimeksiannosta laatimansa raportin juutalaiskysymyksen ratkaisua koskien. Kuuluisa raportti selvitti sen paljonko Euroopasta on "evakuoitu" pois juutalaisia siihen asti. Raportti faksimilenä online täällä:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/index.php

Hitlerin syntymäpäivää edeltänyt ilta oli myös päivä jolloin Hitler-Jugendin uudet jäsenet otettiin mukaan organisaatioon.

Hitlerin 50-vuotispäivänä 1939 vapautettiin suuri joukko keskitysleirivankeja. 1942 politiikka oli toisenlainen: RSHA:n eli valtakunnanturvallisuuden pääviraston käskystä ammuttiin esimerkiksi kuolinkirjojen mukaan Mauthausenissa alkaen kello 11.20 50 vankia kahden minuutin välein. Kuolinkirjaan on lisäksi merkitty teksti "auf Befehl vom RSHA erschossen".

Viimeistä syntymäpäivää vietettiin jo koruttomammissa merkeissä, Berliinin raunioiden keskellä. Ihmisraunioksi muuttuneen Hitlerin lääkärin, tohtori Morellin päiväkirjan mukaan Hitler puolestaan sai viimeisenä syntymäpäivänään seuraavan koktailin: "Strophantose, Betabion forte i.v. plus Harmin s.c.". Hamrin oli vapinan taltuttamiseksi eli Parkinsonin hoitoon, Strophantose sydänvaivoihin. Betabion on B-vitamiinivalmiste jota käytettiin mm. erilaisiin kipuihin kuten iskiaksen hoitoon.

Marijampole: joukkohauta

2010-03-19T03:19:00.000-07:00

Niin sanottu Jägerin raportti kertoo Liettuan Marijampolesta seuraavaa:

"1.9.41 Mariampole 1763 Juden, 1812 Jüdinnen, 1404 Judenkinder, 109 Geisteskranke, 1 deutsche Staatsangehörige, die mit einem Juden verheiratet war, 1 Russin"

Eli siis 1763 juutalaismiestä, 1812 naista, 1404 juutalaislasta, 109 mielisairasta, 1 Saksan kansalainen joka oli naimisissa juutalaisen kanssa, 1 venäläinen.

Yhteensä 5090 henkeä.

Nämä surmatyön uhrit haudattiin Šešupė -joen mutkan (kartta, nro 10) tienoille.

Kaupungin historiaa tutkineen Joseph Rosinin mukaan elokuussa 1941 saksalaiset pakottivat nuoret juutalaismiehet kaivamaan laajoja kaivantoja joen lähistölle. Kuun lopulla juutalaiset määrättiin valmistautumaan gheton muodostamiseen ja käskettiin kokoontua joen lähistölle, jossa oli parakit valmiina operaatioon. Ensimmäinen syyskuuta Marijampolen juutalaiset surmattiin, yhdessä muiden sinne tuotujen kanssa, kaikkiaan 7000-8000 juutalaista ja noin 1000 muiden kansallisuuksien edustajaa. Kaikki haudattiin 8 kaivantoon, joista jokainen oli noin 70 metriä pitkä, 3 metriä leveä ja 2 metriä syvä. Joukkosurma alkoi kello 10 aamulla ja kesti iltapäivään kello neljään. Surmaajat olivat Rosinin mukaan pääasiassa liettualaisia.

Rosinin mukaan siis paikalle tuotiin muidenkin kylien ja kaupunkien juutalaisia. Jägerin raportissa mainittu uhrimäärä on Rosinin esittämää pienempi, joten siitä kenties puuttuu lähikylät. Rosinin tieto perustunee kuitenkin lähinnä silminnäkijätiedoille, joten se voi myös siksi heittää. Neuvostoliiton tutkimuskomissio päätyi syyskuussa 1944 lukuun 7700 teloituksiin osallistuneen liettualaispoliisi Herman Pavlaitisin tietojen perusteella.

Marijampolen juutalaisten kokoamisesta on myös joitakin valokuvia.

1996 päätettiin alue tutkia muistomerkin pystyttämistä varten. Ensimmäiset kaivaustulokset olivat negatiivia, ja uutisoinnissa kerrottiin ettei hautoja löytynyt. Paikka oli väärä. Kuten Roberto Mühlenkamp on selvittänyt, kaivauksia kuitenkin jatkettiin, ja joukkohautojen sijainti saatiin selville, se oli 100 metriä sivussa ensimmäisestä kaivauspaikasta. Arkeologien tarkoituksena oli selvittää vain hautojen alue, jotta sen päälle ei kaavoitettaisi tai rakennettaisi, joten uhrimäärää siinä ei selvitetty.

Tutkimus ei kuitenkaan selvittänyt hauta-aluetta täysin tarkkaan, sillä osa haudoista oli myös rakennusten alla, jäänteet olivat säilyneet betonin alla. Noiden neuvostoaikaisten rakennusten purkutöissä paljastui lisää jäänteitä ja myös sadevesi huuhtoi niitä lisää esille. Vuonna 2008 työt alueella keskeytettiin. Jäännösten säilömiseksi ne haudattiin niille sijoilleen ja päälle kaadettiin lisää maata.

Uutisia aiheesta:

Baltic Times 15.8.2008
Jewish Telegraphic Agency 15.8.2008

Sonderweg ja historioitsijoiden kiista natsismin synnystä

2010-03-16T06:55:00.000-07:00

1980-luvulla käytiin läntisessä Saksassa kuuluisa historiakiista, niin kutsuttu Historikerstreit. Siinä Länsi-Saksan johtavat historioitsijat taittoivat peistä erityisesti siitä mikä oli natsismin nousun ja holokaustin perimmäinen selittävä tekijä. Keskustelussa muodostui jakolinjoja jotka heijastuvat myös nykykeskusteluun, joskin välittäviä tulkintojakin on myöhemmin noussut runsaasti.

Keskeisiä kysymyksiä kiistassa oli se että syntyikö natsismi luonnollisena jatkumona Saksan siihenastisesta kehityksestä; ts. oliko kyseessä ns. Sonderweg eli saksalaisten erityistie, vai oliko se poikkeus tai sivupolku saksalaisessa historiassa, tai kenties lähinnä reaktio ulkoisiin olosuhteisiin ja ulkoisiin tekijöihin.

Toinen teemaa sivuava kysymys oli kysymys natsismin ja holokaustin luonteesta: ensinnäkin oliko holokausti ja antisemiittinen ideologia vain johdon päähänpinttymä vai uskoiko ja osallistuiko siihen kansan suuri osa tai jopa enemmistö, ja toisaalta, kehittyikö ajatus juutalaisten hävittämisestä ajan myötä ja eri vaihtoehtojen harkinnan kautta vai oliko joukkomurha jo alun perinkin kansallissosialismin ja Hitlerin toimien ohjenuorana. Kysymykset kietoutuvat monella tapaa toisiinsa. Tarkastelen tässä paria keskustelussa esitettyä näkökulmaa.

Opa war kein Nazi

Saksalaisten tietoisuus holokaustista ja laajemmin natsien tavoitteista on edelleen ristiriitoja herättävä kysymys. Tiedetään että Mein Kampf ylsi miljoonapainoksiin ja sitäkin kautta siis Hitlerin ideologia tunnettiin; toisaalta miten teosta luettiin ja mikä painoarvo annettiin esimerkiksi sen antisemitismille, on jo toinen kysymys.

Sonderweg-teesin kenties laajimmin tunnettu versio on Daniel J. Goldhagenin kynästä, jos kohta se laadittiinkin vasta keskustelun Saksassa jo laannuttua. Goldhagen niputtaa tulkinnassaan yhteen saksalaisen tradition ja holokaustin suoraviivaisella tavalla. Goldhagenin mukaan holokaustin takana oli erityisesti vuosisatainen antisemitismin traditio saksalaisessa kulttuurissa ja saksalaiset hyväksyivät innokkaasti juutalaisvainot. Hänen mukaansa saksalaisille erityinen antisemitismi oli siis natsien menestyksen ja holokaustin takana.

Goldhagenin teesi on jokseenkin yksimielisesti tyrmätty liian yksinkertaistavana ja yksipuolisena. Näkemys ei esimerkiksi vastaa tapahtumain todellista kulkua siltä osin että kehitys kohti holokaustia oli suhteellisen hidas ja useista tekijöistä riippuvainen, ei pelkästään seurausta Hitlerin tai muiden intentiosta hävittää kaikki juutalaiset. Samoin se sivuuttaa saksalaisten vastarinnan, vaikka vastarinta suhteellisen marginaalinen ilmiö olikin.

Useimpien historioitsijoiden suosiman näkemyksen mukaan pääosa saksalaisista oli korkeintaan myötäjuoksijoita, ja antisemitismi ei näytellyt keskeisintä roolia natsien valtaannousussakaan. Esimerkiksi Christopher Browningin analyysin mukaan natsit tietoisesti asettivat anti-semiittisen ohjelmansa syrjemmälle vaalikampanjoissaan. Hänen mukaansa saksalaiset äänestivät Hitleriä lukuisista syistä, muun muassa taloudellisista, ja useimmilla syy oli muu kuin antisemitismi. Browningin päätelmän mukaan saksalaisista tuli antisemiittejä kansallissosialistisen hallinnon kautta ja avulla, ei päinvastoin.

Samoin Michael Mayer on osoittanut Hitlerin puheita analysoiden, että puolueen antisemiittistä ohjelmaa ohjattiin tarkoituksellisesti taka-alalle 1920-luvun puolivälin jälkeen. Liiallisen antisemitismin katsottiin vaikuttaneen vaalitulokseen negatiivisesti, joten etualalle nousi propagointi kommunismia ja marxismia vastaan, jotka kylläkin alusta lähtien oli esitetty kytköksissä juutalaisuuteen. Kysymys siis oli selkeästä taktiikanvaihdoksesta, joka purikin hyvin 1930-luvun alun vaaleissa puolueen moninkertaistaessa ääniosuutensa. Taktiikanvaihdos on yksi osoitus kansallissosialistien poliittisesta pelisilmästä. Puolue myös korosti tarpeen mukaan radikaaliuttaan tai konservatiivisuuttaan, yleisön ja paikan mukaan.

Puolueen antisemitismi siis arvattavasti tunnettiin ja tiedostettiin, mutta sille ei ainakaan ennen valtaannousua laitettu kovin suurta painoarvoa äänestysvalintoja tehtäessä. Hitler osasi vedellä oikeista naruista, ja niitä naruja oli muitakin kuin vain juutalaisvastaisuus. Antisemitismi ei myöskään ollut pelkästään saksalainen ilmiö, joten senkään vuoksi se ei ainoana tai edes pääasiallisena selittävän tekijänä sovellu kansallissosialismin synnyn ja menestyksen selittäjäksi. Luonnollisesti myöskään vuonna 1933 äänestävä ei pystynyt näkemään mihin radikaaliin lopputulokseen kansallissosialistinen hallinto johtaisi kymmenen vuoden kuluttua.

Kansallissosialismi reaktiona bolsevismiin

Varhemmin, erityisesti 1960-luvulla, Sonderweg-teesillä korostettiin pääsääntöisesti yhteiskunnallis-rakenteellisia tekijöitä ja saksalaisen kansallisvaltion muodostumisen ongelmia ideologian sijaan, ja näiden tulkintojen mukaan erityisesti myöhäsyntyinen kansallinen yhtenäisyys ja liberalismin heikkous ajoivat Saksan etsimään omaa tietänsä autoritaarisesta hallintomuodosta. Eräänä varianttina Barrington Mooren klassinen taloudellis-deterministinen tulkinta esittää että maakysymys eli vapaiden talonpoikien puute ja porvariston puute johtivat fasismiin.

Teesin oikeistolaisten kriitikkojen mukaan syyt natsismin nousuun löytyvät kuitenkin muualta kuin Saksan omasta kehityksestä. Christian Strieflerin mukaan natsismi pääasiassa reagoi kommunistien muodostamaan uhkaan. Hän näkee esimerkiksi SA:n eräänlaisena legalismin ja järjestysvallan puolustajana tilanteessa mitä hän kuvaa ”rajoitetuksi sisällissodaksi”. Kommunismi nähdään siis kumouksellisena, natsismi sitä vastustavana ja järjestystä ylläpitävänä voimana. Useimmat historioitsijat kuitenkin kiistävät nämä tulkinnat. SA:n ideologiaa ja toimia on mahdoton nähdä pelkästään vallitsevaa järjestystä ylläpitävänä, voidaan pikemminkin nähdä sen olleen kommunistien kanssa samassa rintamassa Weimarin hallintoa vastaan.

Ohjeissaan Berliinin SA-joukoille vuonna 1927 silloinen Berliinin Gauleiter Joseph Goebbels korostaakin legalismin tilannesidonnaisuutta. Tilanteessa jossa kommunisteilla on kadut hallussaan ja SA vielä kehittymässä ei kannata haastaa poliisijoukkoja, vaan taipua toistaiseksi heidän tahtoonsa ja suunnata toimenpiteet kommunisteihin. Taistelut kommunisteja vastaan myös kohottivat SA:n tunnettuutta ja suosiota. Goebbels kirjoitti: ”Tällä hetkellä kaikki vastarinta poliisia ja valtiota vastaan on mieletöntä, koska olette aina heikompia kuin he. Ei ole väliä kuka on oikeassa, valtiolla on voimaa vastata. Kun ei ole muuta keinoa, alistukaa voimaan, ja muistakaa että hyvityksen aika on tulossa.” Legalismi oli siis lähinnä osa taktiikkaa. SA:n hyökkäykset eivät myöskään kohdistuneet pelkästään kommunisteihin.

SA-joukkojen jäsenistö oli kirjavaa joukkoa. Osaa veti mukaansa ideologian sijaan myös yhteisöllisyys ja soppakulhot. Konrad Heidenin klassisen kuvauksen mukaan joukot istuivat iskuryhmien keskuksissa apaattisina olutkolpakoiden ääressä odottaen soppatykkilounastaan, kuitenkin valmiina marssimaan kun käsky kävi, sillä minne ikinä he marssivatkin, ”se saattoi olla vain kohti parempaa”. Taloudelliset olot ovat tässä tulkinnassa keskeinen selittävä syy.

Gulag Auschwitzin esikuvana?

Eräs keskeisimmistä Sonderweg-teesin opponoijista, Ernst Nolte, puolestaan on katsonut että kansallissosialismi otti oppinsa pääasiassa idästä ja muun muassa keskitysleirit ovat saaneet innoituksensa Gulag-järjestelmästä, Gulag on Nolten mukaan ”alkuperäisempi” kuin Auschwitz, kaasukammioita lukuunottamatta.

Samoin Strieflerin tapaan hän myös katsoo että kansallissosialismi on ensisijaisesti reaktiota bolsevismiin. Nolten mukaan Gulag on paitsi organisoinniltaan myös loogisestikin Auschwitzin alkuperä, ei rotuopit, ja hänen mukaansa ei ole epäilystäkään että ”Auschwitz ei ole rotuvihan tuotosta, vaan on antikommunismin äärimmäinen muoto”. Rotuoppi on seurausta luokkasodasta Nolten logiikassa sikäli että taistelussa bolsevismia vastaan tarvittiin tehokas, äärimmäinen uhkakuva, ja sellainen voitiin luoda juutalaisesta ja juutalaisuudesta bolsevismin ytimenä.

Historiallisesti väittämä Auschwitzista neuvostomallin mukaan luotuna on vähintäänkin epäilyttävä, sillä natsien omissakin kirjoituksissa viittaussuhde on kuitenkin pääasiassa buurisodan aikaisiin brittiläisiin leireihin, viittaukset Gulagiin järjestelmän esikuvana edes puolueen tai SS:n sisäisissä aineistoissa ovat liki olemattomia. Samoin leirijärjestelmä oli tuttu Saksassa jo ennen natsien valtaannousuakin, ja Weimarin tasavallan leirit itäjuutalaisille 1920-luvun alussa olivat yksi myöhemmän systeemin innoittaja. Näihin leireihin kohdistuvat myös Hitlerin ensimmäiset tunnetut leiriviittaukset. Varhemmin leirejä oli myös Saksan afrikkalaisissa siirtokunnissa, erityisesti hereroille.

Tukea Nolten väittämä neuvostoliittolaisesta esikuvasta saa lähinnä Auschwitzin komendantin, Rudolf Hössin muistelmalausunnosta, jossa hän esittää hänelle lähetetyn leirin perustamisvaiheessa aineistoa Gulag-järjestelmää koskien. Viittaus on hyvin epämääräinen eikä ole saanut muualta vahvistusta. Höss, vuosikausia eri leireillä työskennelleenä, tuskin kuitenkaan tarvitsi oppeja enää tuossa vaiheessa. Samoin Auschwitzin historia on monipolvisempi kuin Nolten rinnastus antaisi ymmärtää – osansa siinä näytteli niin itäalueitten uudelleen germanisointi kuin teollisuuden tarpeetkin, kuten muun muassa Sybille Steinbacher, Deborah Dwork ja Robert Van Pelt ovat myöhemmin osoittaneet.

Mitä sitten tulee näkemykseen antisemitismistä tarvittavana vastapainona bolsevistiselle luokkaopille, tämän kytköksen osoittaminen jää nähdäkseni Noltelta osoittamatta. Totta on että se saattoi myöhemmin täyttää myös sitä tehtävää, mutta tällaiseen kytkökseen ei alkujaan ole kyllä viitteitä. Sinällään Nolten pyrkimys löytää ”rationaalinen ydin” kansallissosialismista ja myös sen rotuopeista on mielenkiintoinen. Kuitenkin kun Nolte laventaa näkemystään universalismin ja partikularismin vastakkainasetteluksi, jossa kansallissosialismi toimii ylipäätään yhtenä antiuniversalismin ilmentymänä, katoaa kenties jo näkyvistä kaikki sen erityispiirteet.

Yleisemmällä tasolla voinee todeta että kansallissosialismin ideologia ja syntysyyt eivät ole palautettavissa pelkästään ulkoisiin tai sisäisiin syihin tai muuhunkaan yksittäiseen tekijään. Samoin voinee muistaa että sen ideologiaa ei koskaan esitetty missään yhtenäisessä asussa, ja tilannetekijät sanelivat kaikkien muiden hallintojen tapaan senkin päätöksiä ja päätelmiä suuressa määrin. Ja puolueen sisäinen, osin julkisestikin käyty linjakamppailu päättyi vasta 1920-luvun lopulla. Erityisesti siihen asti suhde bolsevismiin oli lähinnä epämääräinen ja puhujasta riippuvainen. Kun Nolte etsii kansallissosialismin rationaalista ydintä, voisikin sitä pitää lähinnä Sisyfoksen työnä.

Historiapolitiikkana Nolten esitys pyrkii nostamaan saksalaiset esiin yhtenä sodan uhreista, ja kumoamaan holokaustin sille siunatusta uniikin tapahtuman asemasta.

Tietysti loputon yksityiskohtainen analysointi ja yksittäisten kehityskulkujen dekonstruktio voi johtaa jonkinlaiseen kokonaiskuvan katoamiseen, mutta vaaransa ovat yleistyksilläkin ja kokonaiskuvat ovat aina tekijänsä konstruktioita, ja tässä tapauksessa myös siirtoja historiapolitiikan kentällä. Simppelit selitykset, yhden syyn etsiminen, on aina houkuttavaa, mutta harva enää sellaisen nimiin vannoo.

Tähän loppuun voinee ottaa lyhyesti lueteltuna ne keskeisimmät tekijät, jotka erään tuoreimmista kattavista holokaustin historioista laatinut Saul Friedländer mainitsee kirjansa ensimmäisessä osassa holokaustin mahdollistaneina tekijöinä: taustalla oli usean vuosikymmenen mittainen ideologinen radikalisaatio nationalismin ja anti-marxismin saralla, teollisen tappamisen uudet muodot ensimmäisen maailmansodan synnyttäminä, ja kasvava teknologinen ja byrokraattinen kontrolli modernin valtion toimesta sekä vuosisatainen antisemitismi; käyttövoimana Hitler, puolueapparaatti, ja lopulta myös kansa joka ainakin passivisuudellaan suvaitsi antisemiittisen politiikan. Friedländer näkee nämä kaikki toisiinsa vaikuttaneina tekijöinä osassa prosessia joka johti lopulta Auschwitziin, holokausti ja kansallissosialismi ylipäätään oli monen asian summa.

Sinällään Nolten esittämä yksinkertaistava rinnastuskin on tietysti osin provokaatio, historiataistelun tuoksinassa syntynyt, ja ideologisia ja praktillisia yhteyksiä Gulagin ja keskitysleirien välillä voisi toki laajemminkin tutkia. Isolla pensselillä vedetyt puheenvuorot lähinnä haastavatkin tarkempiin tutkimuksiin. Samoin moni muukin kiistan nostama teesi kuuluu niihin joita edelleen tutkitaan, tai joita ainakin soisi edelleen tutkia. Hyödyllinen kiista on ollut erityisesti siinä että se on monipuolistanut historiakuvaa, ja sekä natsien politiikat että holokaustikin näyttäytyvät huomattavasti monipolvisemmilta ilmiöiltä kuin aiemmin oli tiedostettu ainakaan suuren yleisön keskuudessa.

Auschwitzin ensimmäinen vanki

2010-02-10T04:37:00.000-08:00

Useimmat Auschwitzin leirin historiikit kertovat leirin historian alkavan 14. kesäkuuta 1940, jolloin ensimmäinen ryhmä vankeja saapui leirille. Tuo vankiryhmä koostui 728 puolalaisesta, joukossa muutama juutalainen. Ryhmä saapui Tarnowin vankilasta, ja he saivat vankinumerot 31-758. Vangit majoitettiin niin sanottuun tupakkamonopolin rakennukseen nykyisen leirialueen lähistölle siihen asti kunnes parakit olivat valmiina.

Tuo vankiryhmä ei kuitenkaan ollut, kuten vankinumeroistakin voi päätellä, aivan ensimmäinen vankijoukko leirillä. Ensimmäiset vangit olivat saksalaisia. Jo vajaata kuukautta aiemmin, 20. toukokuuta 1940, oli leirille tuotu Gerhard Palitzschin johdolla 30 rikollisvankia Sachsenhausenin keskitysleiriltä. Ensimmäinen puolalaisyhmä oli ns. poliittisia vankeja ja vangittu muun muassa osallistumisesta vastarintaliikkeen toimintaan tai sen epäilystä, saksalaiset puolestaan oli vangittu siis sen perusteella että he olivat ammattirikollisia, joko tuomion perusteella tai siksi että SS katsoi heidän talteenottonsa muutoin aiheelliseksi.

Vankinumeron 1 sai Bruno Brodniewicz, jonka muut vangit kertoivat olleen kotoisin ylä-Sleesiasta ja puhuneen jonkin verran puolaa, jotkut sanovat hänen olleen kotoisin Poznanista. Entinen Sachsenhausenin leirinvanhin, Lagerältester Harry Naujocks kertoi muistelmissaan Brodniewiczin olleen Sachsenhausenissa eräs ”vihreiden” eli rikollisvankien johtajista ja myös yhden leiriosan vankien johtaja. Alla Brodniewiczin vankikuva Auschwitzista:

Brodniewiczista tehtiin Auschwitzissa leirinvanhin, virka joka oli ylimpänä vankihierarkiassa. Kuten useat leirikertomukset osoittivat, leirinvanhimman tehtävä oli tasapainoilua muiden vankien edun, oman edun ja SS:n tahdon välillä. Käytännössä tehtävä oli mahdoton hoitaa kaikkia tyydyttävällä tavalla, ja eri vankiryhmienkin välillä oli alituista kamppailua valta-asemista. SS.n puolelta uhkana oli väkivallan ohella siirtäminen muihin toimiin, mikä olisi johtanut suojatun aseman päättymiseen ja tarkoittanut myös todennäköisesti toisten vankien kostoa.

Toimivankien, ns. kapojen käyttö SS:n apuna oli hyväksi havaittu menettely jo useiden vuosien takaa. Himmler kuvasi systeemin pirullista mekaniikkaa näin: ”Hänen tehtävänään on katsoa että työt tulee tehtyä. [--] Jos emme enää ole tyytyväisiä häneen, hän ei ole enää kapo, ja palaa muiden vankien joukkoon. Hän tietää että he pieksävät hänet kuoliaaksi heti ensimmäisenä iltana”

Leirinvanhimpana Brodniewicz toimi muiden vankien todistuksen mukaan selkeästi muiden saksalaisten ja eritoten SS:n eduksi, hän sai vankien keskuudessa lempinimen ”musta kuolema”.

Entinen Puolan armeijan upseeri Witold Pilecki, joka hankkiutui Auschwitzin leirille vapaaehtoisesti organisoidakseen vastarintaa leirillä, kertoi 1943 tapahtuneen pakonsa jälkeen laatimassaan raportissa että Brodniewicz osallistui myös leirin SS:n kanssa teloituksiin sekä muiden vankien pahoinpitelyihin. Brodniewicz oli vihattu jopa joidenkin muiden saksalaisvankien keskuudessa, ja muun muassa leirivanki nro 2, Otto Küsel, lavasti oman pakonsa yhteydessä Brodniewiczin osalliseksi pakoon jättämällä aiheesta kertovan kirjeen SS:n löydettäväksi. Pileckin mukaan Brodniewicz joutui tämän johdosta kolmeksi kuukaudeksi eristetyksi vankibunkkeriin.

SS löysi kuitenkin Brodniwiczille jatkuvasti käyttöä: lähdettyään Auschwitzin pääleiristä Brodniewicz toimi erään Auschwitzin alaleirin, nimeltään Neu-Dachs (Jaworzno), ensimmäisenä leirinvanhimpana kesästä 1943 alkaen. Huhtikuussa 1944 siirrettiin hänet Eintrachthütten leirille, sielläkin hänellä oli numero 1 ja hän oli leirinvanhin. Vielä vuoden 1944 lopulla marraskuussa hän siirtyi kolmannelle Auschwitzin alaleirille Bismarckhütteen, jossa hän jälleen oli samassa toimessa.

Auschwitzin leirin evakuoinnin jälkeen Brodniewicz siirrettiin Mittelbau-Doran leirille, jossa hän otti yhden alaleirin leirinvanhimman tehtävän hoitaakseen. Leirin tyhjentämisen jälkeen hän päätyi Bergen-Belseniin. Luultavasti hän oli yksi niistä noin 200 kaposta, jotka lynkattiin muiden vankien toimesta leirin vapautuksen jälkeen.

Bruno Brodniewicz on tietenkin ensimmäisenä vankina ja leirinvanhimpana erikoistapaus. Saksalaisia tai saksalaissyntyisiä oli runsas määrä myös aivan tavallisina vankeina, ja jopa joitakuita ensimmäisten 30 vangin joukossa tulleistakin muistellaan hyvin positiivisessa sävyssä, yhtenä heistä edellä mainittu Otto Küsel, vanki numero 2.

Joachim Neanderin esittämän arvion mukaan ”puhdasrotuisia” eli arjalaisia saksalaisia oli Auschwitzissa vankina kaikkiaan noin 9000, ja näistä noin 3500 menehtyi.

Auschwitz ja Oswiecim

2010-02-08T02:43:00.001-08:00

Auschwitz on saksankielinen nimi kaupungille nimeltään Oswiecim. Auschwitz on myös saksalaisten kyseiseen kaupunkiin perustaman keskitysleirin nimi, leirin josta on muodostunut koko holokaustin symboli. Puolalaiset, ja erityisesti kaupungin asukkaat, toivovat että käytettäisiin nimenomaan saksankielistä nimeä leiristä puhuttaessa. Tämä erityisesti sen vuoksi ettei kuviteltaisi leirin olleen puolalaisten ylläpitämä.

Yli 40 000 asukkaan Oswiecimin kaupunki itsessään haluaisi elää tavallistakin elämää nykyään museona toimivan leirin kyljessä. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan helppoa, ja useat paikalliset asukkaat kokevatkin leirin lähinnä rasitteeksi kaupungille. Pääasiassa turismista koituvat tulot menevät Krakovaan, ja leirin olemassolo rajoittaa muun muassa normaalia kaupunkisuunnittelua. Käytännössä Oswiecimista on vaikea löytää aluetta jota ei jollain tapaa leimaisi leirin historia.

Auschwitzin keskitysleirin alue ulottui parhaimmillaan useiden neliökilometrien laajuudelle ja nykyinen kaupunki jääkin leirialueitten väliin. Koko noin kolmen kilometrin matka pääleiriltä Birkenauhun oli myös aikoinaan täynnä leiriin liittyviä rakennuksia. Kaupunki itsessäänkin oli saksalaisten aktiivisten toimien ja suunnitelmien kohteena, siitä oli tarkoitus tehdä eräs saksalaisen väestön asutuksen painopisteistä, "Siedlungszone 1a"; tämä huolimatta siitä että paikkakunnan asujaimisto oli 1939 pääasiassa muita kansallisuuksia kuin saksalaisia, yli puolet juutalaisia. Kaupungin kylkeen oli tarkoitus rakentaa asumuksia, kouluja ja päiväkoteja SS:n tarpeisiin.

Kaupunki oli myös jo 1940 alkaen kahden kilpailevan suunnitelman kohteena: toisaalta SS halusi laajentaa leiriä sen omien asutus- ja tuotantotarpeitten mukaisesti, toisaalta siviilihallinto muokkasi suunnitelmia uudelle saksalaiselle Auschwitzin kaupungille. Leiri ja kaupunki olivat siis tukkanuottasilla alusta alkaen.

Kaavoitusongelmat ovat sodanaikaisen intressivyöhykkeen laajuuden vuoksi jatkuvia. Leirin nykyisen keskipisteen, museona toimivan pääleirin välittömään läheisyyteen 1990-luvun puolivälissä suunnitellun supermarketin rakentamisen torppaamisen voi hyvin ymmärtää, jos kohta pitkällisen oikeuskäsittelyn jälkeen leirin läheisyyteen rakennettiin muun muassa pikaruokaravintoloita. Supermarketin rakentamisen estämisen jotkut kaupunginvaltuutetut näkivät selkeänä haittana kaupungin elinkeinoelmän kehittämiselle.

Estetty on myös esimerkiksi Birkenausta kilometrien päässä sijaitsevaan entiseen nahkatehtaaseen 1999 suunniteltu diskoteekki. Kyseisessä rakennuksessa oli kylläkin joitakin verstaita saksalaishallinnon aikana, ja siellä säilytettiin vangeilta takavarikoitua omaisuutta, mutta se toimi nahkanparkitsemona jo ennen sotaa, ja sijaitsi myös varsinaisen leirialueen ulkopuolella lähellä kaupunkia. Useiden muiden projektien tapaan myös diskoteekki herätti kansainvälistäkin huomiota.

Eräs eniten kiistoja herättäneistä ja analysoiduista kysymyksistä leirialueella oli pari vuosikymmentä sitten Karmeliittaluostarin kohtalo. 1984 joukko nunnia perusti luostarin keskitysleirin aidan kupeessa sijaitsevaan niin sanottuun teatterirakennukseen. Rakennus oli ennen sotaa toiminut Puolan armeijan upseerimessinä, sodan aikana siellä oli säilötty muun muassa Zyklon-b:tä.

Pitkällisen kiistelyn jälkeen nunnat siirtyivät toisiin tiloihin, mutta kiista jäi elämään ristin muodossa: puolalaisen paavin vuonna 1979 tapahtuneen Auschwitzin vierailun yhteydestä jäänyt valtava risti pystytettiin luostarin lähistölle, keskelle leiriaikaista soranottopaikkaa, jossa menehtyi lukuisa joukko vankeja. Risti närästi erityisesti juutalaisyhteisöjä, joiden mielestä katoliset pyrkivät omimaan itselleen keskeisesti juutalaisten kärsimyshistoriaan kuuluvan paikan. Suunnitelmat ristin poistosta nostattivat vastarinnan aallon, paikalle ilmestyi sadoittain pienempiä ristejä, ja tapahtumia varjosti jopa pommiuhkaus. Pienemmät ristit saatiin lopulta poistettua, suurin on edelleen paikoillaan.

Oswiecimin kaupunkialueella harjoitettava kaavoituspolitiikka on siis jatkuvasti luupin alla, mutta sama ei päde lähes lainkaan Auschwitzin muihin osiin, esimerkiksi alaleireihin. Useista alaleireistä ei ole jäljellä yhtään merkkiä sodanajalta, jotkut taas ovat jatkaneet esimerkiksi tehtaina samaan malliin kuin sodan aikanakin. Alaleirien nykytilasta antaa hyvän kuvan Plawyn leiri, josta ei ole jäljellä kuin kaksi aidan tolppaa, nekin uusiokäytössä:

http://tiergartenstrasse4.org/DATA/pliki/grafiki/OUR%20PROJECTS/AUSCHWITZ%20THE%20SUBCAMPS/PLAWYFINAL.jpg

Auschwitzin ja Oswiecimin jännitteinen suhde kuvaa laajemminkin holokaustiin liittyviä ristiriitoja: ketä halutaan muistaa, miten pitäisi muistaa, mikä uhriryhmä on oleellinen, mitkä paikat säilyttämisen arvoisia. Monta on syytä siihenkin että harva mahtaa muistaa Auschwitzin ensimmäisten vankien olleen saksalaisia.

Luumylly Chelmnossa

2010-01-15T04:26:00.000-08:00

Rudolf Höss, Auschwitzin keskitysleirin komendantti, vieraili Chelmnon tuhoamisleirillä 16.9.1942. Ajolupaa koskevan sähkösanoman mukaan vierailun tarkoituksena oli käydä tarkastamassa "Aktion Reinhardin kenttäuunien kokeiluasemaa."

Hössinkin kuvauksen mukaan Chelmnossa oli käytössä "kuulamylly" (Kugelmühle), jota jotkut todistajat nimittävät moottorimyllyksi (Motormühle), jotkut luumyllyksi (Knochenmühle), ja jotkut jopa kahvimyllyksi (Kaffeemühle). Kyseessä on siis laite jota kaikkien kuvausten mukaan käytettiin luiden murskaamiseen tai jauhamiseen ja siten todisteiden hävittämiseen.

Näin Höss itse matkastaan:

"Hieman Reichsführerin [Himmler] vierailun jälkeen saapui Standartenführer Blobel Eichmannin virkapaikasta ja toi mukanaan RFSS:n käskyn, jonka mukaan joukkohaudat tuli avata ja ruumiit polttaa. Lisäksi piti tuhkat hävittää, jotta myöhemmin ei voitaisi päätellä poltettujen määrää. Blobel kokeili jo Chelmnossa erilaisia polttotapoja. Hänellä oli Eichmannin lupa esitellä tätä laitostaan.

Ajoin Hösslerin kanssa Chelmnoon vierailulle. Blobel oli rakennuttanut erilaisia tilapäisiä uuneja, ja poltti puulla ja bensiinijäämillä. Hän yritti hävittää ruumiita myös räjäyttämällä, se toimi kuitenkin hyvin epätäydellisesti. Tuhka levitettiin laajalle metsäalueelle, mitä ennen se oli jauhettu pölyksi kuulamyllyssä.

Standartenführer Blobel oli määrätty etsimään ja hävittämään kaikki joukkohaudat koko itäalueella. Hänen työosastonsa peitenimi oli "1005". Työn itsessään suoritti juutalaiskomennuskunnat, jotka ammuttaisiin alueen tyhjentämisen jälkeen. KL Auschwitz oli jatkuvasti asettanut juutalaisia komennuskunta 1005:n käyttöön"

Edelläolevan tekstin Höss kirjoitti vankeudessa Puolassa. Välittömästi matkan jälkeen matkalle osallistunut Auschwitzin rakennustoimiston suunnittelujohtaja, ja yksi krematorioista vastanneista arkkitehdeistä, Walter Dejaco kirjoitti myös raportin, joka on vähemmän seikkaperäinen ja kuvaileva:

"Auschwitz 17. syyskuuta 1942.
Matkakertomus virkamatkasta Litzmannstadtiin [Lodz].
Matkan tarkoitus: Erityislaitoksessa [Sonderanlage] vierailu.
Lähtö Auschwitzista tapahtui 16.9.1942 kello 5 aamulla henkilöautolla Auschwitzin komendantuurista.
Osanottajat: SS-Obersturmbannführer Höss, SS-Untersturmführer Hössler ja SS-Untersturmführer Dejaco.
Saapuminen Litzmannstadtiin kello 9 aamulla.

Seurasi vierailu ghettoon, sekä matka erityislaitokselle. Vierailu erityislaitoksessa sekä keskustelu SS-Standartenführer Blobelin kanssa sikäläisen laitoksen toiminnasta. Ostdeutsche Baustoffwerke, Posen, Wilhem-Gustloff-Strasse on saanut tilauksen rakennusmateriaalista erityissopimuksella Standartenführer Blobelilta ja materiaali tulee välittömästi toimittaa Auschwitziin. Tilaus hoituu oheisella kirjeellä WVHA:lta, ja yhteisymmärryksessä Obersturmführer Werberin kanssa, paikallisen keskusrakennustoimiston osasto C V/3:lta, tulee tilaus olla valmiina ja toimitettavissa välittömästi. Rahtikirjat vaaditusta määrästä lähetetään edellä mainitulle yhtiölle. Viitaten SS-Standartenführer Blobeliin pitää firman Schriever und Co, Hannover. Bürgermeister-Fink-Strasse, laittaa toimitusvalmiiksi siellä jo sivuunlaitettu ja varastoitu kuulamylly Auschwitzin aineksia varten.

Paluu tapahtui 17.9.1942. Saapuminen Auschwitziin kello 12."

Kuulamylly ilmaantuu vielä kertaalleen dokumentteihin 4.2.1943 Schrieverin edustajan Dresdner Bankin Hannoverin filiaalin Litzmannstadtin ghettohallinnolle lähetettämässä kirjeessä, jossa kysellään laitteen liikkeistä:

"Palaamme kirjelmäänne 7.12 viime vuonna jossa ilmoititte että olette lähettänyt kuulamyllyn Auschwitzin keskitysleirin komendantuurille. Kuten olemme nyt Lublinista turvallisuuspoliisin ja SD:n komentajalta kuulleet, on laite jälleen palautettu teille."

Ghetossa laskuun on kirjattu merkintä "maksettava erityistilin kautta" ja sen on kuitannut Biebow, ghettohallinnon johtaja. Raul Hilbergin esittämän aineiston mukaan lasku olisi siirretty lopulta ghettohallinnolta Gestapolle. Hilberg viittaa myös varhaisempaan, ghettohallinnon apualaisjohtajan esittämään tiedusteluun gheton juutalaisneuvostolle hankkia kuulamylly "Sonderkommando Kulmhofia" varten.

Yksi kuva on oletettavasti vastaavasta laitteesta säilynyt, tosin ainoastaan Galiciassa sijaitsevalta Janovskan leiriltä.

Laitteen toimintaa kuvasi Leon Weiss, yksi sikäläisen Sonderkommandon työläinen, näin:

"Se oli kuin sementtimylly joka pyöri ja jossa oli raskaita teräspalloja, ja luut laitettiin sinne sisään"

Chelmnon tapahtumien todistajat ovat myös kertoneet kuulamyllyn toiminnasta. Heinz May, joka toimi aluemetsänhoitajana Kulmhofissa, kertoi toimittaneensa aluksi puuntamia alueen naamioimiseksi, mutta myöhemmin Sonderkommandon johtaja Bothmann pyysi hänelta suuria määriä puuta ruumiiden polttamiseksi. May vieraili 1942 useaan otteeseen leirin alueella. Mayn mukaan "useiden yritysten jälkeen krematointi toteutettiin noin kolme metriä syvissä, neljä metriä halkaisijaltaan olleissa kaivannoissa, jotka oli vahvistettu sivuilta kivillä. Ruumiit poltettiin niiden sisällä. Jäljelle jääneet pidemmät luut jauhettiin moottorimyllyssä joka oli sijoitettu puuvajaan."

Myös toinen saksalainen, Rozalja Peham, joka oli erään Kulmhofin Sonderkommandon jäsenen vaimo, kertoi tapahtumista samaan tapaan. Hänen miehensä oli kertonut keväällä 1942 määrätyn ruumiiden hävittämisestä ja maininnut myös hävitystyötä tarkkailemaan tulleet vierailijat. Pehamin mukaan ruumiit poltettiin kaivannoissa, "Chelmnossa oli laite luiden jauhamiseksi. Näin itse auton joka oli lastattu täyteen luujauhoa sisältäneitä paperikasseja."

Poliisieversti Ottomar Roese kertoi 1962 oikeudelle Hannoverissa, että hänen vieraillessaan miehistöntarkastuskierroksellaan keväällä 1942 Chelmnossa kertoi Lange hänelle että "olemme tilanneet jo Bremenistä suuren kahvimyllyn (Kaffeemühle), joka hienontaa luut".

Samaisessa oikeudenkäynnissä hyvin välttelevästi vastaillut komentajan autonkuljettaja Walter Burmeister vastasi luiden kohtalosta kysyttäessä, että "ne kaikki murskattiin. Laitettiin yhteen luumyllyyn, voi olla myös toinenkin. Niitä kutsuttiin luumyllyiksi [--] Se oli yhtä iso kuin tämä pöytä tässä - ehkä".

"Missä on ne joukkohaudat?"

2010-01-14T00:57:00.000-08:00

Tulin vilkaisseeksi Kauppalehden keskustelupalstan jaaritteluja holokaustista, lähinnä voi todeta ns. holokaustin kiistäjien juttujen kulkevan samoja vanhoja latuja vuodesta toiseen.

Yksi useimmiten toistettuja väittämiä tai "kyseenalaistuksia" koskee joukkohautoja, ja tuossakin keskustelussa näkyi yksi kyselevän hautojen perään. Teema tietty on laaja, ja vaatisi kirjoittajilta tutustumista edes pintapuolisesti niin sanotun Aktion 1005:n ja vastaavien operaatioiden toimintaan.

Joukkohautojen hävittämiseen tarkoitettu "Aktion 1005" käynnistyi vuonna 1942 - alkuvuodestahan oli Neuvostoliiton toimesta jo julkistettu tietoja useista joukkomurhista ja joukkohautalöydöistä (Neuvostolehdistön mukaan esimerkiksi Kerchissa Krimillä kerrottiin alkuvuodesta 1942 löydetyn 7000 siviiliruumista).

Alkuvuodesta 1942 ulkoministeriön valtiosihteeri Luther oli myös jo kiinnittänyt Gestapon johdon huomion esiintulleisiin ruumislöytöihin, ja Gestapon johtaja Müller lupasi vastauksessaan 28.2.1942 ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin. Joukkohautalöytöjen seurauksena ilmenikin tarve tuhota jäljet perusteellisemmin. Jälkientuhoamisoperaatio Aktion 1005:een viittannee Müllerin kirjeen yläkulman tunniste, joka oli IV B 4 43/42 gRs (1005), jos kohta täyttä selvyyttä nimen alkuperästä ei tietoni mukaan ole ja nimi esiintyy vain muutamassa sodanaikaisessa dokumentissa.

Myös Himmler kiinnitti tähän jälkien hävittämiseen huomionsa, kirjoittaessaan marraskuun 20. päivä 1942 Müllerille että tämän on huolehdittava kuolleitten juutalaisten krematoinnista ja hautaamisesta. Kirjeessään Himmler reagoi erityisesti erilaisiin juutalaisten joukkotuhoon liitettyihin huhuihin, muun muassa siihen että juutalaisista olisi tehty saippuaa. Krematointi varmistaisi että huhut joukkohaudoista jäisivät vain huhuiksi.

Jälkien siistiminen alkoi Paul Blobelin johdolla kesällä 1942, aluksi tuhoamisleireillä joista ensimmäisenä oli ohjelmassa Chelmno. Chelmnon operaatiosta on jäänyt parikin dokumenttijälkeä, joista toisessa mainitaan Kulmhofissa oleskelleelle Blobelin ryhmälle ostetun dieselmoottori, toinen, jo aiemmin siteeraamani dokumentti viittaa Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin vierailuun leirillä. Ruumiit kaivettiin esiin ja poltettiin erilaisilla rovioilla, Blobelin operaatioissa yleensä polttokuopissa tai ratakiskojen päällä. Blobelin johdolla hävitettiin sitten jälkiä myös idän suuremmissa tuhoamispisteissä, työn jatkuessa yli parin vuoden ajan. Kaikkia pienempiä paikkoja ei kuitenkaan ehditty "siistiä" johtuen joko ajan puutteesta tai huolimattomuudesta.

Jälkien hävittämistyössä käytettiin yleensä apuna paikallista väestöä, ja yksiköistä karanneet vangit muodostavat tekijöiden tunnustuksien ohella pääosan Aktion 1005:a koskevasta todistusaineistosta. Joitakin viitteitä operaatioista on löydettävissä myös brittitiedustelun sieppaamissa saksalaisten sähkösanomissa. Aktion 1005 on tällä hetkellä useankin tutkimuksen kohteena, joten lisää tietoa tästä suhteellisen niukalti käsitellystä teemasta on odotettavissa lähivuosina.

Luonnollisesti myös tuhottujen hautojen jäljet ovat monin paikoin näkyvissä yhä nykyäänkin - muun muassa Sobiborin, Chelmnon ja Belzecin leireillä on arkeologisissa tutkimuksissa havaittu merkittävät määrät ihmistuhkaa, ja myös jonkin verran kokonaisia ruumiita hautojen pohjalla, sekä Chelmnossa myös alkeellisten krematointikaivantojen jäänteet.

Mutta joukkohautoja siis on kyseisen operaationkin jäljiltä olemassa, ja varsin runsaasti vieläpä. Useita niistä kaivettiin esiin neuvostoviranomaisten ja myös puolalaisten toimesta heti sodan jälkeen. Itä-Euroopan vapauduttua on myös muiden maiden tutkimusryhmiä vieraillut tutkimassa hautoja, ja hautoja on paikannettu mittava määrä. Yksi tuoreimmista tapauksista on ranskalaisen katolisen papin Patrick Desbois'n johdolla Ukrainassa toteutettu tutkimuskierros, jonka tuloksista ja hautalöydöistä kuvien kera tuolla:

http://www.memorialdelashoah.org/upload/minisites/ukraine/en/en_exposition5-desbois.htm

Kenties kattavimmin joukkohautoja on tutkinut australialainen tutkimusryhmä 1990-luvun alussa. Arkeologi Richard Wrightin johdolla tutkijat paikansivat ja avasivat joukkohautoja muun muassa Ukrainassa, Sernikissä.

Neuvostoviranomaiset pitivät aluksi koko tutkimusta tarpeettomana, mutta muutaman viikon odottelun jälkeen kaivauksille saatiin lupa. Wrightin johdolla suoritetuissa kaivauksissa aiottiin ensin, haudan oletetusta suuresta koosta johtuen, tyytyä koekairauksiin ja määritellä ruumiitten määrä siten. Neuvostoliittolaisten tutkijoiden vaatimuksesta haudat avattiin lopulta kokonaan.

Kaivauksissa todettiin mittava joukkohauta, 40 metriä pitkä ja 5 metriä leveä, ja kaikkiaan tutkittiin 553 ruumista, joista 410:llä todettiin saksalaisen 9mm luodin tuottama ampumahaava päässä, kymmenellä oli muu selkeä kallovamma. Haudasta löytyneet luodit oli valmistettu vuosivälillä 1938-1941. Ruumiista 407 tunnistettiin naisiksi. Silminnäkijöiden todistusten mukaisesti myös arkeologinen tutkimus paljasti että ruumiit olivat haudassa pakattuna kuin sardiinit, ja useat heistä oli lyöty kuoliaaksi. Tämän tekstin alussa ja alla Wrightin ryhmän ottamia kuvia Sernikistä:

Ken on kiinnostunut näkemään laajemmin kuva-aineistoa joukkohautalöydöistä, löytää niitä runsain mitoin vaikkapa tuolta Roberto Mühlenkampin kokoamana:

http://rodohforum.yuku.com/topic/5963/t/Mass-Graves-and-Dead-Bodies.html

Uusia ilmakuvia Auschwitzista

2009-12-29T14:39:00.000-08:00

Brittiläinen arkisto on julkaissut nipun aiemmin arkistojen kätköissä lojuneita ilmakuvia Auschwitzista. Kuvasarja joka on otettu 23. elokuuta 1944 näyttää yhden ylilennon Birkenaun alueella ja kuvasarjassa näemme savupatsaan nousevan krematorio numero V:n takanta. Ilmakuvasarja TARA:n (The Aerial Reconnaissance Archives) sivuille aukeavina pikkukuvakkeina:

TARA:n sivuilla on runsaasti muutakin ilmakuva-aineistoa ympäri Eurooppaa:

http://aerial.rcahms.gov.uk/worldwide/

Savupatsaan kohoamispaikalta vangit onnistuivat myös salaa kuvaamaan krematorion oviaukosta pari otosta saman vuoden syksyllä. Kuvat otti Kreikan juutalainen Alberto "Alex" Errera, joka ammuttiin pakoyrityksen yhteydessä pian kuvien ottamisen jälkeen. Kuvat salakuljetettiin leiriltä syyskuussa 1944.

Kuvissa niin sanotun Sonderkommandon jäsenet polttavat ruumiita avotulella. Hammastahnatuubissa leiriltä salakuljetettujen kuvien ohella lähetettiin myös kuvia koskeva viesti joka kuului alla olevien kahden kuvan osalta seuraavasti:

"Lähetämme teille kuvia Birkenausta, kaasutusoperaatiosta. Kuvat esittävät yhtä roviota ulkoilmassa, jossa poltetaan ruumiita kun krematoriot eivät kykene suoriutumaan polttamisesta. Rovion edessä makaa ruumiita, odottamassa heittämistä roviolle."

Kuvat ovat tässä suhteellisen pienessä koossa; toisaalla verkosta niitä löytyy suurempinakin, mutta nämä kuvat esittävät kuvat kokonaisuudessaan niin että oviaukkoa ei ole rajattu pois kuvasta:

Keskitys- ja tuhoamisleirit sodan jälkeen

2009-12-20T15:31:00.001-08:00

Keskitys- ja tuhoamisleirien historia sodan jälkeen ei ole pelkästään muistomerkkien ja muistotilaisuuksien paraatia. Arkiset ja raadolliset seikat, kuten sodanjälkeinen pula jokseenkin kaikesta, sekä ihmisten ahneus ja piittaamattomuuskin, vaikuttivat suuresti niiden alueilla.

Jokseenkin kaikilla leireillä leiriparakit ja muut rakennukset joutuivat rakennustarvikkeiden saalistajien kohteeksi. Esimerkiksi Birkenaun puuparakeista hävisi 2/3 vuoden sisällä. Samoin Majdanekissa jopa 80 prosenttia puuparakeista joko siirrettiin muualle uuteen käyttöön tai purettiin rakennustarvikkeiksi ja polttopuiksi.

Birkenaun krematorioitten raunioista vietiin runsain mitoin tiiliä rakennustarvikkeiksi ja tiiliparakkeja purettiin. Auschwitzin pääleirin liepeillä olleiden kasarmien tiloja hyödynnettiin muun muassa Puolan armeijan käytössä 1990-luvulle asti. Dachaussa parakit otettiin idästä karkotettujen saksalaisten tilapäisasumuksiksi useiden vuosien ajaksi.

Myös maanomistusolot aiheuttivat kiistoja. Saksalaiset olivat luoneet laajan ”intressivyöhykkeen” Auschwitzin leirialueen ympärille, ja samalla vieneet maita paikallisilta maanviljelijöiltä. Sodan jälkeen viljelijät ottivat alueita uudelleen käyttöönsä, ja muun muassa kaasukammiona toimineen niin sanotun bunkkerin paikalle on museon tietojen mukaan rakennettu 1955 uusi talo, jossa asui vuosikausia puolalainen viljelijäperhe. Samoin jopa aivan Birkenaun leirin keskellä viljeltiin sodan jälkeisinä vuosina perunaa.

Erityisenä vaivana olivat kullan ja muiden arvoesineiden etsijät. Leirien ympäristöjen asukkaat olettivat joukkohaudoista ja tuhkan seasta löydettävän juutalaisten muassaan tuomia arvoesineitä, ja asukkaat kaivoivat niitä esiin. Näitä kullankaivajia lehdistö kutsui hyeenoiksi. Auschwitzissa tuhkahautoja sihtaavia asukkaita pidettiin loitommalla jopa asein, eräs kaivuutöihin pyrkinyt asukas haavoittuikin vartijan luodista.

Kuva: Verekseltään kiinnijääneitä aarteenetsijöitä Treblinkassa leppoisissa tunnelmissa paikallisen miliisin kanssa (Gazeta Wyborcza 7.1.2008)

Treblinkassa erääksi perusteeksi valtaisan muistomerkin rakentamiselle 1960-luvulla esitettiin että se estää hautojen ryöstelyn. Jo ennen sodan päättymistä oli siellä hautoja pengottu jopa räjähteiden avulla. Sobiborissa ja Belzecissä tiedetään hautoja kaivellun aivan viime vuosille asti - jotkut summassa, jotkut jopa metallinilmaisimien kanssa.

Lukuisat leirit toimivat myös vankiloina. Auschwitzissa käytettiin reilun vuoden ajan erityisesti saksalaisia ja saksalaissukuisia (Volksdeutsche) vankeja muun muassa joukkohautojen esiin kaivamisessa, alueen puhdistamisessa ja purkamisessa. Dachaussa majoitettiin oikeudenkäyntiä odottavia saksalaisia. Buchenwaldissa ja Sachsenhausenissa toimi neuvostoliittolaisten ”Speziallager”, joiden olosuhteet vastasivat joidenkin kuvausten mukaan jopa saksalaisten keskitysleirien olosuhteita.

Ensimmäisinä sodan jälkeisinä vuosina leirien säilyttäminen ja muistaminen jäi ensi sijaisesti entisten leirivankien kontolle. He kokosivat pienimuotoisia näyttelyitä leireille, ja kunnostivat rakennuksia sekä järjestivät opastettuja kierroksia leirialueilla.

Kesti useita vuosia kunnes leirit alettiin mieltää tärkeiksi muistamisen kohteiksi myös valtioiden taholta, ja silloinkin muistaminen oli usein omiin poliittisiin tarpeisiin sidottua. Auschwitzia esimerkiksi esiteltiin 1960-luvulla kapitalismin ja kolonialismin kiteytymänä sormen osoittaessa erityisesti Yhdysvaltoihin. Juutalaisten kohtaloita ei juuri silloisessa puolalaisen antisemitismin ilmapiirissä muisteltu.

Auschwitzin portti: Arbeit Macht Frei

2009-12-20T07:35:00.001-08:00

Lehtitietojen mukaan Auschwitzin portin yläpuolella oleva Arbeit Macht Frei -kyltti on varastettu. Aiheellisesti tapaus on nostanut suuria otsikoita erityisesti Puolassa. Portti ja kyseinen teksti ovat holokaustin ydinkuvastoa.

Portti, jonka yläpuolelle kiinnitetty teksti on lainattu Dachausta, valmistui kesällä 1940. Kyltin rakentaneet vangit käänsivät myöhemmän legendan mukaan sanan "Arbeit" b-kirjaimen ylösalaisin pienenä protestina saksalaishallintoa vastaan.

Kirjoitus "Arbeit Macht Frei", joka tarkoittaa käännettynä "työ tekee vapaaksi", viittaa keskitysleirien alkuperäiseen ideaan: Theodor Eicke, joka oli Dachaun leirin ensimmäinen komendantti ja keskitysleirien toimintatavan "isä", näki eräänä leirin tehtävänä "uudelleenkouluttaa" vangit työn kautta jälleen yhteiskuntakelpoisiksi. Auschwitzin kontekstissa fraasin voi nähdä lähinnä pilkantekona, sillä leirillä kuoli yli miljoona vankia, vapauteen sieltä pääsi puolestaan ennen neuvostojoukkojen tuloa vain noin 1500 vankia.

Ensimmäisen kerran kyltti yritettiin varastaa jo heti leirin vapautuksen aikoihin: neuvostosotilaat olivat pakanneet sen junaan kuljetettavaksi kotiin "matkamuistoksi". Leirin entinen vanki Eugeniusz Nosal onnistui kuitenkin saamaan kyltin takaisin, lahjuksena oli pullollinen votkaa. Kyltti palautettiin alkuperäiselle paikalleen leirimuseon perustamisen aikoihin vuonna 1947.

Portin symbolinen merkitys saattaa pohtimaan sitä, mikä on erilaisiin historiallisiin tapahtumiin liitetyn kuvaston suhde todellisuuteen. Kyseinen portti nimittäin ei oikeastaan juuri edes kuulu historiallisesti holokaustiin: valtaosa Auschwitzin keskitysleirillä holokaustin uhrina kuolleista ei edes koskaan nähnyt kyseistä porttia. Juutalaiset astuivat junasta jo ennen kyseistä porttia niin sanotulla Judenrampella, ja kuljetettiin siitä Birkenauhun tuhottavaksi. Myöhemmin junat menivät suoraan Birkenauhun.

Portin korostunut merkitys vääristää myös kuvaa itse pääleiristä. Vaikkakin se oli leirin varsinainen portti vuoteen 1941, siitä edespäin leiri laajeni niin että portti oli myöhemmin itse asiassa leirin keskellä. Vuosivälillä 1942-1945 leirin portti sijaitsi siellä missä nykyään vierailijat parkkeeraavat autonsa, ja valtaisa, maaliskuussa 1942 käyttöön otettu vastaanottokeskuskin jää nykyisen portin ulkopuolelle. Leirillä vierailevat astelevat tohkeissaan ohi kahviloiden ja matkamuistomyymälöiden, tiedostamatta että juurikin sillä paikalla tuhannet vangit ottivat ensikosketuksen leiritodellisuuteen.

Sekin jää huomaamatta että jo ennen parkkialueelle saapumistaan satunnainen matkailija on ehtinyt ohittaa kymmenittäin verstaita ja varastorakennuksia joissa leirin asukkaat työskentelivät. Sodan jälkeen nuo tilat olivat muun muassa Puolan armeijan parakkeina.

Mutta se mitä vierailija nykyään kokee ei tietenkään poikkea juurikaan mistään muusta museosta: vierailija ei kohtaa alkuperäistä kohdetta alkuperäisessä asussaan, vaan siitä luodun representaation. Kaikki ei ole alkuperäisessä asussaan, alkuperäisillä paikoillaan, ja alkuperäisessä kunnossaan. Auschwitz ja Birkenau, laajana ulkoilmamuseona on vuosien mittaan ollut haasteellisen tehtävän edessä puntaroidessaan sopivaa kompromissia entistämisen ja säilyttämisen välillä; leirin rakennelmia on pakko korjata, niihin on pakko laittaa uusia osia ja jälkiä on pakko siivota jotta leiri näyttäisi autenttiselta.

Goebbels ja vastapropaganda

2009-11-30T23:47:00.000-08:00

Liittoutuneet julkaisivat joulukuussa 1942 ensi kertaa laajamittaisesti tietoja käynnissä olevasta juutalaisten joukkosurmasta. Saksan propagandavastaavien reaktio on monin tavoin mielenkiintoinen, ja heijastelee myös nykyisten holokaustin kiistäjien tapoja suhtautua asiaan. Goebbelsin päiväkirjamerkinnät ovat tässä yhteydessä erityisen huomionarvoisia.

Liittoutuneitten raportin julkaisun jälkeen, joulukuun 9. kirjoitti Goebbels että liittoutuneitten propaganda ei saa estää juutalaiskysymyksen ratkaisua:

"Juutalaiset kautta maailman mobilisoituvat meitä vastaan. He raportoivat kauhistuttavista julmuuksista joita väitetysti kohdistamme juutalaista rotua vastaan Puolassa [--] Nämä raportit ja varoitukset eivät voi estää meitä toimeenpanemasta radikaalia ratkaisua juutalaiskysymykselle. [--] Euroopan juutalaisilla on tuskin koskaan enää mitään erityistä raportoitavaa"

Joulukuun 12. Goebbels jatkoi teemasta ja pohti soveliasta reagointia siihen, kuitenkin sivuuttamalla mahdollisuuden kiistää uutisoinnin tiedot tykkänään:

"Julmuuspropaganda Puolasta ja juutalaiskysymyksestä on saavuttamassa valtavat mittasuhteet toisella puolen. Pelkään että ajan mittaan emme voi hallita asiaa vaikenemalla. Meillä täytyy olla jonkinlainen vastaus [--] Parasta on käydä hyökkäykseen ja puhua englantilaisten julmuuksista Intiassa tai Lähi-idässä. Ehkäpä se saa englantilaiset vaikenemaan. Joka tapauksessa, tehdessämme niin me vaihdamme aihetta ja nostamme esiin uuden asian"

14. joulukuuta Goebbels oli vakuuttunut myös läntisten piirien haluavan tosiasiassa juutalaisten tuhoa, mutta olevan juutalaisen lehdistön vietävissä. Goebbels siis jokseenkin selkeästi myöntää länsilehdistön tietojen oikeellisuuden:

"Englantilaiset ja amerikkalaiset ovat tyytyväisiä että puhdistamme juutalaisen roskajoukon. Mutta juutalaiset painostavat brittiläistä ja amerikkalaista lehdistöä. Me emme halua mennä tähän aiheeseen lainkaan julkisesti. Paremminkin, olen määrännyt että aloitamme propagandakampanjan englantilaisia vastaan koskien heidän siirtomaaväestönsä kohtelua [--] Toivon että tälla tavoin voimme onnistua saamaan englantilaiset vastaamaan hyökkäyksiimme. Sitten emme ole vain puolustaja vaan hyökkääjä"

Samassa yhteydessä Goebbels jatkoi juutalaisten kohtelun perustelua: "Juutalainen rotu valmisteli tätä sotaa. Se on kaiken maailmaa kohdannen onnettomuuden henkinen juuri. Juutalaisten täytyy maksaa rikoksistaa juutalaisen rodun häviämisellä Euroopasta ja kenties koko maailmasta, kuten Führer profetoi puheessaan valtiopäiville"

Goebbelsin taktiikkana oli luoda "yleinen hulabaloo julmuuksista, mikä on paras tapamme päästä eroon kiusallisesta juutalaiskysymyksestä. Asiat täytyy järjestää niin että jokainen osapuoli syyttää toista julmuuksista. Yleinen hulabaloo päättyy lopulta koko aiheen katoamiseen agendalta." Taktiikkana oli siis relativisoida kaikki väkivallanteot ja hämärtää siten juutalaiskysymyksen keskeinen rooli Saksan politiikassa ja asettaa kysymyksen ratkaisun käytännön toimeenpano yhdeksi väkivallanteoksi muiden rinnalle.

Huomionarvoista lienee myös, että rinnan Goebbelsin propagandapyrkimysten kanssa Himmler pyysi samoihin aikoihin tilastotieteilijä Korherria laatimaan raportin juutalaisten emigraatiosta ja siirroista itään, raporttia jota hän kuvaili myöhemmin kelvolliseksi hämäystarkoituksiin. Kuten myöhemmin on tultu tietämään, evakuointi itään oli useimmissa tapauksissa peitetermi juutalaisten massasurmaamisille.

Kaasukammiot ja kaasutukset: evoluutio

2009-11-22T01:32:00.000-08:00

Tuhoamisleirien kaasukammioiden syntyhistoria on suhteellisen monipolvinen. Leirien joukkotuhontavälineistö juontaa juurensa niin sanotusta eutanasiaohjelmasta, tunnettu myös nimellä T4 sen pääkonttorin Tiergartenstrasse 4:n mukaan.

Eutanasiaohjelman puitteissa surmattiin jo 1930-luvun aikana "ei toivottua" kansalaisainesta, väestöä joiden katsottiin olevan painolastina tavallisille veronmaksajille. Tällaisia olivat esimerkiksi mielisairaat ja vammaiset. Ensimmäiset surmat tehtiin nälkäkuurin avulla, jossa laitoksiin suljetuille tarjottiin aste asteelta supistuvaa dieettiä tämän johtaessa lopulta nälkäkuolemaan.

1939 Hitler valtuutti kansliansa johtavat lääkärit nopeuttamaan toimia, odotettu sodan syttyminen oli ilmeinen syy tähän "resurssisäästöön". Ylimääräisiä suita ei tarvittu. Potilaita surmattiin dieettimenetelmän ohella myös ruiskeilla, antamalla yliannos barbituraattja. Valmiste oli nimeltään Luminal.

Kaasulla surmaamista kokeiltiin ensimmäisen kerran tammikussa 1940 Berliinin lähistöllä Brandenburgissa sijaitsevassa entisessä vankilassa. Rikosteknisen instituutin työntekijät olivat aluksi sopivaa metodia etsiessään tehneet kokeita muun muassa rotilla, ja todenneet hiilimonoksidin sopivimmaksi tavaksi surmaamiseen. SS-oberscharführer August Becker Führerin kansliasta nouti BASF:n tehtaalta kaasusylinterit ja 15-20 alastonta miestä suljettiin vankilassa RSHA:n teknikoiden rakentamaan kammioon. Kammioon johdettu puhdas hiilimonodksidi surmasi potilaat parissa minuutissa.

Koetta tarkkaili iso joukko asiantuntijoita, muun muassa Christian Wirth ja Imfried Eberl, joista ensinmainittu toimi myöhemmin sekä Belzecin komendanttina että Aktion Reinard -leirien tarkastajana Eberln toimiessa Treblinkan komendanttina 1942. Seuraavien viikkojen aikana Becker kiersi eri instituutteja kertomassa miten operaatio oli sujunut ja millaisia laitteita kaasutuksen toteutuksessa muualla tarvittaisiin. Kaasukammioita rakennettiin kuuteen eri instituuttiin Saksan alueella.

Hiilomonoksidi joka oli säilötty pulloihin toimi surmaamisvälineenä myös sodan alun jälkeen Puolassa, kun Pommerin alueen instituutteja tyhjennettiin potilaista. Tällöin kaasu ohjattiin konttiauton takaosaan jonne potilaat oli suljettu.

Operaatio Barbarossan alettua erilaiset kokeilut laajenivat. Eutanasialaitosten jouduttua lopettamaan toimintansa julkisen kohun vuoksi - muun muassa lukuisat kirkon edustajat protestoivat sitä vastaan julkisesti - ryhdyttiin keskitysleirien työkyvyttömiä vankeja ohjaamaan noihin instituutteihin, ja yksittäisissä tapauksissa ryhdyttiin kokeilemaan kaasulla surmaamista myös leirien omissa tiloissa. Auschwitzissa tämä tapahtui ensi kerran leirin parakin numero 11 kellarissa Zyklon-b - nimisen hyönteismyrkyn avulla. Auschwitzin kalenterin mukaan - Danuta Czechin kokoama teos - tämä tapahtui 3. syyskuuta 1941.

Pulloihin säilötty hiilimonoksidi oli kuljetettava suhteellisen pitkien matkojen taakse mikäli sitä aiottiin käyttää kaikkialla Saksan valtaamilla alueilla ja se oli myös ilmeisen kallis tuote, joten rikostekninen instituutti ryhtyi kesän 1941 aikana kokeilemaan myös toisenlaisia menetelmiä. Tällöin kyseeseen tuli moottorin pakokaasu.

Syyskuun aluassa SS-Brigadeführer Artur Neben johdolla surmattiin useita mielisairaalapotilaita Minskin lähellä Mogilevissa. Operaatioon käytettiin kahta autoa, Adler -henkilöautoa sekä kuorma-autoa. Rekisterikilpien perusteella autot olivat poliisin omistamia. Niiden pakokaasut johdettiin eristettyyn huoneeseen potilaitten surmaamiseksi. Tapauksesta on paitsi osallisten kuvauksia - mukana oli myös eutanasiaohjelman puitteissa kaasutuksia suunnitellut ja rottakokeita Beckerin kanssa tehnyt Albert Widmann, joka myös toimitti kaasutukseen tarvittavat putket Minskiin - filmi, jossa näemme kaasutukseen käytetyt autot sekä huoneeseen johtavat putket ja joitakin potilaita. Kyseinen filmi löytyi sodan jälkeen Neben asunnosta Berliinissä. Filmiä esiteltiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä:

http://resources.ushmm.org/film/display/main.php?search=advanced&dquery=Keyword%28s%29%3A+Auschwitz%2C+Digitized%3A+Yes&cache_file=uia_LvuYJe&total_recs=31&page_len=25&page=1&rec=24&file_num=2151

Pakokaasujen johtaminen auton lastitilaan oli myöhemmin käytössä surmaamismenetelmänä muun muassa Chelmnon tuhoamisleirillä sekä idässä toimineissa kaaasuvaunuissa.

Aktion Reinhard - leireillä (Belzec, Sobibor, Treblinka), joiden työntekijöistä suuri osa tuli eutanasialaitoksista ja joiden palkat myös maksettiin kyseisen ohjelman puitteissa, surmaaminen toteutettiin paikan päälle rakennetuissa kammioissa joihin johdettiin moottorin pakokaasuja. Moottorit asentaneiden henkilöitten mukaan moottorina oli suuri bensiinimoottori.

Ensimmäisenä rakennetussa Belzecin leirissä kuitenkin kokeiltiin myös Zyklon-b:llä ja pullotetulla hiilimonoksidilla, lopulta kuitenkin päädyttiin moottorin pakokaasuilla surmaamiseen. Moottoreiden asentamisvaiheessa kemisti vielä tarkisti että laitteen tuottama kaasu on riittävää surmaamiseen. Todistajanlausuntojen perusteella voidaan kuitenkin todeta että uhrit eivät noissa kaasukammioissa kuolleet hiilimonoksidiin eli häkämyrkytykseen vaan tukehtumalla. Tästä kertoo lukuisien todistajien kuvaamat ihonvärimuutokset: todistajien mukaan uhrien iho ja erityisesti nenän- ja sormenpäät näyttivät sinertäviltä. Puhtaalla hiilimonoksidilla surmattaessa iho näyttäisi useimmissa tapauksissa vaaleanpunaiselta, kuten totesi myös KTI:n kemisti Leiding Sachsenhausenin koekaasutuksesta 1941.

Zyklon-b -kaasu toimi surmaamisvälineenä myöhemmissä Auschwitzin ja Birkenaun kaasutuksissa, sekä myös Stutthofin, Ravensbrückin, Sachsenhausenin ja Mauthausenin kaasukammioissa. Majdanekissa, virallisesti KZ Lublin, käytettiin ilmeisesti sekä pullotettua hiilimonoksidia että Zyklon-b:tä. Sachsenhausenissa kokeiltiin myös kaasuvaunuja 1941. Yksittäisiä Zyklon-b kaasulla surmaamisia tapahtui myös tilapäisissä kaasukammioissa Neuengammessa ja Gusenin parakeissa, ja syaanivetyä hyödynnettiin ilmeisesti myös Struthofin/Natzweilerin leirin kaasutuksessa vuonna 1943.

http://holokausti.blogspot.com/2009/07/kaasutuksen-uhri-menachim-taffell.html

Saksan valtakunnan alueella toteutetuissa kaasutuksissa kyse oli lähinnä työkyvyttömien leirivankien eliminoinnista, ja kaasutukset olivat mittakaavaltaan suhteellisen pieniä, korkeintaan joitakin satoja kerrallaan. Auschwitzissa kaasukammioitten käyttö lopetettiin syksyllä 1944 "juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun" samalla päättyessä. Sodan viimekuukausien kaasutukset muun muassa Mauthausenissa kytkeytyvätkin lähinnä leirien evakuointiin ja vaarallisten vankien eliminointiin. Viimeiset kaasutukset Mauthausenissa, ja ilmeisesti koko kolmannsessa valtakunnassa, tehtiin huhtikuussa 1945.

Babi Jar

2009-11-09T03:34:00.000-08:00

Babi Jar on rotko Kiovan kaupungin laitamilla, ja eräs toisen maailmansodan tunnetuimman joukkomurhan tekopaikka. Tapahtumista tuolla paikalla syyskuussa 1941 on lukuisia silminnäkijätodistuksia, sekä tekijöiden että uhrien tai sivustaseuraajien puolelta. Babi Jarista on verkossakin runsaasti aineistoa, joten en ryhdy itse tapahtumia sen suuremmin kertaamaan vaan käyn tässä esittelynomaisesti vain lyhyesti läpi sitä aineistoa jota tapahtumiin liittyen on minun tietoni mukaan saatavilla.

Sodan jälkeen useat surmatöihin osallistuneet saksalaiset todistivat useissa eri oikeudenistunnoissa tapahtumista. Muutamaa näistä kertomuksista on siteerattu tällä sivustolla: http://www.deathcamps.org/occupation/babijarstatements.html

Oikeus Darmstadtissa 29.11.1968 lausui tuomiossaan muun muassa seuraavaa uhriluvuista todistajien ja syytettyjen kertoman perusteella:

"Syytetty Con., joka piti sotapäiväkirjaa, muisti uskottavasti että koskien rekisteröintiä hänelle annettiin ensimmäiselle päivälle luku mittaluokkaa 22 000, ja 10 000 toiselle päivälle; näitä lukuja hän piti oikeina, perustuen hänen tiedusteluihinsa tapahtumista niiden täsmällisen kirjaamisen vuoksi. Syytetty Pfa. myös uskottavasti vahvisti että luku 33 000 oli mainittu. Syytetty Häf., sen jälkeen kun hänet oli vapauduttuaan osastosta vielä palannut Kiovaan Rownosta lokakuun alussa [--] oli huomannut, ollessaan jälleen teloitusalueella, että yksittäisiä ampumisia oli käynnissä edelleen, ja kysyttäessä hänelle annettiin tiedoksi noin 35 000 uhria. Luvun 34 000 oli kuullut myös todistaja Fro., joka tuolloin toimi sotilas-hallinnollisena asiantuntijana 454:ssä turvallisuusdivisioonassa [--]."

Kuudennen armeijan propagandakomppanian numero 637 valokuvaaja Johannes Hähle myös valokuvasi uhrien kokoontumista ja myös ampumisen jälkiselvittelyä vaatteiden kokoomisineen ja hautojen peittämisineen. Kuvia löytyy tältä verkkosivustolta: http://actionreinhardcamps.org/occupation/byalbum/list00.html

Suhteellisen äskettäin on laajemmin julkaistu myös saksalaisupseerien keskusteluja, joita britit tallensivat salaa upseerien pidätyskeskuksessa. Babi Jariin viittaavat muun muassa kenraaliluutnantti Elfeldt ja kenraaliluutnantti Heim keskustelussaan kesällä 1944:

http://www.fpp.co.uk/Himmler/interrogations/CSDIC/GRGG221.html

"Elfeldt: Kun olimme Kiovan alueella, pioneerijoukkojeni komentaja palasi kauhistuneena ... puhuen, se oli pioneeripataljoonan komentaja siis - ja tällä pataljoonalla oli tehtävänään...räjäyttää se, siellä oli 32 000 juutalaista, mukaanlukien naisia ja lapsia."

Elfeldt viittaa selkeästi Babi Jarin operaation jälkihoitoon, jossa pioneeripataljoona rajäytti kaivannon reunoja ruumiiden peittämiseksi.

Babi jarin operaatiosta on myös runsaasti aikalaisdokumentteja. Useat Einsatzgruppe-raportit mainitsevat operaation; raportissa 97 mainitaan suunnitellun rangaistustoimia ja noin 50 000 surmaamista, 101 kertoo surmatun 33,771 juutalaista, 106 kertoo luvun 35 000, 111 mainitsee syyskuisen operaation erikseen muiden ohessa ja kertoo Sonderkommando 4a:n päässeen kaikkiaan jo 50 000 surmattuun. Vielä raportti nro 128 marraskuulta mainitsee kyseisen operaation ja yli 30 000 teloitettua. Samoin SD:n ja turvallisuuspoliisin kuukausittainen koontiraportti, Tätigkeits und Lageberichte 6, mainitsee uhriluvun 33 771.

Lisäksi propagandakomppania 637 valmisti sotapäiväkirjansa mukaan syyskuussa valokuvaamisen ohella myös 2000 plakaattia joissa määrättiin juutalaiset saapumaan määrätylle kokoontumispaikalle.

Hans Koch, 454:n turvallisuusdivisioonan tiedustelu-upseeri, mainitsi salaisessa raportissaan että "rangaistuksena sabotaasista 29-30 syyskuuta kaupungin juutalaiset tuhottiin, kaikkiaan noin 35 000 henkeä. puolet heistä naisia."

Ulkoministeriössä alivaltiosihteeri Luther kirjoitti yhteenvedon raporteista, mainitsen että 33 000 juutalaista Kiovassa, 3000 Vitebskissä ja ainakin 5000 Dneprin itäpuolella on ammuttu. Valtiosihteeri Weizsäcker merkitsi nimikirjaimensa raporttiin sen laadintapäivänä.

Vielä voidaan mainita vaikkapa Sonderführer E. Kummingin raportti joulukuulta 1941, jossa hän raportoi OKH:n osastolle IIc että koko Ukrainan juutalaisväestö aiotaan tuhota ja että "Kiovassa noin 42 000-45 000 (arviot vaihtelevat) on uudelleenasutuksen varjolla siirretty, ja vaatteiden ottamisen jälkeen heidät on ammuttu suuressa kaivannossa".

Kun tuossa aiemminkin tuli käsiteltyä Wehrmachtin sotilaiden kirjeitä, laitetaanpa nyt tähänkin vielä lopetukseksi yksi esimerkki Kiovan taisteluita ja jälkiselvittelyjä koskien. Jalkaväkidivisioona nro 296. korpraali Ludwig B. kuvasi kirjeessään syyskuun lopulla seuraavasti: "Kiovassa esimerkiksi on miinojen räjähdyksiä toisensa jälkeen. Kaupunki palaa jo kahdeksatta päivää, kaiken tekivät juutalaiset. Siksi kaikki 14-60 vuotta vanhat juutalaismiehet on ammuttu, ja myös naiset tullaan ampumaan jos se ei lopu."

Wehrmacht: kirjeitä kotiin

2009-11-04T22:35:00.000-08:00

Häviävän pieni osa Wehrmachtin sotilaiden kirjeistä käsittelee juutalaiskysymystä. Tämä kertoo selkeästi roolijaosta rintamalla: Wehrmachtin "päätoimiala" oli toisaalla, ja suurin osa sotilaista ei osallistunut omalla panoksellaan juutalaisten tuhoamiseen, nämä tehtävät olivat lähes poikkeuksetta erikoiskomennuskuntien vastuulla. Mutta sivustaseuraajina ja asenneilmaston tulkkeina Wehrmachtin sotilaatkin viittasivat ajoittain juutalaisoperaatioihin. Muutama esimerkki kirjeenvaihdosta valottaa tätä aihepiiriä.

Asenneilmapiirissä voi havaita selkeän muutoksen talven 1942 aikana. Tappion alkaessa häämöttää mahdollisuutena myös rivisotilaiden odotushorisontissa etsittiin tilanteeseen syyllisiä erityisesti sieltä minne kolmannessa valtakunnassa oli tavattu osoittaa: juutalaisista. Kuitenkin jo suhteellisen varhaisessakin vaiheessa näyttäisi myös Wehrmachtin sotilaiden parissa ilmenevän tuntoja, joiden mukaan juutalaiset olivat sodan syy ja samalla heidän "poistamisensa" sen ratkaisu:

"Kun olin vielä syömässä illallista, ihmiset puhuivat juutalaiskysymyksestä kenraalikuvernementissä ja muualla maailmassa; minusta oli mielenkiintoista kuunnella sellaista keskustelua. Hämmästyksekseni kaikki olivat lopulta yksimielisiä siitä että juutalaisten täytyy hävitä maailmasta kokonaan. [--] Kaikki juutalaiset tulisi potkaista pois, tai hoidella - sitten asiat näyttäisivät erilaiselta maailmassa"

- Sotamies Wilhelm H, rakennuspataljoona 46:n päämaja, 28.5.1941

Propagandan vaikutukset näkyivät selkeästi jo operaatio Barbarossan alkuvaiheessa: sotilaat samaistivat bolsevikkien teot juutalaisuuteen, ja hyvinkin arkaistiset uskomukset juutalaisista nostivat päätään. Sotilaiden edetessä Neuvostoliittoon joutuivat he todistamaan useaan otteeseen NKVD:n järjestämien joukkomurhien jälkiä, muun muassa jo aiemmin tässä blogissa käsitellyssä Zloczovissa. Nämä kokemukset sulautuivat muun muassa Der Stürmerin tarjoilemaan propagandistiseen kuvastoon:

"On yksinkertaisesti mahdotonta kuvata mitä olemme saaneet kokea. Kaikkein saatanallisin ja rikollisin järjestelmä ikinä on juutalainen järjestelmä tässä "neuvostoparatiisissa". Olemme todistaneet rodullisia murhia Lvovissa ja Zloczovissa, ja itse viimeistä yksityiskohtaa myöten Tarnopolissa ja muualla - sanoinkuvaamatonta. Koska puhun sujuvaa venäjää [--] olen voinut tehdä tarkkoja havaintoja: näiden kaikkien rikosten johtajina ovat olleet juutalaiset, Tarnopolissa erityisesti juutalaislääkärit, kirurgit jotka leikkelevät ihmisiä rotumurhien aikana. En koskaan unohda ihmisten vihaa. Siellä me onnistuimme estämään useimmat niistä - saavuimme liian nopeasti!! - vaikka olemme saaneet tämän oppitunnin me, mieheni ja minä - olemme kiitollisia Stürmerille. Sillä meitä kiinnostaa miten juutalaiskysymys katoaa hiljalleen maailmasta Saksan ulkopuolella."

- Luutnantti K., tiedusteluyksikkö 44, ensimmäinen komppania, 13.2.1942.

Tarnopolissa nähty oli ilmeisesti aiheuttanut melkoisen shokin saksalaissotilaille, sillä edellä siteerattu kirje on kirjoitettu kuukausia tapahtumien jälkeen. Tarnopol myös toistuu suhteellisen usein muidenkin sotilaiden kuvauksissa.

NKVD:n tietojen mukaan Tarnopolissa surmattiin neuvostojoukkojen vetäytyessä 574 vankia. SD:n raportin mukaan saksalaisten saavuttua paikalle Einsatzgruppe -osastojen sijaan erityisesti Waffen-SS ja Wehrmacht sekä paikalliset asukkaat osallistuivat jälkiselvittelyyn, jonka yhteydessä surmattiin noin 600 juutalaista.

Ensikosketuksen shokista toivuttua tapahtumat muuttuivat arkipäiväisemmiksi; oli jo tiedossa millaisia juutalaiset olivat ja mihin he pystyivät, juutalaiskysymyksen ratkaisustakin tuli osa sotaa ja itsestäänselvyys, sinällään epämiellyttävä mutta välttämätön osa sotaponnistuksia:

"Ensimmäinen asia joka meidän täytyi hoitaa oli hankkiutua eroon juutalaisista. Autoimme SD:n tovereita puhdistamaan paikan juutalaissaastasta. Työ oli nopeasti hoidettu, vaikka se ei ollut helppoa. SD:llä oli määräys hävittää lopullisesti nämä siat, ja se vaatii hermoja, erityisesti koska niitä on niin paljon. Mutta pelkästään jo se asia että toimimme käskystä auttaa pääsemään asian yli, ja työhän on, lopulta, myös myötävaikuttamassa suureen voittoon."

- tullivirkailija Hans B., 9.8.1942 Ogrodzieniec.

Saksalaisten sotatien käännyttyä takaisin kohti Saksaa kohtasivat vetäytyvät joukot uudelleen juutalaisista tyhjennetyt kylät - ja myös joukkohaudat:

"Tässä paikassa oli aikanaan runsaasti juutalaisia, äskettäin meillä oli huono tuuri, olimme naamioimassa aseistusta (istuttamalla puita) ja osuimme joihikin maalla peitettyihin ruumiisiin. Kyllä, täällä voi kokea kaikenlaisia asioita, mutta mikään ei hetkauta meitä vanhoja sotilaita"

- Sotamies Georg C., 2. työpajakomppania 311, 20.5.1944.

Poliisioperaatio, Lomazy 1942

2009-11-04T03:01:00.001-08:00

Hampurin piirioikeus käsitteli 1967-1968 juttua jossa syytettyinä oli useita poliisipataljoona 101:n jäseniä. Poliisiyksikkö on myöhemmin tullut kuuluisaksi muiden muassa Daniel Goldhagenin ja Christopher Browningin käsiteltyä sitä tutkimuksissaan teloitusryhmien toiminnasta. Oikeudenkäyntiaineiston nojalla tapahtumat oli mahdollista hahmottaa melkoisen tarkkaan, sillä useat yksikön jäsenet kertoivat tapahtumista laajasti.

Lomazyn pikkukaupunki itäisessä Puolassa, Brestin lähistöllä, joutui saksalaisjoukkojen valtaamaksi heti sodan alkuvaiheessa. Paikkakunnalle perustettiin ghetto 1940, ja ghettoon koottiin myös ympäröivien alueitten juutalaisia. Kesään 1942 mennessä juutalaisväestön määrä olikin jo noin 1700.

Juutalaiskymyksen lopullinen ratkaisu, eli heidän surmaamisensa, oli päässyt kesään 1942 mennessä täyteen vauhtiinsa Puolassa ja tuhoamisleirit toimivat täydellä tahdilla. Kaikkia juutalaisvapaaksi päätetyn Puolan juutalaisia ei kuitenkaan kuljetettu tuhoamisleireille, vaan muun muassa kuljetusongelmien vuoksi pienempiä ja syrjäisempiä paikkauntia puhdistettiin paikan päällä toteutettujen ampumisoperaatioiden kautta. Näin myös Lomazyssa.

Elokuun 18. päivä 1942 poliisipataljoona 101:n toinen komppania komennettiin luutnantti Hartwig Gnaden johdolla Lomazyyn. Kaupungin juutalaiset koottiin paikalliselle urheilukentälle, rakennukset tutkittiin kellareita myöten. Kentällä juutalaiset määrättiin istumaan ryhmiin, miehet ja naiset erikseen. Poliisyksikön jäsen myös valokuvasi tapahtumia:

Kaikkiaan juutalaisia saatiin tuon päivän aikana kootuksi oikeuden mukaan ainakin 800. Mahdollisesti luku on paljon isompikin. Siihen viittaisi muun muassa se että erään joukkojen kokoamista kuvaavan otoksen taakse oli kuvaaja kirjoittanut tekstiksi "Verurteilte Juden. Lomartzie 18. Aug. 42. 1600." [Tuomitut juutalaiset. Lomartzie 18 elokuuta 1942. 1600]

Kentältä juutalaiset vietiin ryhmissä heidän itse kaivamilleen joukkohaudoille. Hauta sijaitsi metsikössä kaupungin laidalla. Kaivannosta on myös säilynyt yksi kuva, jonka taakse kuvaaja on kirjoittanut "juutalaiset valmistamassa joukkohautaa. Lomartczy 18. elokuuta 1942. 1600."

Ampujina toimi aluksi ukrainalaisista koottu, Trawnikissa koulutettu joukko-osasto. SD:n edustajan vaatimuksesta myös poliisiosaston miehet osallistuivat ampumiseen. Uhrit käskettiin makuulle haudan pohjalle ja aluksi ampujat seisoivat itsekin haudassa, mutta haudan täytyttyä ampuivat sen reunalta. Työtä ei vaivauduttu viimeistelemään, joten huonommin ammutut uhrit hukkuivat pohjaveden tulvittua hautaan.

Lomazyn operaatio oli alkanut etujoukon toimesta jo päivää aiemmin ja jatkui ainakin seuraavaan päivään. Ghetto saatiin tuhottua kokonaan. Tiettävästi vain yksi juutalainen, Baruch Berman, onnistui pakenemaan verilöylystä.

Sekasortoa Zloczowissa 1941.

2009-10-14T00:53:00.000-07:00

Galician alue nykyisessä Ukrainassa on ollut kautta historian useiden eri kansallisuuksien asuttama ristiriitojen kohde. Se on kuulunut niin Itävalta-Unkariin, Puolaan, Neuvostoliittoon kuin Ukrainaankin. Saksa miehittu aluetta 1941-1944. Väestöryhmien välillä jännitteet ovat useaan otteeseen puhjenneet aseellisiksi selkkauksiksi ja muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikana Zloczowin kaupungissa toimeenpantiin verilöylyjä niin ukrainalaisten, puolalaisten kuin venäläistenkin toimesta. Usein kohteena oli paikkakunnan suuri juutalaisyhteiasö. Tapahtumat Zloczowin pikkukaupungissa toisen maailmansodan aikana kuvastavat hyvin myös näitä ristiriitoja, ja yhä edelleenkin tapahtumat alueella ovat monenlaisten kiistanalaisten tulkintojen kohteena.

Zloczowin joukkosurma 3. ja 4. heinäkuuta 1941 oli monen asian summa, ja osallisina tai tekijöinä siinä oli mukana niin ukrainalaisten kansallismielisiä ryhmittymiä, SS-joukkojen sotilaita, että myös Wehrmacht. Kaikkiaan tapahtumat olivat hyvin sekasortoisia ja Wehrmachtin yrityksistä huolimatta ei oikein kenenkään kontrollissa.

Gestapon arkistosta Zloczowista löydetty kuva, jossa joko NKVD:n tai ukrainalaisten ja saksalaisten toimeenpanemien teloitusten uhreja:

(kuvan lähde: "Gott mit uns". Der deutsche Vernichtungskrieg im Osten 1939-1945, Ernst Klee und Willi Dressen, 1989, s. 17)

Jo kesäkuun aikana, siis välittömästi Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan puhjettua, olivat ukrainalaisnationalistit aloittaneet kiihotuksen muita kansallisuuksia vastaan. Stepan Banderan johdolla toimineen ukrainalaisnationalistisen OUN -järjestön lentolehtiset vaativat että "älkää heittäkö aseitanne vielä pois. Ottakaa ne käsiinne. Tuhotkaa vihollinen. Kansa! Tietäkää! Moskova, puolalaiset, unkarilaiset, juutalaiset - nämä ovat vihollisianne. Tuhotkaa ne." Saksalaiset käyttivät kansallismielisiä hyväkseen, ja mahdollinen kansannousu oli huomioitu myös sotasuunnitelmissa ja OUN:n kanssa oli neuvoteltu taktiikoista jo keväästä 1940. Galiciassa sijaitsevaan Zloczowiin kesällä saapunut Einsatzgruppe C:n Einsatzkommando 4b kiittelikin raporteissaan asukkaiden suhtautumista juutalaisiin.

Banderan joukkojen toimet voidaan nähdä myös kostona aiemmista tapahtumista: Neuvostojoukot olivat myös Zloczowissa, useiden muiden paikkakuntien tapaan, surmanneet vetäytyessään suuren määrän paikallisia asukkaita, erityisesti vankiloissa surmatyöt olivat mittavia. Sekä NKVD:n, SS:n että silminnäkijöiden tiedot kertovat paikkakunnalla surmatun noin 650 ihmistä.

Aluksi ukrainalaisjoukot ryöstelivät ja käynnistivät spontaaneja pogromeja ympäri kaupunkia. Kaupungin saksalainen komendantti puolestaan määräsi juutalaisille Davidin tähdellä varustetut käsinauhat. Toisena päivänä heinäkuuta annettiin määräys kaikkien juutalaisten kokoontua raatihuoneen aukiolle. Kieltäytyminen johtaisi ampumiseen.

Kaupungin linnoituksesta löydetyt 649 neuvostojoukkojen surmaaman ruumiit kaivettiin juutalaisten toimesta ja saksalaisten käskystä ylös, ruumiit pestiin ja tunnistettiin. Saksalaisssotilaan kuvauksen mukaan paikalliset asukkaat tunnistivat ruumisrivistöstä omaisiaan hajun ja heinäkuun helteen paikalle houkuttamien kärpästen suristessa ympärillä.

Saksalaiset myös tiedottivat tarkoin löydöksistä. New Jerseyssä ilmestynyt Ukrainian Weekly kertoi jo 2. syyskuuta 649 NKVD:n uhrin löytymisestä ja joidenkin tunnistamisesta:

http://www.scribd.com/full/16488321?access_key=key-63ab54r7qk1xrkj65h

Omaisten vietyä ruumiit pois ei haudat silti jääneet käyttämättä. Linnoitukseen asetettiin konekivääri, ja juutalaisten surmaaminen alkoi. Jalkaväkidivisioona 295:n tiedustelu-upseeri totesi 3.7.1941 että "kaupungissa ja linnoituksessa joukkoteloitetaan ja murhataan avoimella kadulla ukrainalaisten toimesta juutalaisia ja venäläisiä, naiset ja lapset mukaanlukien."

IV armeijakunnan aamutiedotteen mukaan vielä 5.7. jatkui sekasorto, ja tässä raportissa tekijöiksi mainitaan jo myös SS: "Zloczowista ilmoitetaan yhä julmista ampumisista niin vetäytyvien venäläisten kuin ukrainalaisten ja SS:n toimestakin. Ukrainalaisia ja juutalaisia on ammuttu vähintään 300."

Aluksi vain pintapuolisesti tapahtumiin osallistunut Einsatzgruppe C:n Einsatzkommando 4b palasi kaupunkiin 7. päivä heinäkuuta ja otti osaa puhdistuksiin. Operaatio - ja tilannekatsaus nro 24 kertoo seuraavaa:

"Tutkimukset Zlochevissa osoittivat että venäläiset, ennen vetäytymistään, pidättivät ja murhasivat summamutikassa kaikkiaan 700 ukrainalaista, mutta siitä huolimatta sisällyttivät siihen koko ukrainalaisen älymystön. Wehrmachtin käskystä militia ryhtyi kostotoimenpiteisiin pidättäen ja ampuen useita satoja juutalaisia. Likvidoitujen juutalaisten määrä voi olla noin 300-500."

Zloczowin tapahtumat kuvaavat yleisemminkin Barbarossan alkuvaiheen sekasortoisia tapahtumia aikana jolloin saksalainen sotilas- tai siviilihallinto ei vielä ollut täydessä kontrollissa tapahtumien suhteen, vaan paikalliset asukkaat tarttuivat myös usein toimeen. Saksalaiset pyrkivät erityisesti ukrainalaisalueilla ja Balttiassa hyödyntämään olemassaolevaa bolsevikki- ja juutalaisvastisuutta. Kertomuksista voi päätellä myös käskyvaltasuhteiden olleen paikoin epäselviä, ja operaation varsinaisesta suorittajastakaan ei oikein saa selkoa.

Einsatzgruppen raportin mukaan alullepanijana oli Wehrmacht, toisaalta tässä kuvatussa tapauksessa Wehrmacht pyrki estämään tilanteen eskaloitumisen - näin ainakin 295. divisioonan komentajan Otto Korfesin mukaan. Kuten aiemminkin on tässä blogissa tullut mainittua, sodan alusta asti useat Wehrmachtin upseerit protestoivat SS:n toimia, joten Korfesin toiminta ei ole mitenkään ennen kuulumatonta. Pääasiassa protestit ajoittuivat kuitenkin Puolan sotaretken alkuun. Syksyn 1941 mittaan toimintaohjeet selkiytyivät, ja Wehrmachtin käskettiin pysyä erillään SS:n operaatioista.

Kuten lukuisilla muillakin paikkakunnilla, myös Zloczowissa alkuvaiheen sekasortoiset pogromit olivat vain ensikosketus saksalaishallinnon todellisuuteen. Puhdistuksia oli useaan otteeseen syksyllä 1941, vuoden 1942 mittaan, sekä 1943. Suuri osa asukkaista kuljetettiin surmattavaksi Belzecin tuhoamisleirille. Paikkakunnan vuonna 1942 perustettu ghetto, johon oli koottu myös ympäröivien kylien asukkaat, pyyhkäistiin lopullisesti kartalta vasta 2. huhtikuuta 1943. Viimeisestä puhdistuksesta, joka vaati Zloczowin loppujen, noin 6000 juutalaisen hengen, onnistui pakenemaan vain kaksi ihmistä.

Vaikkakin nykymaailmalle suhteellisen tuntematon paikka, tuo Galician pikkukaupunki nousi hetkellisesti kiistan kohteeksi 1990-luvulla, kun historioitsijat kiistelivät Wehrmachtin rikoksista kertovan näyttelyn yhteydessä julkaistuista joukkomurhan kuvista. Lopputulemana kiistelystä voitiin todeta, että ruumiita oli kuvissa kaikista ryhmistä, niin ukrainalaisia, venäläisiä kuin juutalaisiakin, ja sekä saksalaisten että Neuvostoliiton hallintokaudelta.

Erityisen kontroversiaalinen oli kuva jossa juutalaiset kaivavat esille NKVD:n surmaamien asukkaiden ruumiita. Verrattaessa edellä esitettyyn kuvaan, joka paikallisen Gestapon arkistosta, voi todeta että tässä kuvassa ruumiit ovat selkeästi huonokuntoisempia, joten ilmeisesti kyse ei ole joko samasta ajankohdasta tai samoista uhreista. Kuvan oikeassa reunassa juutalaisia kaivuutyössä.

http://www.vilnaghetto.com/gallery/albums/album11/zlodzow.jpg

Aiheesta keskustellaan muun muassa tässä David A. Messengerin kirja-arviossa:

http://www.h-net.org/reviews/showrev.php?id=8824

Ennen sotaa Puolaan, nykyisin Ukrainaan kuuluvassa Zloczowissa, nykyiseltä nimeltään Zolochiv, pystytettiin 2006 muistomerkki kaupungin kaikkiaan 14 000 juutalaisuhrille. Samalla paljastettiin myös muistolaatta NKVD:n uhreille.

Birkenaun krematorio II tammi-helmikuussa 1945

2009-09-14T03:33:00.001-07:00

Kuvassa neuvostoliittolainen tutkimusryhmä tarkastelee krematorion raunioita välittömästi leirin vapauttamisen jälkeen. Kuva on peräisin alkuperäisistä kuvausryhmän otoksista heti leirin vapautuspäivältä.

Krematorioista oli tuohon mennessä poistettu muun muassa uunit, ilmastointiputket sekä kaikki muukin tuhoamistoimintaan viittaava, irrotettavissa oleva kalusto. Ilmastointiputket löytyivät kuitenkin leirin lastauslaiturin tienoilta. Uunit oli tarkoitus lähettää eteenpäin Mauthauseniin ja Gross-Roseniin, kuten eräs leirin alueelta sodan jälkeen löytynyt, Sonderkommandon jäsenen kirjoittama käsikirjoituskin todentaa. Samoin tästä on dokumenttiaineistoa, Topfin kirjeaineistoa vuodelta 1945, josta esimerkkinä Mauthausenin rakennustoimistolle 10.2.1945 lähetty kirje:

"Uusrakennus krematorio (erityisrakennelma)

Liitteessä lähetämme rakennusmestari Kochin kautta piirustuksen nro D 61 654. Tämä piirustus esittää puolta kokonaislaitoksesta. Keskimmäinen osa päärakennuksesta sisältää kaksi kertaa viisi kappaletta kolmipesäistä uunia. [--] Liittenä oleva luonnos olettaa, että kaikki KL Auchwitzista toimitetut osat löytävät uutta käyttöä. Tämä käsittää niin uunien rautaosat kuin ilmastointilaitteistonkin"

Kirjeen ajankohdasta voimme päätellä että pääosa kalustosta oli joko varastoituna jonnekin muuanne, tai SS:n rakennustoimisto ja Topf eivät olleet tietoisia että ne jäivät osin Auschwitziin. Uunien myöhemmästä kohtalosta ei ole täsmällistä tietoa.

Neuvostojoukkojen kuvaama materiaali Auschwitzin vapautuksen ajalta on suhteellisen vähäistä, tai ainakin sitä on säilynyt vähän. Valokuva-aineistoa ensi päiviltä on sitten jo enemmän, myös puolalaisten kuvaamana. Tämä sivusto esittelee Henryk Makarewiczin kuvaamasta filmistä still-kuvia, itse filmiä en ole verkosta tai muualtakaan löytänyt:

http://www.scrapbookpages.com/AuschwitzScrapbook/History/Articles/Liberation.html

Varhainen kuva-aineisto on sikäli oleellista todistusaineistoa, että sen perusteella pystymme rakentamaan kuvan siitä miten Auschwitzia koskeva aineisto kerättiin ja miten ja missä vaiheessa se päätyi julkisuuteen. Erityisen mielenkiintoista on, että NL:on joukkojen kuvaamassa materiaalissa esitellään myös lukuisia leirin ja krematorioitten piirustuksia.

Toisaalta aineisto myös kertoo siitä, miten neuvostoliittolaiset käsittivät Auschwitzin ja keskitysleirit ylipäätään: huomion kohteena on vankien kohtelu, lääketieteelliset kokeet, sekä omaisuuden varastaminen. Itse tuhoamiskoneisto on sivualalla. Neuvostoliitossa omaksutun virallisen näkemyksen mukaan, jonka Dimitrov luonnosteli Kominternissa 1930-luvulla, fasismi ja natsismi ovat kapitalismin ääri-ilmiöitä, sen loogiseen päätepisteensä kärjistetty muoto. Tällöin tulkinnoissa asettuu etusijalle työvoiman äärimmäinen riisto ja materiaalin hyödyntäminen kaikin mahdollisin tavoin; tästä kertovat muun muassa filmissäkin laajalti esitetyt, saksalaisten keräämät huiskasat, tekohampaat ja silmälasit. Samoin tähän tulkintaan sopii käsitys saippuanvalmistuksesta ja ihmistuhkan käyttö lannoitteena. Toisin kuin läntisissä tulkinnoissa, NL:on näkemyksessä arvoesineet, vaatteet ja muu vastaava ei ollut tuhotyön sivutuote vaan itsetarkoitus.

Teloitusryhmät valokuvissa

2009-09-08T00:57:00.000-07:00

Verkossa liikkuu melkoinen määrä valokuvia teloitusryhmistä. Monesti kuvan alkuperä jää hämärän peitoon, kuvassa olevia henkilöitä ei ole identifioitu, ja kuvauspaikka on tuntematon tai virheellisesti esitetty. Se on tiedossa että saksalaiset itsekin ottivat runsaasti valokuvia juutalaisoperaatioiden aikana, vaikka tämä "teloitusturismi" olikin selkeästi kielletty.

Eräs kuuluisa oikeustapaus käsittelikin mm. juuri valokuvien vastuutonta levittämistä. Kyseessä on SS-Untersturmführer Max Taubneria vastaan toukokuussa 1943 käyty oikeudenkäynti. Münchenissä kokoontunut SS-tuomioistuin ettei juutalaisten surmaamisessa sinällään ollut mitään rangaistavaa, sillä oikeuden mukaan juutalaiset tuli tuhota ja siten Taubnerin joukkoineen surmaamia juutalaisia ei voi pitää suurena menetyksenä. Tuomittavaa oikeuden mukaan sitävastoin oli se, että Taubner toimi omavaltaisesti, sekä se että "ottamalla tai otattamalla valokuvia tapahtumista, kehityttämällä ne valokuvausliikkeessä ja näyttämällä niitä vaimolleen ja ystävilleen syytetty syyllistyi tottelemattomuuteen. Tuollaiset kuvat saattavat valtakunnan turvallisuuden vaaraan joutuessaan vääriin käsiin".

Eräs laajanne levinnyt kuvasarja kuvaa tapahtumia 14. lokakuuta 1942 Mizoczin gheton läheisyydessä. Kuvista näemme miten naisia ja lapsia kootaan rotkon reunalle, jossa heidät ensin määrätään riisuutumaan ja sen jälkeen heidät ammutaan yksitellen. Kuuluisassa kuvassa eräs teloitusryhmän jäsenistä viimeistelee surmatyön:

Kuvien autenttisuuden vahvisti Josef Paur saksalaisen oikeusistuimen edessä vuonna 1961.

Kuvaa on käytetty kuitenkin virheellisesti myös Babi Jarin yhteydessä. Babi Jarista on toki runsaasti autenttisiakin kuvia. mutta niissä ei näy varsinaista teloitustapahtumaa:

http://www.deathcamps.org/occupation/byalbum/list00.html

Kuuluisa ja laajalle levinnyt on myös kuvasarja Liepajassa toimeenpannuista teloituksista joulukuun 14.-17.1941. Liepajassa, tarkemmin Skeden dyyneillä otetut kuvat ovat sikäli poikkeuksellisia että niistä on identifioitu joitakin henkilöitä. Seuraavassa kuvassa näemme teloituspaikalle matkalla Ruben-Aron Grünfeldin (15 vuotta), hänen äitinsä Ita-Beilen (38) sekä siskot Ester-Liebe (13) ja Cilla (9).

Tässä samainen ryhmä odottamassa laukausta:

Ja ampumisen jälkeen teloitusryhmän jäsen käy vielä pudottamassa uhrit rotkoon:

Edward Anders ja Juris Dubrovskis, jotka ovat tutkineet kattavasti lukuisia erilaisia väestölistoja sekä silminnäkijöiden kertomuksia Liepajan kaupungissa, kykenivät identifoimaan myös toisen valokuvissa esiintyvän ryhmän uhreja, jos kohta täyttä varmuutta henkilöistä ei ole. Kuvassa vasemmalta oikealle lukien, Sorella Epstein, 10 vuotta; oletettavasti Rosa Epstein, Sorellan äiti, 43 vuotta; tuntematon; Mia (Malka) Epstein, 18 vuotta ; tuntematon. Andersin ja Dubrovskisin mukaan mahdollisesti toinen oikealta on Paula Goldman, 39 vuotta, ja Mia Epstein mahdollisesti oikean puolimmaisimpana.

Todistaja Leja Adler tunnisti kuvista Mia Epsteinin maaliskuussa 1971 Berliinissä Hans Baumgartneria vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä. Anders Ezergailisin mukaan kuvat on ottanut joko Karl-Emil Strott tai Erich Handke Einsatzkommando 2:sta.

Teloitusten kuvaamista ei katsottu tuollakaan seudulla hyvällä. Riikassa majaa pitävän Ostlandin järjestyspoliisin käskynhaltijan Georg Jedicken päiväkäsky nro 21 elokuun 25. päivä 1942 huomauttaakin erikseen asiasta:

"Teloitusten valokuvaaminen valtakunnan alueella ja sen ulkopuolella on kielletty. On myös kiellettyä antaa järjestyspoliisiin kuulumattomien valokuvata teloituksia. Tästä voidaan poiketa vain valtiollisen poliisin johtokeskuksen johtajan luvalla."

Liepajan surmatöistä on runsaasti sekä saksalaisten että paikallisten asukkaiden todistuksia. Otan tähän vain pari esimerkinomaista dokumenttia, ensiksi saksalaisen sähkösanoman vuodelta 1941. Viestin lähetti Liepajassa toiminut laivastoupseeri Hans Kawelmacher 22.7.1941: "Täällä on noin 8000 juutalaista [--] paikallisen SS:n voimin tämä juutalaisongelman ratkaisu veisi noin vuoden, mikä on täysin kestämätöntä Liepajan rauhoittamiseksi" Pari päivää myöhemmin, 27. päivä, samainen upseeri viestitti että "Juutalaisongelma on Liepajassa pääosin ratkaistu Riikan SS yksikön teloitettua 24. ja 25. päivä noin 1100 miespuolista juutalaista".

Teloitukset jatkuivat kuitenkin pitkin syksyä ja se aiheutti saksalaisten raporttienkin mukaan paikallisessa väestössä levottomuutta. Aluekomissaari Alnor kirjoitti Riikan kenraalikomissaari Drechslerille 11.10.1941 että "Levottomuutta aiheuttanut hetki oli uudelleen aloitetut juutalaisten ampumiset viime viikolla. Maaseudulla ja pienissä maalaiskaupungeissa on kaikki juutalaiset likvidoitu, pelkästään Libaussa tietoni mukaan noin 470. Se käsittää poikkeuksetta naisia ja lapsia... Juuri naisten ja pienten lasten ampuminen, jotka ajetaan kirkuen teloituspaikalle, on kauhistuttanut ihmisiä."

Onkin esitetty epäilyksiä että teloituksia on kuvattu sen vuoksi että voitaisiin toteennäyttää latvialaisten osallistuminen teloituksiin, ja itse asiassa heidän keskeinen roolinsa täytäntöönpanossa. Wolfgang Kügler, teloitusten johtaja, raportoikin tammikuussa 1942 Riikaan järjestyspoliisin johtaja Fritz Dietrichille että "on levinnyt huhu jonka mukaan teloituksia kuvattiin jotta saataisiin materiaalia jota voitaisiin käyttää latvialaisia poliisiosastoja vastaan. Tämän materiaalin sanotaan todistavan että latvialaiset, eivätkä saksalaiset, olivat teloitusten takana".

Dietrich merkitsi teloitusten tulokset päiväkirjaansa, jossa hän ilmoitti joulukuun operaation saldoksi 2749.

Lisätietoa aiheesta:

Anders Ezergailis: The Holocaust in Latvia.

Edward Anders and Juris Dubrovskis: "Who Died in the Holocaust? Recovering Names from Official Records" Holocaust and Genocide Studies 17.1 (2003) 114-138

Dachaun kaasukammio

2009-08-16T02:55:00.000-07:00

Dachaun keskitysleiri perustettiin heti natsien valtaannousun jälkeen pääasiassa poliittisille vastustajille; maaliskuussa 1933 Münchener Neueste Nachrichten tiedotti asiasta kertoen mm. että "keskiviikkona avattiin Dachaun lähellä ensimmäinen keskitysleiri". Kuten virallinen tiedonantokin antaa ymmärtää, kyse tosiaan oli ensimmäisestä leiristä ja verkosto laajenisi tulevaisuudessa.

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?02

Aivan ensimmäinen Dachaukaan ei kuitenkaan ollut; jo kuun alussa oli KZ Nohraan tuotu satakunta vankia. Nohra oli kuitenkin vain lyhytaikainen leiri monen muun tavoin, sitä ylläpidettiin vain muutaman viikon. (Drobisch, Wieland) Siten Dachaun voi katsoa varsinaisen leirijärjestelmän alkupisteeksi.

http://www.judentum.net/geschichte/nohra.htm

Heti leirin käynnistyttyä Theodor Eicke määräsi hirttorangaistuksen melkoisen mitättömistäkin rikoksista, sillä kuten hän ohjeistuksessaan kertoi, ”toleranssi on heikkoutta”.

Leirin vangit joutuivat myös lääketieteellisten ja muiden kokeiden uhriksi. Esimerkiksi Sigmund Rascher pyysi 15.5.1941 Himmleriltä erilaisiin korkeuskokeisiin vankeja; kirjeessä mainitaan mm. että ”koe, jossa tietenkin koehenkilöt saattavat kuolla, tehtäisiin minun avustuksellani”.

Alkuvuosina Dachaun kuolleisuus säilyi siedettävänä, mutta heti sodan alussa kuolleisuus lähti sellaiseen nousuun, 1940 yli 1500 vankia ja 1941 jo 2500 (Bad Arolsenin epätäydellisten arkistojen mukaan), että leiriin oli pakko rakentaa krematorio.

Aluksi ruumiit siis haudattiin tällaisiin joukkohautoihin:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?05

Ensimmäinen krematorio rakennettiin 1940, uudistettu laitos 1942. Uudistettua laitosta kutsuttiin rakennussuunnitelmissa nimellä ”Baracke X”. Projektisuunnitelma 17.3.1942 toteaa myös, että rakennus suojataan katseilta joka suunnalta. Heinäkuun 27. päivän rakennusmääräys 1942 toteaa, että ”rakennustyössä ei voida käyttää ulkopuolista työvoimaa”. Uusi krematorio otettiin käyttöön alkuvuodesta 1943, vanha säilytettiin reservinä.

Krematorion yhteyteen rakennettiin myös neljä desinfektiohuonetta ja viides suurempi kammio joka oletettavasti oli tarkoitettu peruuttamattomasti työkyvyttömien vankien surmaamiseen kaasulla. Koekäyttöä pidemmälle tuo viidennen kammion suunniteltu käyttö ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin koskaan edennyt. Leiriltä oli kuitenkin jo syksyllä 1941 viety työkyvyttömiksi ja invalideiksi arvioituja vankeja Hartheimin eutanasialaitokseen surmattaviksi operaatiossa nimeltä Aktion 14f13.

Aktion 14f13 toteutettiin niin että lääkäriryhmä kiersi leirejä laatimassa vangeista arvioita, ja näiden perusteella valitut vangit toimitettiin eutanasialaitoksiin. Erään ryhmässä toimineen lääkärin, Friedrich Mennecken laatimia arvioita on myös säilynyt lukuisia. Mennecke kirjoitti lyhyet arvionsa vankipotrettien taakse:

http://nuremberg.law.harvard.edu/php/pflip.php?caseid=HLSL_NMT01&docnum=2359&numpages=23&startpage=1

Mennecken kirjeenvaihto vaimonsa kanssa kertoo lääkärien toimien tarkoituksesta. Mennecke kirjoitti esimerkiksi marraskuussa 1941 Bielefeldistä että "tämänpäiväinen aktiviteettini koostui melkoisesta määrästä kuolinkandidaatteja".

Vuoden 1942 aikana huhuttiin jo laajalti saksalaisten kaasukammioista mm. Auschwitzissa, niistä oli raportoitu myös lehdissä; ensimmäiset kaasutuskokeilut oli raportoinut Puolan pakolaishallitus kesällä 1942, vastarintaliikkeiden lehdet kertoivat myöhemmin syksyllä syaanivedyllä tehdyistä kaasutuksista.

Huhuja liikkui myös Dachaussa liittyen käynnissä olevaan rakennusprojektiin. Karel Kasák, Dachaun vanki, toteaa päiväkirjassaan marraskuussa 1942, että ”krematoriota laajennetaan kuumeisesti. Sinne rakennetaan ilmeisesti kammio ihmisten halvaksi ja hiljaiseksi tappamiseksi kaasulla”. Toinen vanki, Edgar Kupfer-Koberwitz, kirjoitti 6.2.1943, että sinne tulee neljä pienempää kaasukammiota, joihin johdetaan putket, sekä yksi suurempi maanalainen kaasukammio. Vankina ollut kardinaali Kozlowiecki oli saanut rakentajilta sellaista informaatiota, että krematoriossa oli neljä desinfiointikammiota sekä suurempi kammio, joka oli rakennussuunnitelmissa merkitty ”teloituskammioksi”.

Suuremman kammion testaamisesta on myös todistajanlausuntoja; jo mainitut Kozlowiecki ja Kasák puhuvat syksyllä 1943 tehdystä kaasutuskokeesta 20 henkisesti sairaalla. Aiemmin mainittu tohtori Rascher puolestaan pyysi kirjeitse Himmleriltä elokuussa 1942 lupaa testata taistelukaasuja rakenteilla olevassa kammiossa ”käyttäen henkilöitä jotka on joka tapauksessa sinne määrätty”:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?43

Vanki Ludwik Walkowiak kertoo, että rakennustyöt keskeytyivät syyskuun puolivälissä viideksi päiväksi, ja ”tuona aikana viisi ihmistä murhattiin kaasukammiossa, joka ilmeisesti oli siis jo käyttökelpoinen”. Syyskuussa 1942 Strassburgin anatomisessa instituutissa taistelukaasujen vaikutuksia eläviin organismeihin tutkinut professori Hirt sai viiden ihmisen sydän- ja keuhkopreparaatit Dachausta. Leirillä työskennellyt tohtori Frantisek Bláha kertoi 3.5.1945, että Rascher oli 1944 määrännyt hänet suorittamaan tutkimuksen kokeen uhreille, jotka makasivat suuremmassa kammiossa.

Kaikki nuo mainitut viisi krematorioon rakennettua huonetta ovat säilyneet. Tältä näyttää nykyään desinfiointikammioitten sisäänkäynti:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?27

Kaasukammioksi kuvatussa huoneessa näytti tältä, kun liittoutuneet saapuivat leirille:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?24

Pienemmissä kammioissa ei ole minkäänlaista tuuletusjärjestelmää, isommassa puolestaan katolle johtavat tuuletusaukot:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?32

Suurempi kammio oli varustettu peseytymistilasta kertovalla kyltillä, joskaan kammion suihkut eivät olleet toimintakelpoisia:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?36

Suuremmassa kammiossa oli myös tämänkaltaiset ulkoa avattavat ja suljettavat luukut:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?38

Sisältäpäin nämä luukut oli suojattu ristikolla:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?41

Kammion edessä oli mitä ilmeisimmin myös eräänlainen katseilta suojaava aitaus:

http://www.holocaust-history.org/dachau-gas-chambers/photo.cgi?42

Jos kohta liittoutuneet leiriä vapauttaessaan, paljolti huhujen vieminä ja mitä ilmeisimmin myös leirin rakenteen ja kauhistuttavien olosuhteiden johdosta, päätyivät siihen tulokseen että Dachaun leirin kammio toimi massateloituskammiona, siitä ei pätevää todistetta ole olemassa. Amerikkalaissotilaan kirje kesältä 1945 kuvaa leirin aiheuttamaa järkytystä:

http://www.history.ucsb.edu/faculty/marcuse/dachau/visits/459brud/index.html

Samaa järkytystä kuvastavat myös muiden vapauttamisessa mukana olleiden kertomukset, sekä ensimmäiset lehtijutut aiheesta:

http://www.45thinfantrydivision.com/index14.htm

Tutkijat ovat jokseenkin yksimielisiä siitä, että kammiota testattiin muutamaan otteeseen, mutta laajemmasta käytöstä ei ole varmuutta. Tämän totesivat myös sekä Nürnbergin oikeusistuin, että myös myöhemmät Dachau-oikeudenkäynnit. Myöskään leirin SS ei missään yhteydessä väittänyt tai myöntänyt kuulusteluissa että kammiota olisi käytetty massateloituksiin.

Raportti Lodzin ghetosta: juutalaiskuljetukset

2009-08-05T02:11:00.000-07:00

Lisäyksenä aiempaan Warthegauta ja Chelmnoa koskevaan dokumentaatioon voinemme liittää tähän otteita saksalaisesta raportista Lodzista kesältä 1942. Raportti vahvistaa aiemmin esitettyjen raporttien mittaluokan, vaikkakin se käsittelee ainoastaan Lodzia (Litzmannstadt) ja sitä välittömästi ympäröiviä alueita.

Staatspolizeistelle Litzmannstadt, 9.6.1942;:

”Juutalaisuutta koskien oli valtiollisen poliisin tehtävänä Gauleiterin ohjeiden mukaan pystyttää piirighetto [Gaughetto]. Gauleiterin ohjeiden mukaan kaikki työkyvyttömät juutalaiset tuli evakuoida ja työkykyiset koota Litzmannstadtin ghettoon. Täältä osoitetaan suuri määrä juutalaisia piirin alueelle eri tehtäviin (Rautateiden ja maanteiden rakennus) ja työn päättyessä palautetaan jälleen ghettoon. Ghettoon jäävät työskentelevät siellä tauotta.
[--]
Piirighettoa rakennettaessa osoittautui välttämättömäksi tehdä tilaa sisään muuttaville juutalaisille. Tämän vuoksi evakuoitiin ghetosta suuri määrä työkyvyttömiä juutalaisia ja luovutettiin Sonderkommandolle. Puolan juutalaisista siirrettiin 16. tammikuuta 1942 alkaen yhteensä 44 152. Vanhan valtakunnan alueelta, Ostmarkista ja Böömin ja Määrin alueelta lokakuussa 1941 täkäläiseen ghettoon siirretyistä 19 848 juutalaisesta evakuoitiin 10 993, joten tällä hetkellä on ghettoon tehty tilaa noin 55 000 juutalaiselle.
[--]
Lisäksi ryhdyttiin myös ympäröivien alueiden [Landkreise] evakuointiin. Lentschützista evakuoitiin noin 9000 juutalaista. Jäljellä on enää Ozorkowissa 1000, joita tarvitaan siellä kipeästi Wehrmachtin tehtävissä. Lentschütz on siten periaatteessa juutalaisvapaa. Sitä seuraavissa alueiden puhdistuksissa otettiin Litzmannstadtin alue hyökkäyksen kohteeksi. Tällä alueella oli juutalaisia enää Löwenstadtissa ja Strickaussa. Välttämättömyyden pakosta joitakin juutalaisia siirrettiin Strickausta Löwenstadtiin. Jäljellä olevista Löwenstadtin gheton juutalaisista, noin 6000, evakuoitiin noin 3000 työkyvytöntä, ja loppuosa, joka koostuu ammattityöläisistä, evakuoitiin täkäläiseen ghettoon ja on jo asetettu työhön. Tämän hetkisen alueiden puhdistuksen lopuksi puhdistettiin Pabianicen kaupunki juutalaisista. Sieltä evakuoitiin 3200 juutalaista, loput 4000 siirrettiin täkäläiseen ghettoon.”

Raportissa kerrotut luvut vahvistaa Lodzin ghettohallinnon luvut, joiden mukaan siirrot ghetosta jakaantuivat alkuvuonna 1942 seuraavasti:

Tammikuu 10003
Helmikuu 7025
Maaliskuu 24695
Huhtikuu 2353
Toukokuu 10914

Yhteensä 54 900.

Nämä luvut vahvistaa osin myös rautatieviranomaisten (Reichsverkehrsamt) tiedot jonka mukaan toukokuussa maaliskuussa kuljetettiin Lodzista Warthbrückeniin (pl. Kolo) 24 766 juutalaista ja huhtikuussa 2350. Toukokuulle rautatieviranomaiset ilmoittavat määräksi 10 993. Toukokuun kuljetukset näyttäisivät siten koostuvan pelkästään ulkomaalaisista juutalaisista.

Kolo sijaitsee noin 10 km Chelmnosta, johon ei suoraa rautatieyhteyttä ole, vaan todistajien mukaan kuljetukset tapahtuivat siitä eteenpäin kuorma-autoilla ja myöhemmin kapearaiteisella rautatieyhteydellä.

Lodzin raportti kesältä vahvistaa myös todistajien esittämät tiedot siitä, että Lodzin ghetosta aloitettiin kuljetukset Chelmnoon tammikuun puolivälissä. Sitä ennen juutalaisia oli saapunut mm. Kolosta, Bugajsta ja Izbicasta. Lisäksi suuri joukko romaneja, arvioiden mukaan noin 5000, vietiin Chelmnoon alkuvuoden aikana.

Poliisiyksiköt ja juutalaisoperaatiot

2009-08-03T02:02:00.000-07:00

Juutalaisoperaatioihin vallatuilla alueilla osallistui SS:n erityiskomennuskuntien lisäksi myös lukuisia poliisiyksiköitä. Esimerkiksi poliisirykmentti ”Mitte” toimi everstiluutnantti Max Montuan johdolla osana sekä partisaanienvastaisia operaatioita, että otti osaa myös selkeästi pelkästään juutalaisväestön hävittämiseksi toteutettuihin operaatioihin. Rykmentti kuului järjestyspoliisin (Ordnungspolizei) alaisuuteen. SS prikaatien tavoin poliisiyksiköt toimivat alueen ylimmän SS- ja poliisijohtajan (HSSPF) komennon mukaan, jona kesästä 1941 alkaen toimi keskisen armeijaryhmän alueella Erich von dem Bach-Zelewski.

Antopolin kaupunki sijaitsee Polesiassa, nykyisen Valko-Venäjän alueella, joka ennen toista maailmansotaa kuului Puolalle. Sodan alussa NL valloitti alueen, ja saksalaiset saapuivat kesällä 1941. ”Puhdistusoperaatiot” alkoivat jokseenkin välittömästi, ja niissä oli mukana myös poliisyksiköitä, kuten alla siteerattu dokumenttikin todentaa.

””8./III./Pol. –Rgt. Mitte” 30.8.1941

Poliisi-Pataljoona 332:lle

Koskien: Erityisoperaatio [Sonderaktion] Antopolissa

Erityisoperaatiossa, juutalaisten ampumisessa [Erschiessung von Juden] 28.8.1941 käskettiin 8. komppania Antopoliin. Määräyksen mukaan tuli juutalaisten saapua koontipaikalle, mutta vaatimusta noudatti vain pieni osa. Siten täytyi juutalaiset etsiä ja tuoda koontipaikalle. Juutalaiset olivat piiloutuneet heinien ja olkien alle talleissa ja aitoissa, useihin heinälatoihin, ja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Siten heitä täytyi etsiä pitkään, heidän etsintänsä ja kiinniottamisensa työllisti useita tunteja. Voimakas sade, joka alkoi iltapäivällä, vaikeutti etsintöjä suuresti.
Kaikkiaan vangittiin 264 juutalaista, joista 257 ammuttiin.
Juutalaisten lisäksi ammuttiin 3 kommunistista toimitsijaa, jotka tavoitettiin yöllä varastelemassa ja otettiin kiinni apupoliisin toimesta.
Operaatio sujui kitkattomasti.”

[NARA, RG-48.004M, Reel 2, Polizeiregiment Mitte. Pol. Bat. 322. A-II. 14.6.1941– 16.12. 1941]

Valkovenäläinen välisoitto

2009-07-28T06:43:00.000-07:00

Tulin vilkaisseeksi erästä dokumenttikokoelmaa johon on koottuna mm. Himmlerin komentotoimiston sotapäiväkirjoja ja eri SS-prikaatien toimintakertomuksia. Kaikkiaan kiinnostavaa tavaraa ja kuvaa suhteellisen tarkasti SS-joukkojen toteuttamia puhdistusoperaatioita entisen Neuvostoliiton alueella. Poimin tähän esimerkinomaisesti katkelman yhdestä kertomuksesta Minskissä toimineelta Waffen-SS:n yksiköltä.

"II. joukkue Minsk, 17.5.1942

Toimintakertomus

Joukkueen, so. 1 Unterführer ja 10 miestä, tehtävänä oli paikalle siirtymisen jälkeen johtaa ja valvoa hautojen kaivuuta 22 km Minskistä. Työ kesti kahdeksan päivää ja päättyi operaatioon 30.5.42 [pitänee olla 30.4], johon koko joukkue otti osaa. (Vankilan tyhjennys)
4.5. menimme jälleen uudelleen sinne kaivamaan itse uusia hautoja komentajan tilan lähelle. Myös tämä työ kesti 4 päivää.
11.5 saapui Wienistä juutalaiskuljetus (1000 kappaletta) Minskiin, ja siirrettiin välittömästi rautatieasemalta edellä mainitulle kaivannolle. Sitä varten oli joukkue määrätty kaivannolle.
13.5. valvoi 8 miestä uuden haudan kaivuuta, johon seuraavalla kerralla juutalaisten kuljetus valtakunnasta ohjattaisiin. [--] SS-Unterscharführer Arlt"

Raportin tiedot, muun muassa päivämäärän ja juutalaisten lukumäärän vahvistaa myös junakuljetusraportti DA 201, jossa raportoidaan juutalaiskuljetuksesta Wienistä Minskiin 6.5.-11.5.

http://www.holocaustresearchproject.org/nazioccupation/images/1942%20transport%20order%20of%20Vienna%20Jews%20to%20the%20Minsk%20Ghetto.jpg

Samoin eräs silminnäkijä kuvasi tuota tilannetta:

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/viennajew1.html

"Toukokuun 6. 1942 me jätimme koontileirin (Wienissä). Rautatieasemalla havaitsimme että meidät aiottiin kuljettaa Minskiin. Kuljimme matkustajavaunuissa Wolkowiskiin asti, jossa meidän täytyi vaihtaa karjavaunuihin. Saavuimme Minskiin toukokuun 11. ja asemalla kohtasimme SS:n ja poliisin. Sairaita ja niitä varten jotka menettivät järkensä kuljetuksen aikana sekä vanhuksia ja heikkovoimaisia varten oli odottamassa kuljetusautot - suuria, harmaita suljettuja moottoroituja pakettiautoja - joihin ihmiset heitettiin yksi toisensa päälle sekasorrossa. 81 työhön kykenevää valittiin saapuneitten joukosta ja vietiin turvallisuuspoliisin ja SD:n leirille Maly Trostenetsissa (12 km Minskistä)."

Kuvauksen kirjoittaja Johann Noskes sekä Julie Hochbaum olivat Gertrude Schneiderin teoksen Exile & Destruction : The Fate of Austrian Jews, 1938-1945 mukaan ainoat eloonjääneet tuosta kuljetuksesta. Kaikkiaan Minskiin Wienistä kuljetetuista 9500 juutalaisesta selvisi sodan yli hengissä vain yhdeksän.

31.7.1942 päivätyssä kirjeessään Valko-Venäjän Generalkommissar Wilhelm Kube toteaa puolestaan kuluneen 10 viikon aikana surmatun kaikkiaan noin 55 000 juutalaista.

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/byeloruss.html

Noskes kuvaa kertomuksessaan työkyvyttömiä noutavia vaunuja. Eräs kuskeista, Erich Gnewuch kuvasi myöhemmin oikeudessa Münchenissä toimintaa:

"Osastoni ohjeiden mukaisesti ajoin kaasuvaunun Berliinistä Minskiin. Nämä vaunut oli varustettu lukittavalla lastitilalla kuin muuttoautot. Siihen mahtui 50-60 juutalaista. Tällaisessa kaasuvaunussa minä itse kaasutin juutalaisia. [--] Minut oli määrätty kaasuauton kanssa vastaanottamaan noin kahtatoista juutalaiskuljetusta. Tämä oli vuonna 1942. Kuljetus käsitti noin 1000 juutalaista henkilöä. Joitakin juutalaisia myös ammuttiin. Itse en ampunut juutalaisia, ainoastaan kaasutin."

Sonderkommando Kulmhof/ Chelmno

2009-07-27T05:11:00.000-07:00

Chelmnon (Kulmhof) alueella toiminut Sonderkommando, erikoiskomennuskunta, jota aluksi johti Herbert Lange, jätti jälkeensä suhteellisen suppean määrän dokumentteja toimistaan. Jotkut niistä kuitenkin valottavat hyvin myös Chelmnon toimintaa, joten poimin tähän muutamia.

Ensimmäisenä voi mainita 5.2.1942 päivätyn ja Dr. Mayerin laatiman raportin, joka koskee pilkkukuumetapauksia. Raportti koskee 2 uutta pilkkukuumetapausta Warthbrückenin alueella, Chelmnon leirillä (Lager Kulmhof):

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmnoletter.jpg

"Jatkona yllä viitattuun kertomukseen lähetän liitteenä virkalääkärin kertomuksen 24.1.42, jossa todetaan, että kahden puolalaisen Sonderkommandon aputyöntekijän [Hilfsarbeiter] lisäksi kaksi puolalaista aputyöntekijää on kliinisesti kiistattomalla tavalla todettu sairastuneen pilkkukuumeeseen."

Pilkkukuumeeseen ja sen pelkoon viitataan myös useissa todistajanlausunnoissa ja toimenpiteet sen ehkäisemiseksi olivat brutaaleja. Muun muassa Yakov Grojanowski totesi, että hautoja kaivanut ryhmä oli jaettu kahteen osaan, joista toinen kaivoi hautoja ja toinen tyhjensi kaasutusautot ja laittoi ruumiit hautoihin. 7.1.1942 hänen kertomuksensa mukaan "kahdeksan miestä, jotka olivat kantaneet ruumita käskettiin makuulle kasvot alaspäin. SS-mies ampui konekiväärillä heitä päähän." Lääkärin kertomuksessa kuvatut puolalaiset olivat ei-juutalaisia aputyöläisiä, joten heihin ei sovellettu samaa kaavaa.

Tärkeä osa juutalaisoperaatioiden talouden kannalta olivat juutalaisilta takavarikoidut esineet. Muun muassa vaatteita kertyi runsaasti. Näin Wilhelm Koppe Himmlerin esikuntaan Rudolf Brandtille:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/chelmno23.jpg

"Hyvä toveri Brandt! Reichsführer-SS [Himmler] määräsi aiemmin että Kulmhofin operaation tuloksena kertyneet turkikset annetaan Waffen-SS:n käyttöön. Tähän astisena tuloksena ilmoitan että 27.6.1942 lähetettiin vaunulastillinen turkiksia Ravensbrückiin Waffen-SS:n vaatetustoimistolle. Odotettavissa on, että syksyllä tulee lisää turkiksia. Pyydän ilmoittamaan tämän mukaisesti Reichsführerille. Toverillisin terveisin ja Heil Hitler, Teidän W. Koppe [HSSPF, ylempi poliisijohtaja Warthegaussa]"

Syksyllä 1942, kun operaatio alkoi kääntyä lopuilleen, ryhdyttiin hävittämään myös jälkiä. Työ kiinnosti muidenkin leirien toimijoita, ja esimerkiksi Auschwitzista leirillä vieraili muistelmiensa mukaan Rudolf Höss. Yhtenä dokumenttina aiheesta on säilynyt Glücksin 15.9.1942 myöntämä ajolupa:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/hoesstrip.jpg

"Ajolupa autolle Au. [Auschwitzin standardilyhenne] Litzmannstadtiin vierailulle Aktion Reinhardin kenttäuunien [Feldöfen] kokeiluasemalle myönnetään täten ajalle 16.9.42. Ajajan täytyy ottaa lupa mukaansa."

Operaation päätteeksi Gauleiter Greiser piti vielä läksiäisjuhlat Kulmhofin Sonderkommandolle, josta on myös säilynyt lasku:

http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigchelmno20.jpg

Sonderbehandlung ja juutalaisoperaatiot Warthegaussa

2009-07-26T16:28:00.001-07:00

Warthegaun (virallisesti Wartheland) alue Puolassa liitettiin vuoden 1939 Puolan valtauksen jälkeen osaksi Saksan valtakuntaa ja alue suunniteltiin uudelleen asutettavaksi saksalaista syntyperää olevilla asukkailla. Łódż, johon perustettiin ghetto juutalaisille, nimettiin uudelleen Litzmannstadtiksi ja marraskuussa 1941 käynnistyi Kulmhofissa eli Chelmnossa operaatio juutalaisongelman ratkaisemiseksi. Kaikkiaan operaatio koski noin 145 000 juutalaista. Saksalaiset dokumentit kuvaavat operaation kehittymistä suhteellisen selkeästi. Kuvaa luonnollisesti täydentävät lukuisat todistajat, mutta niistä myöhemmin.

Friedrich Uebelhoer, Regierungspräsident, Warthegau, kiertokirje 10.12.1939

“Milloin ja miten ghetto ja siis Lodschin [germanisoitu versio Łódżista] kaupunki puhdistetaan juutalaisista on minun päätettävissäni. Joka tapauksessa lopullisena tavoitteena tulee olla tämän vitsauksen täydellinen poistaminen”

Rolf-Heinz Höppner, SD Posen, kirje Adolf Eichmannille 16.7.1941

“On olemassa riski että tulevana talvena juutalaisten ruokkiminen käy mahdottomaksi. On siten vakavasti harkittava josko kaikkein humaanein vaihtoehto olisi lopettaa työkyvyttömät juutalaiset jollain nopeavaikutteisella menetelmällä. Se oli taatusti miellyttävämpää kuin antaa heidän kuolla nälkään”

Himmler, Reichsführer SS, 18.9.1941 Gauleiter, SS-Gruppenführer Greiserille:

“Hyvä toveri Greiser! Führer haluaa että vanhan valtakunnan ja protektoraatin alue on tyhjennetty ja vapautettu juutalaisista lännestä itään niin pian kuin mahdollista. Ensimmäisenä askeleena pyrin siten kuljetuttamaan juutalaiset vanhan valtakunnan ja protektoraatin alueelta kaksi vuotta sitten valtakuntaan liitetyille itäisille alueille. Haluaisin tämän tapahtuvan, jos mahdollista, tänä vuonna, ja myöhemmin ensi keväänä kuljettaa heidät kauemmas itään.

Aion asuttaa noin 60 000 juutalaista vanhan valtakunnan ja protektoraatin alueelta Litzmannstadtin [Lodschin uusi nimi] ghettoon koska olen kuullut siellä olevan tilaa vastaanottaa heidät. [--]

SS-Gruppenführer Heydrich joka on vastuussa juutalaisten emigraatiosta ottaa teihin yhteyttä piakkoin joko suoraan tai SS-Gruppenführer Koppen kautta.”

Toimenpiteet Litzmannstadtin alueella kytkeytyvät Viktor Brackiin, joka vastasi operaatiosta T4 Führerin kansliassa, ja sitä kautta myös eutanasiaohjelmaan, kuten alla oleva Erhardt Wetzelin kirjeluonnoskin osoittaa:

http://www.holocaust-history.org/19411025-wetzel-no365/index.shtml

Luonnos, Berliini 25.10.1941

Vallattujen itäalueiden ministeriö Salainen!
Asiantuntija AGR Dr. Wetzel
Viite: Juutalaiskysymyksen ratkaisu
1. Itäalueen valtakunnankomissaari
Viite: Raporttinne 4. lokakuuta 1941 koskien juutalaiskysymyksen ratkaisua

Viitaten kirjeeseeni 18.10.1941 ilmoitan että Oberdienstleiter Brack Führerin kansliasta on suostunut yhteistyöhön vaadittujen suojien ja kaasutuslaitteiden valmistamisessa. Tällä hetkellä laitteita ei ole riittävää määrää; niitä täytyy ensin valmistaa. Koska Brackin mielestä laitteiden valmistus valtakunnan alueella aiheuttaisi suurempia vaikeuksia kuin niiden tekeminen paikan päällä, Brack näkee kaikkein käytännöllisimmäksi lähettää väkensä Riikaan, erityisesti kemistinsä Dr. Kallmeyerin, joka osallistuu kaikkiin myöhempiin vaiheisiin siellä. Oberdienstleiter Brack huomauttaa että kyseinen menettely ei ole vaaraton, joten erityiset varotoimet ovat tarpeen. Tässä yhteydessä kehotan ilmoittautumaan Brackille Führerin kansliassa ylemmän SS- ja poliisjohtajan kautta ja pyydätte lähettämään kemisti Kallmeyerin ja muita avustajia. Saatan myös tietoonne että Majuri Eichmann, juutalaiskysymysten asiantuntija RSHA:ssa, hyväksyy täysin tämän menettelyn. Majuri Eichmannin mukaan juutalaisille perustetaan leirejä Riikan ja Minskiin, jonne vanhan valtakunnan alueen juutalaisia myös saapuu. Tällä hetkellä juutalaisia evakuoidaan vanhan valtakunnan alueelta Litzmannstadtiin, ja myös muille leireille, käytettäväksi myöhemmin työvoimana idässä sen mukaan miten ovat työkykyisiä.
Kuten nyt tilanne on, ei ole olemassa vastustusta sille että työkyvyttömänt juutalaiset eliminoidaan Brackin menetelmällä. Tällä tavoin, sellaiset tapahtumat kuten edessäni olevassa raportissa joita sattui juutalaisten ampumisen yhteydessä Vilnassa, eivät enää ole mahdollisia. Toisaalta, työkykyiset siirretään työhön itään. Sanomattakin on selvää että työkykyiset miehet ja naiset pidetään erillään.
Pyydän raportoimaan myöhemmistä toimista.

Brackin menetelmän käyttöönotto Chemossa kaasutuslaitteineen ajoittuisi ajoittuisi siten loppusyksylle 1941.

Samaan viittaa myös Willy Justin Walter Rauffille 5.6.1942 lähettämä kirje, joka käsittelee yksityiskohtaisesti hiilimonoksidilla (CO) toimivia ”erityisajoneuvoja” [Spezialwagen]:

http://www.holocaust-history.org/19420605-rauff-spezialwagen/

”Joulukuusta 1941 lähtien yhdeksänkymmentäseitsemäntuhatta on prosessoitu, käyttäen kolmea vaunua ilman mitään vikoja ajoneuvoissa. Räjähdystä joka tapahtui Kulmhofissa [Chelmnon saksankielinen nimi] voi pitää yksittäistapauksena.”

Gauleiter Arthur Greiserin reilu kuukausi aiemmin, 1.5.1942 Himmlerille lähettämä kirje puhuu myös lukumääristä, ja toimista sen jälkeen kun juutalaisoperaatio saataisiin päätökseen. Tämä kirjeenvaihto kytkee myös Chelmnon suoraan eutanasiaohjelmaan, kuten Greiserin esitys ja sen kommentaari osoittavat:

“On mahdollista päättää piirini [Gau] alueella teidän yhdessä RSHA:n SS-Obergruppenführer Heydrichin kanssa valtuuttamanne 100 000 juutalaisen erityiskäsittely [Sonderbehandlung] seuraavan 2-3 kuukauden kuluessa. Täten pyydän valtuuksia käyttää olemassa olevaa ja koulutettua erikoisyksikköä juutalaisoperaation jälkeen tarkoituksena vapauttaa piiri vaarasta joka ottaa yhä katastrofaalisempia muotoja joka viikko.

Piirin alueella on 230 000 identifoitua etnistä puolalaista. Puolalaisten lukumäärä joilla on puhjennut tuberkuloosi on noin 35 000. [--]

Vaikka ei ole mahdollista taistella tätä yleistä vitsausta vastaan vanhan valtakunnan alueella vastaavin julmin keinoin, uskon että voin ottaa vastuulleni ehdottaa teille että täällä Warthegaussa puolalaisten tuberkuloositartunnat hävitetään. Luonnollisesti toimenpiteet koskisivat vain sellaisia puolalaisia, jotka eivät vain sairasta tuberkuloosia vaan ovat todennetusti ja vahvistetusti parantumattomia.”

Dr. Kurt Blome, Kansanterveyden pääviraston apulaisjohtaja, protestoi kirjeessään Himmlerille 16.11.1942 kuitenkin “Sonderbehandlungin” ulottamista puolalaisiin:

”Voisin kuvitella, että Führer, keskeytettyään jokin aika sitten ohjelman mielisairaaloissa, saattaisi pitää parantumattomasti sairaiden erityiskäsittelyä [Sonderbehandlung] sopimattomana ja vastuuttomana poliittiselta näkökannalta. Eutanasia -ohjelmassa oli kyse saksalaista kansallisuutta olevista ihmisistä joilla oli perinnöllisiä sairauksia. Nyt on kyse infektion saaneista, alistetun kansan sairaista ihmisistä.”

Ilmeisesti puolalaisten “erityiskäsittely” oli jo ehtinyt vauhtiin, mutta Himmler päätti suosituksen nojalla keskeyttää sen.

Richard Korherrin SS:n tilastotoimistossa Himmlerin pyynnöstä laatiman niin kutsutun Korherrin raportin mukaan Warthegaun alueen, so. Chelmnon leirin kautta "kuljetettiin itään" vuoden 1942 loppuun mennessä 145 301 juutalaista:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/korherr-lang.php

Siis saksaksi "durch die Lager im Warthegau 145 301 Juden”.

Himmler pyysi vielä erikseen, että tuossa yhteydessä ei käytettäisi sanaa Sonderbehandlung:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/faksimile-himmler/

Tekijöiden psyyke ja Wehrmachtin protestit

2009-07-26T08:14:00.001-07:00

Teloituskomennuskuntiin osallistuneitten miesten psyykkinen rasitus on ollut yksi keskeinen aihe tekijöihin kohdentuvissa tutkimuksissa, ja myös jo Raul Hilberg huomioi nämä ongelmat teoksessaan The Destruction of the European Jews.

Kenties keskeisin aihetta käsittelevä yksittäinen tutkimus, Christopher Browningin Aivan tavallisia rivimiehiä, kuvaa miten osa teloittajista ajan myötä tottui ja turtui teloituksiin, osa kieltäytyi kokonaan, osa keskeytti operaatiot ja myös miten alkoholia kului runsaasti operaatioiden jälkeen ja jopa aikana. Erityisesti teloituksissa avustaneet, ja usein itse likaisen työn tehneet Trawnikin ukrainalaiset olivat ajoittain jopa häiriöksi asti juovuksissa.

SS:n teloitustoimien oletettiin vaikuttavan myös sotilaskuriin ja esimerkillään brutalisoivan myös Wehrmachtin sotilaat. Jo sodan alussa osa saksalaisesta kenraalikunnasta protestoi paitsi yksityisesti myös julkisesti SS:n raakuuksia.

Kenraalimajuri Helmuth Stieff kuvasi kirjeessään vaimolleen Puolan operaation alkumetreillä, 21.11.1939, omia tuntemuksiaan ja myötähäpeää:

”Villeimmätkin kauhupropagandafantasiat kalpenevat sen rinnalla mitä organisoitu murha-, ryöstö- ja saalistusjoukko tekee täällä ylimmän johdon otaksutulla hyväksynnällä. Häpeän olla saksalainen! Tämä vähemmistö joka murhaten, saalistaen ja tuhopolttaen häpäisee Saksan nimen tulee olemaan katastrofi Saksan kansalle ellemme me pian laita kapuloita heidän rattaisiinsa”.

Kenraalieversti Johannes Blaskowitz kokosi helmikuussa 1940 sotilaiden tuntoja Hitlerille lähetettävän muistion muotoon, ja kiinnitti huolensa erityisesti siihen, että poliisijoukkojen toiminta vaikuttaa vahingollisesti sotilaitten käytökseen. Muistion mukaan

”suurin vahinko joka koituu Saksan kansakunnalle välittömänä seurauksena on suunnaton brutalisaatio ja moraalinen rappio joka tulee pian leviämään kuin rutto arvokkaaseen saksalaiseen ihmismateriaaliin. [--] Joukkojen asenne liikkui kuvotuksen ja vihan välillä. Jokainen sotilas tuntee kuvotusta ja inhoa näiden rikosten johdosta. Hän ei voi ymmärtää kuinka tämänlaatuiset toimet jäävät rankaisematta, erityisesti kun ne tapahtuvat, niin sanoakseni, hänen suojeluksessaan.”.

Blaskowitzin protestit eivät kuitenkaan johtaneet muuhun kuin hänen siirtämiseensä toisiin tehtäviin.

Kenraalieversti Wilhelm List raportoi 20.9.1939 että hänen joukkonsa ovat muuttumassa levottomiksi

"niiden paljolti laittomien toimien johdosta joita toteuttaa Einzatsgruppe Woyrsch sotatoimialueella ampuen massoittain puolalaisia juutalaisia, aristokraatteja, intellektuelleja ja pappeja. Joukot ovat erityisen ravoissaan siitä että sen sijaan että taistelisivat rintamalla, nuorten miesten täytyy osoittaa rohkeuttaan puolustuskyvyttömiä siviilejä kohtaan."

Kenraali Walter Petzel raportoi 23.11.1939:

"Jokseenkin kaikissa paikoissa mainittu organisaatio (SS ja poliisi) toimeenpanee julkisia teloituksia. Valikointi on täysin sattumanvaraista ja teloituksien toimeenpano useissa tapauksissa kuvottavaa. Pidätyksien yhteydessä ilmenee ryöstelyä jokseenkin poikkeuksetta"

Kenraali Wilhelm Ulex raportoi 2.2. 1940:

"Viimeaikainen väkivallankäytön lisääntyminen osoittaa melkein uskomatonta inhimillisyyden ja moraalin puutetta; sana brutaali on on melkein oikeutettu. Ainoa ratkaisu jonka voin tälle koko Saksan kunnian lokaavalle kuvottavalle tilanteelle nähdä, on että kaikki poliisiyksiköt kaikkinen komentajineen tulisi asettaa viraltaan ja yksiköt hajoittaa."

SS työssään Puolassa syksyllä 1939:

On ilmeistä että osalle upseerikunnasta ja sotilaista SS:n toimenpiteet todellakin näyttivät yliampuvilta ja jopa laittomilta. Toisaalta protesteja on pidetty osoituksena siitä, että Wehrmachtilla ei ollut mitään tekemistä kuvattujen raakuuksien kanssa. Erityisesti välittömästi sodan jälkeen Saksassa ilmestyneet muistelmat ja kuvaukset sodasta korostivat eroa kunniakkaasti käyttäytyneitten tavallisten sotilaitten ja muutamien raakalaisten välillä. Raakuudet sivuutettiin poikkeusilmiönä.

Vasta 1960-luvulla nostettiin ensi kertaa esiin Wehrmachtin rooli raakuuksien toimeenpanijana Hans-Adolf Jacobsenin analysoidessa niin kutsuttua komissaarikäskyä ja Wehrmachtin osuutta sen toteuttamisessa. Christian Streitin laaja, vuonna 1978 julkaistu tutkimus neuvostoliittolaisten sotavankien kohtelusta tarkensi edelleen kuvaa, mutta vasta 1990-luvun puolivälissä järjestetty, runsaalla valokuva-aineistolla varustettu näyttely Wehrmachtin rikoksista nosti sotavoimien osuuden polttopisteeseen.

Mutta Wehrmacht ei ollut yksin huolineen. Teloituksilla oli vaikutuksensa myös suorittajiin. Saksalaisten teloituskomennuskuntien raporteissa miesten psyykkinen rasitus nouseekin jopa suhteellisen säännöllisesti esille. Yhtenä esimerkkinä yliluutnantti Waltherin raportti teloituksista Serbiassa 1.11.1941, jossa hän kertoo mm. että

”Aluksi tehtävä ei vaikuttanut sotilaihini. Toisena päivänä oli jo merkillepantavaa, että yksi jos toinenkaan ei enää hallinnut hermojaan jatkaakseen enää ampumista”

Everstiluutnatti Max Montuan ohjeistus poliisipataljoonille Bialystokissa 10.7.1941 ennen juutalaisoperaation alkua; esimerkki siitä, että ongelma oli tiedostettu jo etukäteen ja psyykkisiä ongelmia odotettiin:

”Näihin operaatioihin osallistuvien miesten sielunhoitoon on pataljoonankomentajien ja komppanianpäälliköitten kiinnitettävä erityistä huomiota.”

Kolmantena esimerkkinä August Beckerin kirje Walter Rauffille 16.5.1942:

”Haluaisin tässä yhteydessä tuoda seuraavan seikan huomioonne: useiden komennuskuntien on täytynyt kaasun käytön jälkeen hoitaa lastinpurku heidän omin voimin. Toin noiden erikoiskomennuskuntien komentajien tietoon ne suunnattomat psykologiset vauriot ja haitat heidän terveydelleen joita tuo työ voi aiheuttaa noille miehille, jos ei välittömästi niin ajan kuluessa.

Miehet valittivat minulle päänsärystä joka ilmenee jokaisen lastinpurun jälkeen.”

Sonderkommando 4 a:n SS-Obersturmführer Karl Kretschmer kirjoitti teloituksien vaikutuksista lukuisissa kirjeissään vaimolleen. Kesällä 1942 hän pohti jaksamista seuraavasti:

”Jos ei olisi näitä typeriä ajatuksia siitä mitä me oikein teemme tässä maassa, komennus täällä olisi hienoa, sillä se on saattanut minut asemaan jossa voin elättää teitä oikein hyvin. Kuten olen jo kirjoittanut sinulle aiemmin, koen viimeisimmän komennuksen olevan oikeutetun ja hyväksyn sen seuraukset, joten sikäli ”typeristä ajatuksista” puhuminen ei ole täysin oikein. Paremminkin se on heikkoutta kuolleiden ihmisten näyn edessä; paras tapa päästä siitä ylitse on tehdä sitä mahdollisimman usein. Siten siitä tulee tapa.”

Operaatiot vaikuttivat myös johtajiin: EG A:n Sonderkommando 1b:n johtaja Eduard Strauch juopotteli ankarasti, samoin EG C:n Einsatzkommando 4a:n johtaja Blobel; Karl Jäger, EG A:n Einsatzkommando 3:n johtaja Karl Jäger ei juutalaisten ampumisten jälkeen kyennyt yökausiin nukkumaan, Bandenkämpfverbänden johtaja Bach-Zalewski joutui lomalle saatuaan omien sanojensa mukaan hermoromahduksen, Einsatzgruppe B:n johtaja Nebe pyysi pahimpien operaatioiden jälkeen vapautusta tehtävistään ja siirtyi pian Hitlerin vastaiseen oppositioon.

Himmlerin adjutantin Karl Wolffin mukaan Himmler pyysikin kehittelemään parempia metodeja tappamiselle sen jälkeen kun Himmler oli ollut paikan päällä Minskissä yhtä ampumista todistamassa.

HSSPF Bach-Zelewski joutui hermolomalle helmikuussa 1942. Häntä hoitava SS:n päälääkäri Ernst Robert Grawitz raportoi potilaan tilasta Himmlerille mm. seuraavaa:

"On huomioitava että potilas saapui itärintamalta hoidettavaksi kärsien hyvin vakavasta uupumisesta, erityisesti henkisestä uupumisesta. (Hän kärsii erityisesti takaumista jotka liittyvät hänen itsensä johtamiin juutalaisten teloituksiin ja muihin vaikeisiin kokemuksiin idässä!)"

Myös “uudelleenasutuksen” brutaalisuuteen kiinnitettiin huomiota ja katsottiin sillä olevan muun väestön parissa levottomuutta aiheuttavia vaikutuksia, kuten todetaan esimerkiksi erässä Lvovin propagandaosaston viikkoraportissa:

”Juutalaisten uudelleen asutus (mikä paikoin ottaa sivistyneelle ihmiselle sopimattomia muotoja) helposti synnyttää vertailuja Gestapon ja GPU:n välillä. Rautatievaunujen sanotaan olevan niin huonossa kunnossa, että juutalaisten pakenemista on mahdoton estää. Seurauksena tästä reitin varren asemilla tapahtuu spontaaneja ampumisia ja säännöllisiä miesjahteja. On myös raportoitu että ammuttujen juutalaisten ruumiita makaa kaduilla päiväkausia. Vaikkakin valtakunnan saksalaiset, kuten muukin ulkomaalaisväestö, onkin vakuuttunut juutalaisten likvidoinnin välttämättömyydestä, olisi viisaampaa toteuttaa tämä siten että se aiheuttaisi vähemmän huomiota ja vihastusta.”

Kaasutuksen uhri: Menachem Taffel

2009-07-24T04:25:00.000-07:00

Ranskassa, Strasbourgin lähellä sijaitsevassa Natzweilerin keskitysleirissä teloitettiin kaasulla kokeiluluontoisesti 86 ihmistä elokuussa 1943. Nämä uhrit on nimetty ja heidän taustansa tutkittu vast'ikään:

http://www.die-namen-der-nummern.de/

Jo 1970-luvulla oli tunnistettu yksi uhreista. Menachem Taffel, s. 28.7.1900, saapui Berliinistä Auschwitziin 13.3.1943 kuljetuksessa, jossa oli kaikkiaan 620 naista ja lasta sekä 344 miestä. Miehistä valittiin 218 työhön, ja Taffel oli näiden joukossa leirin kirjanpidon mukaan vanki numero 107969.

Strassbourgin anatomisessa instituutissa työskentelevä professori August Hirt halusi täydentää anatomista kokoelmaansa juutalaisten kalloilla (kokoelman perustamiseen hän oli saanut luvan SS:n Ahnenerbeltä jo helmikuussa 1942), ja pyysi tätä tarkoitusta varten ruumiita käytettäväkseen ja valitti kiitoskirjeessään 14. heinäkuuta 1943 että kaasutuslaitteet eivät ole vielä paikoillaan.

Natzweilerin leirin säilyneen rakennuspäiväkirjan mukaan seuraavalla viikolla kaasukammiota korjattiinkin ahkerasti.

SS Hauptsturmfuehrer Dr. Bruno Beger valikoi kokoelmiin soveltuvat vangit kesäkuussa 1943 Auschwitzin leiriltä. Karanteenin jälkeen 87 vankia toimitettiin Strassburgin lähellä sijaitsevalle Natzweilerin leirille, heidät tutkittiin, ja leirin komendantti Josef Kramer kertomansa mukaan kaasutti heidät Hirtin ohjeistuksen mukaisesti leirin kaasukammiossa useammassa erässä 11-18.8.1943.

Kramerin viikkoraportti seuraavalla viikolla osoittaa vahvuudesta poistuneeksi 87 juutalaista, anatomisessa instituutissa on samanaikainen merkintä saapuneesta 86 ruumiista. Yksi lähetettävä ehti "vaurioitua" kun hänet ammuttiin ennen kaasutusta ja ruumis ei siten ollut kelvollinen kokoelmiin.

Kaasutetut ruumiit säilöttiin insituutissa ja jostain syystä työtä ei saatettu loppuun ennen kuin liittoutuneet valtasivat Ranskan.

Menachem Taffel, nro. 107969, oli merkitty lähetettäväksi Natzweileriin, ja hänet löydettiin lopulta Strassburgin anatomisesta instituutista, säilöttynä altaassa, ja hänen vankinumeronsa on kuvassakin selkeästi näkyvillä:

http://www.holocaust-history.org/klarsfeld/Struthof/Images/P056.jpg

Ranskalaiset tutkijat suorittivat Natzweilerin uhreille ruumiinavauksen ja totesivat kuolinsyyksi syaanivedyn hengittämisen:

"Le volumineux rapport d'expertise médico-légale de C. Simonin, R. Piedelievre et J. Fourcade décrit méticuleusement l'autopsie de 17 sujets entiers , et de 166 segments de corps appartenant à 64 personnes au moins ; toutes présentant les signes d'une mort par inhalation d'acide cyanhydrique."
(Jean-Marie Le Minor : Les sciences morphologiques médicales à Strasbourg du 15° au 20° siècle, Presses Universitaires de Strasbourg, 2002, 332)

Holokausti ja työvoima

2009-07-24T04:14:00.000-07:00

Eräs keskeinen, ristiriitoja aiheuttanut kysymys oli juutalaisen työvoiman hyödyntäminen. Himmler ajoi "lopullista ratkaisua" kiinnittämättä aina huomiota siihen mikä vaikutus koko juutalaisväestön hävittämisellä olisi teollisuudelle, jossa korvaavaa työvoimaa ei niin vain ollut saatavilla. Tämä linjaus herätti myös protesteja. Alla muutama esimerkki näistä.

Einsatzgruppe C:n johtaja Rasch totesi seuraavaa syyskuussa 1941:

"Jos juutalainen työvoima tapetaan kokonaan, Ukrainan teollisuuden jälleenrakennus ja kaupunkikeskusten kehittäminen on liki mahdotonta.

On vain yksi mahdollisuus, jota kenraalikuvernementin hallinto on pitkään väheksynyt: Juutalaiskysymyksen ratkaisu laajamittaisella juutalaisen työvoiman hyödyntämisellä. Tämä johtaa juutalaisten vähittäiseen tuhoamiseen."

Reichskommissar für Ostland Hinrich Lohse 15.11.1941:

"Olen kieltänyt summittaiset juutalaisten teloitukset Liepajassa koska koska niiden toteutustapa ei ole vastuullinen. Pyydän selventämään onko 31.10 tiedustelu ymmärrettävä niin, että kaikki itäalueen juutalaiset täytyy likvidoida. Tuleeko tämän tapahtua ikää ja sukupuolta ja taloudellisia intressejä huomioimatta (esim. Wehrmacht työllistää edelleen varusteluteollisuudessa)"

SS-Sturmbannführer Hofmann, 29.1.1942 Minsk:

"Jatkuva juutalaisten likvidointi ei ole nyt roudan takia mahdollista, sillä maa on niin jäätynyttä ettei sitä voi kaivaa juutalaisten joukkohaudoiksi. Täydellinen juutalaisten hävittäminen ei ole myöskään siksi mahdollista, että heitä hyödynnetään edelleen työvoimana [--] Keväällä aloitetaan kuitenkin jälleen laajat teloitukset"

Kenraalimajuri Hans Leykauf, 2.12.1942 raportoi Ukrainassa:

"Kun ammumme juutalaiset hengiltä, annamme sotavankien kuolla, jätämme huomattavan osan kaupunkiväestöä nälkiintymään ja tulevana vuonna nälkiinnytämme myös osan maaseutuväestöä, kysymys joka on vastaamatta kuuluu: kenen oletetaan todella tulevan tuottamaan taloudellista hyötyä?

Maataloustuotteiden ylijäämän tuottaminen valtakunnan ruokkimiseen on mahdollista ainoastaan jos kulutusta Ukrainassa pienennetään minimiin. Tätä yritetään saavuttaa seuraavin keinoin: 1. ylijäämäväestön tuhoaminen (juutalaiset sekä Ukrainan suurten kaupunkien asukkaat, jotka, kuten Kiova, eivät saa lainkaan huoltoa) 2. Äärimmäinen annosten pienentäminen jäljelle jääneiden kaupunkien kohdalla. 3. Viljelijäväestön annosten pienentäminen."

Mauthausenin kaasukammio

2009-02-15T17:32:00.000-08:00

Mauthausenin keskitysleiri perustettiin kesällä 1938, ensimmäinen vankikuljetus sinne saapui elokuun 8. päivä Dachausta. 5. toukokuuta 1945 saapuivat amerikkalaisjoukot leirille. Tuolla välin leiri oli ehtinyt olla majoituspaikkana noin 190 000 vangille. Näistä noin 95 000 ei ehtinyt nähdä sodan loppuvan.

Vuotta 1941 voi pitää eräänä käännekohtana leirin historiassa. Tammikuussa Mauthausen oli luokiteltu ainoana leirinä kolmanteen kategoriaan, jonka mukaan leirille tuli toimittaa ainoastaan sellaisia vankeja, joiden kohdalla ei ole toivetta "uudelleensopeutumisesta" yhteiskuntaan. Leirikuolleisuus tuplaantui absoluuttisissa luvuissa vuodesta 1940, jos kohta prosentuaalisesti kuolleisuus säilyi edellisvuoden tasolla, jopa hieman laski. Kuukausitasolla kuolleisuudessa tapahtui selkeä käänne ylöspäin kesän aikana, ja elokuussa alkoivat työkyvyttömien kuljetukset Hartheimin eutanasialaitokseen. Syksyllä leirille saapuivat ensimmäiset venäläiset sotavangit. Kaasukammion rakennussuunnitelmat lähtivät liikkeelle lokakuussa. (Michel Fabreguet: "Entwicklung und Veränderung der Funktionen des Konzentrationslager Mauthausen"; teoksessa Herbert, Dieckmann, Orth; NS-Konzentrationslager; Fischer Verlag 2002; 202-204.)

Leirin tapahtumat eivät jääneet sivullisiltakaan huomaamatta, Mauthausenin poliisipiiri sai 27. syyskuuta 1941 valituskirjeen paikalliselta maanviljelijältä Eleonore Gusenbauerilta:

"Mauthausenin keskitysleirillä Wienergrabenin työkohteessa ammutaan jatkuvasti vankeja, joista huonosti osutut elävät vielä pitkään ja joutuvat makaamaan kuolleiden vieressä tunteja tai jopa puoli päivää. Asumukseni sijaitsee kukkulalla lähellä Wienergrabenia, ja silloin joutuu usein tahtomattaankin todistajaksi sellaisille rikoksille. Olen jo sairaalloinen ja sellaiset näyt saavat hermoni riekaleiksi, etten voi enää kestää tätä. Pyydänkin teitä huolehtimaan, että sellaiset epäihmismäiset toimet lakkaavat, tai ainakin että niitä tehdään sellaisessa paikassa joka ei ole näkysällä."

(Saul Friedländer; Das Dritte Reich und die Juden, BD. 2; Verlag C.H. Beck 2006; 324.)

Mauthausenin kaasukammio rakennettiin krematorion ja sairaalarakennuksen välille maan alle. Se valmistui keväällä 1942. Vajaan viidentoista neliömetrin kokoisen kammion viereisessä huoneessa oli järjestelmä zyklon-b -kaasun syöttöä varten. Kiteet lämmitettiin kaasun nopean haihtumisen takaamiseksi, ja kaasu kulkeutui putkea pitkin kaasukammioon. Ennen leirin vapauttamista olivat saksalaiset purkaneet kaasutussysteemin, mutta se löytyi leirin alueelta. Alla kuva kaasunsyöttölaitteesta:

Kaasutuksen uhreja tarkkailtiin kammion oven kurkistusaukon kautta, ja kun viimeisetkin elonmerkit olivat häipyneet, noin 10-15 minuutin kuluttua, käynnistettiin koneellinen tuuletus. Tuuletusta jatkettiin noin tunnin verran, jonka jälkeen varmistettiin kaasutesterillä ettei kammioon ole jäänyt kaasua ja työntekijät voivat siirtää ruumiit krematorioon poltettavaksi. Tuuletus hoidettiin siis koneellisesti „Elektror“ -merkkisen moottorin voimalla, jonka teho oli 1,5 hv/1,1 KW. Kuvassa leirin alueelta löydetty kaasukammion tuuletuslaite vuonna 1945, nykyään se on leirin museossa näytteillä:

(NARA, Records of the Office of Strategic Services, RG 226 Entry 190 7/2/04 Box 4.)

Mauthausenin vanki Wilhelm Ornstein, joka työskenteli krematoriossa, on kuvannut kaasutusprosessia seuraavasti:

"Uhreille kerrottiin että heidät viedään suihkuun tai täidenpuhdistukseen. En tiedä tiesivätkö he mikä kohtalo heitä odotti, mutta uskon että ainakin leirin vangeilla oli käsitys siitä mitä heille tapahtuisi, vaikka he toivoivatkin säästyvänsä tältä kohtalolta. Tämä on kuitenkin vain spekulaatiota osaltani. Kun kaasutus oli käynnistetty, ja vangit kuolleet, Roth [krematorion johtaja] käynnisti tuulettimen poistaakseen kaasun kaasukammiosta. Tämä kesti jonkin aikaa - saattoi olla tunnin tai kaksi. Sitten Roth tai joku meistä hänen käskystään avasi teloitushuoneen puolelle johtavan oven ja ruumiit kuljetettiin kylmävarastoon. Sen jälkeen meidän täytyi puhdistaa ja desinfioida kaasukammio Rothin käskystä. Jos ruumiit olivat olleet jonkin aikaa kaasukammiossa, oli niitä erittäin vaikea siirtää, sillä ne olivat usein kankeita ja täysin toisiinsa kietoutuneita. Tästä syystä hän määräsi joskus vanhoja vankeja auttamaan kammion siivouksessa. Paitsi silloin kun se ei ollut käytössä tai valmiina käyttöön, kaasukammio oli aina lukossa."

http://en.mauthausen-memorial.at/db/admin/de/show_article.php?carticle=375&topopup=1

Viimeinen todennettu kaasutus kammiossa tapahtui 28.4.1945, jolloin siinä surmattiin 43 itävaltalaista poliittista vankia. Kaasutuslaitteisto purettiin seuraavana päivänä. (Florian Freund, "Tötungen durch Giftgas in Mauthausen und Gusen"; teoksessa Brigitte Bailer/Wolfgang Benz/Wolfgang Neugebauer (Hrsg.), Wahrheit und "Auschwitzlüge", Wien 1995, 129)

Kaikkiaan kaasukammiossa surmattiin ainakin 3455 vankia.

Fred Leuchterin tutkimusten mukaan kaasukammion seinästä otetut näytteet todentavat syanidijäämiä 32mg/kg. Tämä on 1/30 osa siitä mitä todettiin Auschwitzin täidenpuhdistuskammioissa. (Leuchter, Faurisson, Rudolf, Leuchter Reports, Theses and Dissertations Press 2005, 141.) Kaasukammio oli kerrallaan alttiina kaasulle korkeintaan kaksi tuntia kun täidenpuhdistuskammio puolestaan on ollut alttiina kaasulle noin vuorokauden kerrallaan ja sitä lienee käytetty lähes päivittäin.

Täten näyteanalyysi viittaisi useampaan kaasutukseen kuin on tähän asti todennettu.

Raportti Auschwitzista

2009-02-09T16:53:00.000-08:00

Heinrich Kinna

Zamosc, 16.12.42

SS-Untersturmführer

Raportti

644 puolalaisen kuljetuksesta työleiri Auschwitziin 10.12.1942

Kuljetus alkoi 10.12. kello 16.00 Zamoscista. Perille Auschwitziin saavuttiin 12.12. kello 23.00.

644 puolalaisesta puuttuu yhteensä 14 henkilöä.

3 henkilöä, nimittäin:

B i a l y Karoline os. Batzdorf, s. 14.1.oo
" Poika Czeslaw " 17.2.26
S e d z i m i r s k a Michalina " 19.2.22

pakenivat suoraa tietä kuljetustauon aikana ratapihalla Krakovassa puolaisen rautatievirkailijan avustamana, joka aukaisi lukitun vaununoven. Pakoa helpotti vallitseva pimeys ja se tapahtui hetkellä jolloin kiertovartio oli toisessa päässä junaa. Välittömästi käynnistetyt etsintätoimet jäivät tuloksettomiksi. Loppujen puuttuvien 11 henkilön on täytynyt, sikäli kun lastauksen aikana Zamoscissa otettu luku täsmää, hypätä liikkuvasta junasta vaunujen yläosan aukkojen kautta.

Onkin suositeltavaa että jatkossa ilman luukkuja olevat aukot varmistetaan piikkilangalla. Luovutus tapahtui Auschwitzissa 13.12.42 ilman nimenhuutoa.

Kuljetus tapahtui suunnitelman mukaisesti lukuunottamatta 14 henkilön satunnaista karkaamista ja kuljetuksen myöhästymistä.

Ohjeiden mukaisesti keskusteltiin leirin komendantin edustajan, SS-Haupsturmführer Haumeierin kanssa leirin johdon toiveista ja mahdollisista II:s tapauksista kuljetuksessa.

II:s tapauksen suhteen huomautettiin, että RSHA:n ohjeiden mukaisesti Zamoscissa toimitettiin perheittäin arviointi ja sen mukaisesti heidät jaoteltiin ryhmiin. Edellä mainitun RSHA:n ohjeistuksen kautta syntyy mahdollisesti tilanne, jossa rodullisesti kelvolliselta näyttäviä ihmisiä ei kuitenkaan periaatteessa voida ajatella kuuluvaksi arviointiryhmä II:een. Sellaisessa tapauksessa täytyy II:s tapauksiksi luokitellut ihmiset vielä kertaalleen arvioida ja huomioon ottaen heidän työkykynsä tuoda kyseessä olevan toimipaikan tietoon.

Työkykyisyyttä koskien SS-Hauptsturmführer Haumeier huomautti, että tulisi toimittaa vain työkykyisiä puolalaisia jotta vältetään kaikki tarpeeton leirin kuormitus ja edestakainen liikenne. Vajaamieliset, idiootit, vammaiset ja sairaat täytyy pikimmiten poistaa likvidoimalla leirin taakan helpottamiseksi. Mutta nämä toimenpiteet ovat sikäli hankalia, että RSHA:n mukaan juutalaisiin käytettyjen keinojen sijaan täytyy puolalaisten kuolla luonnollisesti. Sen vuoksi on leirijohdon toivomus, että pidätytään työkyvyttömien toimittamista.

Auschwitziin siirrettyjen puolalaisten matkatavarat täytyy rajoittaa minimiin, eli paikalle kuljetetuilla tulee olla vain matkalle välttämättömät käsimatkatavarat. Mitään muita matkatavaroita, kuten patjoja, vaatteita, lakanoita, ei saa epidemiavaaran vuoksi tuoda leiriin eikä niillä sitäpaitsi ole leirioloissa edes käyttöä, sillä ne kuuluvat jo parakkien varustukseen. Tämän perusteella ehdotetaankin, että kaikki tavarat jätetään jatkossa Zamosciin perustellen sitä myöhemmällä perästä lähettämisellä, jolloin ne voidaan ottaa muissa toimipaikoissa käyttöön. Koskien kuljetusten ilmoittamista, pyytää leirihallinto ilmoittamaan sähkeitse miehet ja naiset erikseen.

Kinna

SS-Untersturmsführer
________________________

Aktion Zamosc käynnissä joulukuussa 1942

Himmler oli julistanut virallisesti 12.11.1942 Zamoscin ensimmäiseksi saksalaiseksi asutusalueeksi kenraalikuvernementissa. Evakuoinnit alueella olivat alkaneet kuitenkin jo aiemmin, ja kestivät alkusyksystä 1942 aina syksyyn 1943.

Evakuointileirin lääkäri, tohtori Josef Rembacz kuvasi evakuointia ja valikointia sodan jälkeen:

”Puolalaiset Zamoscin alueelta pakkoevakuoitiin lokakuussa 1942. Minä, yhdessä muiden Skierbiszowon (jossa työskentelin terveysviraston lääkärinä) puolalaisten kanssa, tulimme uudelleenasutusleirille Zamosciin. Komissio, jossa oli useita jäseniä, suoritti rodullisen valikoinnin leirillä. SS-Obersturmführer Rill johti komissiota. Väki jaettiin neljään ryhmään.

Ryhmä 3 koostui sekarotuisista – tämä ryhmä ohjattiin työviraston komission eteen ja perheet hajoitettiin, joko työhön Saksaan tai esimerkiksi pienet lapset määrätyksi ajaksi keskushoitolaan. Ryhmä neljä, perinnöllisesti ja lainsäädännöllisesti raskautetut (romanit, juutalaiset, mongolit), toimitettiin tuntemattomaan paikkaan, ilmeisesti Auschwitziin. Tiedän, että tämä väki ei palannut.”

Kesäkuun 1943 loppuun mennessä oli Zamoscissa arvioitu rodullisesti 16,618 evakuoitua, joista 426 katsottiin uudelleensaksalaistamiskelpoisiksi, 9,658 päätettiin kuljettaa joko Saksaan tai he jäivät työvoimaksi paikan päälle, ja 3,399 päätyi työleiri Auschwitziin tai katosi ”lepokoteihin”. Kesän antipartisaanitoimien seurauksena kasvoi kokonaismäärä liki 50,000 evakuoituun.

(Isabel Heinemann, Rasse, Siedlung, deutsches Blut, Wallstein 2003, 410)

Keskitysleiri

2009-02-09T13:59:00.001-08:00

Keskitysleirien historiasta on kirjoitettu paljonkin, silti sen määrittely ja siihen liittyvä käsitteistö on jokseenkin sekavaa. Sanakirjamääritelmän mukaan, yhden sellaisen, keskitysleiri on leiri johon kootaan ei-sotaakäyviä ulkomaalaisia, poliittisia vastustajia, rodullisia vihollisia ja niin edelleen. Jotkut määritelmät esittävät myös sotavankileirit keskitysleireinä.

Jonkinlainen yksimielisyys näyttäisi olevan siitä, että keskitysleirit ilmestyivät ensi kerran käyttöön 1800-luvun jälkipuoliskolla. Toinen buurisota on yleinen viittauskohde englanninkielisen termin ensikäytölle, espanjankielinen maailma tutustui leireihin jo muutamaa vuotta aiemmin Kuubassa.

Eräänlaisena idean isänä voi kai pitää Teneriffan markiisia, Valeriano Weyleria. 1896 hän määräsi toimessaan sotajoukkojen päällikkönä ja Kuuban kenraalikuvernöörinä siviiliväestön (uudelleen)keskitettäväksi alueille joilla he eivät voisi toimia sissien apuna.

C.W. Russell, USA:n oikeusministeriön attasea, tutustui siviiliväestön keskitysalueisiin, ja kauhisteli näkemäänsä:

"The spectacle at the Fossos and Jacoba houses, of women and children emaciated to skeletons and suffering from diseases produced by starvation, was sickening. In Sagua I saw some sick and emaciated little girls in a children's hospital, started three days before by charitable Cubans, and saw a crowd of miserable looking reconcentrados with tin buckets and other receptacles getting small allowances of food doled out to them in a yard. In the same city, in an old sugar warehouse, I saw stationed around the inside walls the remnants of twenty or thirty Cuban families."

(Trumbull White, Our War With Spain For Cuba's Freedom, Kessinger Publishers 2004, 191)

On arveltu että britit ottivat keskitysleirit käyttöön buurisodassa juuri Weylerin esimerkin innoittamina.

Buurisodan leiripolitiikka herätti myös pahennusta Yhdysvalloissa. New York Times uutisoi sodanvastaisesta tilaisuudesta 8. joulukuuta 1901, jossa pääpuhuja Bourke Cockran käytti mm. seuraavia sanankäänteitä:

"In the resolution it was urged that the use of American ports and waters be henceforth denied to vessels operating under British charter for the augmentation of supplies of war, and that the President of these United States employ every possible means to bring to an end the horrors of concentration camps and a warfare which by its unexampled ferocity and enormous cost of life and treasure has astounded the civilized world."

Tuo presidentti oli muuan Theodore Roosevelt. Huolimatta yksityisesti ilmaistusta sympatiasta buuritasavaltojen puolesta, oli Rooseveltin kädet sidottu USA:n sotkeuduttua samaan aikaan sotaan Filippiineillä.

Buurisodassa leirien strateginen tarkoitus oli sama kuin Kuubassakin eli siviiliväestön tuen ehkäisy vastapuolen sotavoimille. Tässä tarkoituksessa leireille koottiin myös naisia ja lapsia:

Leirijärjestelmä kehittyi myöhemmin erityisesti Neuvostoliitossa, jossa työleirien järjestelmä laajeni koko maan kattavaksi Neuvostovallan ensi vuosina. Järjestelmä tuli myöhemmin tunnetuksi akronyymillä Gulag.

Rauhanajan leirejä oli myös Weimarin Saksassa, jossa leireille koottiin erityisesti ensimmäisen maailmansodan melskeistä hajaantuneita itä-Euroopan juutalaisia. Preussin hallituksen päätöksellä 27. joulukuuta 1919 "rikolliset itäjuutalaiset" määrättiin keskitettäviksi erityisiin leireihin. Keskitysleirin nimellä kulkeneet Stargard ja Cottbus toimivat tuhansien juutalaisten asuinpaikkana vuoteen 1923, jolloin kiusallisen julkisuuden paineesta leirit lakkautettiin. (Klaus Drobisch, Günther Wieland, System der NS-Konzentrationslager, Akademie Verlag 1993, 20.)

Kansallissosialistien valtaannousun myötä otettiin keskitysleirijärjestelmä uudelleen käyttöön; sen mahdollistivat Weimarin tasavallan aikaiset poikkeustila-asetukset. Ensimmäisenä leirinä mainitaan usein Dachau, joskin samanaikaisesti syntyi useitakin vastaavia pidätyskeskuksia. Varsinaisesti saksalaisen keskitysleirijärjestelmän voi katsoa syntyneen kun leirien hallinto keskitettiin ja leiriohjesäännöt yhdenmukaistettiin Dachaussa hyväksi havaitun mallin mukaiseksi vuoteen 1936 mennessä.

Nykyään keskitysleirillä ymmärretään useimmiten juuri saksalaisen mallin mukaista leiriä. Käsitteenä se eli vielä hetken muidenkin käytössä, kunnes se varattiin sodan jälkeen pelkästään saksalaisille.

Kuitenkin vielä 1942 myös amerikkalaisia leirejä saatettiin ajoittain nimittää keskitysleireiksi, kuten tässä San Francisco Newsin jutussa 2. maaliskuuta 1942:

"A new evacuation order which may affect 200,000 Pacific Coast enemy aliens and their American-born children was awaited today as governors of states between the Rocky Mountains and the Mississippi — with one exception — announced they would permit Japanese aliens to live only in concentration camps if they were moved inland."

Leirielämää Puolassa sodan jälkeen

2009-02-09T09:53:00.000-08:00

Maailmansota ei Euroopassakaan monen osalta päättynyt toukokuussa 1945. Voidaan sanoa, että itäisen Euroopan osalta sota päättyi vasta 1990-luvulla, jos kohta mitään paluuta sotaa edeltävään tilaan ei tietenkään ole olemassakaan.

Puolassa sijaitseville leireille sodan loppuminen ja "vapautus" merkitsi monesti vain sitä, että leirit otettiin uusiokäyttöön ja niille suljettiin sekä poliittisia vastustajia että saksalaisia sotavankeja. Sama ilmiöhän toistui myös itäisessä Saksassa. Myös juutalaiset joutuivat pogromien uhriksi, jälleen kerran.

Monelle saksalaisten ylläpitämän leirin asukkaalle vapautus tarkoittikin vain sitä, että leirielämä jatkui vartijoiden vain vaihtuessa. Jotkut leirivangit puolestaan siirtyivät vartiopuolelle.

Czeslaw Geborski oli yksi lukuisista saksalaisten leireille sulkemista puolalaisista. Hän joutui työleirille, mutta onnistui pakenemaan ja liittyi myöhemmin kommunistiseen vastarintaliikkeeseen. Heinäkuussa 1945 hän siirtyi Lambinowicen leirin komendantiksi vartioimaan saksalaisvankeja. Paikka oli aiemmin tunnettu nimellä Stalag VIII-B ja paikkakunnan saksalainen nimi oli Lamsdorf.

Leirillä menehtyi puolalaishallinnon aikana arviolta 1000-1500 vankia. Geborski joutui jättämään väärinkäytössyytösten vuoksi tehtävänsä lokakuussa ja hänet asetettiin syytteeseen toimistaan leirillä. Syytteistä kuitenkin pian luovuttiin. 1956 aloitettiin uusi tutkinta ja jälleen syytteistä luovuttiin.

2000 -luvulla Geborski joutui vielä kerran kohtaamaan syytteet, tällä kertaa aika armahti. Geborski oli liian heikossa kunnossa oikeuskäsittelyyn, ja juttu raukesi vuonna 2005. Geborski kuoli seuraavana vuonna.

Syytekohdista keskeisin oli syyttäjän mukaan 48 ihmisen kuoleman aiheuttaminen:

"The main charge we are bringing against him is that he ordered a building in the camp to be burned down, killing 48 people. As people tried to escape the flames, he personally shot them or had them flung back inside."

http://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/poland/1376828/Polish-man-accused-of-%27war-crimes%27-against-the-Germans.html

Toinen tunnettu vainotusta vainoojaksi siirtynyt oli Salomon Morel. Morel oli omien sanojensa mukaan vankina myös Auschwitzissa, joskin puolalaislähteet kiistävät tämän. Hän toimi yös kommunistisessa vastarintaliikkeessä.

Sodan jälkeen Morelista tuli niin sanotun Zgodan työleirin komendantti. Paikalla sijaitsi aiemmin Auschwitzin alaleiri Eintrachtshütte. Ainakin 1,855 vankia menetti henkensä leirillä leirin toiminta-aikana helmikuun ja marraskuun välillä 1945. Kaikkiaan leirillä arvioidaan olleen noin 10 000 vankia.

Morel asui Puolassa vuoteen 1992, jolloin hänen toimensa leirillä tulivat julkisuuteen. Puola yritti turhaan saada Morelia luovutetuksi ja vastaamaan syytteisiin. Israel vetosi rikosten vanhenemiseen ja totesi Morelin olevan lähinnä uhri. Morel kuoli vuonna 2007 Tel Avivissa.

Puolalaistutkijoiden mukaan Morel syyllistyi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan, ja mm. seuraaviin:

1. Vankien nälkiinnyttämiseen
2. Perusterveydenhuollon ja riittävien hygieenis-sanitaaristen olosuhteiden eväämiseen
3. Siihen että hän salli tautien leviämisen
4. Siihen että hän salli ja toteutti itse useita kidutuksen muotoja sekä vankien pahoinpitelyn

Kaikkiaan Puolan leireillä kuoli sodan jälkeen niille vangituista noin 110 000 vangista 15-20 prosenttia.

Tilastotietoja holokaustista

2009-02-09T07:22:00.000-08:00

Hyvin usein näkee virheellisesti viitattavan tietoihin, joiden mukaan maailman juutalaisväestön määrä sodan jälkeen olisi niin suuri, että mitään holokaustia ei koskaan tapahtunutkaan. Tuolloin tavataan yleensä käyttää kahta eri lähdettä: American Jewish Yearbook, jota julkaisee American Jewish Committee, sekä World Almanac.

Virheelliset tiedot pohjautuvat siihen, että vielä heti tuoreeltaan ei sodanjälkeisen juutalaisväestön määrää ollut mahdollista tarkkaan arvioida ja useat julkaisut nojautuivat siten vanhentuneisiin tietoihin. Yearbookin ensimmäinen arvio sodanjälkeisestä tilanteesta löytyy vuonna 1947 julkaisusta kirjasta, josta ote alla.

"Estimates of the world Jewish population have been assembled
by the American Jewish Joint Distribution Committee (except for
the United States and Canada) and are probably the most authentic
available at the present time.1 The figures reveal that the total
Jewish population of the world has decreased by one-third, from
about 16,600,000 in 1939 to about 11,000,000 in 1946, as a result
of the annihilation by the Nazis of more than five and a half million
European Jews. In Europe only an estimated 3,642,000 remain of the total Jewish pre-war population of approximately 9,740,000."

World Almanac käytti vuosikirjan tietoja omiin arvioihinsa, ja vuoteen 1949 asti se käytti sotaa edeltävän ajan tietoja. Vuoden 1948 julkaisussa todetaan tämä selkeästi, kuten skannauksesta käy selville:

Saksalaisten omien arvioiden mukaan heidän ulottuvillaan oli jopa 11 miljoonaa juutalaista. Verrattuna juutalaisjärjestöjen lukuihin, he näyttivät yliarvioineen Neuvostoliiton alueella olevien juutalaisten määrän. Wannseen konferenssin protokollaan 20.1.1942 luvut kirjattiin seuraavasti:

Wannseen konferessin luvut ovat "väliaikatietoja", eli niissä on huomioitu siihen mennessä jo tapetut. Viron kohdalla voimme mm. havaita, että sen kerrotaan olevan vapaa juutalaisista. Samoin voimme havaita, että luvuissa on suuri ero Liettuan kohdalla. Tämä ero vastaa Einsatzkommando 3:n johtajan Kurt Jägerin 1.12.1941 raportoimia lukuja. Jägerin raportin mukaan juutalaisia oli Liettuassa jäljellä seuraavasti:

Ich kann heute feststellen, dass das Ziel, das Judenproblem für
Litauen zu lösen, vom EK. 3 erreicht worden ist. In Litauen gibt es
keine Juden mehr, ausser den Arbeitsjuden incl. ihrer Familien.

Das sind
in Schaulen ca. 4.500
in Kauen " 15.000
in Wilna " 15.000.

Ja suomeksi:

Voin tänään vahvistaa, että tavoite ratkaista juutalaisongelma Liettuassa on EK 3:n osalta saavutettu. Liettuassa ei ole enää juutalaisia, paitsi työjuutalaisia mukaanlukien heidän perheensä.

Tämä on
Šiauliaissa n. 4500
Kaunasissa " 15.000
Vilnassa " 15.000

Raportti löytyy kokonaisuudessaan täältä:

http://www.holocaust-history.org/works/jaeger-report/htm/intro000.htm

Jägerin ilmoittama kokonaisluku surmatuista on 137,346. Toiseen, Einsatzgruppe A:n johtajan Stahleckerin eli Jägerin esimiehen laatimaan raporttiin liitetty havainnollistava "arkkukartta" kertoo Liettuassa surmatun 138.421 juutalaista:

World Almanacin vuodelle 1939 ilmoittama Liettuan juutalaisten määrä 155,125 vastaa siis melkoisen tarkkaan sitä, mihin saksalaisetkin olivat päätyneet omissa laskelmissaan. American Jewish Yearbook ilmoittaa sotaa edeltäväksi luvuksi Liettuassa 155,000, sodanjälkeiseksi 20,000.