torstai 10. heinäkuuta 2014

Joukkosurman jälkien tuhoaminen, osa 2

Kirjoitin tässä blogissa aiemmin holokaustin kiistäjä Carlo Mattognon näkemyksistä ns. Aktion 1005:stä, operaatiota jossa saksalaiset pyrkivät hävittämään juutalaisten joukkohautoja.

Kuten edellisessä blogissani mainitsin, Holocaust Controversies -blogissa on runsaasti aineistoa koskien 1005-operaatioita, mm. tietoja brittien nappaamista poliisisanomista:

http://holocaustcontroversies.blogspot.fi/2006/05/sonderkommando-1005-in-pro-decodes.html

Kiistäjien operaatiota koskevista lausumista voineekin vielä nostaa esille väitteen hautojen löytämisestä. Kuten em. HC-blogissakin mainitaan, brittien nappaamista sanomista käy ilmi kyselyt hautojen sijainnista. Silti Mattogno & Graf kirjoittavat teoksessaan Treblinka, että

"ilman tuhansia karttoja, mihin nuo haudat olisi merkitty, olisi selvästi ollut mahdotonta paikantaa tuhansia joukkohautoja [--], mutta yhdessäkään Einsatzgruppen raportissa tai muuallakaan ei ole mainittu sellaisista kartoista, eikä sellaisia karttoja ole löydetty voittajien nappaamien saksalaisdokumenttien joukostakaan".

Mitä ilmeisimmin karttoja ei todella haudoista vielä ampumisaikaan laadittu, oletuksena on kenties ollut ettei niitä mihinkään erityisesti tarvita. Tätä kuvaa brittitiedustelun sähkeetkin; jälkikäteen hautoja jouduttiin etsimään mm. paikallisten asukkaiden avulla.

Toisin kuin M&G olettavat, dokumentteja joissa hautojen paikkoja käydään läpi, on kuitenkin olemassa. Muun muassa tässä Oldenbourg Verlagin dokumenttikokoelmassa, sen osassa seitsemän (s. 623), löytyy saksalaisraportti juutalaisten joukkohaudoista Liettuassa. Raportin on laatinut Trakain piirilääkäri, ja siinä hän reagoi Vilnan alueen komissaarin pyyntöön saattaa tietoon joukkohautojen sijainnit. Raportissa viitataan ministeriön määräykseen, ja raportin perusteella syy hautojen kartoittamiseen on pääasiassa niiden mahdolliset terveyshaitat. 1005-operaatiohan ei edes tuolloin ollut varsinaisesti käynnistynyt Liettuassa.

Raportissa, joka on päivätty 8.7.1942, piirilääkäri kuvaa joitain joukkohautoja toimialueellaan. Esimerkiksi hauta Semeliskisissä on tällainen:

"1km Semeliskisistä pohjoiseen metsässä, 50 m tieltä, 2 km Strawa joesta hiekkaisella kumpareella, on 30 m pitkä juutalaisten joukkohauta. Viettää Semeliskisin suuntaan".

Raportissaan piirilääkäri selostaa myös hautojen tulleen aluksi kalkituksi, ja myöhemmin niiden päälle laitettiin kloorikalkkia ja lisää maata.

Ns. Jägerin raportissa on myös maininta Semeliskisin operaatiosta. Siinä on kirjattuna surmatuksi 6.10.1941 yhteensä 962 juutalaista.

Eräs todistaja, Meier Korn, kuvaa joukkohautaa hyvin vastaavasti kuin piirilääkärikin:

"Maanantaina, 6. lokakuuta 1941, Sukkotin ensimmäisenä päivänä, poliisi ja partisaanit ajoivat juutalaiset Semeliskisistä. He pakottivat heidät ryhmiin, ajoivat heidät jalkaisin täsmälleen kilometrin päähän kylästä, ja ampuivat kaikki. Saman he tekivät Vievisin ja Zasliaisin juutalaisille. Hauta sijaitsee metsässä, ei kovin kaukana kylästä"

Myös 1005-operaation käynnistyttyä on arkistoihin jäänyt jälkiä hautojen sijaintien kartoittamisesta. Dieter Pohlin artikkelissa teoksessa Shoah in Ukraine, s. 54, kerrotaan kartoituksesta seuraavasti:

"3. elokuuta 1943 Rivnen KdS [turvallisuuspalvelun ja SD:n johtaja] lähetti kiertokirjeen santarmiosastoille Volhynia-Podoliassa, kysyen listaa joukkohaudoista heidän toimialueillaan. Noin 200 paikkaa ilmeisesti raportoitiin."

Pohlin mukaan karttapiirros haudoista löytyi saksalaisten dokumenttien joukosta, ja se on nykyään Saksan liittotasavallan arkistossa (mt. n. 203, s. 73).

Kuten nämäkin esimerkit osoittavat, tietoja hautojen sijainnista saatiin monin tavoin: niitä kartoitettiin kesällä 1942 ministerikäskyn nojalla, 1943 turvallisuuspalvelun aloitteesta karttoja laatien, ja lisäksi tarvittaessa paikallisiltakin kysyen.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

20 vuotta Ruandan kansanmurhasta

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta Ruandan kansanmurhasta, joka vaati, hieman arvioista riippuen, 800 000 tai jopa miljoonan ihmisen hengen. Kansanmurhana se kuuluu 1900-luvun historian suurimpiin, ja sitä on muun muassa murhaperiodin tiiviiyden vuoksi verrattu usein muun muassa holokaustiin. Murhat tapahtuivat pääasiassa vain muutamassa kuukaudessa, noin sadassa päivässä huhtikuun ja heinäkuun välillä.

Kuten holokaustin historian tuntevat tietävät, vertailu holokaustiin on osuvaa muun muassa murhien nopeuden vuoksi. Roberto Mühlenkamp on tuoreessa blogikirjoituksessaan tehnyt vertailua kansanmurhien välillä: A nightmare with no way out

Kuten Mühlenkamp toteaa, murhattin holokaustin huippuvaiheessa jokseenkin vastaava määrä juutalaisia per päivä kuin Ruandan verilöylyissä. Vastaavan suuruinen tahti oli myös Saksan aikaansaamassa neuvostosotavankien hävityksessä vuoden 1941 lopulla.

Joskus kuuleekin hämmästeltävän, että miten ylipäätään on mahdollista surmata käytettävissä olevan ajan puitteissa kuusi miljoonaa juutalaista. Kun rinnalle asetetaan hyvin brutaalisti ja organisoimattomasti toteutettu Ruandan kansanmurha, jossa murhatahti oli jopa selvästi suurempi kuin holokaustissa jos huomioidaan koko holokaustin toteutusaika, ei tämä enää vaikuta niinkään erikoiselta.

Historiallisena huomiona holokaustiin liittyen on kenties, tapahtumia kontekstiin ja kronologiaan laitettaessa, hyvä muistaa miten murhatyöt asettuvat ajalliseen jatkumoon: Kuten Mühlenkampin lainaama Browning toteaa, maaliskuun puolivälissä 1942 oli 75-80 prosenttia holokaustin uhreista vielä elossa. Vain 11 kuukautta myöhemmn, helmikuun puolivälissä 1943 oli suhdeluku kääntynyt, ja elossa oli enää 20-25 prosenttia.

Tämä Browningin huomio kytkeytyy luonnollisesti aikaan post-Wannsee. Wannseen konferenssia voidaan tämän valossa pitää lähtölaukauksena kansanmurhan kiihdyttämisessä uusiin ulottuvuuksiin ja uusille alueille, vaikkei siellä varsinaisesti asiasta päätettykään. Oleellinen osa koordinointia se eurooppalaiset mittakaavat saaneessa kansanmurhassa kuitenkin oli. Kuten Ruandan esimerkki kuitenkin osoittaa, kansanmurha ei välttämättä vaadi valtaisia resursseja, organisaatiota tai organisointia eikä edes kehittynyttä tarkoitukseen suunnattua teknologiaa; suunnaton viha on kansanmurhien oleellisin polttoaine.

Ruandan kansanmurhan muistaminen, historiankirjoitus ja tutkimus on valitettavasti edelleen suhteellisen vähäistä erityisesti länsimaissa, johtuen kenties länsimaiden huonosta omasta tunnosta niiden oltua kyvyttömiä reagoimaan tapahtumiin niiden vaatimalla tavalla. Ruandan kansanmurhaankin liittyy valitettavana ilmiönä myös "revisionismi" eli tapahtumien vähättely tai kaikkinainen kiistäminen.